Kissan päiviä

Mikko havahtui postiluukun ääneen. Jotain putosi eteisen lattialle. Askeleet rappukäytävässä loittonivat. Niiden kaiku loi haikeutta Mikon mieleen. Mies nousi keinutuolistaan ja tallusteli ovelle. Taas kerran mainoslehtiä.

– Eikö ne perkeleet osaa lukea? Mikko tuskaili. – Siinähän se ovessa lukee selvällä suomenkielellä, että ei ilmaisjakelua. Tämä on selvää vanhan miehen kiusaamista tällainen. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa kaupunginvaltuutetulle, niin hankkisivat jakelukiellon tuollaisille urveloille.

Mies nosti lehden lattialta ja tuijotti sitä hetken.

– Extra-sanomat. Mitähän helvetin extraa tässäkin nyt sitten on? Tämä on taas näitä kapitalistien juonia saada tavallisista kansalaisista porvareiden silmään sahattuja lypsylehmiä. Yritetään aivopestä pahaa aavistamattomia ostamaan kaiken maailman turhakkeita.

Yskänpuuska esti Mikkoa manaamasta sillä kertaa enempää. Mies asteli takaisin keinutuoliinsa, kun hän oli ensin heittänyt postinsa pursuavaan lehtikoriin. Mikko tuijotteli olohuoneen ikkunasta ulos. Kaunis auringonlasku värjäsi horisonttia.

– Tuo ikkunakin pitäisi pestä. Mahtaisikohan sieltä siivousfirmasta tulla joku hempukka puunaamaan nuo lasit? Minä voisin huomenna soitella sinne. Tänään ei oikein jaksa. On vähän rinnasta juilinut, että parempi kun ei liikaa rasita itseänsä. Sille siivousfirman akalle pitäisi kuitenkin taas saarnata, jotta asia menee varmasti perille.

Kissa tallusteli äänettömästi keinutuolin taakse. Elikko tuijotteli hetken isäntäänsä ja loikkasi sitten sohvalle. Se asettui mukavaan asentoon tyynyn päälle ja kuunteli Mikon jutustelua.

– Yöllä tulisi niitä urheilukisojakin, mutta millä helvetillä minä jaksan sinne asti valvoa. Nukahdan kuitenkin kesken kaiken, jos vähänkin yritän tiirailla. Kahviakaan kun ei enää passaa juoda, niin ei onnistu valveilla pysyminen millään konstilla.

– Sinä se jaksat marmattaa yhä, kissa naukaisi.

Mikko säpsähti ja tarttui saman tien rintaansa kiinni.

– Älä saatana Veikko perkele tuolla lailla säikyttele sydäntautista miestä, Mikko manasi ja tuijotti tiukasti kissaansa.

– Minkä minä sille voin, jos et kuule. Kahisutin kyllä selvästi tyynyä, ennen kuin tähän oikaisin, Veikko puolusteli.

– Tahallaan säikäytit, että saisit perinnön, mies jatkoi.

– Ei taida mikään laki sallia omaisuuden jakoa eläimelle, Veikko naurahti.

– Minä pistän sinun kaulaasi kellon kilisemään, niin tiedän milloin olet paikalla. Et pääse yllättämään, Mikko totesi.

– Ei tule onnistumaan. Et sinä minua kiinni saa, olet jo vanha köntys.

– No kiitos kovasti tuosta kohteliaisuudesta! Mikko ärähti loukkaantuneena.

Veikko hymähti ja haukotteli. Sen teki mieli ottaa päiväunet. Vatsakin oli täysi hetki sitten hotkaistun aterian jäljiltä.

– Minäpä otan nokoset, kissa tuumaili.

– Et sinä paljon muuta osaakaan, mies tuhahti.

– Seurakissaksihan sinä minut hankit. Vai väitätkö, että täällä kerrostaloasunnossasi olisi joku hiiriongelma? Veikko naureskeli.

– Säälistä minä sinut otin, kun Kalervo-vainaa aikoi koko pentueen hävittää, Mikko mutisi.

– Niinhän sinä aina väität. Ajattele asia ihan niin kuin itse lystäät, minä alan nyt nukkumaan. Jos alat väittelemään itsesi kanssa, niin mene makuuhuoneeseen, ettet häiritse, Veikko totesi ja ummisti silmänsä.

Mikko tuijotti hetken kissaansa ja koki suurta kateutta tämän unenlahjoille. Mies käänsi katseensa takaisin ikkunaan ja huomasi pimeyden laskeutuneen.

– No niin. Nyt se perkeleen aurinkokin ehti jo laskea. Katti pilasi senkin, mies manasi.

Mikko nousi keinutuolistaan ja laahusti makuuhuoneeseen. Hän asettui sängylleen makaamaan ja tuijotteli kattoon.

– Ei se uni tule, vaikka yritän. Olisihan niitä pillereitä tuolla laatikossa, mutta en ala niitä syömään. Ei se lääkäri mitään tajunnut, kun sille yritin selittää. Pillerit ovat varma tie lopulliseen tuhoon. Sellaiset aineet vain kalvaa miehen sisältäpäin. Myrkyttävät ensin mielen ja sitten kun on riittävän löyhäpää, niin vie vielä hengenkin. Naapurin Martti meni sillä tavalla, siitä minä sen tiedän.

Yöpöydällä oleva herätyskello oli pysähtynyt. Mikko huomasi sen ja huokaisi syvään.

– Olisi tuohonkin pitänyt ne patterit muistaa ostaa. Enkös minä raapustanut sen muistiin paperille. Mihinkähän minä sen lapun hukkasin? Toissapäivänä, kun soitin kauppaan tilauksen, ne patterit olisi pitänyt mainita. Kaupalla oli joku uusi lähetti. Yritti väkisin urkkia sisälle. Oli jo toinen jalka eteisessä ja meinasi kantaa kassit keittiöön asti, mutta onneksi sain ovella kampattua sen verran, ettei varmasti yritä sitä toiste.

Mikko otti herätyskellon käteensä ja tutkaili sitä hetken.

– Onkohan tämä mennyt rikki? Pitäisikö ostaa heti saman tien uusi vekkari. Enää ei tehdä yhtä hyviä kuin ennen. Ne sentään kestivät melkein mitä tahansa. Minullakin oli kerran sellainen kello, joka pysyi ehjänä kaksikymmentä vuotta. Ja aina pysyi ajassa.

Yhtäkkiä Mikko tunsi vasemmassa käsivarressaan outoa särkyä. Hän nousi istualleen ja hieroi kättään. Samassa rintaan iski suunnaton kipu. Mikko puristi sängyn reunaa kaikin voimin. Hän yritti päästä ylös saadakseen nitroja senkin päällä olevasta rasiasta.

– Voi perkele! Nytkö se piti tulla, Mikko karjaisi ja rojahti elottomana lattialle.

 

Veikko tuijotteli miehiä ihmeissään. Se ei ollut nähnyt kumpaakaan koskaan aiemmin. Kissa hiipi vaivihkaa miesten taakse, jotta kuulisi näiden keskustelun paremmin.

– Niin, isänne on jo viety pois. Olen pahoillani ja otan osaa ihan näin asuntoyhtiönkin puolesta, tummempi miehistä totesi. – Kävin vetämässä lipun puolitankoon.

– Kiitos. Minun pitänee alkaa suunnittelemaan sitten hautajaisia ja perunkirjoitusta, vaaleampi mies vastasi.

– Aivan. Ne ovat niitä ikäviä velvollisuuksia. Onko teitä sisaruksia montakin? Ajattelin vain, että isänne ei kovin useasti puhunut perheestään. Jutun aiheet olivat hänen kanssaan yleensä politiikassa tai asuntoyhtiön asioissa.

– Minä olen ainoa lapsi. Niin, minä taidan periä tämän asunnonkin.

– Aiotteko laittaa sen myyntiin?

– Varmasti. Ei minulla ole mitään tarvetta tälle. Irtaimiston todennäköisesti annan huutokaupata.

– Niinkö? Tarkoitan, että se on tietenkin yksi vaihtoehto. Mitä aiotte tehdä kissalle?

Veikko höristi välittömästi korviaan.

– Kissalle?

– Ettekö tienneet? Isällänne oli kissa. Tuossahan se köllöttää takananne.

– Kappas vaan. Niinpä onkin. En minä voi kissaa ottaa. Tyttäreni on allerginen. Pitäisiköhän se lopettaa?

– Älkää sentään lopettako sitä. Jos te ette voi sitä ottaa, niin sopisiko jos minä huolehtisin siitä jatkossa?

– Kaikin mokomin. Viekää pois vaan vaikka heti.

– Niin se lienee parasta. Eihän sitä voi tänne yksinkään jättää ilman ruokaa ja juomaa. Jos se todella sopii, niin minä otan sen itselleni.

– Kuten sanoin, voitte ottaa sen täysin vapaasti.

 

Veikko tallusteli olohuoneeseen ja jätti miehet juttelemaan keskenään. Se mietti kuulemaansa keskustelua. Hänen isäntänsä vaihtuisi. Ilmeisesti Mikko oli siis kuollut. Todella harmillista, Veikko pohti. Mikko oli ollut hyvä isäntä, vaikka hänen kanssaan saikin aina välillä kinastella. Tosin vaikutti siltä, että Mikko teki sen tarkoituksella. Hän taisi nauttia pienestä kinastelusta.

Toinen mies taisi olla Mikon poika. Se tuntui oudolta. Eihän Mikko ollut milloinkaan puhunut, että hänellä olisi ollut jälkikasvua, eikä tuo kyseinen mies ollut koskaan käynyt Mikkoa tervehtimässä. No, eipä tässä asunnossa tainnut koskaan käydä muita kuin siivoajia tai hoitajia, Veikko muisteli. Se on sinänsä kyllä todellinen harmi. Mikko tiesi paljon asioista ja olisi voinut kertoa monta mielenkiintoista tarinaa muille. Ja nyt kun Mikko kuoli, kukaan ei enää koskaan voisi saada tietää, että hän teki maailman parasta lasagnea.