Yksi heistä

En muista tarkasti milloin se alkoi. Peruskoulun ensimmäisellä tai toisella luokalla ei tapahtunut vielä mitään, siitä olen varma. Tilanne alkoi kehittyä joskus kolmannella luokalla. Silloin minusta tuli koulukiusattu.

Kai alku tapahtui jotenkin hiljalleen. Ensin nimittelyä. Sukunimestäni ei ollut vaikea keksiä haukkumanimiä. Sen jälkeen tönimistä, tavaroiden heittelyä ja piilottelua, vaatteiden töhrimistä.

Siitä lähtien koko ala-aste oli raskasta aikaa. Kiusattiin minua vielä yläasteellakin, mutta tuolloin osasin jo vältellä tilanteita ja puolustaa itseäni. Alempien luokkien aikana en siihen kyennyt. Yksin en voinut vastustaa kokonaista jengiä.

Olin aluksi yksi kiusatuista. Jengin pomona oli Make. Hän oli muita pienikokoisempi, mikä usein ihmetytti. Miten hän sai sellaisen vallan muihin nähden? En tiedä miten joukkio sai alkunsa ja miksi juuri Makesta valikoitui johtaja. Muut kuitenkin tottelivat hänen käskyjään. Erityisesti Jone ja Ripa. He olivat isokokoisia, eivät ylipainoisia. He olivat luokan vahvimmat. Jone ja Ripa tottelivat lähes sokeasti Makea. He tekivät aina kaiken juuri kuten pomo käski. Ehkä Make oli lahjonut heidät jotenkin, en tiedä. Tai sitten he vain yksinkertaisesti nauttivat saadessaan rääkätä toisia.

Minä olin heidän kohteena jatkuvasti. Haukkumiseen totuin nopeasti. Se ei tuntunut kivalta, mutta kun se arkipäiväistyi, se jotenkin upposi kaiken harmauteen. Aluksi tietenkin yritin sanoa vastaan, mutta opin nopeasti, ettei se kannattanut. Vastustaminen provosoi jengiä ottamaan minut yhä herkemmin silmätikukseen. Jossain vaiheessa tilanne paheni.

Tönimistä ja kaatamista alkoi tapahtua melkein päivittäin. Syy oli minussa, koska olin niin tyhmä ja kömpelö. Opettajille jos olisin kertonut, olisin saanut jengiltä sakinhivutuksen koulun jälkeen. Joku oli kuulemma joutunut sellaisesta sairaalaan. Kukaan ei koskaan muistanut kuka uhri oli ollut, mutta asiasta liikkui varma tieto. Sellainen pelotti kovasti yhdeksänvuotiasta.

Uusia vaatteita en halunnut laittaa kouluun. Äitini ihmetteli usein, miksi halusin pitää vain vanhoja. Jos olisin uusissa kouluun mennyt, ne olisi liattu tai niihin olisi tehty reikiä. Kotona olisin joutunut kertomaan olleeni kömpelö. Isäni olisi suuttunut, koska uudet vaatteet eivät olleet meidän köyhälle perheellemme itsestäänselvyys. Sain tällaisesta joskus kotona rangaistuksia. Se tuntui pahalta, mutta olisin saanut vielä pahemman löylytyksen koulussa, jos olisin kertonut totuuden vanhemmilleni. En uskaltanut hiiskahtaakaan, mitä oli meneillään. Elin jatkuvasti pelossa, sekä koulun että kotini suhteen. Välillä elämä oli sietämätöntä. Mutta ala-asteikäiselle se oli normi, koska ei tiennyt paremmasta. Jollain tapaa kuvitteli, että niin vain kuului olla.

Kolmannen luokan lopulla tapahtui pahin. Olin mennyt koulun kellaritasolla olleeseen poikien wc-tilaan. Siellä oli Maken jengi. Heillä oli pornolehti. Jone oli pöllinyt sen isoveljeltään ja porukka tiiraili ahnaasti kuvia rypistyneestä julkaisusta.

Minun syntini oli, että näin lehden heidän käsissään. En ehtinyt edes sanoa mitään, kun sain iskun naamaani. Toinen osui vatsaan. Rojahdettuani lattialle sain vielä muutaman potkun käsivarsiini, joilla suojelin kylkiäni.

Käsittelyni syy oli saada minut ymmärtämään, että jotain vielä pahempaa tapahtuisi, jos kertoisin pornolehdestä. En sanonut siitä koskaan kenellekään. Tajusin pitää suuni kiinni. Noustuani lattialta, kun jengi oli poistunut paikalta, huomasin päästäneeni housuihini. Isäni läksytti minua kotona jälleen vaatteiden sotkemisesta.

Vammani vessasta tapahtuneen kohtaamisen jäljiltä eivät olleet fyysisesti mittavia. Henkisesti tilanne alkoi tapauksen jälkeen olla itselleni vaikea. Pelkäsin enemmän kuin koskaan mennä kouluun. En halunnut enää olla siellä. Vanhemmilleni en uskaltanut kertoa, koska he olisivat ottaneet yhteyttä opettajiin, jonka jälkeen minusta olisi yritetty puristaa totuus esille. Siinä tilanteessa olisi ollut yhden tekevää olisinko kertonut totuuden vai en. Koko koulu olisi tiennyt, että olen puhunut opettajien kanssa. Varmuuden vuoksi minut olisi hakattu, että ymmärtäisi olla hiljaa. Jos olisin kertonut kaiken, se olisi taas tiennyt minulle varmaa kuolemaa, niin ainakin ajattelin. Päättelin, että parasta oli vain kärsiä hiljaa kertomatta kenellekään yhtään mitään.

 

Aloin keksiä syitä jäädäkseni pois koulusta. Yritin keksiä itselleni sairauksia. Lämmitin kuumemittaria, jotta olisin kuumeen varjolla voinut jäädä pois. Yritykset olivat usein turhia, joskin muutaman kerran onnistuin. Kerran olin lähellä hypätä erään ison kiven päältä maahan siinä toivossa, että olisin murtanut jalan tai käden. En uskaltanut kuitenkaan tehdä sitä. Jälkeenpäin kaduin, että olin ollut niin heikko.

Pitkään en pystynyt tilannetta salaamaan. Vanhempani alkoivat aavistella, että jotain oli pielessä. En nukkunut kovin hyvin ja olin ärtynyt kotona. Koulumenestykseni alkoi kärsiä olennaisesti. Äiti teki pian omat johtopäätöksensä. Hän yritti saada selville, mikä minua koulussa pelotti. Koska ei saanut, hän vei minut psykologille. Pahin pelkoni kävi toteen. Olin varma, että Make hirttää minut, kun kuulee tapahtuneesta. Pieni toiveenvire kuitenkin oli, sillä minua tutkinut lääkäri ei kuulunut koulun henkilökuntaan, joten vastaanotto oli kaupunginsairaalan tiloissa. En kertonut siellä mitään eikä ammatti-ihmiset nähneet tarvetta tutkia tarkemmin. Oli kuulemma normaalia, että poikia ei aina huvita koulunkäynti. Olin huojentunut, äitini ei.

Pelkäsin erityisesti koulupäivän jälkeen kotiin lähtöä. Yleensä tuolloin Maken jengi jäi lonnimaan koulun liepeille ja saattoivat ottaa minut käsittelyynsä. Mitään erityistä syytä ei tarvinnut olla. Rikokseksi riitti, että minä vain ilmaannuin paikalle juuri, kun Make ei olisi halunnut minua nähdä. Tuomio ja rangaistus annettiin aina saman tien. Toki yritin poistua paikalta välittömästi, kun vain kuulinkin jengiläisten olevan paikalla. Valitettavasti oma reaktioni oli usein liian myöhäinen ja minut otettiin helposti kiinni. Usein syy pieksemiseeni oli nimenomaan se, että yritin karkuun. Se kuulemma oli riittävä syy hakata minut. Minulla täytyi olla jokin syy karata, joten Make epäili minun laverrelleen hänestä opettajille.

Olin epätoivoinen. Keksin mitä tahansa keinoja välttyäkseni kauhuilta. Ryhdyin häiriköimään tunneilla. Aloin saada opettajilta rangaistuksia ja minut laitettiin jälki-istuntoon vähän väliä. Tämä oli ollut tavoitteeni. Jälki-istuntojen aikana sain rauhassa keskittyä tehtävien tekoon pelkäämättä kenenkään nipistyksiä tai lyöntejä viivoittimella. Usein jälki-istunnot pidettiin varsinaisen koulupäivän päätteeksi, joten sen jälkeen Maken jengi oli jo kadonnut koteihinsa. Saatoin kulkea kotiini rauhassa pelkäämättä kiinniottoa ja hakkaamista.

Lopulta koulusta otettiin äitiini yhteyttä. Opettajani oli huolissaan, koska olin muuttunut. Olin jälki-istuntotilastojen kärjessä. Äitini tuli kouluun ja juttelimme yhdessä luokanvalvojan kanssa. Pelkäsin enemmän kuin koskaan. Tiesin, että Maken jengi hakkaisi minut sairaalakuntoon. Keskustelussa pohdittiin oliko kotona asiat hyvin. Opettaja epäili, että perhetilanne oli epävakaa ja siksi olin muuttunut niin rauhattomaksi koulussa. Äitini puolusteli avioliittoaan ja meidän perheonnea. Yritin auttaa häntä siinä. Lopulta lopputulos oli, että minulla oli jokin vaikea kasvuvaihe menossa, ja että sekä koulussa, että kotona tuli kiinnittää tähän erityistä huomiota. Lupasin tehdä parhaani rauhoittuakseni. Olin huojentunut, sillä kukaan ei ollut kysynyt Makesta mitään. Kiitin luojaani, kun myöhemmin lopulta uskoin, ettei Make ollut kuullut keskustelusta. Vältyin sairaalareissulta.

Kolmannen luokan jälkeen nautin kesälomastani enemmän kuin koskaan. Tunsin suunnatonta helpotusta päästessäni koulusta pois kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi. Elin täysillä koko kesän. Kavereideni kanssa leikimme ja olimme oman elämämme sankareita.

Elokuun alettua pelkoni heräsi jälleen henkiin. Paluu kouluun olisi väistämättömästi edessä. Lomani kahtena viimeisenä viikkona nukuin todella huonosti eikä ruokakaan oikein maistunut. En halunnut kiusatuksi. Olisin mieluummin vajonnut maan alle, ollut näkymätön. Kyselin äidiltäni mahdollisuuksista vaihtaa koulua, mutta äitini tulkitsi asian huumoriksi. Isääni minun tuleva koulunkäynti ei juurikaan kiinnostanut. Hän kävi töissä ja iltaisin uneksi olevansa taidemaalari.

Neljäs luokka alkoi. Kiusaaminen jatkui saman tien. Sen luonne oli kuitenkin muuttunut. Minua käskettiin ja kiristettiin tekemään erilaisia asioita Makelle ja hänen jengilleen. Minun piti kantaa Maken reppua, hakea hänen pyöränsä telineestä, tehdä koulutehtäviä, viedä viestejä toisille jengiläisille. Minusta tuli orja. Mikäli en suostunut vaatimuksiin, olin tuomittu saamaan jälleen selkäsaunan. Koin ettei minulla ollut vaihtoehtoja. Muutos oli kuitenkin itselleni mieluinen. Oli helpompaa tehdä määrättyjä tehtäviä, alistua, sillä silloin ei tuntenut kipua eikä tuskaa.

Syksy sujui kohtuullisesti. Sain turpiini vain muutaman kerran. Enimmäkseen sain olla kiusaamisen osalta rauhassa. Jengi oli ottanut kohteekseen luokalle tulleen uuden pojan – Pekan. Hän sai kokea kaiken sen, mistä minä olin kärsinyt edellisellä vuosiluokalla. Tunteeni olivat ristiriitaiset. Tunsin Pekan puolesta kaikki ne iskut, mitkä hän sai, mutta samalla olin tyytyväinen, että kohteena oli hän eikä minä. En halunnut auttaa, koska olisin todennäköisesti itse saanut samanlaisen rökityksen ja kenties menettänyt uuden roolini jengissä. Niin – minusta oli tullut yksi porukan jäsenistä. Se oli parempi paikka, kuin olla pelkästään vastaanottavana osapuolena.

Ennen joulua tapahtui jotain erityistä. Eräs poika oli uskaltanut haukkua Makea, koska tämä oli tönäissyt häntä. Jone ja Ripa ottivat pojan kiinni. He pitelivät häntä tiukasti käsistä. Poika kyynelehti ja pyyteli anteeksi. Make ei siitä välittänyt. Minut oli käsketty mukaan. Olimme samassa wc-tilassa, missä olin yllättänyt pojat tiirailemasta pornolehteä. Kun Make asteli kohti poikaa olin varma, että pian hän lyö. Yllättäen hän kääntyikin minua kohti ja käski minun hoitaa homman.

En tajunnut käskyä aluksi lainkaan. Muutkin hämmästyivät Maken komentoa, koska eivät voineet käsittää, miksi hän halusi minun lyövän. Make iski minua nyrkillä olkapäähän. Se sattui. Hän käskytti minua uudelleen.

Minä löin.

Aluksi iskin hyvin hiljaa. Poika oli juonessa mukana ja voivotteli enemmän, kuin mitä lyöntini sattui. Make huomasi teatterin ja käski lyödä kovempaa, niin lujaa, että se tekisi kipeää. Löin uudelleen. Poika ulvaisi kivusta. Toistin iskuni vielä kerran. Make oli tyytyväinen. Uhri päästettiin uhkauksien siivittämänä vapaaksi.

Olin hämmentynyt. Minulla ei ollut mitään henkilökohtaista poikaa kohtaan, mutta löin häntä koska vihasin sydämeni pohjasta Makea. Kaikki kokemani viha tuntui niissä iskuissa. Hän oli kärsimysteni viaton välikappale. Tein sen myös pelosta. En halunnut itse enää kokea samanlaista tuskaa. Mikä tilanteessa kuitenkin eniten minua järkytti oli se, että minä nautin jokaisesta iskusta minkä annoin. Ei siksi, että tuotin tuolle pojalle kipua, vaan siksi, että koin saavani hyvitystä omille kokemuksilleni.

Neljäs luokka päättyi. Minusta oli tullut Maken jengin vakiokalustoa. Hoidin edelleen erilaisia askareita Maken puolesta. Pekkaa rääkättiin aina tilanteen ollessa sille otollinen. Pääasiassa katselin sivusta, mutta aina silloin tällöin, jos minua käskettiin, minä löin muiden mukana. Niitä tilanteita ei onneksi ollut useita. Enimmäkseen Make itse halusi hoitaa ne hommat.

Kesä meni kuten edellisetkin. Koulumaailma unohtui pariksi kuukaudeksi. Leikit jatkuivat omien kavereideni kanssa. Makea ei näkynyt lomalla eikä ketään muitakaan luokkatovereita. Asuimme onneksi hyvin syrjässä eikä siltä alueelta ollut muita lapsia samassa koulussa kuin minä.

Elokuun alussa aloin jälleen jännittää kouluun paluuta. Tiesin, että Make oli luonteeltaan ailahtelevainen eikä mikään ollut varmaa. Tilanteet saattoivat muuttua. Neljännen luokan lopulla Ripa oli potkittu jengistä pihalle. En koskaan saanut tietää syytä siihen, mutta ilmeisesti Make oli tulkinnut asian siten, että Ripa oli pettänyt Maken luottamuksen. Ripaa ei kuitenkaan kiusattu muutoin kuin sanallisesti. Mitään fyysistä häntä kohtaan ei milloinkaan tehty. Uskon, että Ripan suuri koko vaikutti asiaan melkoisesti. Jone oli ollut Ripan paras kaveri ykkösluokalta lähtien, mutta nyt Jone halveksi Ripaa eikä voinut sietää häntä. Tästä syystä en luottanut asemaani jengissä. Käsitin, että Maken mielivallan ansiosta kenen tahansa tilanne saattaisi muuttua miten hyvänsä.

Viides kouluvuosi alkoi. Jengi oli kasassa jälleen. Asiat jatkuivat samaa rataa kuin ennenkin. Pekkaa ja paria muuta luokkalaista kiusattiin. Nyt puhuttiin kostoiskuista, vaikka eivät he oikeasti olleet meille kenellekään mitään tehneet. Makea oli erityisesti jäänyt kaihertamaan Ripan petturuus.

Eräänä päivänä Make käski koko jengin jäämään välitunnin ajaksi sisälle luokkaan. Onnistuimme piiloutumaan niin, ettei opettaja huomannut meidän jääneen. Kun huone oli tyhjä, tulimme esille ja Make alkoi esittää monologiaan. Hän vaati mahdollisimman pahaa kostoa Ripalle ja meidän tuli miettiä paras keino siihen. Pohtiessamme asiaa Make otti katkenneen karttakepin pätkän, joka oli noin kaksikymmentä senttiä pitkä, ja asetti sen toisen pään suuhunsa. Hän yritti esittää jotain temppua, mutta se menikin pahasti pieleen. Make kompastui lattialla olevaan piirtoheittimen johtoon ja kaatui siten, että keppi liukui suuhun ja sohaisi häntä kurkun perälle.

Kun tajusimme, että hänen suustaan tuli verta, Jone juoksi hakemaan terveydenhoitajan paikalle. Minä ja muut paikalla olleet emme tienneet mitä olisi pitänyt tehdä. Make yritti pidätellä parhaansa mukaan itkuaan ja oli selvästi järkyttynyt tapahtuneesta. Pian hoitaja oli paikalla ja vei Maken heti vastaanottohuoneeseensa. Myöhemmin kuulin, että Make oli viety sairaalaan tutkittavaksi, mutta mitään suurta vahinkoa ei ollut sattunut. Tuolloin kun katselin vierestä, miten Make kaki ja pyyhki verta suustansa, tunsin suunnatonta riemua. Iloitsin siitä, että paha sai palkkansa, vaikka tuomio oli liian lievä kaikelle sille tuskalle, mitä olin saanut kärsiä hänen vuokseen. Olisin halunnut kepin lävistävän kurkun kokonaan.

Lopulta tilanne ratkesi. Kaikki alkoi purkautua siitä, kun liikuntatunnilla pelasimme jalkapalloa. Make tietenkin oli toisen joukkueen kapteeni ja komensi ankarasti omiaan pelaamaan niin, että maalejakin olisi saatu aikaiseksi. Minä olin niitä kavereita, joita ei koskaan valittu joukkueeseen, joten olin vaihtopenkillä.

Liikunnanopettajamme, Mauri, istui viereeni. Hän antoi pelin edetä omalla painollaan, kuten aina. Pääasiassa hän vain seurasi sivusta, kun me pelasimme. Välillä hän huusi jotain ohjeita, joita kukaan ei malttanut kuunnella.

Istuessani penkillä Mauri alkoi kysellä minulta Makesta. Hän kertoi huomanneensa, miten paljon Make meitä muita määräili ja komensi. Lisäksi hän toi huolenaiheensa esille siitä, että Make tuntui olevan varsin aggressiivinen, jos liikuntatunneilla asiat eivät sujuneet tämän toiveiden mukaisesti. Yritin vältellä kertomasta liikoja, koska tajusin mihin Mauri yritti keskustelua johdatella. Vähättelin opettajan huomioita ja epäilin hänen tehneen vääriä arvioita. Asiasta ei keskusteltu sen enempää.

Myöhemmin saman viikon perjantaina Mauri oli välituntivalvojana. Kun hän näki minut, hän pyysi minua sivummalle. Mauri kertoi, että hän epäili Maken olevan koulukiusaaja ja johtavansa jonkinlaista jengiä koulussa. Hän kertoi minulle erilaisia asioita, millaisia huhuja oli kuullut rinnakkaisluokkalaisilta. Lopuksi hän kysyi minulta oliko huhut ja hänen epäilyksensä totta. Kielsin kaiken. Mauri kumartui minua kohden ja kuiskasi, että pelkäsinkö minä kertoa totuuden. Katsoin pitkään Mauria ja lopulta nyökkäsin sanomatta sanaakaan.

En vieläkään osaa sanoa, miksi tein niin. Ehkä se oli vain jonkinlainen spontaani reaktio. Varmasti minä alitajuisesti halusin kaiken ikävän päättyvän. Minä todennäköisesti ajattelin, että kenties sittenkin opettajista saisin apua.

Mauri ei sanonut minulle mitään sen enempää. Hän käveli luotani pois. Minä vilkuilin ympärilleni ja toivoin, ettei kukaan nähnyt elettäni. Olin varma, että Make saisi jotain kautta tietää kuitenkin. Aloin epäillä, että Mauri itse kertoisi Makelle kaiken. Pelkäsin enemmän kuin koskaan.

En tiedä millainen merkitys keskusteluillani Maurin kanssa oli, mutta viikon kuluttua koulun rehtori tuli luokkaamme ja kertoi tietävänsä kaiken Maken jengistä ja asioista, mitä jengi oli tehnyt. Hän käytti hyvin ankaraa kieltä ja lupasi meille, että sellainen toiminta tullaan kitkemään tavalla tai toisella koulusta. Olin aivan varma, että joutuisin poliisikuulusteluihin ja vankilaan. Makea ei sinä päivänä koulussa näkynyt.

Seuraavana aamuna koulun kuraattori tuli Maken kanssa luokkamme eteen. Kuraattori kertoi, että hän oli keskustellut pitkään Maken ja hänen vanhempiensa kanssa. Tilanne oli tullut ilmi ja kuraattori kertoi Maken sanoneen, että tämä oli itsekin halunnut lopettaa kiusaamisen ja jengitoiminnan, mutta ei vain ollut jostain syystä siihen pystynyt. Itkeneen näköinen Make pyysi koko luokan edessä kaikilta anteeksi käytöstään. Sen jälkeen hän romahti itkuun, joka selvästi tuli sydämestä saakka.

Odotin usean viikon ajan, että minut vietäisiin kuulusteluihin tai että meidät jengiläiset kuljetettaisiin vankilaan. Mitään sellaista ei koskaan tapahtunut. Make oli poissa luokasta kuukauden, minkä jälkeen hän palasi takaisin. Jengiä ei enää ollut, ketään ei enää kiusattu. Pekan kanssa en tullut koskaan toimeen. Hän ei milloinkaan antanut minulle anteeksi, kuten ei kenellekään muullekaan jengiläiselle. Itse en antanut koskaan Makelle anteeksi. En milloinkaan käsittänyt, miten kaikki se julmuus ja väkivalta oli pyyhitty pois päiväjärjestyksestä pelkästään sillä, että Make pyysi anteeksi. En koskaan saanut kärsimälleni tuskalle minkäänlaista hyvitystä tai sovitusta.

Tuolloin en oivaltanut sitä, että luonnollisesti minunkin olisi pitänyt pyytää anteeksi. Minusta oli tullut osa Maken koneistoa ja siinä roolissa olin tehnyt pahaa toisille. Koin kuitenkin tuolloin, että olin enemmän kärsijä ja uhri. Ja toki minä olin myös sitäkin.

Vuosikymmeniä myöhemmin tapasin sen pojan, jota Make oli käskenyt minun lyödä wc:ssä. Ensimmäinen uhrini. En ollut tavannut häntä vessakohtauksen jälkeen, koska hänen perheensä muutti vain paria viikkoa myöhemmin toiselle paikkakunnalle. Näin hänet täysin sattumalta pubissa. Istuimme baaritiskillä molemmat. Hän odotti vaimoaan, minä neljättä olutta. Aloimme keskustella, kunnes pian tajusimme keitä me itse asiassa olimme.

Kerroin hänelle miten omatuntoani oli häirinnyt kaikki ne vuodet, että löin häntä silloin. Poika, nyt jo aikuinen mies, vastasi minulle, että hän antoi jo silloin minulle anteeksi. Hän ymmärsi, että olin pakon edessä. Hän olisi toiminut samoin, jos roolit olisivat olleet toisinpäin. Sen sanottuaan miehen vaimo tuli paikalle, hän hyvästeli minut, toivotti hyvää jatkoa ja katosi elämästäni kokonaan.

Oli totta kai helpotus kuulla miehen sanat, mutta vuosia kantamani kipu ei silti juurikaan vierähtänyt. Olin ollut heikko koulussa, koska en ollut uskaltanut vastustaa. Olin tuolloin kuitenkin vasta lapsi ja yksin jengiä vastaan. En olisi koskaan voinut voittaa taistelua. Olisiko minun kuitenkin pitänyt yrittää? Ehkä minun olisi vain pitänyt kertoa heti opettajille, mikä oli tilanne? Näin jälkeenpäin valinta on itsestään selvä, mutta ala-asteikäiselle lapselle se ei sitä ollut. Olin aina oikeuttanut tekoni sillä, etteivät muutkaan toimineet oikein. Onneton puolustus.

Jäin miettimään olinko kaikki nuo vuodet kantanut turhaa tuskaa hartioillani. Oliko kyse lopulta vain siitä, että en ollut koskaan antanut itselleni anteeksi? Ja mitä kaikki anteeksiantamiset lopulta auttaisivat. Arvet olivat ikuisia, ne oli tatuoitu sydämeen. Sen ääni oli vaimentunut ajan saatossa, mutta ei se koskaan sieltä katoaisi kokonaan. Se oli aina osa minua, minut oli siitä muovattu. Jouduin ikuisesti kantamaan kahdet arvet – koulukiusatun ja koulukiusaajan.