Murha – kaikista rikoksista lopullisin

Siinä minä seisoin, verinen veitsi kädessäni. Olin paniikissa, vaikka olinkin suunnitellut kaiken pienintä yksityiskohtaa myöden. Olin juuri murhannut työkaverini. Oli ollut kerta kaikkiaan pakko tehdä se.

Minulla oli ollut intohimoinen suhde Meiraan. En minä häntä rakastanut, ei se sillä tavalla ollut intohimoista. Hän vain oli niin himottava nainen, ja minulla oli tarve päästä nauttimaan hänestä. Se oli lopulta tapahtunut erään firman juhlan jälkeen. Olimme molemmat humalassa, mutta syrjähyppyni ei jäänyt tuohon yhteen kertaan. Halusimme lisää.

Rakastelimme työpaikalla aina, kun se oli mahdollista. Hän himoitsi minua, minä himoitsin häntä. Se oli helvetin hyvä diili meille molemmille. Se oli puhdasta seksiä seksin ilosta. Olimme naimisissa, emme tosin keskenämme. Halusimme piristystä ja vaihtelua seksielämäämme.

Sitten tapahtui moka. Sellaisia sattuu kaikissa salasuhteissa jossain vaiheessa? Meidän kohdallamme virhe oli pahin kaikista. Meira tuli raskaaksi. Yritin puhua hänet ympäri, että hän tekisi abortin, mutta ei. Meira halusi synnyttää lapsen ja mennä kanssani naimisiin. Hän vaati, että meidän pitäisi molempien erota puolisoistamme.

Minä tajusin, että Meira ei ajatellut oikeasti mitään muuta, kuin helvetin hyvää palkkaani ja korkeaa asemaani firmassa. Minä olin johtoryhmän jäsen ja firman talousjohtaja. En voinut mitenkään riskeerata tulevaisuuttani firmassa, saati omaa perhettäni. Silloin minä päätin tehdä lopullisen ratkaisun ongelmaani. Minä suunnittelin Meiran murhan ja nyt olin toteuttanut sen.

 

Meira makasi maassa elottomana. Veri virtasi vuolaana hänen kaulastaan. Nainen näytti irvokkaalta maatessaan kauhua kuvastava ilme kasvoillaan. Ruumis lojui keväisellä kanoottikerhon rantakivikolla.

Olin ollut todella huolellinen. Minulla oli kirpputorilta hankitut kengät, jottei jälkiä voisi yhdistää minuun. Minulla oli niin ikään kirpputorilta hankitut vaatteet päälläni, takki oli Meiran veren tahraama. Olin myös käyttänyt kumihansikkaita. Hävittäisin vaatteet myöhemmin polttamalla.

Olin sopinut tapaamisen Meiran kanssa syrjäiseen kolkkaan meren rannalle, eikä hän ollut epäillyt mitään. Olin selittänyt hänelle puhelimessa, että halusin keskustella paikassa, missä kukaan ei näkisi meitä yhdessä. Väitin haluavani keskustella hänen kanssaan yhteisestä tulevaisuudestamme. Olin kertonut sen hänelle niin, että hän luuli minun haluavan naimisiin kanssaan. Meira, idiootti, oli uskonut kaiken.

Hain autostani muovipressun, johon kiedoin ruumiin. Jouduin tekemään kunnolla töitä, että sain peiteltyä ruumiin kokonaan ja ujutettua kiviä painoksi mukaan. Kun olin varma, että pressu oli tiivisti suljettu, vieritin Meiran peitetyn ruumiin mereen. Olin etukäteen varmistanut, että valitsemallani paikalla oli riittävän syvää heti rannassa, joten Meiran ruumis vajosi nopeasti muutaman metrin syvyyteen.

Meiran autoa en voinut jättää tekopaikalle. Minun täytyi kuljettaa se pois paikalta. Olin tämänkin suunnitellut etukäteen. Ajoin noin kolmen kilometrin päähän hylätyn tehtaan pihalle. Siellä ei koskaan kulkenut ketään. Valelin auton bensalla ja sytytin sen palamaan.

Polttamisen jälkeen hain aiemmin alueelle piilottamani polkupyörän ja poljin takaisin omalle autolleni. Laitoin pyörän kyytiin, jonka jälkeen ajoin hiekkatietä noin kaksisataa metriä, kunnes tulin risteykseen ja käännyin asvaltoidulle tielle. Pysäköin auton, otin mukanani tuomat kuusen oksat ja palasin vielä tekopaikalle. Pyyhin hiekkaisesta maasta ja tieltä kengän, auton ja pyörän jäljet samalla palaten autolleni. Heitin kuusen oksan takakonttiin polttaakseni sen myöhemmin kotana takassa ja ajelin kaikessa rauhassa kotiin.

Kotiin päästyäni olin tyytyväinen, että olin onnistunut tekemään murhan ja pyyhkimään Meiran ongelmineen pois päiväjärjestyksestäni. Kaadoin itselleni lasillisen konjakkia ja keskityin kirjoittamaan keskeneräistä romaanikäsikirjoitustani. Jonain päivänä saattaisin olla vaikkapa kirjailija.

 

Muutama päivä murhan jälkeen pari poliisia tulivat käymään firmassa. He halusivat keskustella Meiran katoamisesta. Hänen aviomiehensä oli tehnyt poliisille katoamisilmoituksen, ja nyt poliisi tutki Meiran katoamista.

He halusivat kuulustella työpaikalla niitä työkavereita, jotka olivat olleet tekemisissä Meiran kanssa useimmin ja jotka saattoivat ehkä tietää jotain Meirasta, tai mahdollisesti siitä miksi ja minne hän oli kadonnut.

Niinpä toinen poliiseista jututti myös minua. Meira toimi osastollamme assistenttina, joten oli täysin luonnollista ja itsestään selvää, että poliisi halusi kysellä myös minulta jotain. Minä olin tämänkin ennakoinut ja valmistautunut huolellisesti.

Hämäsin virkavaltaa loistavasti. Poliisi kyseli minulta rutiiniluontoisia kysymyksiä, mutta mikään ei herättänyt tämän epäilyksiä minua kohtaan. Onnistumiseni oli totta kai ollut minulle selvää jo alusta alkaen.

 

Muutaman päivän päästä poliisit tulivat uudelleen työpaikalleni ja halusivat tavata nimenomaan minut. Kun saavuin poliisien luokse, nämä pidättivät minut epäiltynä Meiran murhasta!

En voinut uskoa tapahtunutta! Miten ihmeessä poliisit olivat selvittäneet murhan näin nopeasti? Enhän ollut jättänyt yhtäkään jälkeä, joka olisi liittänyt minut murhaan, puhumattakaan, että olisin murhaaja.

Minut kuljetettiin poliisitalolle ja suljettiin selliin odottamaan kuulusteluja. Muutaman tunnin päästä minut haettiin kuulusteluhuoneeseen, jossa kaksi siviilipukuista poliisia odottivat minua nauhuri pöydällä ja videokamera jalustallaan valmiina kuvaamaan kuulustelun.

Toinen poliiseista puhui ensin nauhurille selostaen keitä oli läsnä, mistä kuulustelusta oli kyse ja mikä oli päivämäärä ja kellonaika. Tämän jälkeen hän käänsi katseensa minuun ja aloitti kuulustelun.

– Sinua syytetään assistenttinne Meiran murhasta, kuten sinulle jo pidätettäessä kerrottiinkin. Minua kiinnostaisi nyt tietää, etkö tosiaan nähnyt mitään muuta keinoa paeta tilanteesta kuin murhata Meira? Itse asiassa kyseessähän on kaksoismurha, koska Meira oli raskaana…

En voinut käsittää, miten poliisit näin nopeasti saattoivat tietää kaiken tämän? Eiväthän he olleet mitenkään voineet löytää ruumista näin nopeasti. Heidänhän olisi pitänyt tietää murhapaikka, ja sen jälkeen heidän olisi pitänyt tehdä Meiralle ruumiinavaus ennen kuin he olisivat voineet tietää Meiran raskaudesta. Eniten minua hämmästytti, miten he heti osasivat kaiken tämän yhdistää minuun?

– Minä en voi ymmärtää mistä ihmeestä te oikein puhutte?

– Etkö tosiaan? No minäpä kerron. Sinä murhasit Meiran, koska tämä oli raskaana. Hän odotti sinun lastasi ja vaati sinua menemään kanssaan naimisiin. Sinä tiesit, että jos Meira päättää kertoa miehelleen raskaudestaan, minkä hänen olisi täytynyt tietenkin tehdä, jos olisi eronnut hänestä, sinun urasi olisi vaakalaudalla. Sinä pelkäsit, että firma ei katsoisi hyvällä tällaista työpaikkaromanssia. Lisäksi et halunnut menettää vaimoasi ja perhettäsi, joten suojellaksesi perhettäsi ja työpaikkaasi, päätit murhata Meiran. Viilsit hänen kurkkunsa auki, peittelit ruumiin ja upotit kanoottikerhon rantaan. Sen jälkeen sinä poltit hänen autonsa hämätäksesi poliisia. Eikö kaikki tapahtunutkin juuri näin?

En tajunnut enää mistään mitään. Kuinka helvetissä poliiseilla oli tuo kaikki tieto? Tämä oli täysin käsittämätöntä. Menetin hermoni ja romahdin täysin. Tajusin, että poliiseilla oli pakko olla raudanlujat todisteet, koska he tiesivät niin täydellisesti kaiken. En vain voinut käsittää mistä he olivat saaneet kaiken tietoonsa.

– Hyvä on, hyvä on. Minä tunnustan. Minä murhasin todellakin Meiran ja juuri noin kuten kerroit. Mutta kertokaa nyt hyvänen aika, miten ihmeessä te saatoitte saada kaiken tuon tietoonne näin nopeasti? Ja miten te saatoitte yhdistää minut murhaan näin pian?

– Itse asiassa vaimosi paljasti sinut. Hän toi meille todisteet, joiden perusteella meidän oli äärimmäisen helppoa tietää miten kaikki oikein tapahtui.

– Vaimoni? Mutta miten ihmeessä hän saattoi mitään tietää tästä? Eihän hän voinut mitenkään tietää koko asiasta? Hänhän oli kyseisenä iltana työreissussa?

– Aivan, mutta sinä itse teit erään kohtalokkaan virheen omalta kannaltasi.

Poliisi otti takapöydältä kannettavan tietokoneen. Tunnistin sen välittömästi. Siinä oli kannessa tarra, jonka olin liimannut siihen joskus pari vuotta aiemmin.

– Tunnistatko tämän läppärin?

– Toki, se on minun. Miten tuo läppäri tähän liittyy?

– Me haimme se äskettäin kotoanne ja tarkistimme sen sisällön. Vaimosi oli tehnyt sen jo aiemmin, mistä syystä hän ilmiantoi teidät.

– Vaimoniko on nuuskinut konettani?

– Niin, mutta hänen kunniakseen on sanottava, että hän teki sen täysin viattomissa aikeissa. Hän kertoi nimittäin halunneensa löytää hirvipaistin reseptin. Sinun äitisi oli nimittäin aikanaan antanut useita reseptejään sinulle, ja olit ne kirjoittanut puhtaaksi koneellesi word–tiedostoksi. Äitisi reseptillä tehty hirvipaisti on vaimosi mukaan eräs suosikkiruokasi?

– Aivan, pitää paikkansa. Äitini teki erittäin herkullista hirvipaistia. Reseptit pitäisi olla siellä koneellani.

– Niin ne ovatkin ja niitä vaimosi etsi, koska halusi yllättää sinut tekemällä lempiruokaasi nimenomaan äitisi reseptillä. Tässä vaiheessahan vaimosi oli jo tietoinen, että Meira oli murhattu. Kun hän sitten alkoi etsiä koneeltasi noita reseptejä, hän löysikin jotain ihan muuta.

Siinä vaiheessa minä tajusin olleeni idiootti. Miten saatoin ollakin niin julmetun typerä! Ei ollut mikään ihme, että poliisi tiesi kaiken. Ei ollut mikään ihme, että olin jäänyt kiinni tekemästäni murhasta. Vaimoni oli löytänyt nimenomaan juuri tämän kirjoitukseni koneeltani ja vienyt sen poliiseille. Miksi minä ikinä aloinkaan kirjoittamaan tätä tarinaa…

 

Negatiivisuuden positiivisuus

Nyt on kerrankin hyvä syy olla avaamatta ovea, tuumi Lotta itsekseen. Riskiryhmään kuuluminen oli oiva perustelu kieltäytyä turhanpäiväisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä, varsinkin naapurin Tertun kanssa. Se akka pyrki puoliväkisin tuppautumaan sisälle asuntoon. Yleensä taustalla oli halu tarkistella, ettei vain missään nimessä mitään asuntoyhtiön sääntöjä oltu rikottu. Kerrankin sen piti päästä parvekkeelle muka haukkaamaan raitista ilmaa, mutta todellisuudessa kyylä kävi tarkistamassa, ettei näkynyt tupakannatsoja missään. Lotta oli usein harkinnut, että aloittaisi tupakanpolton ihan vain Tertun kiusaksi. Toistaiseksi kuitenkin huoli omasta terveydestä oli estänyt toteuttamasta sellaista kostoretkeä.

Kun asiaa tarkemmin ajatteli, Lotta suorastaan toivoi, että Terttu ilmestyisi oven taakse. Se ämmähän kuului itsekin riskiryhmään. Silloin hän rikkoisi pääministerin tekemää linjausta ja olisi siten paljon suurempi roisto kuin yksikään asuntoyhtiön säännöistä poikkeava. Tietenkin sellainen tapaus täytyisi saattaa pikimmiten asuntoyhtiön muiden hallituksen jäsenten tietoisuuteen. Se tosin oli haasteellinen tehtävä.

Lotan puhelin oli unohtunut työpaikalle ja hän oli ainoastaan sähköpostin varassa. Se ei ollut ongelma, jos halusi pitää yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin, mutta asuntoyhtiön hallituksen jäsenten osoitteita ei Lotalla ollut. Normaalisti hän kävisi itse henkilökohtaisesti kertomassa, mutta silloin hän syyllistyisi samaan kuin Terttu. Se ei kävisi päinsä. Jokin muu tapa tiedottamiseen olisi oltava, kuin suora kontaktointi ja siten karanteenin sääntöjen rikkominen.

Nopeasti Lotta keksi ratkaisun. Kirjoitettu tiedonanto rapussa olevalle ilmoitustaululle. Siitä tosin Terttu voisi napata sen pois, ennen kuin muut ehtisivät sen huomata. Entä jos laput jakaisikin suoraan postiluukuista? Ottaisivatko muut kuitenkaan lappua vastaan? Hehän voisivat hävittää sen lukematta pelätessään, että paperissa on viruksia. Heille pitäisi etukäteen laittaa ilmoitus, että tulevat saamaan desinfioidun uutisen. Mutta miten paperin saa desinfioitua, ettei se mene pilalle?

Lotalla oli vanhoja piirtoheitinkalvoja, jotka voisi käsidesillä puhdistaa ja sen jälkeen siihen kirjoittaa tiedonannon. Mutta voisiko hän itse koskea naapureiden oviin ja postiluukkuihin? Voisiko niistä saada tartunnan? Nekin pitäisi ensin desinfioida, jonka jälkeen hän voisi tiputtaa tiedotteen tulevasta uutisoinnista ja sen jälkeen käydä jättämässä varsinaisen uutisen.

Pian Lotta oli rapussa kumihansikkaat, pesuainepullo ja rätti mukanaan. Kohta muut saisivat tietää, miten oudon tyypin kanssa he joutuvat asumaan, Lotta ajatteli riemuissaan ja alkoi jynssätä asuntoyhtiön hallituksen puheenjohtajan postiluukkua.