Ompelukone

Istuin maatilan päärakennuksen yläkerrassa. Isäntäväki oli antanut minun majoittua sinne kesäksi. Istuin tietokoneeni auki edessäni, tekstinkäsittelyohjelma avattuna. Asiakirja1 luki yläreunassa. Sivu oli täysin valkoinen. Ei yhtään sanaa.

Olin kuvitellut, että maaseudun rauha siivittäisi minut jollain tapaa lumottuun kirjoittamisen tilaan, jossa voisin ammentaa aiheesta kuin aiheesta jumalaista tekstiä paperille. Sanat soljuisivat herkkinä ja viekoittelevina, lauseet kutsuisivat lukijaansa kuin seireenit. Rauhallista minulla oli. Ei ääniä ympärillä, ei kaupungin hälinää. Lähin naapuri oli viiden kilometrin päässä.

Maatilaltakaan ei kuulunut ääniä. Tila oli lopettanut toimintansa. Eläimiä ei enää ollut, eikä traktoria tai peltoja. Vain vanhukset, jotka asuttivat tilaa viimeisinä asukkainaan.

Sivu oli edelleen tyhjä. Mitä ihmettä minä siihen kirjoittaisin? En saanut mistään ajatuksesta kiinni. Kokeilin kirjoittaa sanan, pari. Välillä kirjoitin kokonaisen lauseenkin, mutta kaikki tuntuivat niin turhilta ja tyhjiltä, mitään sanomattomilta. Turhia sanoja! Jäin miettimään, voiko mikään sana olla oikeasti turha. Ajatukseni harhailivat ja sinkoilivat sinne tänne.

 

Katseeni nauliintui huoneen nurkassa olleeseen vanhaan Singer ompelukoneeseen. Se oli sellainen vanha polkumallinen. Mustat valurautaiset koristeelliset jalat ja poljin. Tummanruskea puinen kansilevy ja samansävyinen puinen suojalaatikko, joka näytti kärsineen hieman kolhuja aikojen saatossa.

Tuijotin laatikkoa yhä tarkemmin. Ikään kuin minulla olisi ollut röntgenkatse yritin porautua tuijotuksellani laatikon sisään. Lopulta uteliaisuuteni voitti. Nousin tuolista ja astelin ompelukoneen viereen. Otin kiinni suojakotelosta ja nostin sen pois.

Alta paljastui musta koristeltu ompelukone. Siinä oli kullanvärisiä kiemuroita kyljessä ja koristeellisin kirjaimin nimi ”Singer”. Hämmästyin, miten kaunis esine se oli. Ei pelkästään itse ompelukone vaan myös pöytä, valurautaiset jalat, kaikki.

Mietin miten paljon käsityötä tuollaisen tekemisessä on täytynyt olla. Toki siihen aikaan jo, kun kyseinen ompelukone oli valmistettu, tehtiin paljon teollisesti, mutta käsityön osuus oli silti edelleen mittava.

Ompelukoneen muoto oli viettelevän naisellinen. Sen kaarevat muodot ja musta kiiltävä pinta vetosivat minuun oudolla tavalla. Viehkeät kullanväriset kirjaimet lumosivat minut. En voinut välttyä ajatukselta, miten suuri on täytynyt olla se tunne, jonka avulla esine on aikoinaan muotoiltu ja lopulta valmistettu. Ompelukone oli häikäisevän kaunis.

 

Havahduin kuullessani äänet rappusista. Laitoin kiireessä suojakotelon takaisin paikoilleen ja loikkasin nopeasti koneeni ääreen. Yhä tyhjä sivu edessäni. Ovi avautui huoneeseen. Maatilan emäntä astui varovaisesti sisään.

– Anteeksi, jos häirihten. Aattelin vaan, jotta siellä ois kaffeeta valmiina jos maistuis? Laitoin vähän särvintäkin pöytään.

– Jaahas. No kiitoksia kovasti! Minäpä tulen juomaan.

– Niin ja saa sitä vanahaa ompelukonetta kahtella, jos se kiinnostaa. Että ei sitä tarvi meiän takia säikkyä.

– Niin. Aivan. Tuota, mistä te oikein tiesitte, että…

– Se nuo lattialaudat natisee silleen, että sen pirttiin kuulee kyllä missä kohdin täällä liikkuu.

– Niin tietenkin.

– Mutta se kaffee on sitte valamista.

– Selvä. Kiitoksia!

Emäntä poistui alakertaan. Kuulin miten hän lonkkaansa varoen kulki alaspäin rappusissa. Minua hävetti suunnattomasti. Olin jäänyt kiinni niin sanotusti housut kintuissani. Vaikka enhän minä sinänsä ollut mitään rikkonut tai mitään sellaista. Kunhan uteliaisuuttani vain vilkaisin.

 

Juotuani kahvit päätin lähteä kävelylle luontoon. Maatilan pihasta lähti metsänreunasta polku. Isännän kertoman mukaan se vei järven rantaan. Sinne oli matkaa noin kilometrin verran. Maatila sijaitsi Kainuussa, vaarojen keskellä. Maisemat olivat komeat. Päästyäni järven rannalle astelin pienelle laiturille. Sen vieressä kellui järven aaltojen hyväilemä laituriin sidottu pieni puinen vene. Riisuin kengät ja sukat jalastani, nostin housuni lahkeet melkein polviini asti ja istuin laiturille laskien jalkani järveen. Vesi tuntui aluksi kylmältä, mutta jalkani tottuivat nopeasti. Kesäpäivä oli sopivan lämmin ja pieni leuto tuuli puhalsi kasvoilleni. Aurinko ei paahtanut enää armottomasti, kuten päivällä, vaan nyt se säteili lempeästi parin poutapilven lomasta illan hämärtyessä. Metsä ympärilläni tuntui leppoisalta ja rauhoittavalta. Kauempana muutama lintu ui järven pinnalla. Rannassa kaislat aavistuksen suhisivat hennon tuulen voimasta. Tuuli tyynnytteli sieluani ja ajatukset pääni sisällä rauhoittuivat. Ne löysivät yhteisen harmonian ja sain hetkestä kiinni. Oloni tuntui hyvältä ja elämä syleili. Luonto suuteli minua.