Rotannaama-Antero vilkuili ympärilleen ja loisti luihua hymyään pimeällä kujalla. Hän hallitsi hiipimisen jalon taidon, joten siksi ei Rönttö-Rahikainen tajunnut mitään, kun Rotannaama-Antero humautti lujan ja varman iskun tämän takaraivoon tyhjällä pullolla. Särkyneen pullon terävät reunat viilsivät muutaman pintanaarmun Rönttö-Rahikaisen nahkaan, minkä ansiosta punainen värjäsi kiveystä.
Päästyään kujalta kadulle Rotannaama-Antero varoi kasvojensa osumista valokeilaan, joka suuntautui katulampusta. Hänen piirteensä olivat liian kovaa valuuttaa niille, jotka haaveilivat äkkirikastumista viranomaisten lupaaman palkkion muodossa. Kelmeä varjo seurasi kuin hai laivaa Rotannaama-Anteron väistellessä vastaantulijoita. Kulku suuntautui läheiseen satamakapakkaan, jolla oli nimenä Räyringin Rivolli.
Rivollin kanta-asiakkaiden löyhkä toivotti Rotannaama-Anteron tervetulleeksi. Hän saattoi hieman vapautuneemmin antaa hengityksensä pilata kapakan ilmaa. Rivollissa ei kukaan häntä käräyttäisi. Sellainen tietäisi vasikoijalle ennen aikaista lähtöä puupalttoossa matojen seuraan.
Rivollin omistaja tunnisti Rotannaama-Anteron. Hän nyökkäsi karulle miehelle tervehdykseksi, jonka jälkeen toinen nyökkäys viittasi nurkkapöytään. Rotannaama-Antero vilkaisi vihjattuun suuntaan, jonka jälkeen irvokas hymyntapainen koristi miehen kasvoja.
Nurkassa istui Viillokki-Verneri. Hän oli tunnettu teräaseiden käsittelytaidoistaan. Rivollin kanta-asiakkaista muutaman naamaa koristi syvään uurrettu muisto Viillokki-Verneriltä. Tämän miehen kunnioitus oli pelolla ja kauhulla ansaittua.
Rotannaama-Antero asteli nurkkapöytään ja istui ilman eri käskyä Viillokki-Vernerin seuraan. Viillokki-Verneri ärähti kerran ja siemaisi olutta, johon oli sekoitettu rommia.
– Vai itse Rotannaama-Antero? Minkä loukon alta sinä olet kaivautunut esille?
– Loukkoja on minulla monta, vaan yksikään niistä ei sinulle kuulu.
– Sillä tavalla… Kaipaatko keuhkoosi ylimääräistä reikää vai miksi tulit häiriköimään minua ollessani iltapalalla?
– Turha lätistä tyhjänpäiväisiä uhkauksia, sinä tiedät ettei täällä kenenkään henki ole edes sinun perskarvan arvoinen.
Sen tiuskaistuaan Rotannaama-Antero otti esille stiletin, jonka terä välähti kapakan hämyssä kuin kultaharkko Fort Knoxissa. Viillokki-Verneri selvästi ärsyyntyi Rotannaama-Anteron liikkeestä ja nopeasti hänen kädessään oli taittoveitsi, jonka mattavärillä maalattu terä huokui tummaa määrittelemätöntä uhkaa pimeässä nurkkauksessa.
– Perkeleen Viillokki-Verneri…
Saman tien Rotannaama-Antero taittoi terän stiletistä piiloon ja selvästä ujostuneena ojensi sen Viillokki-Vernerille.
– Tuossa… Ole hyvä!
– Mitä… Mitä tämä tarkoittaa? Viillokko-Verneri hämmästeli.
– Se on… mmlahjammm… Rotannaama-Antero mutisi epäselvästi.
– Lahja? huudahti Viillokki-Verneri.
– Pidä nyt helvetissä pienempää ääntä!
– Anteeksi! Mutta en ymmärrä?
– Tänään on ystävänpäivä!
– Häh?
– Niin… Ystävänpäivä! Minä halusin antaa sinulle tämän stilettini lahjaksi. Me olemme olleet toistemme vihamiehiä niin kauan, että emmehän me pysty olemaan ilman toisiamme, negatiivisessa mielessä ajatellen tietenkin. Jos sinä et olisi minun vihamieheni ja pitäisi minua niin sanotusti varpaillaan koko ajan, minusta ei olisi tullut sellaista kovanaamaa kuin olen, joten olen tavallaan sinulle kiitollisuudenvelassa siitä ja siksi pidän sinua ikään kuin myös ystävänä, tietyllä tavalla.
– Mitä vittua sinä horiset?
– No mieti nyt hieman! Olisiko sinulla kaltaistasi mainetta, jos minä en olisi koko ajan pyrkimässä reviirillesi ja bisneksiisi?
– No… Ei varmaankaan.
– Nimenomaan! Siinä näet. Joten tämän ystävyyden kunniaksi halusin antaa sinulle lahjaksi tuon veitsen. Se on sama stiletti, jolla minä otin hengen Törky-Tanelilta.
– Törky-Tanelilta? Todellako? Tämä on sama veitsi?
– Se on sama…
Viillokki-Verneri tunsi miten kyynel valui hänen arpista poskeaan pitkin. Hän ymmärsi miten symbolisesti suuren lahjan Rotannaama-Antero oli hänelle antanut. Aseella oli erityisen merkittävä tausta ja saadessaan sen suoraan itseltään Törky-Tanelin historiankirjoihin siirtäneeltä henkilöltä oli se osoitus mitä suurimmasta arvostuksesta.
– Voi Antero…
– Älä vittu koskaan kutsu minua Anteroksi! Nimi on Rotannaama-Antero, ymmärrätkö! Antero on liian nössö. Minulle nauretaan, jos kutsut minua sillä nimellä vai mitä Verneri?
– Totta! Ymmärrän toki. Anteeksi! Ja suuret kiitokset tästä lahjasta. Sinä olen hieno mies.
– Kiitos.
Miehet halasivat äärimmäisen väkinäisesti, jonka jälkeen Rotannaama-Antero nousi pöydästä ja nyökkäsi Viillokki-Vernerille hyvästiksi. Rotannaama-Antero asteli kohti ulko-ovea, jolloin yksi kanta-asiakkaista tarttui miestä hihasta saaden saman tien nyrkkiraudasta kivuliaan verenmakuisen muistutuksen käytöstapojen tärkeydestä julkisella paikalla.
Ulos päästyään seinästä revityn näköinen gangsteri katosi pimeälle kujalle seuranaan mustaakin pimeämpi varjo ja Colt 45 Widowmaker kainalokotelossaan.
juolahdus.wordpress.com 