Uusi vapahtaja

Vihdoin Hertan vatsakivuille oli löytynyt vastaus. Se mitä lääkäri oli hänelle kertonut kuulosti kuitenkin täysin uskomattomalta.

– Olen raskaana? Hertta hämmästeli.

– Kyllä. Onneksi olkoon. Sinulla on yhdeksästoista raskausviikko menossa, naislääkäri hymyili.

– Miten se voi olla mahdollista? Minulla on ollut kuukautisvuotoakin, Hertta ihmetteli ääneen.

– Niin. Vaikka onkin raskaana, voi silti esiintyä vuotoa. Useimmiten se johtuu herkistyneistä limakalvoista synnytinelimissä. Ja mikään ehkäisytapa ei ole sataprosenttinen. Aina on pieni prosentuaalinen mahdollisuus, että käytetty menetelmä pettää. Onko sinulla ollut pillereitä? Vai onko ehkäisy ollut miehen vastuulla? lääkäri uteli.

– Ei minulla ole miestä, Hertta totesi mietteliäänä.

– Et seurustele. Onko sinulla siis ollut irtosuhteita?

– En seurustele. Ehkäisymenetelmäni on ollut ehdottomasti paras kaikista, Hertta mutisi.

– Eli millainen? lääkäri ihmetteli.

– En ole harrastanut miesten kanssa seksiä yli vuoteen. Miten minä voin siis olla raskaana? Hertta hämmästeli.

– Nyt en ymmärrä. Et ole ollut yhdenkään miehen kanssa sukupuoliyhteydessä yli vuoteen.

– Juuri niin. Ja olen kyllä ihan hetero. Vaikka eihän naisen kanssa voisi lasta saadakaan. Olen aatteellisista syistä ollut selibaatissa jo pitkään. No, olen minä masturboinut kyllä, mutta eihän sellaisesta voi tulla raskaaksi? Hertta ihmetteli.

– Ei voi. Kyllä raskauteen vaaditaan aina siittiö ja munasolu, eikä siimahäntiä voi tulla kuin mieheltä. Oletko täysin varma, ettet ole ollut yhdynnässä miehen kanssa? lääkäri jatkoi.

– Kai minä tietäisin, jos olisin. En ole ollut, Hertta totesi.

– Käytätkö alkoholia, huumeita tai lääkkeitä? lääkäri tenttasi.

– En. No alkoholia, mutta vain silloin tällöin. Joskus käyn bilettämässä kaveriporukalla, Hertta kertoi.

– Aivan. Halusin vain varmistaa. Ja oletan, että et ole myöskään ollut missään keinohedelmöityshoidoissakaan?

– En todellakaan. En ole tyhmä. Minä en ole ollut missään sellaisessa tilanteessa, että olisin voinut hedelmöittyä, Hertta tokaisi hieman jo loukkaantuneena.

– Asia selvä. En tarkoittanut pahoittaa mieltäsi, mutta lääkärinä minun on kuitenkin selvitettävä näitä asioita, varsinkin kun kerroit ettet ole ollut yli vuoteen sukupuoliyhteydessä ja silti olet tullut raskaaksi. On tärkeää, että saisimme tietää myös, kuka lapsen isä on, koska tämä asia varmasti kiinnostaa ja koskettaa häntäkin. Isälläkin on omat velvollisuutensa lastaan kohtaan. Ehkä olet erehtynyt tai et vain muista asioita? Onko sinulla ollut muistihäiriöitä? lääkäri jatkoi.

– En minä hullu ole, enkä narkkari! Eikä minulla ole Alzheimeria! Minun makuuhuoneessani on ollut niin pitkään hiljaista, että jos sinne mies olisi eksynyt, niin takuulla muistaisin sellaisen ihmeen, Hertta kivahti.

– Anteeksi. Pahoittelen vielä kerran kysymyksiäni. Asia on kuitenkin niin, että ethän sinä voi olla raskaana, ellet ole ollut miehen kanssa sukupuoliyhteydessä. Jollain tapaa sinun munasolusi on pakostakin hedelmöittynyt. Tähän on varmasti kuitenkin jokin täysin luonnollinen selitys. Siksi on varmaankin hyvä, että saat nyt aikaa käsitellä tätä asiaa itseksesi ja myös pohtia miten tämä on ollut mahdollista tapahtua. Mutta juuri nyt on tietenkin tärkeää, että jatkossa huomioit olevasi raskaana. Alkoholinkäyttö täytyy lopettaa saman tien. Sinähän et tupakoinut, mikä on hyvä asia. Kannat pientä ihmisen alkua kohdussasi. Ehkä olisi hyvä, jos varaisimme uuden ajan? Myös sitä vuotoa olisi hyvä tutkia. Varmistaa, että kaikki on kunnossa. Mutta tarvitset varmaan ensin aikaa sulatella tätä uutista. Onhan kyse kuitenkin iloisesta tapahtumasta, eikö niin. Elämän ihme, lääkäri selitti.

 

Päästyään kotiinsa kerrostalokaksioon Hertta riisui ulkovaatteensa ja asteli eteisessä olevan peilin eteen. Lääkäri oli antanut ohjeita ja neuvoja sekä nipun erilaisia materiaaleja, joissa kerrottiin raskaudesta ja lapsen syntymästä. Hertalle oli varattu seuraavalle viikolle uusi aika.

Nainen seisoi peilin edessä ja piteli vatsaansa molemmin käsin. Hänen päänsä sisällä myllersi. Toisaalta hän tunsi häpeää, ettei ollut tajunnut olevansa raskaana. Nyt kun lääkäri oli kertonut asiasta, kaikki oireet tuntuivat niin selkeiltä. Tosin tämä oli hänen ensimmäinen lapsensa. Mistä hän olisi osannut tunnistaa vatsakivuista ja krampeista, että kyse oli uuden elämän synnystä. Ja koska tätä raskautta ei edes pitäisi olla. Eniten Hertta tunsi kuitenkin suurta hämmennystä. Miten ihmeessä hän oli voinut tulla raskaaksi?

Pian hän asteli makuuhuoneeseen ja kaivoi päiväkirjansa esille. Hertta oli pitänyt sitä pikkutytöstä lähtien. Se oli tärkeä kanava purkaa tunteitaan. Erityisen arvokas apu siitä oli ollut silloin, kun hänen vanhempansa kuolivat auto-onnettomuudessa kymmenen vuotta aiemmin. Tuolloin hän oli ollut vasta kaksikymmentävuotias.

Hertta selasi päiväkirjan sivuja. Vaikka hän ei joka päivä kirjoittanutkaan punakantiseen opukseensa, oli siinä läpikäymistä silti pitkästi. Lopulta hän löysi hakemansa. Nainen laski nopeasti päässään. Yksi vuosi ja neljä kuukautta aiemmin hän oli viimeksi ollut miehen kanssa. Kyseessä oli ollut läheisestä tanssiravintolasta mukaan tarttunut Jouko, joka oli naimisissa oleva mies. Hertta ei ollut siviilisäädystä välittänyt – häntä oli panettanut ja oli ollut aivan sama, kuka matkaan lähti. Jouko oli osannut hommansa kohtuullisen hyvin, mutta ei siinä määrin, että Hertta olisi lisäksi vielä aamiaistakin tarjonnut. Mies oli varmasti ollut tyytyväinen ilman kahvia ja sämpylääkin.

Sen verran oli kuitenkin morkkis kiusannut Hertan mieltä, että se oli herättänyt hänet ajattelemaan löyhien irtosuhteiden ja yhden yön seikkailujen merkitystä elämälleen. Tuolloin selibaatin siemen oli istutettu, mutta mitään muuta siitä ei olisi varmasti voinut itää. Lasta ei mitenkään olisi voinut syntyä tuosta tapaamisesta. Hertta oli käyttänyt ehkäisyä ja Joukokin oli varustautunut kondomilla. Pillereiden syönnin hän kuitenkin lopetti tehtyään päätöksen pidättäytyä lihallisista iloista. Mutta olennaista oli, ettei siittiöt olisi voineet pysyä hengissä kuukausikaupalla Joukon kohtaamisesta ja sitten vasta hedelmöittäneet Hertan munasolua.

Päiväkirjassa ei ollut muita merkintöjä intiimeistä kohtaamisista miesten kanssa viimeisen vuoden ajalta. Hertta arveli olevansa idiootti, koska tarkisti asiaa punakantisestaan. Jos hän ei muistaisi olleensa miehen kanssa, niin sitten olisi syytä käydä tutkituttamassa aivotkin.

Selatessaan kirjan lehtiä hän samalla tarkasteli merkintöjään eri juhlatilaisuuksista ja bileistä, missä oli ollut, mutta ei muistanut niistäkään, että olisi kohdannut miehiä intiimeissä merkeissä. Aina muutama kaksilahkeinen pyrki päästä juttusille, kun oli juhlimassa. Tarjonnasta ei ollut pulaa. Valitettavasti vain useimmiten ne yksilöt, jotka tyrkyttivät itseään, olivat liian humalassa, joko alkoholista tai egostaan.

Miten ihmeessä hän oli siis tullut raskaaksi? Hertta päätti tutkia asiaa tarkemmin. Hän avasi läppärinsä ja alkoi googlettaa aiheesta. Hän availi useita sivustoja ja luki artikkeleita ja julkaisuja. Lopulta hän luovutti. Ainoa tapa tulla raskaaksi ilman miestä oli joko keinohedelmöitys tai jonkinlaisen jumalallisen väliintulon seurauksena. Keinohedelmöityksen Hertta saattoi saman tien hylätä, koska ei ollut sellaisessa milloinkaan ollut. Joskus Hertta oli mielestään kokenut jumalallisen väliintulon, mutta se oli tapahtunut vuosia sitten erään täydellisen ihanan miehen toimesta.

Suurempi asia oli luonnollisesti se, että hän kantoi elämän ihmettä kohdussaan. Sellaiseen Hertta ei ollut valmistautunut millään tavoin. Olihan hän toki miettinyt, että joskus hänestä tulisi äiti, mutta ajatus oli kuitenkin pysynyt kaukaisena. Aitoa pyrkimystä löytää puoliso, elämänkumppani, ei ollut juurikaan ollut. Ilman aviomiestä ei olisi järkeä hankkia lapsiakaan.

Pian Hertan ajatukset herättivät kysymyksen, olisiko hänestä äidiksi. Pystyisikö hän siihen? Aborttia hän ei haluaisi. Siihen sitä paitsi tarvittaisiin erityislupa, koska oli jo viidennellä kuulla raskaana. Hertta ei tiennyt millaisia perusteluita sellaiseen tulisi olla. Hänelle oli jotenkin itsestään selvää, että synnyttäisi lapsen, mutta voisiko hän pitää jälkeläisensä itsellään. Olisiko lapsen ja hänen kannalta parempi, jos antaisi vauvansa adoptoitavaksi?

Hertta haki esitteet ja alkoi selata niitä. Pian hän itki. Hertta ei osannut sanoa valuiko poskilla surua vai iloa.

 

Useita viikkoja kului. Hertta joutui moniin tutkimuksiin. Raskaus eteni normaalisti, mutta yhä suuri mysteeri oli, miten hedelmöittyminen oli tapahtunut. Hertta oli suostunut psykologin juttusille ja neurologisiinkin tutkimuksiin. Näillä haluttiin sulkea pois mahdollisuus mielenterveysongelmista. Tilanne vaikutti hyvin erikoiselta, koska raskauden alkuvaiheet olivat täysin vailla järkevää selitystä. Faktaa kuitenkin oli, että uuden elämän alku kasvoi Hertan kohdussa.

Uusia haasteita syntyi. Vatsa oli alkanut kasvaa ja raskaus näkyä ulospäin. Tiettyyn rajaan asti Hertta pystyi pukeutumisella peittämään tilanteensa, mutta oli selvää, että jossain vaiheessa salaisuus paljastuisi. Jotain täytyisi keksiä selitykseksi työpaikalla, mutta ennen kaikkea ystäville ja sukulaisille. Hän joutuisi armottoman kysymyskeskityksen kohteeksi pitkäksi aikaa. Eniten Herttaa huoletti, miten hän selittäisi, miten raskaus oli saanut alkunsa. Eihän hän sitä tiennyt itsekään.

Useita öitä nainen oli valvonut, välillä itkien, kun oli yrittänyt keksiä, miten tämä kaikki oli ollut mahdollista. Sairaalassa oli myös yritetty tutkimuksin ja tieteellisin menetelmin selvittää, mitä oli tapahtunut, mutta kaikki viittasivat siihen, ettei tapauksessa ollut mitään outoa. Hedelmöitys oli tapahtunut normaalilla tavalla eli siittiö oli uinut munasoluun ja siitä kaikki oli alkanut. Lääkärit epäilivät, että Hertalla täytyi olla jonkinlainen muistinmenetys, koska ei asiassa muuta loogista selitystä tuntunut olevan.

 

Eräänä lauantai-iltapäivänä Hertan ovikello soi. Nainen oli juuri päässyt mukavaan asentoon sohvalleen. Hän oli suunnitellut lukevansa sisustuslehteä ja nauttivansa samalla Fazerin sinistä.

Kun hän aukaisi oven, rappukäytävässä seisoi tutunnäköinen nainen. Hertta ei kuitenkaan aluksi osannut yhdistää, missä he olivat tavanneet aiemmin.

– Hei! Et varmaan muista minua. Olen Katja Haanpää. Työskentelen sairaalassa synnytysosastolla. Olemme tavanneet pari kertaa, mutta vain hyvin pikaisesti, Katja kertoi.

– Aivan. Muistankin sinut nyt. Autoit silloin ultrassa, Hertta selitti.

– Juuri niin. Anteeksi, että tällä tavalla tulen yllättäen ja kotiovellesi, mutta suoraan sanoen haluaisin jutella kanssasi tuosta sinun tilanteestasi. Tietenkin vain, jos se sinulle sopii, Katja jatkoi.

– Mitä tarkoitat? Hertta ihmetteli.

– No, tietenkin meidän osastollamme puskaradion kautta olemme kuulleet, että asiakkaanamme on nainen, joka on tullut raskaaksi ilman miestä. Minä saatan ehkä tietää jotain tästä sinun raskaaksi tulosta, Katja paljasti.

Hertta tunsi, miten hänen pulssinsa kiihtyi nopeasti. Hän pyysi vierastaan astumaan peremmälle. Hämmentyneen oloinen Hertta käveli olohuoneeseen. Katja seurasi naista. Molemmat istuutuivat sohvalle.

– Sinä siis tiedät jotain siitä, miten olen tullut raskaaksi, Hertta ihmetteli.

– Olemme pohtineet ja tutkineet tätä vaihtoehtoa pitkään. Kun kaikkia asiaan liittyviä yksityiskohtia arvioi, on ratkaisu kuitenkin täysin selvä, Katja selitti.

– Siis te siellä sairaalassako? Hertta varmisteli.

– Ei sairaalassa. Niin, sinä et tietenkään tiedä. Minäpä selitän. Kuulun yhdistykseen nimeltä Rauhan ja turvan sanansaattajat. Se on eräänlainen uskonnollinen yhteisö, jossa olen itse ollut jo hyvin pitkään, Katja kertoi.

– Ja siellä te olette keskustelleet minun raskaudestani? Hertta hämmästeli.

– Juuri niin. Mielestämme asia nimenomaan kuuluu meidän toimialamme piiriin, jos näin voisi sanoa, Katja totesi ja hymähti hieman hermostuneesti.

– Teidän toimialanne piiriin. Tarkoitat, että teidän mielestänne minun raskaudella on jotain tekemistä teidän uskontonne kanssa.

Hertan mielessä alkoi kasvaa epäilyn siemen. Ilmeisesti oli ollut suuri virhe päästää Katja sisälle.

– Nimenomaan. Olemme vakuuttuneita siitä, että kaikki mitä olet kertonut liittyen hedelmöittymisesi ajankohtaan, pitää ehdottomasti paikkansa. Me uskomme sinua, Katja vakuutteli.

– Minä en oikein ymmärrä. Olette vakuuttuneita siitä, mitä olen kertonut raskaaksi tulemisesta, mutta minähän en tiedä siitä mitään. Minä en ole ollut kenenkään kanssa, eikä minun olisi pitänyt tulla raskaaksi. Mitä sinä oikein tarkoitat? Hertta kysyi.

– No tokihan sinä olet varmasti itsekin miettinyt sitä ainoaa vaihtoehtoa. Miten muuten olisit voinut tulla raskaaksi? Jumala itse on sallinut sen. Sinä olet uudesti syntyvän vapahtajamme äiti, Katja totesi lähes hurmioituneena.

– Tarkoitatko, että minä olisin kuin Neitsyt Maria? Että kannan kohdussani Jeesusta? Hertta hämmästeli.

– Juuri niin. Olet täyttynyt Jumalan armosta sen puhtaimmalla ja rakkaimmalla tavalla, Katja selitti.

– Vai niin. Nyt tämä riittää. Olen pahoillani, mutta joudun pyytämään sinua poistumaan, Hertta sanoi tylysti ja nousi seisaalleen. Hän osoitti kädellään eteisen suuntaan.

Katja tuijotti hetken hämmentyneenä Herttaa. Pian nainen kuitenkin nousi ja käveli eteiseen.

– Totta kai poistun, jos niin tahdot. Huomaan, ettet ole hyväksynyt totuutta. En suinkaan ihmettele sitä. Et ole kokenut Jumalan armoa vielä, eikä herramme ole sallinut sinun herätä horroksestasi, mutta se päivä tulee. Viimeistään päivänä, jolloin synnytät lapsesi, sinun sallitaan tietää totuus, Katja ennusti.

– Nyt ulos! Älä enää koskaan palaa luokseni, Hertta huudahti.

Katja poistui. Hertta jäi hetkeksi eteiseen tuijottamaan ovea ajatuksissaan.

 

Piia oli huolissaan ystävästään. Tuntui jotenkin pahalta, että Hertta joutuisi synnyttämään lapsen ja ryhtymään yksinhuoltajaksi. Isä ei olisi auttamassa vauva-arjessa. Piian äiti oli ollut kahden lapsen yksinhuoltaja, joten hänellä oli hyvä käsitys siitä, millainen tulevaisuus ystäväänsä odotti.

Kahvilassa ei ollut kovin montaa asiakasta. Hertan vatsa oli kookas. Piia oli vasta edellisenä päivänä kuullut Hertan suuren uutisen puhelimessa. Nyt hän ymmärsi, miksi ystävä oli vältellyt seuraa jo usean viikon ajan.

– Siis oikeesti. Sulla ei ole aavistustakaan isästä?

– Ei ole. Olen miettinyt ties miten monena iltana ja yönä, miten tämä voi olla mahdollista. Välillä tuntuu, että olen tulossa hulluksi, Hertta selitti.

– Täysin käsittämätöntä. Sulla ei ole siis minkäänlaista muistikuvaa, että olisit ollut jonkun kanssa silleen? Siis niin, että se sopis aikatauluihin? Piia varmisti.

– No ei ole. Ja mä kyllä uskoisin, että muistaisin. En voi käsittää tätä. Mutta faktaa on, että vauva on tulossa. Katso nyt mun mahaa, Hertta jatkoi.

– Mites sun sukulaiset? Mitä sun broidi sanoi?

– Ei kai se broidi mitään erikoisempaa ole sanonut. Onhan kaikki tietenkin onnitelleet perheenlisäyksestä. Vaikka eihän minulla perhettä ole, kun ei ole miestäkään. Mutta ovat onnitelleet. Ei kukaan ole oikein sen kummemmin aiheesta puhunut, kun olen kertonut, etten tiedä isästä mitään. Töissä ne kyllä ovat juoruilleet. Luulevat, että olen joku kiertopalkinto, enkä ole pysynyt laskuissa, kuka isä on. Totuus on juuri päinvastoin, en ole ollut kenenkään kanssa, Hertta sanoi miltei romahtaen itkuun.

– Kyllä mä ainakin uskon sua. Kyllä tähän varmasti joku järkevä selitys vielä löytyy.

– Ai niin kuin se neitseellinen raskaaksi tulo? Hertta tuhahti.

– No joo. Hihhulit aina näkee joka paikassa Jeesuksen ja Jumalan. Älä sä niistä välitä, Piia lohdutti.

– Minusta tuntuu, että ne seuraa minua, Hertta kuiskasi.

– Mitä? Ketkä? Piia hämmästeli.

– No sen Rauhan ja turvan sanansaattajat. Olen ihan varma, että näin sen hoitajan, joka minun luona kävi, toissapäivänä kaupassa. Se tuli minun perässäni jonkin matkan päässä vielä, kun kävelin kotiini. Olen nähnyt hänet myös kirjastossa ja kerran se seurasi minua työmatkallani kotiin, Hertta kertoi.

– Oikeastiko? Tuohan on stalkkausta. Laitontahan tuollainen seuraaminen on. Mutta miksi ne sua seuraa? Piia ihmetteli.

– Kai minä olen niille sitten tärkeä, kun kerran synnytän vapahtajan, Hertta totesi lakonisesti.

– Jos se on vaan kuitenkin sattumaa? Piia ehdotti.

– Ei ole. Olen huomannut yhden miehenkin, joka on seurannut minua. Kerran se jäi jalkakäytävälle seisomaan kotini eteen. Kurkkasin keittiön ikkunasta, niin se mies oli siellä passissa vielä tunti sen jälkeen, kun olin jo tullut kotiin. Minua suoraan sanoen hieman pelottaa, Hertta sanoi.

– Tarvitsisitko sä apua? Pitäiskö sun soittaa poliisille?

– Mitä apua niistä olisi? Eihän ne ole varsinaisesti mitään lakia rikkoneet.

– Olet oikeassa. Ei niille mitään lähestymiskieltoakaan saisi. Mutta hei, nyt mä keksin. Mitä jos mä tulisin sun luokses niin kuin kämppikseksi? Sähän asut muutenkin yksin ja varmasti tarvit apua, kun raskaus etenee pidemmälle ja varsinkin sitten, kun sun tarvii mennä synnytyslaitokselle. Mä voisin olla sun doula, Piia ehdotti.

– Eikö siihen pitäisi suorittaa joku koulutus? Hertta ihmetteli.

– No joo, jos siis ihan oikeaksi doulaksi alkaisi, mutta tarkoitin sitä, että olisin sun tukena. Siis tietenkin vain, jos se sulle sopii, Piia jatkoi.

– En ole ajatellutkaan asiaa vielä noin pitkälle. Mutta olet oikeassa. Asun yksin, enkä minä hetken päästä välttämättä pärjää yksin kaikissa asioissa. Tuntuisihan se turvallisemmalta, jos minulla olisi joku apuna.

– Eli sulle sopii?

– Miksipä ei. Mutta sinä saat sitten nukkua sohvalla, Hertta naurahti.

– Ei se ole ongelma. Pidetään me naiset yhtä, ja mä pidän huolen ettei hihhulit tai ketkään muutkaan tule sua häiriköimään, Piia julisti.

 

Seitsemäs kuukausi oli odotuksesta päättymässä. Hertta oli jäänyt töistä pois. Hän oli saanut sairaslomaa. Piia oli majoittunut samaan asuntoon. Yhteiselo oli sujunut mukavasti. Piian idea oli osoittautunut hyväksi, sillä Hertalla oli alkanut olla haasteita suoriutua joistain arkipäiväisistä askareista.

Piia tuli kaupasta. Riisuttuaan takkinsa ja kenkänsä hän asteli keittiöön ruokakassia kantaen. Hertta istui pöydän äärellä ja oli itkuisen näköinen. Mielialavaihteluja taas, Piia mietti.

– No mikä on?

– Et ikinä arvaa. Minulle soitettiin, Hertta sai sanottua juuri ja juuri.

– Onko tapahtunut jotain ikävää? Piia kysyi huolestuneena.

– Paikallislehdestä soitettiin. Halusivat haastatella minua, Hertta sanoi ryhdistäydyttyään hieman.

– Haastatella sinua. Miksi?

– Tästä neitseellisestä raskaudestani. Siitä miten uskovaiset rukoilevat puolestani ja odottavat minun synnyttävän Jeesuksen uudelleen maailmaan. Minä olen kuulemma ihme. Konkreettinen todiste kristinuskon puolesta. Vastaus epäilijöille, Hertta raivosi.

– Ei oo totta! Mitä helvettiä niiden päässä oikein liikkuu? Piia manasi.

– Löin sille luurin korvaan. Aivan takuulla se perkeleen Katja Haanpää on tämän takana. Ja se niiden saatanan Rauhan ja turvan sanansaattajat, Hertta kirosi.

– Mutta olisivatko he todella ottaneet yhteyttä lehteen? Piian epäili.

– Nytkö sinäkin olet niiden puolella? Hertta ärähti.

– En tietenkään. Ajattelin vain, että ei kai julkisuus heillekään olisi hyväksi tällaisessa asiassa, Piian pohti.

– Miksi ei olisi? Asiahan on juuri niin kuin se toimittaja sanoi. Minun neitseellinen raskaaksi tuleminen on mitä parhain todiste siitä, että Jumala on todella olemassa. Tosin, enhän minä edes ole neitsyt, että se siitä, Hertta naurahti ja romahti itkuun.

Piia istuutui ystävänsä viereen ja silitti hänen selkäänsä.

– Oli miten oli, mutta ei tällaista olisi kyllä kaivattu. Toivottavasti ne nyt jättävät sinut rauhaan, Piia totesi.

 

Valitettavasti Hertan ystävän toive ei toteutunut. Haastattelupyyntöjä soiteltiin yhä useammin, eikä ainoastaan paikallislehdestä. Pikku hiljaa myös valtakunnallinen media alkoi kiinnostua tapauksesta. Piian pyynnöstä kerrostalon alaovea alettiin pitää lukittuna ympärivuorokautisesti, sillä kaikki toimittajat eivät tyytyneet vain soittamaan. Pahimmillaan innokkaita journalismin tekijöitä oli useampia saman päivän aikana oven takana.

Toinen uusi ilmiö oli, että erilaisten uskonnollisten yhteisöjen edustajia alkoi parveilla Hertan kodin läheisyydessä. Läheisessä puistossa pidettiin jonkinlaisia rukoustilaisuuksia. Joku maallikkosaarnaaja kävi siunaamassa rakennuksen. Hengen täyttämät fanit kuitenkin kunnioittivat siinä määrin Hertan yksityisyyttä, etteivät tulleet oven taakse eivätkä lähestyneet naista suoraan. Erilaisia pyyntöjä osallistua ties millaisiin tilaisuuksiin kuitenkin lähetettiin kirjeitse.

Vain muutama viikko ensimmäisestä toimittajan yhteydenotosta, iltaa vietettiin Hertan asunnossa jokseenkin kohtalaisen hyvissä merkeissä. Piialla oli syntymäpäivä ja Hertta oli onnistunut yllättämään ystävänsä hankkimalla mansikkakakun. Kun kahvit oli juotu ja herkuista nautittu, kaksikko päätti katsoa television uutislähetyksen. Pian naisten hymy hyytyi.

Ruudussa näkyi juuri sen kerrostalon ulko-ovi, minkä kautta naiset kulkivat asuntoonsa. Sen edessä seisoi joukko ihmisiä. Osalla oli kynttilä kädessä, joillakin raamattu. Muutamalla oli mikrofoni, mikä paljasti heidät lehdistön edustajiksi. Televisio-ohjelman toimittaja katsoi kameraan. Hänen vierellään seisoi Katja Haanpää.

– Tässä rakennuksessa asuu väitetysti nainen, joka on tullut neitseellisesti raskaaksi. Näin väitetään. Hertta Kaarteisen pitäisi synnyttää esikoisensa reilun kuukauden päästä. Kun saimme asiasta tiedon, toimittajamme yrittivät ottaa neiti Kaarteiseen yhteyttä siinä kuitenkaan onnistumatta. Sairaalasta asiaa ei ole haluttu kommentoida, mutta tässä vieressäni on Rauhan ja turvan sanansaattajat –yhdistyksen uusi puheenjohtaja Katja Haanpää, joka on luvannut antaa asiasta lausunnon. Hyvää iltaa.

– Iltaa, Katja vastasi leveästi hymyillen.

– Emme ole siis voineet keskustella asiasta suoraan Hertta Kaarteisen kanssa, mutta nyt väitetään, että hän on tullut neitseellisesti raskaaksi. Te, rouva Haanpää, kerroitte, että olette keskustelleet aiheesta neiti Kaarteisen kanssa, toimittaja alusti.

– Kyllä. Olen tavannut neiti Kaarteisen pariin otteeseen, Katja kertoi.

– Ja ilmeisesti olette myös olleet töissä tuossa samaisessa sairaalassa, jossa Hertta Kaarteinen on käynyt vastaanotolla raskauteensa liittyen?

– Aivan niin. Työskentelin siellä samalla osastolla. Tosin enää en ole sairaalassa töissä.

– Ilmeisesti te itse irtisanouduitte sieltä? toimittaja varmisti.

– Kyllä. Katsoin tärkeämmäksi päästä seuraamaan tätä koko maailmaa muuttavaa tapahtumaa, jonka seurauksena saamme maan päälle vapahtajamme uudelleen, Katja selitti innokkaasti.

– Olette siis täysin varma, että kyse on nimenomaan vapahtajamme uudesta tulemisesta. Tehän siis viittaatte nyt nimenomaan Jeesukseen Kristukseen? toimittaja jatkoi.

– Asia on täysin varma.

– Mihin perustatte väitteenne? Mitä faktoja teillä on tämän kieltämättä uskomattomalta kuulostavan uutisen tueksi?

– Olen nähnyt neiti Kaarteisen potilaskertomuksen ja tutkimusten tulokset. Mikään seikka niissä ei todista sitä vastaan, etteikö hän olisi tullut nimenomaan neitseellisesti raskaaksi. Lisäksi Kaarteiselle tehdyt psykologiset ja muut tieteelliset tutkimukset puoltavat sitä, että hän on puhunut täyttä totta väittäessään, ettei ole tullut raskaaksi normaalilla tavalla. Ja kun keskustelin aiheesta itse neiti Kaarteisen kanssa, hän ei missään vaiheessa kieltänyt neitseellisen raskauden mahdollisuutta. Hän ei osannut kertoa mitään vaihtoehtoista selitystä tapahtuneelle, Katja paljasti.

– Entä onko varmistettua tietoa siitä, kuka on lapsen isä? toimittaja uteli.

– Miten kukaan voisi varmistaa lapsen isää, jos syntymä on Jumalan johdatusta? Kyllä vauvan isä selviää aivan varmasti, kun poika on syntynyt, Katja naurahti.

– Kiitoksia rouva Katja Haanpää haastattelusta. Arvoisat katsojat. Tämä on kieltämättä suuri mysteeri, johon meistä kukaan ei varmuudella tiedä oikeaa vastausta. Ehkä neiti Kaarteinen osaisi vastata, mutta hän on päättänyt pitäytyä medialta piilossa. Miksi? Kantaako hän mukanaan koko maailmaa vavisuttavaa salaisuutta? Sen saamme tietää mahdollisesti tulevien kuukausien aikana. Me seuraamme Kaarteisen tapausta tiiviisti. Haluamme olla paikalla, ihan vain varmuuden vuoksi, jos neitsyt Kaarteinen synnyttää uuden vapahtajan maailmaamme. Ihme ja kumma –ohjelma palaa ruutuihin jälleen ensi viikolla samaan aikaan. Kiitoksia rakkaat katsojat!

Piia sulki television. Hertta tuijotti ruutua. Hän ei päästänyt äännähdystäkään. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan.

– Voi helvetti. Miksi ne eivät voi vaan jättää meitä rauhaan? Piia tuskaili.

– Miten niin meitä? Minustahan ne tuolla puhuivat, Hertta ärähti.

– Anteeksi. En tarkoittanut.

– Ei vaan anna sinä anteeksi minulle. Ei tämä sinun syytäsi ole, Hertta vollotti.

Piia halasi ystäväänsä. Hänenkin poskillaan valuivat kyyneleet.

– Ei minunkaan omatuntoni puhdas ole. Tyhmyyksiä me kaikki olemme tehneet, Piia lohdutti.

– Miten minä enää voin liikkua missään. Nyt kaikki kyttäävät minua ja odottavat minun synnyttävän, Hertta tuskaili.

– Miten ne voi sinun nimesi sanoa televisiossa ja tuoda julkisuuteen sinun raskautesi. Eikö se ole yksityisyyden suojan rikkomista tai jotain sellaista? Sinun pitäisi tehdä rikosilmoitus, Piia ehdotti.

– Vapahtaja on syntynyt jo siihen mennessä, ennen kuin viranomaiset ehtivät tehdä yhtään mitään, Hertta totesi kyynisesti.

– Olet varmaankin oikeassa. Mutta jotenkin meidän täytyy päästä tästä tilanteesta eroon, Piia sanoi.

– Miten? Ei ole mitään keinoa, Hertta itki.

– Ehkä on kuitenkin, Piia jatkoi.

– Mikä?

– Minun tätini asuu maaseudulla vanhalla maatilalla. Asuintalo on melko pieni, mutta kyllä me sinne mahdumme. Siellä ei ole ketään muita. Lähin naapuri on muutaman kilometrin päässä. Siellä me voisimme olla rauhassa, Piian ehdotti.

– Miten pitkä matka sieltä on sairaalaan? Hertta kysyi.

– Parikymmentä kilometriä. Minä olisin koko ajan lähtövalmiudessa. Heti, kun supistukset alkavat, minä vien sinut sairaalaan. Voit luottaa apuuni, Piia kertoi.

– Meidän pitäisi päästä sinne jotenkin salaa. Nuo haaskat tuolla ulkona huomaavat heti, jos me lähdemme. Ne seuraavat meitä sinne, Hertta tuskaili.

– Kyllä me jotain keksimme. Naamioidaan itsemme ja livahdetaan niiden haaskojen ohi, Piian hihitti.

 

Maaseutu toi rauhan Hertan ja Piian elämään. Marketta, joka maatilan omisti, oli ottanut naiset mielellään kattonsa alle. Hänestä oli mukavaa saada välillä seuraa muuten yksinäiseen elämäänsä. Raskaus eteni ilman ongelmia. Pitkän ajomatkat sairaalaan rasittivat, mutta se oli Hertasta pieni vaiva sen rinnalla, että oli päässyt Rauhan ja turvan sanansaattajista, kuten myös toimittajista. Elämä oli seesteistä.

Eräänä yönä Hertta heräsi kesken unien. Hänen selkäänsä särki. Kun hän tuli keittiön oven luokse, sen takaa kuului Piian ja Marketan keskustelua. Marketta oli maininnut Hertan nimen.

– Mutta hyvänen aika. Onhan sinun kerrottava Hertalle, Marketta ripitti siskontytärtään.

– Miten voisin? Kai sinä käsität, että minä tuhoan sillä meidän ystävyytemme. Pilaan Hertan elämän entisestään, Piia nyyhkytti.

Hertta päätti jäädä hetkeksi kuuntelemaan keskustelua.

– Kai sinä käsität, että kyseessä on rikos. Et sinä voi jättää tuollaista kertomatta. Asia on tuotava esille, Marketta jatkoi.

– Mitä hyötyä siitä kenellekään olisi? Minun ja Hertan välit rikkoontuisivat. Menettäisin veljeni. Ja kai sinä ymmärrät, että sinun ja äitini välit olisivat sen jälkeen poikki, Piia perusteli.

– Miten niin minun ja äitisi välit menisivät poikki?

– Totta kai hän saisi tietää, että sinä tiedät, Piia selitti.

– Niin. Olet varmaankin oikeassa. Siitäkin huolimatta totuuden on tultava esille. Ei tällaista voi salata, Marketta painosti.

Hertta ei voinut enää malttaa mieltään. Hän avasi oven ja astui keittiöön.

– Mistä te oikein puhutte? Mitä minulle ei voi kertoa? Hertta vaati saada tietää.

– Helvetti, kun säikähdin, Marketta kiljaisi.

– Voi ei. Olitko kauan oven takana? Piia kysyi säikähtäneenä.

– En tarpeeksi. Mutta kuulin, että teillä on joku salaisuus, minkä Marketta haluaisi minunkin tietävän, Hertta ärähti. – Piia, mitä sinä oikein salailet?

– Kerro hänelle, Marketta vaati.

Piia painoi päänsä käsiensä varaan. Hän puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja otti pöydältä vodkaa puolillaan olevan lasin.

– Kai se sitten on pakko, Piia huokaisi.

– Minä menen nukkumaan. Jutelkaa te rauhassa, Marketta totesi ja poistui keittiöstä.

– Istu alas. Tässä menee varmaan hetken aikaan, Piia pyysi.

Hertta istui vastapäätä ystäväänsä ja odotti hermostuneena.

– Muistatko ne bileet minun veljeni mökillä silloin noin kahdeksan kuukautta sitten?

– Muistan. Juhlittiin aika rankasti silloin. Sinä autoit minut kotiin. Mitä niistä bileistä? Hertta ihmetteli.

– Miten paljon muistat loppuillasta? Piia kysyi.

– Kyllä sinä tiedät, että minä sammuin. Sinähän autoit minut sieltä pois. Ei kai sellaisessa kunnossa paljoa muista mistään mitään. Miksi sinä siitä kyselet? Hertta ihmetteli. Hän alkoi tuntea olonsa epämukavaksi.

– Sinä menit jossain vaiheessa iltaa aika huonoon kuntoon. Minä ehdotin sinulle, että menisit saunakamariin lepäämään. Lopulta uskoit minua ja minä saattelin sinut sinne. Kompastuitkin pihalla, kun kävelimme rantasaunalle. Vein sinut sinne nukkumaan. Jäit sängylle makaamaan kaikki vaatteet ylläsi. Sinulla oli silloin se vihreä neuletakkisi. Olit juuri ostanut sen.

– Muistan sen neuleen. Sehän jäi sinne. Palautit sen myöhemmin, Hertta totesi.

– Aivan. Me muut jatkoimme iltaa. Jossain vaiheessa huomasin, että veljeni ei ollut tullut takaisin sisälle, kun hän oli jossain vaiheessa mennyt ulos kuselle. Minulle tuli outo tunne. Pelkäsin, että jos hän on mennyt laiturille ja jotain ikävää olisi tapahtunut. Lasse oli aika humalassa myös.

– Missä hän sitten oli, Hertta kysyi aavistaen mihin kertomus oli johtamassa.

– Menin ulos ja kävin laiturilla. Siellä ei ollut ketään. Kun palasin, huomasin että saunakamarissa oli valot. Kävelin sinne. Avasin oven. Lasse istui vieressäsi. En ollut varma, mutta näytti siltä, kuin hän olisi suoristanut hameesi helmaa.

Hertan poskille ilmestyi kyyneleitä.

– Kysyin Lasselta mitä helvettiä hän oli tekemässä. Lasse vaikutti yllättyneeltä. Hän sanoi, ettei hän mitään ollut tekemässä. Kunhan vain yritti saada sinua heräämään. Silloin ajattelin, että veljelläni saattoi olla jotain tyhmiä ajatuksia mielessä, mutta ilmeisesti olin tullut juuri ajoissa. Sinä vaikutit makaavan samassa asennossa ja veljelläni oli vaatteet yllään. Päätin silloin, että parasta kuitenkin huolehtia sinut kotiisi. Jouduin tekemään kunnolla töitä, että sain sinut ylös. Tilasin taksin ja ajoimme kotiisi.

– Mitä siitä sitten? Et ole vielä kertonut mitään mitä en jo tietäisi, Hertta ihmetteli suruissaan.

– Myöhemmin vasta tajusin, että sinulla ei ollut neuletakkia ylläsi. Se oli saunakamarin lattiannurkassa. En miettinyt sitä sen tarkemmin, mutta jossain vaiheessa asia tuli mieleeni. Et sinä siinä kunnossa olisi saanut riisuttua neuletakkiasi ja heitettyä sitä niin kauaksi sängystä. Ja miksi ylipäänsä olisit sen heittänyt niin kauaksi. Jos sinulle olisi tullut lämmin tai jotain muuta, miksi olisit sen riisunut, niin olisit todennäköisesti jättänyt sen vain sängylle viereesi. Kysyin Lasselta sen jälkeen, mitä siellä saunakamarissa oikein tapahtui, mutta hän väitti ettei mitään. Hän sanoi tulleensa vain hetkeä minua aiemmin huoneeseen. En oikein uskonut sitä, mutta koska sinäkään et muistanut mitään, ajattelin antaa asian olla. Teillä oli kuitenkin molemmilla vaatteet yllänne, enkä nähnyt syytä epäillä mitään pahempaa. Uskoin ja toivoin, että asiat olivat hyvin.

– Mutta eivät olleet, Hertta mutisi.

– Eivät niin. Kun kerroit tulleesi raskaaksi ja ettet tiedä kuka isä on, minä ymmärsin kaiken. Veljelläni oli ollut aikaa riittävästi.

– Riittävästi aikaa raiskatakseen minut, Hertta ärähti.

– Niin. Pahoin pelkään, että juuri se tapahtui, Piia sanoi ja itki.

– Miksi sinä et kertonut minulle tätä aiemmin? Miksi helvetissä olet antanut minun kärsiä epätietoisuudesta kaiken aikaa? Hertta huusi.

– Anna anteeksi! Kai sinä ymmärrät, että minä epäröin. Lasse on kuitenkin minun veljeni. Ajattelin, että jos sinä olit kuitenkin ollut jonkun toisen kanssa. Ajattelin, että olit ehkä ollut jossain muualla ryyppäämässä ja olit ollut jonkun kanssa, mutta et vain muista, Piian puolusteli.

– Voi vittu! Millainen ystävä sinä oikein olet? Hertta raivosi.

– Aika paska. Minä tiedän sen. Mutta usko minua, olen halunnut kertoa jo pitkään kaiken. Olen koko ajan miettinyt, miten voisin kertoa sinulle ja missä vaiheessa, Piian ulisi.

– Saatanan vittu! Sinä olet kusipää! Aaah! Hertta karjaisi ja piteli kaksi käsin vatsaansa.

– Mitä nyt? Piia huudahti säikähtäneenä.

– Sattuu, Hertta sai sanottua ja ulvaisi tuskasta. Hänen oli pakko mennä lattialle kontalleen.

– Voi helvetin helvetti. Nyt pitää päästä nopeasti sairaalaan, Piia huusi.

 

Hertta makasi sairaalan vuoteella. Piia istui hänen vierellään ja piti hänen kädestään. Molempien naisten silmät punottivat itkemisestä.

– Miten tästä eteenpäin? Piia kysyi.

– En osaa sanoa, Hertta totesi.

– Et varmaan halua nähdä minua enää koskaan.

– Suoraan sanoen en tiedä miten minun pitäisi suhtautua mihinkin asiaan. Elämä on aika paskamaista ja tällä kertaa se on näyttänyt rujointa puoltaan, Hertta nyyhkytti.

– Ymmärrän kyllä, jos vihaat minua. Jos se mitään auttaa, olen aidosti todella pahoillani, Piia selitti ja oli lähellä sortua itkemään uudelleen.

– Tavallaan ymmärrän sinua.

– Olit lähellä kuolla, mutta sinä kuitenkin selvisit, Piia totesi.

– Tiedän. En ole kuitenkaan varma, että oliko se hyvä asia. Palata tähän kurjaan elämään, Hertta nyyhkytti.

– Sinulla on syy elää, Piia jatkoi.

– Onko? Ehkä on. Aika näyttää. En tiedä enää mistään mitään. Minä tarvitsen aikaa. Minun on saatava ajatella.

– Jos sinusta tuntuu siltä, voit milloin tahansa ottaa yhteyttä minuun, Piia sanoi.

Hertta tuijotti ikkunasta ulos ja pyyhki kädessään olevalla liinalla kyyneleitään.

– Olen ollut niin pitkään yksin. Sitä en enää jaksaisi. Minä tarvitsen ystävän. Olen sinuun yhteydessä, mutta en ihan heti.

– Tarkoitatko, että annat minulle anteeksi? Piia kysyi silmät kostuneena.

– Tarkoitan.

Piia halasi Herttaa. Naiset eivät sanoneet mitään toisilleen. He vain katsoivat toisiaan.

Yllättäen hoitaja avasi oven.

– He ovat täällä. Voivatko he tulla? hoitaja kysyi.

– Kyllä, Hertta vastasi.

Sisar hento valkoinen poistui huoneesta. Piia katsoi ystäväänsä.

– Oletko varma, että haluat tehdä tämän? Hertta kysyi.

– Eihän sinulla muita todistajia ole. Ja minä haluan hyvittää sen mitä voin, Piian totesi.

– Pärjäämme me ilman sinuakin. Tyttäreni DNA todistaa rikoksen tekijää vastaan.

– Mitä aiot kertoa hänelle isästään? Piia kysyi.

– En tiedä. En todellakaan tiedä, Hertta vastasi.