Tossut mättäällä

Sirkka, jos kuka, suorastaan jumaloi luontoa. Siksi ei ollut lainkaan epätavallista, että hän oli lähtenyt jälleen kerran viikonloppuna metsään vaeltamaan. Vapaassa luonnossa liikkuminen rauhoitti niin monin eri tavoin Sirkkaa, jonka toinen intohimo oli dekkarit, joita hän ahmi joko kirjoina tai televisiosarjoina pääasiassa arki-iltaisin. Saattoi hän joskus metsän keskellä jonkin länsinaapurin rallin luikauttaa, kun sille päälle sattui. Kolmas intohimo oli ruotsalaiset Allsång-lauluillat.

   Se ehkä oli Sirkan elämässä aavistuksen paradoksaalista, että luontoihmisenä hän oli kuitenkin päätynyt työhön, missä joutui pääasiassa istumaan konttorissa tuijottaen tietokoneen monitoria seitsemän ja puoli tuntia päivässä, joskaan ei koskaan minuuttiakaan pidempään. Miksi en koskaan opiskellut mitään luontoalaa, Sirkka oli usein itsekseen harmitellut. Hän oli usein harkinnut alan vaihtoa ja todennäköisesti hän sen tulisi vielä tekemään.

   Tällä kertaa Sirkka oli mielensä puhdistukseen valinnut Puolangan vaaramaisemat. Oulusta sinne ajoi noin puolessatoista tunnissa, ehkä kahdessa, riippuen vallitsevasta ilmastosta ja teillä lonnivien porojen määrästä. Alueella oli useitakin kävely- ja vaellusreittejä, mutta Sirkka ei halunnut käyttää niitä. Periaatteen naisena hän halusi kulkea aina mieluiten mahdollisimman koskemattomassa luonnossa, jossa ei juurikaan muita homo sapiens heimon edustajia olisi läsnä.

   Sirkka oli tarkkaan tutkinut karttaa etukäteen ja keksinyt alueen, joka todennäköisesti ei olisi juurikaan toisten ihmisten käytössä. Puolangalla tuskin oli aluetta mihin ei ihmisjalka olisi joskus tallannut ja jättänyt jonkinlaista hiilijalanjälkeä, mutta ei siellä sentään valtoimenaan kansaa vaeltanut. Nyt Sirkan bongaama alue oli selkeästi kohtalaisen kaukana yleisistä reiteistä ja vaikea kulkuisessa maastossa, joten se vaikutti turvalliselta vaihtoehdolta.

   Reilun tunnin kuljettuaan luonnossa Sirkka sattumalta havaitsi etäämmällä jotain sinertävää. Se vaikutti sangen omituiselta. Luonnossa ei kovin paljon ole kirkkaan sinistä, ainakaan Suomessa. Toki syksy oli jo värjännyt puiden lehdet mitä moninaisimmin värein, mutta ei sentään siniseksi mitään. Koska väri oli niin poikkeuksellinen, Sirkka päätti käydä kurkistamassa, mistä mahtoi olla kyse.

   Noin sadan metrin matkan kuljettuaan nainen saapui pienen mättään luokse, jonka päällä lojui rantasandaalit. Ne olivat siniset ja niissä oli amerikkalaisen avaruusjärjestön Nasan logot. Sirkka katseli ympärilleen ja yritti hahmottaa, näkyisikö missään lähistöllä muita ihmisiä tai vaikkapa telttaa, ehkä leirinuotio. Mitään sellaista ei kuitenkaan piirtynyt tämän hämmästyneen naisen näkökenttään. Hän varmuuden vuoksi loi katseen myös yläilmoihin, vaikkakaan Sirkka ei uskonut, että jalkineiden omistaja olisi Nasan logosta huolimatta missään ylemmissä sfääreissä.

   Onpa omituista, Sirkka pohti. Sandaalit näyttivät hieman käytetyiltä, mutta eivät olleet kuitenkaan pahasti kuluneet. Lisäksi vaikutti siltä, että ne olisivat olleet mättäällä vain vähän aikaa. Sirkka tarkisti nopeasti säätiedot ja totesi, että yöllä alueella oli satanut. Jalkineissa ei kuitenkaan ollut lainkaan kosteutta, mistä nainen arveli, että ne on jätetty mättäälle saman päivän aikana.

   Miksi ihmeessä kukaan jättäisi sandaalinsa keskelle metsää? Sirkka päätti huhuilla. Ehkä tämän mysteerin aiheuttaja lymyilisi jossain lähistöllä? Kenties tämä joku toinen henkilö on jättänyt ne jostain kiusallisesta syystä mättäälle ja nyt piileksii jossain pusikossa, eikä kehtaa tulla näkyviin.

– Hohoi! Onko täällä ketään? Sirkka huudahti.

Nainen pälyili ympärilleen ja huusi uudelleen.

– Onko näiden sandaalien omistaja paikalla?

Kukaan ei vastannut Sirkan huutoihin. Häntä alkoi ihmetyttää entistä enemmän. Jos nämä jalkineet on jätetty tähän hiljattain, niin miten ihmeessä tämä joku on ehtinyt niin pikaisesti huutoetäisyyden ulottumattomiin. Pian Sirkka kuitenkin totesi itsekseen, että onhan lipokkaiden jättämisestä voinut kulua jo useampi tunti jopa.

   Sirkka kumartui kyykkyasentoon ja hän samalla laski repun selästään maahan. Hän saman tien tajusi tehneen mahdollisen virheen. Naisen tarkoitus nimittäin oli tutkia löytyisikö maasta jälkiä kulkijasta, joka Nasan logoilla merkatut esineet oli paikalle tuonut. Hän kuitenkin oli ajattelemattomasti saattanut sotkea maassa olleita jälkiä. Sirkka nappasi nopeasti repun maasta ja tutkaili tarkkaan kohtaa, missä se oli maahan osunut. Siinä ei näyttänyt olevan mitään erityisempiä merkkejä kenenkään läsnäolosta.

   Seuraavaksi nainen tutkaili ympärilleen ja yritti löytää mitä tahansa, mikä voisi viitata jonkun olleen paikalla. Hän ei kuitenkaan tiennyt millaisia merkkejä hänen tulisi etsiä. Sirkka muisteli, miten jossain vanhassa länkkärissä intiaanit olivat tutkineet kasvien ja puiden oksien sekä maaperään painautuneiden jälkien perusteella, minkä verran hevosia ja ihmisiä oli kulkenut, mihin suuntaan ja mihin aikaan. Sirkka ei löytänyt ainoatakaan sellaista merkkiä. Mistä ihmeestä intiaanit osasivat tulkita milloin jonkun oksan oli katkaissut ihminen eikä joku villieläin?

   Sirkka aikoi tarttua sandaaleihin, mutta juuri ennen kuin koski niihin, hän veti kätensä nopeasti taaksepäin. Hän muisti kuinka ties miten monessa poliisisarjassa rikostutkijat aina kuvasivat kaikki todisteet ennen kuin koskivat niihin. Nainen otti kännykkänsä taskusta ja avasi näytön. Hän pienen aavistuksen omaisen hetken huokaisi nähdessään paidatonta Pete Parkkosta esittävän taustakuvan ennen kuin näppäili pin-koodin. Tämän jälkeen hän otti useamman valokuvan jalkineista hieman eri puolilta.

   Laitettuaan kännykkänsä takaisin taskuun Sirkka tarttui sandaaleihin ja tutkaili niitä. Hän toivoi, että omistaja olisi laittanut nimensä tai ehkä jopa puhelinnumeronsa niihin. Mitään tunnistetietoja ei kuitenkaan löytynyt. Nainen katseli uudelleen ympärilleen. Hän ei voinut käsittää. Miksi ensinnäkään kukaan lähtisi näin syvälle metsään sandaaleissa? Eihän siinä ollut mitään järkeä? Ja miksi ne oli jätetty tänne mättäälle? Ja oliko tämä joku sitten sukkasillaan tai peräti paljain jaloin jatkanut kulkuaan? Sukkasillaan! Siinähän se ratkaisu tietenkin oli. Henkilö, joka mättäällä oli käynyt, on tietenkin jatkanut sukkasillaan matkaansa, koska Sirkka ei löytänyt mitään jälkiä maasta. Mahtoiko tämä kulkija olla kuitenkin pulassa? Ehkä hänen pitäisi yrittää kuitenkin löytää tämä samoaja ja tarjota apua?

   Sirkka tuijotti hetken aikaa sandaalien pohjaa ja loi katseensa sen jälkeen uudelleen maastoon. Hän pohti, että ehkä hän voisi löytää jalkineiden jälkiä ja nyt kun hän tiesi millaisen jäljen kyseinen popo jättää, olisi helppoa päätellä mistä päin kulkija on tullut. Olisi nimittäin loogista päätellä, että kuka nuo töppöset onkin jättänyt luonnon helmaan, jatkaisi kulkuaan samaan suuntaan ja siten Sirkka osaisi etsiä kaveria oikealta taholta. Naisen pettymykseksi mitään jälkiä ei kuitenkaan löytynyt edelleenkään.

   Sirkka päätti huutaa uudelleen.

– Hohoi! Eikö kukaan kuule minua? Vastaa jos kuulet minua! Oletko pulassa?

Metsä vastasi hiljaisuudellaan.

   Jo on kummallinen tapaus, Sirkka ihmetteli ja nousi seisaalleen. Jännitys oli jossain määrin kasvanut liian suureksi, joka oli kohdistunut myös virtsarakon toimintaan. Se oli sinänsä ihan normaalia tällaisilla metsäreissuilla, että välillä joutui tekemään tarpeensa luonnon keskellä, ja niihin Sirkka oli toki varautunut. Hän kaivoi repustaan vessapaperirullan ja katseli sopivan puskan, minkä taakse mennä kyykkimään. Sirkka ei halunnut sandaalien löytöpaikan läheisyyteen niin sanotusti merkata reviiriään, koska pelkäsi edelleen sotkevansa mahdollisia todisteita. Eihän tällaisessa tilanteessa voinut olla varma, etteikö kyse ollut jopa rikoksesta. Ei hänellä onneksi ollut iso hätä kyseessä, mutta kun tilanne on niin sanotusti päällä, on vain mentävä.

   Juuri, kun hän oli saanut vedettyä housunsa alas ja laskeuduttua kyykkyasentoon tuntiessaan rentouttavan ja vapauttavan virran, nainen kuuli jotain epämääräistä ääntä. Sirkka säikähti hieman ja alkoi katsella ympärilleen. Samalla hän otti muutaman palan vessapaperia rullasta, jota oli pitänyt kädessään. Samassa hän jähmettyi paikoilleen. Suuri uroshirvi asteli suoraan Sirkkaa kohti. Nainen oli kauhuissaan. Oli hän hirviä nähnyt toki ennenkin, mutta ei koskaan näin läheltä saati, että yksikään olisi kävellyt kohti.

   Sirkka pyyhki paperilla itseään ja tiputti tollon maahan, jonka jälkeen hän hyvin hitaasti ja varovaisesti alkoi nousta ja vetää housujaan takaisin ylös. Hirvi vaikutti kuulleen naisen touhut ja pysähtyi tuijottamaan puskaa, minkä takana Sirkka oli. Sattumalta tuo isokokoinen metsän ruhtinas oli juuri samaisen mättään kohdalla, missä edelleen lojui avaruuslaitoksen merkeillä varustetut sandaalit.

  Nainen pysyi liikkumattomana, tuskin uskaltaen edes hengittää. Hirvi tuijotti hetken, mutta pian eläimen mielenkiinto kohdistui mättäällä lojuviin sandaaleihin. Se kumarsi päätään niitä kohti ja nuuski. Tämän jälkeen se etujalallaan sohi niitä ja sitten uudelleen kurotti turpaansa lähemmäksi. Ei helvetti, Sirkka kirosi mielessään. Tuo perkeleen elukka meinaa viedä ne. En minä voi sitä mitenkään sallia. Kiukku kasvoi naisen mielessä. Hän ei antaisi yhden hirven tuhota tai viedä todistusaineistoa. Ne tossut olivat sentään kuitenkin jonkun henkilökohtaista omaisuutta.

   Sirkka ampaisi puskan läpi, huusi eläimelle ja heitti vessapaperirullan kohti. Hirvi nosti päätään ja samalla hetkellä tuo ihmisten intiimialueiden puhdistukseen tarkoitettu varuste solahti eläimen sarveen. Hirvi ei kuitenkaan ollut moksiskaan naisen elämöinnistä. Se ensin heilautti päätään, jotta saisin rullan pois. Se ei kuitenkaan irronnut vaan alkoi purkautua. Hirvi yritti useamman kerran saada vieraan esineen irti, mutta se vain lisäsi purkautumista ja pian sarvissa oli melkoinen sotku hyvin vaalean vihreää kolmikerroksista erityisen pehmeää ja luontoystävällistä paperia. Tässä vaiheessa hirvi alkoi olla ärsyyntynyt.

   Sirkka tuijotti tapahtumaa ja oli varsin hämmästynyt. Hirvi sen sijaan alkoi olla toden teolla vihainen ja päätti antaa opetuksen tuolle ihmiselle, joka oli tällaisen riesan saanut aikaiseksi. Niinpä se alkoi lähestyä naista kiukusta kihisten. Sirkka onneksi tajusi, että eläin ei ollut välttämättä kovin iloinen tilanteesta. Nainen päätti häipyä paikalta nopeasti ja kääntyi aikeenaan lähteä juoksuun. Tässä vaiheessa kuitenkin tuli kiusallisen ilmiselväksi se tosi seikka, että Sirkkahan ei ollut muistanut kiinnittää housujaan. Hän oli vain nostanut ne ylös, mutta vetoketju oli yhä auki ja samoin vyö. Tästä johtuen, kun Sirkka ampaisi riuskasti liikkeelle, housut valahtivatkin tiukan kääntöliikkeen vuoksi alas. Koska Sirkka ei ehtinyt ajoissa reagoimaan radikaalisti muuttuneeseen tilanteeseen, hänen jalkojensa liike oli edelleen mitä suurimmassa määrin eteenpäin suuntautuva, jota kuitenkin varsin tehokkaasti alas sujahtaneet housut estivät. Sirkka kaatui maahan. Ennen kuin hänen kasvonsa osuivat puolukan varpuihin, nainen pohti mahtaisivatko hänen ruumiinsa löytävät henkilöt ihmetellä, miksi hänellä oli Nasan sandaalit mukana.

   Tässä tilanteessa voidaan kuitenkin todeta, että sanonta onni onnettomuudessa voi joskus pitää todellakin paikkansa. Juuri kun Sirkka oli päässyt rähmälleen keskelle Suomen kauneinta luontoa, hänen kännykkänsä pärähti soimaan. Keskellä Puolangan vaaramaisemia alkoi yhtäkkiä soida Mikko Alatalon Poppaloora. Tämä oli hirviparalle aivan liikaa. Kuullessaan tuon melusaasteen, sillä ihmisten musiikki voi joskus olla eläinkunnalle täysin järkyttävää, vaikka ihmiset sellaista yhtäaikaista moninaisten nuottien soittoa ja ääneen melodisen soinnukkaasti lausuttuja sanoja arvostaisivatkin, hirvi pysäytti hyökkäyksensä samantien ja päätti juosta jolkottaa karkuun. Vessapaperia sarvissa oli pieni riesa tuohon kakofoniaan verrattuna.

   Sirkka nosti päätään ja rekisteröi häntä uhanneen luontokappaleen lähteneen karkuteille. Hän nousi istualleen ja kaivoi puhelimen taskusta. Soittaja oli hänen äitinsä. Sirkka mietti hetken ja päätti olla vastaamatta. Hän ei juuri nyt ollut siinä kunnossa, että voisi jutella synnyttäjänsä kanssa. Oli parempi istua hetki ja yrittää hahmottaa mitä kaikkea oli tapahtunut.

Noin parin tunnin kuluttua Sirkka istui vuokraamassaan mökissä. Hän oli saanut juuri takkaan tulen ja vedenkeittimessä oli vettä kiehumassa. Pian hän saisi juoda lämmintä teetä. Ruoaksi hän oli suunnitellut hirvikäristystä. Poppaloora alkoi soida jälleen. Sirkka vilkaisi kännykkänsä näyttöä – äiti. Hän vastasi soittoon.

– Hei äiti. Mitäs sinä?

– No hei Sirkka. Kunhan soittelin aikani kuluksi. Yritin tuossa jo aiemminkin, mutta et vastannut.

– Joo, olen Puolangalla. Kävin vähän vaeltelemassa tuolla metsässä.

– Ai jaa. Näkyikös siellä mitään erikoisempia?

– Sirkka katseli takassa sulavia sandaaleita.

– Ei mitään. Ei yhtään mitään.

Mustaa

Vesi aaltoili kevyesti. Vain hetkeä aiemmin se oli ollut tyyni. Hennot laineet etenivät lähes äänettömästi mustan hahmon lipuessa lammen pinnalla. Auringonlaskun viimeinen kajo heijastui vedestä luoden kontrastin pimeän olennon asuun.

Pitkä, siro kaula kannatteli ylvästä päätä. Majesteettinen olemus huokui itsevarmuutta. Sen pelkkä läsnäolo viestitti ehdotonta valtaa, etäistä ja mystistä voimaa, jota ei kannattanut uhmata.

Lipuessaan hahmo oli liikkumaton, mutta sen tarkat silmät näkivät kauaksi. Sen rauhallisuus loi herkän tunnelman, joka samalla antoi aavistuksen vaarasta.

Kuin mustapukuinen morsian, lintu loi arvokkaan kauniin vaikutelman itsestään. Kunnioitusta herättävänä lampi oli sen oma, juuri tuona hetkenä. Mikään tai kukaan ei sitä uhmannut.

Lammen ympärillä pimeys sokaisi luonnon armottomalla syleilyllään. Tavoittamattoman valon viimeiset säteet ehtyivät lammen pinnasta. Pahuutta uhkuva olento sulautui mustan suomaan kauneuteen. Yön kuningatar oli saapunut.

Negatiivisuuden positiivisuus

Nyt on kerrankin hyvä syy olla avaamatta ovea, tuumi Lotta itsekseen. Riskiryhmään kuuluminen oli oiva perustelu kieltäytyä turhanpäiväisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä, varsinkin naapurin Tertun kanssa. Se akka pyrki puoliväkisin tuppautumaan sisälle asuntoon. Yleensä taustalla oli halu tarkistella, ettei vain missään nimessä mitään asuntoyhtiön sääntöjä oltu rikottu. Kerrankin sen piti päästä parvekkeelle muka haukkaamaan raitista ilmaa, mutta todellisuudessa kyylä kävi tarkistamassa, ettei näkynyt tupakannatsoja missään. Lotta oli usein harkinnut, että aloittaisi tupakanpolton ihan vain Tertun kiusaksi. Toistaiseksi kuitenkin huoli omasta terveydestä oli estänyt toteuttamasta sellaista kostoretkeä.

Kun asiaa tarkemmin ajatteli, Lotta suorastaan toivoi, että Terttu ilmestyisi oven taakse. Se ämmähän kuului itsekin riskiryhmään. Silloin hän rikkoisi pääministerin tekemää linjausta ja olisi siten paljon suurempi roisto kuin yksikään asuntoyhtiön säännöistä poikkeava. Tietenkin sellainen tapaus täytyisi saattaa pikimmiten asuntoyhtiön muiden hallituksen jäsenten tietoisuuteen. Se tosin oli haasteellinen tehtävä.

Lotan puhelin oli unohtunut työpaikalle ja hän oli ainoastaan sähköpostin varassa. Se ei ollut ongelma, jos halusi pitää yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin, mutta asuntoyhtiön hallituksen jäsenten osoitteita ei Lotalla ollut. Normaalisti hän kävisi itse henkilökohtaisesti kertomassa, mutta silloin hän syyllistyisi samaan kuin Terttu. Se ei kävisi päinsä. Jokin muu tapa tiedottamiseen olisi oltava, kuin suora kontaktointi ja siten karanteenin sääntöjen rikkominen.

Nopeasti Lotta keksi ratkaisun. Kirjoitettu tiedonanto rapussa olevalle ilmoitustaululle. Siitä tosin Terttu voisi napata sen pois, ennen kuin muut ehtisivät sen huomata. Entä jos laput jakaisikin suoraan postiluukuista? Ottaisivatko muut kuitenkaan lappua vastaan? Hehän voisivat hävittää sen lukematta pelätessään, että paperissa on viruksia. Heille pitäisi etukäteen laittaa ilmoitus, että tulevat saamaan desinfioidun uutisen. Mutta miten paperin saa desinfioitua, ettei se mene pilalle?

Lotalla oli vanhoja piirtoheitinkalvoja, jotka voisi käsidesillä puhdistaa ja sen jälkeen siihen kirjoittaa tiedonannon. Mutta voisiko hän itse koskea naapureiden oviin ja postiluukkuihin? Voisiko niistä saada tartunnan? Nekin pitäisi ensin desinfioida, jonka jälkeen hän voisi tiputtaa tiedotteen tulevasta uutisoinnista ja sen jälkeen käydä jättämässä varsinaisen uutisen.

Pian Lotta oli rapussa kumihansikkaat, pesuainepullo ja rätti mukanaan. Kohta muut saisivat tietää, miten oudon tyypin kanssa he joutuvat asumaan, Lotta ajatteli riemuissaan ja alkoi jynssätä asuntoyhtiön hallituksen puheenjohtajan postiluukkua.

Mitä tapahtuikaan Pumpulilaaksossa?

Kauan sitten kaukaisessa maailmassa tapahtui kummia. Vuoristoisen maan uumenissa tuntui järinää, joka voimistui nopeasti. Tuon Hiisilandiaksi kutsutun valtion maaperä vavahteli voimakkaasti. Mörköjen asuinsijat vuorien onkaloissa alkoivat sortua ja romahdella. Vaikka nämä mustat, karvaiset ja torahampaiset veijarit hyvin vahvoja olivatkin, eivät hekään luonnon voimille mitään mahtaneet. Suuri oli suru jäyhän kansan riveissä, kun kodit yksi toisensa jälkeen muuttuivat kiviröykkiöiksi.

Onneksi tässä maailmassa asui muitakin. Hiisilandian yläpuolella kukoisti rauhaisa ja aurinkoinen Pumpulilaakson valtakunta, jota kansoitti muutaman sadan keijukaisen ja haltioiden harmoninen yhteisö. Nämä jalosukuiset olennot huomasivat mörköjen hädän ja tarjosivat apuaan.

Moni mörkö joutui ankarasti totuttelemaan kaikkeen siihen puhtauteen, värikylläisyyteen ja kirkkauteen, joka oli Pumpulilaaksossa itsestään selvyys. Pakon edessä jopa mustat, karvaiset ja torahampaiset pullerot suostuivat poikkeuksellisiin olosuhteisiin. Se ei ollut mörköparoille helppo paikka, sillä loan seassa ja synkissä onkaloissa elämään tottuneet olennot olivat vieraassa ympäristössä. He olivat joutuneet keskelle maailmaa, millaiseen he eivät olleet tottuneet.

Vain sata mörköä oli ennättänyt turvaan. He kaipasivat kovasti perheitään ja tuttujaan, joiden kohtalona oli ollut jäädä kiviröykkiöiden hautaamaksi.  Suru sisimmässään he ymmärsivät, ettei vaihtoehtoja ollut. Heidän täytyi sopeutua niin suruun, kuin puhtauteen ja kirkkauteenkin. Mörkö-Romppainen ajatteli toisin. Hän halusi, että keijukaisten ja haltioiden tulisi muuttua mörköjen kaltaisiksi – mustiksi, karvaisiksi ja torahampaisiksi. Elämä olisi siten paljon helpompaa. Muutettaisiin Pumpulilaakso pimeäksi kosteikoksi, jossa ei olisi niin väliä, vaikka hieman likaakin olisi nurkissa.

Keijukaiset yrittivät tehdä parhaansa saadakseen mörköjen elämän mahdollisimman mukavaksi. He rakensivat suojaisia rakennelmia, jotka jäljittelivät luolia. Pumpulilaaksossa ei ollut kiveä, joten asumuksista ei ollut mahdollista saada yhtä kolkkoja, kuin mitä aidot luolat olivat. Suurimmaksi osaksi möröt tuntuivat sopeutuvan – paitsi Mörkö-Romppainen.

Haltioiden mielestä koko ajatus mörköjen ottamisesta Pumpulilaaksoon oli ollut naurettava. Siitä ei tulisi mitään. Möröt eivät koskaan sopeutuisi ja aiheuttaisivat vain enemmän haittaa kuin hyötyä. Haltiat varoittelivat keijukaisia metelin ja hajuhaittojen lisääntymisestä. Erityisen innokas oli Hillevi Hentomieli, joka vaati mörköjen palauttamista takaisin Hiisilandiaan. Hillevin mielestä möröt pystyisivät aivan hyvin rakentamaan luolansa uudelleen. Pahimpana pelkonaan hän piti sitä, että Mörkö-Romppaisen kaltaisten fanaatikkojen rivit kasvaisivat ja pian Pumpulilaakso alkaisi muuttua epäkelpojen asuinalueeksi. Kirkkaus ja puhtaus olisivat enää vain muisto. Keijukaisia edustava Kuuno Kaunosielu epäili Hillevin näkevän mörköjä siellä missä niitä ei ole.

 

Eräänä päivänä Mörkö-Romppainen oli poikkeuksellisen vihainen. Haltialapset olivat kiusanneet hänen poikaansa väliaikaisesti mörkölasten kouluksi muutetun Haltiahallin pihalla. Mörkö-Romppainen päätti, että nyt sai riittää. Hänen olisi tehtävä asialle jotain. Jos Pumpulilaaksoa ei muutettaisi pian möröille sopivaksi, heidän kansansa tukahtuisi. Haltioiden vastustus hankaloitti tilannetta. Jos mörköjen riesana olisivat pelkästään keijukaiset, ongelmaa ei olisi, sillä nuo siipiveikot olisi helppoa puhua ympäri. He halusivat kaikille vain pelkkää hyvää ja olisivat helposti ohjailtavissa. Keijut olivat jopa ylisuvaitsevaisia. Haltiat sen sijaan olivat uppiniskaista väkeä. Ylimielisiä ja kaikin mahdollisin tavoin ärsyttäviä. Mörkö-Romppainen päätti saattaa haltiat liriin.

Pumpulilaakson keskusaukiolla oli Sateenkaarikaivo. Se symboloi rauhaa ja sydämellistä rinnakkaiseloa koko valtakunnan alueella. Haltioiden tehtävänä oli huolehtia, että Sateenkaarikaivo pysyi hyvässä kunnossa ja valaisi värikirjollaan taivasta sekä antoi elämänvoimaa kaikille olennoille. Mörkö-Romppainen tiesi, ettei kaivoa vartioineet haltiat odottaneet minkäänlaisia ikävyyksiä, ja siksi tuo värikylläinen piristyksen lähde olisi helppo kohde. Jos sen onnistuisi turmelemaan, se herättäisi eripuraa keijukaisten ja haltioiden välille, koska haltiat olisivat epäonnistuneet tehtävässään. Mörkö-Romppainen oli onnistunut ottamaan kotimaastaan mukaansa Kauman luolan pikimustaa sientä. Se värjäisi kaiken pimeäksi. Kun sen pudottaisi kaivoon, olisi koko Pumpulilaakso pian synkkä ja kalsea paikka. Möröille se sopisi mainiosti, mutta varsinkin haltiat lähtisivät pian evakkoon.

Seuraavana aamuna Mörkö-Romppainen lähestyi Sateenkaarikaivoa. Hänellä oli Kaumansieni piiloitettuna isoon kouraansa. Kaivoa vartioivat haltiat tuijottivat tiukasti lähestyvää mörköä. Tumma olento tuli vartijoiden luokse ja kertoi heille, että Hillevi Hentomieli oli pyytänyt heitä luokseen. Mörkö-Romppainen tiesi, että Hillevi oli haltioiden vartiokaartin ylipäällikkö. Vartijat kummeksuivat, miksi mörkö toi viestiä Hilleviltä, mutta koska kyseessä oli heidän ylipäällikkönsä, käskyä ei sopinut uhmata. Pian Mörkö-Romppainen oli yksin kaivolla. Sitä ympäröi puista ja köynnöksistä rakennettu muuri, josta kohosi lasiset pylväät. Ne kannattelivat jalokivistä koostuvaa katosta, joka kimalteli lumoavasti. Kaivosta kohosi sateenkaari, joka kaivon katossa olevien jalokivien kautta jakautui värikkäiksi säteiksi kaikkialle Pumpulilaaksoon. Mörkö-Romppainen hihitteli miettiessään, miten kaikki olisi pian mustaa. Hän astui muurin päälle, mutta juuri silloin jotain yllättävää tapahtui.

Mörkö-Romppaisen jalka takertui yhteen köynnöksistä ja tuo musta, karvainen ja torahampainen olento kaatui suoraan kaivon sisälle. Samalla Kaumansieni irtosi hänen otteestaan. Se lensi kaaressa kaivoa kohti, mutta osui ensin kaivon reunaan ja siitä edelleen aukion myyntitorin pöydällä olevaan viiniruukkuun. Saviastiassa ollut juoma muuttui hetkessä täysin mustaksi. Myöhemmin haltia, jonka ruukku oli, saavutti mainetta keksimällään uudella juomalla – Tervasnapsilla.

Mörkö-Romppainen jäi roikkumaan kaivon reunalle jalka edelleen kiinni köynnöksessä. Hän karjui apua. Samalla hetkellä koiriensa kanssa hauvakävelyllä ollut Hillevi Hentomieli osui paikalle. Haltia kuuli mörön elämöinnin ja niin hän riensi paikalle. Huomattuaan Mörkö-Romppaisen ahdingon Hillevi puhalsi vartiopilliinsä ja pian joukko haltiavartioita oli paikalla. Yhdessä he saivat nostettua Mörkö-Romppaisen ylös. Tumma olento jäi maahan istualleen.

Tämä eriskummallinen tapahtuma houkutteli nopeasti paikalle muitakin. Hetkessä kaivon ympärillä oli mörköjä, keijukaisia ja haltioita. Möröt syyttivät haltioita Mörkö-Romppaisen solvaamisesta ja kunnian tahrimisesta. Haltiat taas syyttivät Mörkö-Romppaista Sateenkaarikaivon sabotointiyrityksestä. Kaiken metelöinnin keskellä kukaan ei kuitenkaan huomannut, miten Mörkö-Romppaisen ulkonäkö oli alkanut muuttua. Sateenkaarikaivon taianomaisesta vaikutuksesta johtuen, mörön turkki oli alkanut muuttaa väriään. Se ei ollut enää musta, vaan se hehkui kaikissa sateenkaaren väreissä. Hillevi Hentomieli tuijotti Mörkö-Romppaista haltioissaan. Mörkö tuijotti käsivarsiaan ja sortui lohduttomaan itkuun.

Hillevi karjaisi niin kovaa, että kaikki hiljenivät. Yleisö havahtui vasta nyt Mörkö-Romppaisen kohtaloon. Hiljaisuus rikkoontui, kun ensin haltiat alkoivat nauraa. Pian hohotukseen yhtyivät keijukaiset. Ja mikä pahinta, myös möröt päästivät ilmoille valtaisan ilon myräkän. Hillevi tuijotti järkyttyneenä ympärilleen ja karjaisi uudelleen. Toistamiseen kaikki hiljenivät.

Nainen nousi seisomaan kaivon reunalle.

– Miksi te nauratte? Eikö tämä mörkö ole kärsinyt jo tarpeeksi? Hän on menettänyt kotinsa, sukulaisiaan ja ystäviään, nyt hän menetti oman turkkinsa mustuuden. Eikö teitä hävetä? Minä aiemmin vastustin mörköjä, mutta nähdessäni hänen lohduttomuutensa, oivalsin jotain. Vasta nyt näin hänen todellisen karvansa. Ei möröt ole sen kauheampia kuin mekään. Meillä on erilaiset taustamme, mutta pohjimmiltaan olemme kaikki samanlaisia tuntevia olentoja, jotka vain haluamme elää omanlaistamme elämää. Olosuhteet ovat ajaneet meidät väkisin yhteen, meidät jotka emme ole tottuneet toisenlaisiin. Nyt meidän on yritettävä yhdessä. Ja yhdessä me löydämme varmasti ratkaisun. Älkää pilkatko tätä mörköä! Hänen aikomuksensa eivät olleet hyvät, mutta parannammeko me tilannetta pilkkaamalla häntä? Kohtalo antoi jo hänelle rangaistuksensa. Älkää lyökö lyötyä, sillä sitä on jo kerran lyöty. Ehkä meidän tulisi tutustua paremmin toisiimme, jotta ymmärtäisimme mistä me unelmoimme ja mitä toivomme. Ehkä silloin löydämme tien takaisin harmoniaan, joka Pumpulilaaksossa aiemmin oli. Pystymme siihen, jos me kaikki yhdessä sitä haluamme. Älkää antako pahojen ajatusten vallata mieliänne.

Hillevi laskeutui alas ja auttoi Mörkö-Romppaisen pystyyn. Mörkö tuijotti ihmeissään Hilleviä, eikä osannut tehdä muuta kuin sanoa tälle kiitos. Hän lupasi jatkossa kunnioittaa haltioita, sillä nämä olivat kaikesta huolimatta auttaneet häntä. Väkijoukko hajaantui. Kuuno katseli kirjavan väristä mörköä ja mietti, että tietämättään tuo olento saattoi luoda epäonnistumisellaan ruusuisemman tulevaisuuden heille kaikille.

Elvis elää!

Olen täysin varma, että naapurini on Elvis Presley! Ihan totta! Hänen täytyy olla itse rockin kuningas! Kaikki täsmää täysin. Kaikkihan tietää, että Elvis ei kuollut 1977, vaan lavasti oman kuolemansa tuolloin. Tämähän on jo vanhaa tietoa. On myös helppoa todistaa tämä väite todeksi.

Elvis oli vuonna 1977 pulska kuin merileijona, olette ehkä nähneet kuvia hänestä noilta ajoilta. Miten siis on mahdollista, että lanteiden keisarin ruumisarkussa makasi sopusuhtainen ja normaalipainoinen Elvis? Miten tämä on selitettävissä?

Kuolinsyyn tutkinnassa tehtiin lukuisia virheitä. Esimerkiksi kuolinsyytodistukseen merkityt fyysiset tuntomerkit ruumiista eivät täsmää Elviksen kanssa. Arpia oli väärissä paikoissa ja tietyt mitat olivat kaukana todellisuudesta.

Outoa oli myös se, että Elviksen henkilökohtaiset tavarat ja tunnearvoltaan rakkaimmat esineet olivat hävinneet Gracelandista, kun viihteen valtias oli löydetty ”kuolleena”. Miksi nämä olivat kadonneet? Koska Elvis itse oli siirtänyt nämä salaiseen asuinpaikkaansa, minne hän asettui lavastettuaan ensin kuolemansa.

Lisää selkeitä todisteita on esimerkiksi se, että kukaan ei koskaan ole yrittänyt lunastaa Elviksen huomattavan suuria henkivakuutuskorvauksia. Miksi? Koska elossa olevan ihmisen henkivakuutuskorvauksia ei voi lunastaa. Tähän olisi tarvittu kuolinsyytodistus, mikä oli kuitenkin täynnä virheitä, joten lakimiesten olisi ollut helppoa kumota väite Elviksen kuolemasta. Koko juoni olisi siinä tapauksessa paljastunut.

Tärkein todiste on kuitenkin se, että Elviksen haudalla hänen toinen etunimensä Aaron on kirjoitettu väärin. Tähän syynä on yksinkertaisesti se, että Elvis oli taikauskoinen eikä uskaltanut käyttää täysin oikeaa nimeään hautakivessään.

Aiheesta tehtiin aikanaan myös televisiodokumentti, jossa edesmennyt näyttelijä Bill Bixby esitti näitä samoja todisteita. Vakuuttavassa ohjelmassa esitettiin esimerkiksi äänitteitä, joille oli todistettavasti tallentunut Elviksen ääni – hänen oletetun kuolemansa jälkeen. Jos Bill Bixbyn kaltainen kuuluisuus on tätä mieltä, niin tottahan tällaisen väitteen on oltava!

 

Mutta takaisin naapuriini. Elvis syntyi vuonna 1935 ja viisikymmentäluvun alussa tämä kuorma-autokuski nousi kuuluisuuteen ja pysyi kiistattomana viihdetaivaan kuninkaana aina seitsemänkymmentäluvulle asti. Lopulta Elvis ”kuoli” yllättäen vuonna 1977.

Naapurini on sattumoisin alun perin amerikkalainen mies, joka muutti Suomeen samana vuonna pian Elviksen kuoleman jälkeen. Hän on myös syntynyt vuonna 1935. Aikamoinen sattuma!

Vaikka naapurini osaa hyvin suomea, hänen puheestaan pystyy tarkkakorvainen kuulemaan selkeän Yhdysvaltojen Tennesseen alueen etelävaltiolaisen aksentin. Elvishän oli syntynyt Tupelossa, Mississippin osavaltiossa, joka on sattumalta Tennesseen naapurivaltio.

Suurimman osan elämästään Elvis asui Memphisissä, Tennesseessä, missä myös Graceland, hänen kuuluisa kotinsa sijaitsee. Nämä taustatiedot mielessäni tein järisyttävän havainnon naapuristani.

Erään kerran satuin huomaamaan hänen ulkovarastossaan lojuvat vanhat muuttolaatikot. Mies oli tehnyt virheen, sillä hän oli unohtanut oven auki. Paha moka, joka johdatti minut hänen todellisen henkilöllisyytensä jäljille. Laatikoihin oli merkitty lähettäjän osoite. Pystyin helposti erottamaan tekstin ”Memphis, Tennessee”. Tämä varsinaisesti herätti minun huomioni ja epäilykseni, että saattaisin olla rockin kuninkaan naapuri.

 

Kun aloin epäillä tätä epätodelliselta tuntuvaa faktaa, päätin tutkia asiaa tarkemmin. Vaistonvaraisesti toimien päätin kysyä asiaa häneltä suoraan. Esitin hänelle väitteen, että hän on Elvis Presley.

Naapurini esitti huvittunutta, mutta erinomaisena ihmistuntijana saatoin helposti huomata vahvaan vaivautuneisuuteen viittaavia merkkejä. Hän tietenkin kiisti asian huumorin varjolla, kuten olin arvellutkin. Kun jatkoin kuitenkin hänen pommittamistaan epäilyilläni, hänen ärsyyntyneisyytensä paljasti hänet. Pohdiskelin, miksi ihmeessä naapurini tunsi vaivautuneisuutta ja ärsyyntyneisyyttä, jos hän ei todella ollut Elvis Presley.

Siirryin tutkimuksissani toiseen vaiheeseen, joka tarkoitti hänen taustojensa selvittämistä. Se oli todella mielenkiintoista. Pystyin vaivattomasti saamaan selville paljon hänen elämästään Suomessa aina vuoteen 1977 asti. Kun yritin sen jälkeen selvittää jopa kahden eri yhdysvaltalaisen yksityisetsivän avulla, mitä naapurini oli tehnyt ennen vuotta 1977 USA:ssa, jäljet päättyivät kuin seinään.

Etsivät varmistelivat minulta useasti naapurini nimeä ja muita tunnisteita, koska vaikutti siltä ettei hän olisi koskaan asunutkaan USA:ssa. Tämä vain vahvisti epäilyksiäni entisestään. Miten saattoi olla mahdollista, ettei Yhdysvaltain kansalaisesta ollut minkäänlaisia jälkiä löydettävissä, ellei miehen menneisyyttä oltu tarkoituksella peitelty tai miehellä oli valehenkilöllisyys. Aloin saada vahvistuksia epäilyilleni.

Suomessa naapurini oli aluksi Suomeen tullessaan perustanut musiikkiliikkeen, joka myi pääasiassa amerikkalaisia LP-levyjä ja musiikki-instrumentteja. Muutaman vuoden jälkeen hän oli myynyt liikkeensä ja päässyt musiikinopettajaksi kouluun. Viimeiset vuodet ennen eläkkeelle pääsyään hän oli opettajana rock-opistossa. Kaikki tämä täsmäsi erinomaisesti epäilyksiini. Elvikselle ei olisi ollut temppu eikä mikään hoitaa tuollaisia vastuita ja ammatteja.

Kaikkein eniten hänen taustassaan herätti huomiota, että naapurillani oli ollut huomattavasti enemmän varallisuutta, kuin mihin hänen työllään saamansa ansiot edellyttivät. Miehellä oli ollut kesämökkejä ympäri Suomea ja hän oli asunut hienoissa ja kalliissa asunnoissa maan parhailla asuinpaikoilla. Hänellä oli ollut aina upeita ja kalliita autoja. Nykyisinkin hänellä on täydellisessä kunnossa oleva vaaleanpunainen 53-vuosimallin avo-Cadillac sekä talvikäyttöön tuliterä Bentley. Mistä hänellä siis oli rahaa niin paljon?

Varallisuutta hänellä oli pakko olla paljon jo siinä vaiheessa, kun hän muutti Suomeen. Tekokuollessaan Elviksellä, jos kenellä, rahaa oli paljon vuonna 1977. Nykyisin hän asuu tavallisessa rivitaloyhtiössä, mikä toisaalta tuntui ristiriitaiselta ja arveluttavalta.

Kysyin häneltä kerran, miksi hän asui niin vaatimattomasti, vaikka hänellä tuntui olevan rahaa runsaasti. Naapurini väitti, että hän oli saanut autot perintönä juuri edesmenneeltä rikkaalta amerikkalaiselta sukulaiseltaan, mutta ettei hän muutoin ollut mitenkään varakas. Selkeä valhe, huomasin tämän oitis hänen ruumiinkielestään. Luin häntä kuin avointa kirjaa.

 

Jatkaessani tutkimuksiani aloin löytää mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka toivat lisätodisteita epäilyilleni. Eräänä päivänä keskustelin rivitaloyhtiöömme suunnitteilla olevista pihajuhlista erään toisen asukkaan kanssa.

Tämä asukas kertoi miten joskus aiemmin, jolloin itse en vielä asunut kyseisessä rivitaloyhtiössä, heillä oli ollut kesäjuhlat, jotka olivat onnistuneet erinomaisesti. Tämä toinen naapurini kertoi, että Elvikseksi epäilemäni oli ollut juhlien kohokohta, sillä hän oli esittänyt karaokea ja laulanut äärimmäisen taidokkaasti rockin kuninkaan hittejä. Tuolloin oltiin epäilty, että naapurini oli suuri Elvis fani ja oli opetellut imitoimaan esikuvaansa.

Toinen naapurini kertoi myös epäilleensä, että Elvis-naapurini oli saattanut joskus nuoruudessaan heittää Elvis-imitaatiokeikkoja. Ihmettelin miksi hän sellaista epäili, jolloin hän näytti minulle valokuvan, jonka oli ottanut noista juhlista. En ollut uskoa silmiäni. Tuossa kuvassa naapurini oli esittämässä Elvistä yllään kullanhohtoinen lamee takki, jollaista rockin valtias piti uransa alkuaikoina viisikymmentäluvulla.

Uskomatonta, mutta tuossa kuvassa hän esiintyi selvästi sama takki päällä. Miten ihmeessä saattoi olla mahdollista, että tuo asuste sopi niin täydellisesti hänen ylleen ja miten hänellä se takki saattoi olla hallussaan, jos hän ei muka ollut Elvis? Nähtyäni kuvan, kysyin asiaa naapuriltani, mutta hän vain tuhahti ja löi oven kiinni nenäni edessä.

Jälleen elekieli oli minulle varsin selvä – olin osunut arkaan paikkaan. Olin samalla myös osoittanut hänelle itselleen, miten varomattomasti hän oli toiminut. Kaikki epäilykseni vahvistuivat entisestään, koska jouduin poliisikuulusteluihin. Naapurini oli tehnyt minusta rikosilmoituksen. Hän syytti minua häirinnästä.

Virkavalta kuulusteli minua. Kerroin heille avoimesti epäilyistäni ja todisteistani. Poliisi ei uskonut minua ja käski minun jättää naapurini rauhaan. Tässä vaiheessa olin täysin varma: naapurini oli pakko olla Elvis. Kukaan muu ei voisi lahjoa suomalaista poliisia tällaisessa vähäpätöisessä asiassa. Sellaiseen pystyi vain, jos oli paljon rahaa – kuten Elviksellä.

Naapurillani täytyi olla paljon käteistä käytettävissään, mutta miksi hän eli niin vaatimatonta elämää, jos hän oli todella rikas? Selitys oli yksinkertainen, hän ei halunnut tuoda rikkauttaan esille, koska hän todennäköisesti samalla paljastuisi Elvikseksi. Rikkaat joutuivat muutenkin aina yhteiskunnan silmätikuksi, ja jos häntä kuvattaisiin lehtiin, niin äkkiä joku hoksaisi, että no helvetti Elvishän se siinä… Ovelaa, todella ovelaa…

 

Koska poliisi oli Elviksen puolella ja suojeli häntä, totesin etten voisi jatkaa tutkimuksiani enää. Minulla ei ollut varaa lahjoa virkamiehiä tai taistella oikeuslaitoksessa oikeuksistani tässä asiassa. Tein järkevämmän päätöksen ja luovutin, mutta olen yhä täysin varma, että naapurini on rockin, ennen kaikkea elävä, legenda Elvis Presley, siitä ei ole epäilystäkään.

Minun on vaikea sulattaa tätä tietoa ja varmaankin juuri siitä syystä päätin tämän asian julkaista täällä internetissä. En ymmärrä miksi Elvis on päätynyt aikoinaan lavastamaan kuolemansa, ja ennen kaikkea miksi ihmeessä hän halusi muuttaa juuri Suomeen? Ehkä Suomi oli niin syrjäinen ja hiljainen, mutta kuitenkin sivistynyt maa, että se soi hyvän pakopaikan Elvikselle, mitä hän nyt ikinä sitten pakeni.

On kerrassaan hurja ajatus, että naapurissani asuu todellakin Elvis Presley. Miettikääpä sitä.

 

Ai niin! Yksi todiste vielä. Unohdin mainita aiemmin. Naapurini muutettua Suomeen 1977 muutti nimensä suomalaiseksi. Hän saapui maahan nimellä Yelserp Noraa, mutta saatuaan Suomen kansalaisuuden, hän muutti nimensä suomalaisempaan muotoon eli on nykyisin Aarno Ilves. Aika järisyttävää vai mitä?

Pesee ja tarvittaessa linkoaa

Kylpyhuoneeseen oli tuotu uusi partakone. Se oli viimeisintä teknologiaa. Perheen mies oli saanut sellaisen lahjaksi vaimoltaan, sillä olihan miehen syntymäpäivä. Mies oli juuri tuonut partakoneen kylpyhuoneeseen, asettanut sen pienen pöydän päälle, joka sijaitsi aivan vanhan pesukoneen vieressä. Mies poistui kylpyhuoneesta ja sammutti valot.

 

– Hui! Täällähän on pimeää? partakone ihmetteli.

– No mitäs sitten kuvittelit?

– Mitä? Kuka se oli?

– Kukas itse olet?

– Mi… minä olen partakone? Entä sinä?

– Noo, minä olen tällainen vanha pesukone vain. Olen ollut täällä jo iät ja ajat. Jos nyt oikein muistan, niin ehkä noin kymmenisen vuotta?

– Niin kauan? Minut juuri vasta tuotiin tänne… Minut annettiin syntymäpäivälahjaksi.

– No silleensä… Sinähän olet sitten synttärikalu. Synttärit… voi jospa minullekin joskus olisi pidetty synttäreitä, vaan eihän meitä kodinkoneita juuri mitenkään huomioida, paitsi jos tarvitsee sitä pyykkiä pestä ja sitähän tässä perheessä pestään, kiitos niiden kakaroiden…

– Tuota… onko täällä aina näin pimeää?

– On. Silloin jos joku perheen jäsenistä tulee käyttämään kylppäriä, niin valoja pidetään kyllä päällä, mutta muuten saadaan olla aina pimeässä. Siinä mielessä perheen vanhimman lapsen, Tiinan, suihkuttelut ovat parhaita, koska hän viihtyy joskus yli tunninkin suihkussa… Muutoin valoja pidetään vain noin viidestä minuutista viiteentoista päällä. Joskus harvoin sattuu kyllä sitten niinkin, että joku ihmisistä unohtaa sammuttaa valon. Silloin valoisuutta kestää pitkään.

– Voi ei… Minä en oikein pidä pimeästä… se suoraan sanoen hieman pelottaa minua…

– Voi veikkonen, ei sinun kannata pelätä. Ei täällä pimeässä kylppärissä mitään tapahdu, siitä voit olla kyllä taatusti täysin varma… Niin, sanoitkos olevasi partakone?

– Joo, minä leikkaan isännältä parran ja…

– Kyllä, ymmärrän partakoneen perimmäisen tarkoituksen… Et sinä ole tämän perheen ensimmäinen partakone, niin että tiedän kyllä mikä partakone on… Olen jutellut sinun edeltäjiesi kanssa, vaan vähään aikaan ei ole ollut partakonetta tässä kylppärissä… Kunhan vain aikani kuluksi haastelen. Kiva kun on juttukaveri, niin ei tarvitse yksin pähkäillä asioita. Tässä kun on kymmenisen vuotta seissyt samassa paikassa liikkumatta mihinkään, niin on ollut kuule aikaa miettiä jos jonkinlaisia asioita.

– Et ole liikkunut mihinkään?

– En. Olen aina ollut täällä…

– Eikös se ole tylsää?

– Meinaatko ihan tosiaan niin? Ettäkö tylsää? Voi kuule, sanoisin että olet asian ytimessä. Totta hemmetissä täällä on tylsää… Ja minua niin etoo tämä koko homma ettet uskokaan…

– Ai? Miksi?

– Tiedätkö sinä pesukoneista yhtään mitään?

– No tuota… en oikeastaan… sinä olet ensimmäinen pesukone mitä tiedän…

– Niin just… No tiedätkö mitä pesukoneet tekevät?

– Ööö… pesevät pyykkiä?

– Bingo! Nimenomaan pesevät pyykkiä, eivätkä yhtään mitään muuta. Me vain pesemme ja pesemme päivästä toiseen…

– Mutta jos se kerran on sinun tehtäväsi ja sinut on sitä varten rakennettu, niin eikö se ole sitten ihan hyvä asia?

– Olihan se kivaa joskus kymmenen vuotta sitten, mutta kun tätä hommaa on tosiaan sen kymmenen vuotta tehnyt melkoisen intensiivisesti, niin kyllä kuule alkaa ottaa kupoliin ihan tosissaan…

– Mutta miksi ihmeessä…

– No ensinnäkin se ääni!

– Mikä ääni?

– No se ääni mikä minusta syntyy, kun alan pestä pyykkiä!

– Ai siitäkö tulee jokin ääni?

– Kyllä tulee. Ja mikä ääni se onkaan. Katsohan tuosta edessäni olevasta pyöreästä lasiovesta ensin laitetaan pyykki sisälleni. Sitten tuosta lasioven yläpuolella olevasta luukusta lisätään pesuaine ja/tai huuhteluaine. No joskus perheen äiti käyttää pesupalloa, mikä on inhimillisempi vaihtoehto… Sitten tuonne takapuoleeni kiinnitetystä letkusta tulee vesi. Lopuksi, kun laitetaan ohjelma päälle, minä alan pestä pyykkiä. Likavesi poistuu sitten tuosta toisesta letkusta. Peseminen tapahtuu niin, että alan pyörittää sisälläni olevaa pesurumpua, jonka sisällä ovat vaatteet. Lisään vettä, pesuaineet ja huuhteluaineet ja annan palaa. Ja siitä rummun pyörittämisestä tulee ihan hemmetin kova ääni ja minä en tahdo enää kestää sitä! Varsinkin se kirottu linkousvaihe… Miksi sellainenkin on pitänyt keksiä? Minun päätäni alkaa särkeä ihan hemmetisti, mutta eihän meille pesukoneille mitään päänsärkypillereitä ole, niin että minkäs teet… Ja sitten kun pestävää todellakin riittää… Ensinnäkin perheen isällä ja äidillä on jotain omituisia harrastuksia, sillä heidän harrastusillan jälkeen he tuovat todella haisevia, kosteita ja hikisiä asusteita, jotka he haluavat nopeasti pesuun. Lisäksi heillä on sitten niitä lapsia kolme kappaletta, jotka tuottavat ihan uskomattoman määrän pyykkiä. Nuorin lapsista, joka on vasta 4-vuotias, sotkee koko ajan vaatteitaan. Joka päivä pitää tuoda likaisiin vähintään pari vaatetta. Vanhin lapsi, joka on 16-vuotias, tuo sekin joka päivä pyykkiin vaatteita, kun ei voi pitää päivää pidempään samaa paitaa jostain kumman syystä… Niinpä minua käytetään melkeinpä kaksi kertaa päivässä… Mietipä itse, että joutuisit joka päivä, kymmenen vuoden ajan, kuuntelemaan sitä samaa hemmetin kolinaa ja ujellusta. Varsinkin se linkousvaihe repii hermoja niin, että minun on pakko välillä hyppiä paikallani… Pää meinaa haljeta joka helvetin kerta…

– No tuo ei kyllä kuulosta kovin mukavalta…

– Ei se sitä olekaan, mutta ei siinä vielä kaikki. Se jatkuva pesurummun pyöriminen ja sitten nämä uudet järkyttävän makuiset huuhteluaineet saavat minut todella voimaan pahoin. Minua alkaa oksettaa nykyisin, kun pyöritän pesurumpua, mutta enhän minä voi sellaista tehdä. Pyykit likaantuisivat entistä pahemmaksi… Eivät ihmisetkään varmaan nauttisi siitä, jos heidän vatsansa pyörisi alvariinsa… Tällaiset hetket, kuten nyt, jolloin minua ei käytetä, ovat taivaallisia… Niistä minä nautin eniten…

– Voi sinua raasua… Eikö perhe sitten tiedä tuntemuksistasi yhtään mitään?

– No eivät tiedä tai eivät välitä… Joskus olen yrittänyt viestittää heille tätä asiaa vilkuttelemalla noita valojani, mutta olen saanut vastaukseksi vain nyrkin iskuja tai potkuja. Joskus he ovat uhanneet hankkia uuden pesukoneen minun tilalleni. Voitko kuvitella, mitä kaikkea joudun kestämään? Sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa… Ja arvaa vaan onko meille pesukoneille mitään ammattiyhdistystä olemassa, joka suojelisi meidän työolojamme ja puolustaisi meitä, kun meitä kohdellaan ilkeästi. Ei meillä ole mitään työehtosopimuksia, jotka takaisivat meille jotain oikeuksia! Me olemme orjia…

– Tuohan on todella ilkeää! Miksi ihmeessä he sinua noin kaltoin kohtelevat, varsinkin jos olet jo heitä kymmenen vuotta palvellut?

– Sanos muuta! En voi ymmärtää tätä lainkaan. Minä olen aina uskollisesti pessyt heidän vaatteensa parhaalla mahdollisella tavalla…

– Nyt minua alkoi pelottaa, että millainen kohtalo se minua sitten odottaa…

– Jaa-a… Sitä on vaikeampi arvata… Uskoisin, että ihan hyvin sinulla menee, jos vain osaat hommasi oikein. Sinä olet partakone ja sinua varmasti arvostetaan enemmän kuin minua vanhaa pesukonetta. Sitä paitsi sinulla on se etu puolellasi, että pelkästään perheen isä käyttää sinua. Minua taas käyttävät melkein kaikki perheen jäsenet, vaikka oikeasti vain perheen äiti tietää miten minua oikeasti kuuluisi käyttää. Pahin on perheen isä, jolla ei ole hajuakaan pesuohjelmista ja oikeista lämpötiloista. Se mies tunkee minuun ihan sikin sokin millaista pyykkiä tahansa, käyttää ihan väärää pesuainetta, väärää huuhteluainetta ja valitsee väärän lämpötilan ja pesuohjelman. Sitten kun on valkoinen villapaita värjääntynyt punaiseksi ja kutistunut kymmenesosaan alkuperäisestä, niin se mies kehtaa väittää minua syylliseksi, vaikka itse on mokannut. Joskus minä olen kyllä kostanutkin…

– Miten sinä sen olet tehnyt?

– Minä osaan hävittää sukkia!

– Sukkia? Miten ihmeessä?

– Se on meidän pesukoneiden salaisuus. Minä kuulin siitä, kun olin vielä tehtaalla paketissa. Samassa varastossa missä minua säilytettiin, oli käytöstä poistettuja pesukoneita ja ne neuvoivat minulle keinon. Koko juju on siinä, että osaa pyöräyttää pesurumpua oikealla tavalla oikealla hetkellä. Onhan ne rummun reiät pieniä, mutta kyllä se on mahdollista. Mutta tiedätkö mikä siinä on kaikkein paras juttu?

– No? Kerro?

– Se, että ei pidä missään nimessä hävittää molempia sukkia samasta parista vaan ainoastaan toinen sukka!

– Miksi ihmeessä?

– Voi, se on niin paljon hauskempaa sillä tavalla! Olen saanut monet makeat naurut siitä, kun varsinkin perheen isä ottaa pyykkiä koneesta ja sitten hän huomaa, että yhdelle sukalle ei löydykään paria, heh heh hee… Sitten isä ensin tutkii pesurumpua kädellä, kokeilee ympäriinsä, jos se sukka olisi jäänyt kiinni. Kun kädellä tunnustelemalla ei löydy, niin sitten se pösilö työntää päänsä rumpuun ihan niin kuin se näkisi siellä jotain, hoh hoh hoo… Voi se on niin mainiota… Hih hih hii…

– Vai semmoista… No, onhan se kai hyvä, että saavat joskus vähän takaisinkin, kun sinua niin huonosti kohtelevat…

– Nimenomaan! Ja sitten vielä…

 

Kylpyhuoneen ovi avattiin ja valot syttyivät palamaan. Perheen äiti tuli pesukoneen luokse, avasi luukun ja alkoi täyttää pesukonetta pyykillä…

 

Hillolla vai ilman

Käyliön kunnan viherlautakunnan toimistohuoneen harmoninen ilmapiiri rikkoutui hetkellisesti, kun tuulipukuun sonnustautunut ikäneito kahisteli ovesta sisään. Hän kantoi käsissään pahvista laatikkoa, jossa ei ollut kantta lainkaan. Toimistovirkailijat, kaikki neljä, käänsivät päänsä suhinan suuntaan ja tuijottivat outoa ilmestystä. Tulija asetti laatikon kahvinurkkaukseksi suunnitellun pienen pyöreän pöydän päälle ja otti askeleen takaisin ovea kohti.

– Ajattelin tarjota teille sokerimunkit! Olkaa hyvä ja ottakaa tuosta pöydältä, kun teillä on kahvitauko. Valitettavasti minun on riennettävä, sillä olen jo myöhässä. Oikein hyvää päivänjatkoa teille kaikille ja toivottavasti munkit piristävät päiväänne!

Tuulipukuinen nainen hymyili aurinkoisesti ja poistui huoneesta. Konttorin naisista kukaan ei aluksi sanonut sanaakaan, sillä heidät oli yllätetty täysin. Heidän työpaikallaan ei yleensä käynyt kukaan muu kuin esimies. Pomoakaan ei näkynyt yleensä kuin maanantaisin ja perjantaisin. Nyt oli torstai.

Lähinnä kahvinurkkausta istunut Riitta Muurola nousi tuolistaan ja vilkaisi laatikon sisältöä.

– On ne munkkeja! Ihan oikeita munkkeja, Riitta hämmästeli toisille.

Viherlautakunnan vanhin työntekijä, Emilia Virtanen-Koistinen, katseli kollegoitaan.

– Kuka tuo nainen oli? Tunsiko teistä kukaan häntä? Emilia kysyi.

Jokainen pudisteli päätään. Emilia vaikutti hämmentyneeltä. Toimistoapulainen Sanna-Kristiina Tuupponen-Adlercreutz nousi paikaltaan ja asteli tuijottamaan pullia.

– Kyllä ne toden totta ovat munkkeja, hän totesi. Riitta vilkaisi tuskaantuneena Sanna-Kristiinaa.

– Niinhän minä juuri sanoin! Oletko kuuro? Riitta torui.

Neljäs nainen, Lotta-Leena Hämäläinen-Korpela, osallistui keskusteluun.

– Eikö kukaan todellakaan tuntenut tuota naista? Lotta-Leena ihmetteli.

– Ilmeisesti ei, Emilia vastasi.

– Mutta miksi ihmeessä hän sitten toi meille munkkeja? Riitta kysyi.

– Mistä ihmeestä minä sen voisin tietää? Emilia sanoi nenäänsä nyrpistäen. – Tuolla tavoin pukeutuvat ihmiset eivät todellakaan kuulu minun ystäväpiiriini.

Muut naiset tuijottelivat lattiaa Emilian kommentin kuultuaan. Lotta-Leena vilkaisi kelloaan.

– Mehän voisimme pitää jo kahvitauon? Lotta-Leena ehdotti.

– Kunnan ohjesäännön mukaan kahvitauko alkaa vasta tasan kello kaksi ja kellohan on vasta viittä vaille, julisti Emilia toruvaan sävyyn.

– No ei ne arkistot ja dokumentit siitä happane, vaikka vähän etuajassa aloitammekin. Mutta mitä me teemme noille munkeille? Ja kuka tuo nainen oli? Riitta kysyi.

– Ehkä se oli Veikon vaimo? vastasi Sanna-Kristiina.

– Veikko? Hän on kamreeri Hyttinen. Me emme sinuttele esimiehiämme, Emilia ohjeisti.

– Oliko tuo Veik… kamreeri Hyttisen vaimo? Lotta-Leena hämmästeli.

– Tuskin sentään. Ei noin krouvi nainen voi olla kamreerin vaimo. Mieshän on sentään insinööri! Emilia puolusteli.

– No kuka se nainen sitten oli ja miksi ihmeessä hän toi meille munkkeja? Riitta intti ja alkoi ladata kahvinkeitintä. Emilia vilkaisi rannekelloonsa ja katsoi sitten paheksuvasti Riittaa, mutta pysyi silti vaiti.

– Nainenhan sanoi, että toi ne meidän piristykseksi. Ehkä hän oli joku, joka halusi vain tuoda meidän päiväämme hieman iloa sokerimunkkien muodossa? Sanna-Kristiina arveli ja asteli kahvinurkkauksen sohvalle istumaan. Riitta, joka oli saanut kahvinkeittimen porisemaan, sekä Lotta-Leena seurasivat Sanna-Kristiinaa. Emilia istui vielä minuutin omalla työpisteellään ja naputteli tietokoneensa näppäimistöä poikkeuksellisen voimakkaasti. Sohvalla istuvat naiset hymyilivät toisilleen.

– Voiko noita syödä? Lotta-Leena kysyi.

– Miksi ei voisi? Riitta ihmetteli.

– Entä jos se nainen erehtyi? Kukaan meistä ei tunne häntä ja meillä ei ole mitään käsitystä, miksi ihmeessä nainen toi munkit juuri meille? Lotta-Leena perusteli. – Ehkä hänen piti viedä ne jonnekin muualle, ja pian huomaa erehdyksensä ja tulee hakemaan niitä takaisin. Olisi todella noloa, jos siinä vaiheessa olisimmekin syöneet nuo munkit.

– Hölynpölyä! Ei kai kukaan nyt voi niin pahasti erehtyä. Kyllä se nainen halusi tuoda munkit nimenomaan meille. Totta kai me voimme syödä ne! Ei kai nyt hyviä munkkeja kannata jättää hyödyntämättä, Sanna-Kristiina totesi.

Emilia nousi työpisteeltään ja asteli kahvinurkkaukseen. Hän otti vierastuolin ja veti sen pöydän ääreen, minkä jälkeen nainen istuutui arvokkaasti. Sohvalla olisi ollut vielä neljännelle tilaa, mutta Emilia ei koskaan hyödyntänyt sohvaa työpaikallaan.

– Emme tietenkään syö noita. Meillä ei ole mitään oikeutta koskea niihin, eikä se olisi kovin järkevääkään, Emilia kommentoi. Riitta nousi sohvalta ja haki kahvipannun. Hän kaatoi jokaisen mukiin kahvia, jonka jälkeen hän otti huoneen nurkassa olevasta jääkaapista maitopurkin ja asetti sen pöytään.

– Miten niin meillä ei ole oikeutta? Nainenhan toi ne meille, Sanna-Kristiina totesi.

– Me emme tunne tuota naista, joten emme voi olla varmoja munkkien alkuperästä. Kuten Lotta-Leena sanoi, nainenhan saattoi erehtyä ja toi munkit väärään paikkaan. Sitä paitsi noissa on melkoinen määrä rasvaa ja sokeria. Kenellekään meistä ei tee hyvää syödä jotain noin lihottavaa, Emilia saarnasi. Muut naiset joivat kahvia hämmentyneenä.

– Mutta jos nainen nimenomaan halusi tuoda nuo munkit meille, niin miksi hän teki niin? Keksiikö kukaan syytä? Riitta kysyi.

– Ehkä nainen vain halusi piristää meidän päiväämme, kuten hän sanoi. Ei kai siinä mitään pahaa ole? Miksi ei joku voisi ajatella niin? Sanna-Kristiina ehdotti.

– Mehän olemme kunnan viherlautakunnan työntekijöitä, hyvänen aika sentään! Ette kai te tosissaan kuvittele, että joku kuntalainen tulisi hyvää hyvyyttään tuomaan meille pullia päivän piristykseksi! Emilia käkätti pilkallisesti ja sai samalla kahvia väärään kurkkuun, mikä aiheutti melkoisen yskänkohtauksen. Nainen oli selvästi hämillään yrittäessään selviytyä omasta mielestään erityisen kiusallisesta tilanteesta arvokkaasti.

– No tuo on kyllä hyvä pointti kieltämättä, Riitta naurahti. – Milloin kukaan asiakas olisi meitä kiittänyt tai sanonut ylipäänsä mitään positiivista?

– Mutta jos se nainen ei tuonut hyvää hyvyyttään noita munkkeja ja hän ei pidä meistä, niin miksi ihmeessä hän ylipäänsä toi meille mitään? Eihän se kuulosta lainkaan järkevältä? Lotta-Leena ihmetteli.

– Ettekö te käsitä yhtään mitään? Tämähän on ilmiselvää piruilua meille! Nainen toi munkit meille ihan vain puhdasta pahuuttaan. Tällä naisella oli paholaisen metkut mielessään! Emilia julisti.

– Nyt minä en kyllä ymmärrä, Sanna-Kristiina totesi.

– Voi teidän kanssa. Ei ole vaikea ymmärtää miksi te olette jääneet jumiin tällaiseen työpaikkaan, Emilia huokaisi.

– Sinähän olet ollut täällä pisimpään, Sanna-Kristiina vastasi napakasti tiukkaan äänensävyyn. Emilia tuijotti hetken hiljaa Sanna-Kristiinaa. Muut pidättivät hengitystään odottaessaan tulivuoren purkautumista. Lopulta jännite laukesi.

– Tuodessaan munkit tänne nainen selvästi halusi sillä osoittaa, että meillä ei ole varaa edes kahvipullaan. Toimiessaan meitä kohtaan ystävällisesti, nainen pyrkii ainoastaan piruilemaan sarkasmin keinoin. Hän halusi osoittaa, että vaikka hänen mielestään me pidämme kuntalaisia alemman kastin kansalaisina, he itse omasta mielestään ovat meitä ylempänä, joten siksi he osoittavat ystävällisyyttä meitä kohtaan, jotta tätä asetelmaa vasten me tuntisimme huonoa omatuntoa, mistä syystä me nöyrtyisimme tulkitsemaan heitä jopa tasaveroisina, koska ystävällisyys tavallaan tällöin osoittaisi heidän todellisuudessa olevan meitä ylempänä, minkä vuoksi meidän nöyrtymisemme, eli noiden munkkien syöminen, olisi todistus juuri tästä heidän oletuksestaan, Emilia selvitti.

Muut naiset tuijottivat Emiliaa hämmentyneenä.

– Nyt minä en kyllä ymmärtänyt yhtään mitään, Lotta-Leena totesi.

– Sitä en ihmettele. Uskokaa minua, kun sanon, että älkää syökö noita munkkeja. Jos syötte, te teette sillä vain hallaa meidän konttorillemme. Saisimme hävetä kaikki kuntalaisten silmissä, kun he tuolla kirkolla nauraisivat meidän heikkomielisyydellemme. Meidän täytyy olla nyt vahvoja tässä asiassa, ymmärrättekö? Emilia jatkoi paatostaan.

– En minäkään käsitä tuosta mitään, mutta ehkä meidän kannattaa olla syömättä noita munkkeja, Riitta sanoi.

Muut naiset nyökyttelivät hiljaa. He ymmärsivät, että konttorin työilmapiirin kannalta oli parempi olla koskematta munkkeihin. Naiset joivat kahvinsa ja sopivat, että Lotta-Leena käy viemässä munkit takapihan roskasäiliöön.

Palatessaan takaisin työpisteelle Emilia tuijotti tiukasti Lotta-Leenaa.

– Laitoithan varmasti kaikki roskasäiliöön?

– Kyllä! Jokaisen! Lotta-Leena myönsi ja pyyhkäisi samalla muutaman sokerikiteen suupielestään.

Äidin tuoksu

Jouduin jälleen istumaan autossa hetken, ennen kuin pääsin liikkeelle. En aina oikein jaksaisi. Pakko on silti jaksaa. Anniinan vuoksi minä jaksan. Ei hän ilman minua pärjäisi ja nyt hän minua tarvitsee enemmän kuin koskaan.

Minäkin tarvitsisin jonkun, mutta ei minulla ole. Anniina on, mutta hän on niin pieni vielä. Omalla tavallaan tunnen kyllä hänen rakkautensa, mutta tarvitsisin aikuisen tukea. En kehtaa sitä ääneen kenellekään myöntää. Ei mies itke eikä valita, mies pystyy kaikkeen. Ei pysty.

Olen jo melkein vuoden yrittänyt jaksaa, mutta ei siitä tahdo oikein tulla mitään. Silti jotenkin olen kuitenkin onnistunut rämpimään. Onneksi osittain hankaluudet ovat pieniä ja niistä selvitään. Pakkohan se on. Ei ne kaikki onneksi maailmaa kuitenkaan kaada ja joskus niille voi nauraa jopa.

Päiväkodin hoitajat joskus lempeästi hymyilevät, kun Anniinalla on eripari sukat tai tukka takussa. En minä osaa letittää tytön hiuksia. Ehkä minun pitäisi opetella, oppisi sitten Anniinakin joskus itse.

Löysin itsestäni jälleen pienen voiman murenan, jonka avulla nousin autosta ulos. Lähdin kävelemään leikkipuistoa kohti, sitä mikä on ihan päiväkodin kupeessa. Näen jo kaukaa Anniinan punaisen takin. Se saa minut aina rauhoittumaan. Ei takki, vaan Anniina.

Sitä on sivullisen vaikea joskus käsittää, olen huomannut. Ei aina ymmärretä, ettei tällaiselle tavalliselle miehelle ole niin helppoa pienen tytön kanssa asua, varsinkin kun on vielä suru seurana.

Anniina tuntuu päässeen yli, minä en. Kyllä tyttökin joskus suree. Itkee ja tulee syliin, kuiskaa ikävöivänsä äitiä. Silloin itkemme yhdessä, mutta sitten helpottaa ja taas jaksaa vähän aikaa. Onhan meillä sentään vielä toisemme. Minun on jaksettava, tyttäreni vuoksi.

Elämä on usein epäreilua. Se lyö ja potkii, iskee ja murskaa. Miten voisin sellaiseen tyttäreni kasvattaa? Yritän välttää vaikeita aiheita, en pysty kertomaan ikävistä asioista. En halua murtaa pientä sydäntä enää koskaan uudelleen.

Kävelin portista sisään ja astelin kohti keinuja. Tuttu aurinkoinen hymy vastaanotti minut. Pumpulisiivin pieni ihminen leijui keinusta ja ryntäsi isäänsä vastaan. Mikä ihana tunne. Päivän kohokohta.

Tänäänkin tultuani päivällä töistä kotiin, tuntui että seinät sortuvat, maailma kaatuu. Mikään ei tuntunut onnistuvan. Maksumuistutukset olivat valloittaneet postilaatikon. Leipä kaapissa oli homeessa. Siivousta kaipaavasta asunnosta kuukausi sitten rikkoutunut lamppu odotti yhä uutta hehkua.

Minulla ei ollut edes suihkusaippuaa. Löysin edesmenneen vaimoni kylpyhuoneen purnukoista suihkusaippuaa. Kotona oli vielä paljon rakkaani tavaroita. Niissä oli lohduton kaipuu, enkä pystynyt hävittämään niitä. Käytin saippuaa ja itkin suihkussa. Elämä katkeroitti tuolloin erityisesti.

Elämän iloa täynnä oleva tyttäreni loikkasi kaulaani kiinni. Päiväkodin tädit hymyilivät kauniisti. Hymyssä oli ripaus sääliä, sitä ei voinut olla huomaamatta. He tiesivät.

Pienet kädet rutistivat minua täydestä sydämestä. Rakkaus oli ehdotonta. Poskelle annetun suukon jälkeen tyttäreni kuiskasi hymyn saattelemana: ”Isi! Sinä tuoksut ihan äidiltä?”.  Kyynel valui poskellani…

Firman miehiä

Veikko Räiske oli töissä Kilpikonna Oy:llä. Hänen tehtävänään oli maalata kaikkien firmassa valmistettujen stop–merkkien kääntöpuoli harmaalla maalilla, mikä onkin eniten käytetty väri suomalaisissa liikennemerkeissä. Työssään Veikko oli varsin hyvä. Hänellä oli erinomaista niin kutsuttua substanssiosaamista, mistä syystä hänen työnimikkeensäkin oli Senior Anthracite Artist. Titteli kuulosti kansainvälisesti mahtavalta, mikä toisaalta vaikutti Veikon työtovereista lähinnä koomiselta huomioiden, ettei Kilpikonna Oy:lla ollut muita asiakkaita kuin Destia, tuo entinen Tie– ja Vesilaitos. Korea vieraskielinen titteli oli alun perin ollut jonkinlainen huono vitsi esimiehen taholta, mutta koska Veikko itse suhtautui siihen varsin ylpeänä ja ammatillista kunnioitustaan korostavana, se oli tullut jäädäkseen.

Joskin teknisesti Veikon ansiot olivat kiistattomat, oli miehen sosiaalisissa taidoissa tietynlaisia haasteita. Voidaan sanoa, että Veikko oli syntyperäistä katkeruutta tasapuolisesti kaikkea kohtaan tunteva yksilö. Oli täysin turhaa yrittää häiritä millään asialla Senior Anthracite Artist Räiskettä, kun tämä oli työn touhussa. Myyntipäällikkö Holopainen oli kerran erehtynyt näin tekemään ja siitä hyvästä hän sai harmaalle puvulleen sangollisen harmaata maalia. Vaikka värit olivat hämmästyttävän hyvin sävy sävyyn sopivia, tapausta kuitenkin puitiin viikon verran jännittyneessä ilmapiirissä lähinnä pääluottamusmies Ahti Mörön ja toimitusjohtaja Janne Porhon kesken. Sillä kertaa ponnekas AY–henkisyys voitti ja Räiske sai jäädä firmaan. Holopainen päätti karttaa Räiskettä aina kuin vain mahdollista.

Tuure Tankki oli pitkäikäinen kilpikonnalainen. Hän oli aloittanut työt firmassa vain kuukausi sen perustamisen jälkeen. Vaikka yritys oli kohtalaisen pieni, se oli kuitenkin tehnyt tasaisesti joka vuosi hyvää tulosta. Onneksi Suomessa uusittiin liikennemerkkejä kohtuulliseen tahtiin, rakennettiin vauhdilla kaupunkialueita lisää ja keksittiin uusia kilpiä tieliikenteessä kulkijoita opastamaan.

Asentajan nimikkeellä töitä tekevä Tankki huolehti pääasiassa pyöreiden liikennemerkkien kiinnikkeiden asentamisesta. Hän ei varsinaisesti rakastanut työtään, mutta se johtui siitä, että hän oli henkeen ja vereen kaikkia esimiehiä vastaan. Hän ei voinut ymmärtää sellaista ihmistä, joka halusi alistaa itsensä esimiehen tasolle. Tuuren mielestä jo pelkkä nimitys esimies viittasi siihen, että henkilö ei ihan vielä ollut mies vaan vasta esiasteella. Tästä syystä oli tietenkin aivan sama missä Tuure oli töissä, hän ei olisi ollut missään tyytyväinen.

Joskus hän oli heikolla hetkellään harkinnut yrittäjyyttä, mutta oli kironnut sen kastin alimpaan helvettiin tajutessaan joutuvansa olemaan itsensä oma pomo. Ikuinen sisäinen ristiriita omia arvojaan vastaan ei ollut vaihtoehto Tankille.

Veikko poltti vihreää Norttia taukopaikalla ja luki Kalevaa. Tuure astui pöydän ääreen ja asetti työhansikkaansa vieressä olevan kaasupullon päälle.

– No, mitäs Veikko? Kuolinilmoituksiako katselet? Varmistatko ettei vain oma ollut mukana? Tuure hörähti.

Veikko mulkaisi pikaisesti Tuurea, puhalsi savua suustaan ja käänsi katseensa takaisin lehteen.

– Vittuakos se sulle kuuluu? Veikko ähkäisi.

Suorasukainen puhetapa oli kirjoitettu jo syntymästä lähtien Veikon DNA:han. Sitä oli vahvistanut hänen äitinsä ronski tapa esittää asiat värikkäitä aikuismaisia vertailuja käyttäen, mikä loi omat haasteensa Veikon elämäntaipaleelle jo esimerkiksi koululaitoksesta lähtien.

Tuurea ei Veikon jämerä tapa kommunikoida hätkäyttänyt, sillä siihen tuo karu asentaja oli jo vuosien varrella tottunut.

– No ei ainakaan sitä. Aiotkos osallistua Tervahiihtoon? Tuure kysyi tahallaan provosoiden.

Veikko mulkaisi Tuurea uudelleen ja puhalsi savut tällä kertaa asentajaa kohti.

– Mitä helvettiä sä vittuilet? Ootko saatana koskaan kuullut, että minulla olisi sukset? Veikko murahti.

– En ole, mutta eikö se olisi semmoinen leppoisa harrastus? Hiihto on kuule ankaraa puuhaa, Tuure selitti ilkikurinen hymy kasvoillaan.

– Suksi vittuun! Veikko ärähti ja uppoutui jälleen Kalevan sivuihin.

– Älähän nyt hyvä mies. Kai sitä pitää liikuntaakin harrastaa, Tuure ehdotti.

– Pidä perkele se turpasi kiinni saatanan pellinnussija! Veikko huudahti ja nousi seisaalleen. Hän tumppasi natsansa kaasupullon kylkeen ja asteli takaisin maalarinkoppiinsa. Tuure hytkyi hihitellessään. Taukopaikalle saapui myös pääluottamusmies Aimo Mörö.

– Mikäs se Tuurea niin naurattaa? Aimo ihmetteli ja otti kahvinkeittimestä kuumaa juomaa mukiinsa.

– Kunhan vähän huudatin tuota Veikkoa, Tuure totesi.

– Jaa. Ei sitä kannattaisi suututtaa, kyllähän sinä tiedät millainen kaveri se on, Aimo valisti.

– Tiedän toki. Ei se Veikko kuule pohjimmiltaan niin häjy ole, kunhan on vain tavallista äreämpi puheissaan, asentaja jatkoi.

– Tiedä häntä. Minusta jotenkin tuntuu, että sillä pinnan alla kytee. Tiedä vaikka jossain vaiheessa pommi räjähtäisi, Aimo totesi huolissaan.

– Niinkö meinaat? Mahtaisiko tuo nyt ihan niin räjähtää? Tuure epäili.

Samalla työnjohtaja Kalervo Romppainen asteli taukopaikalle. Aimo vilkaisi miehen valkoista työmaakypärää, jota Kalervo piti töissä ollessaan aina päässään, jopa silloinkin kun hänen täytyi käydä vessassa. Tuure tiesi täysin varmana huhuna, että Romppainen aina silloin tällöin vahasi ja kiillotti kypäränsä.

– Jaahas, kahvitauolla sitä. Se on oikein. Välillä pitää huilata, että jaksaa sitten taas töitä tehdä, työnjohtaja totesi virne naamallaan.

– Mahtaisiko tuo olla niin hieno asia, jos ei sitä olisi lakiin kirjattu, että pakolliset tauot täytyy suoda, Aimo kysyi selvästi ärtyneenä.

– Aivan varmasti olisi. Onhan se tieteellisesti tutkittu asia, että työntekijän tehokkuus kasvaa, kun pitää sopivin väliajoin taukoja, Romppainen jatkoi.

– Jaa, että oikein sellaistakin on tutkittu. Ihanko yliopistossa? Tuure ihmetteli.

– Kyllä siitä on ihan tohtorinväitöskirjojakin tehty, työnjohtaja vakuutteli.

– Kai se sitten niin on, jos ihan tohtoritkin ovat sitä mieltä, Tuure hymähteli.

– Olikos se Räiskeen Veikko tässä äsken? Romppainen kysyi.

– Juu. Lähti tuosta juuri noituen, ennen kuin tulit, Aimo totesi.

– Jaa, sekö on sellainen päivä Veikolla tänään, Romppainen arveli.

– Ainahan sillä sellainen päivä on, Tuure naureskeli. Mies nousi tuoliltaan ja käveli työpistettään kohti. Romppainen tuijotti hetken Tankin etenemistä ja kääntyi sitten Aimon puoleen.

– Mitenkähän tuo lienee? Pitäisikö meidän tehdä jotain tuon Veikon suhteen? Hänen kohdalla kommunikointi on aina jokseenkin haasteellista, työnjohtaja mietti ääneen.

– Minkäs sitä mies luonnolleen mahtaa? Ei kai työnantaja voi käskeä ketään muuttamaan persoonaansa, Aimo totesi.

– Ei tietenkään. Se on selvää. Mutta kyllä työntekijöiden tulee omaksua tietynlainen käyttäytymisnormi työpaikalla. Ei täällä nyt ihan miten tahansa voi huudella ihmisille, Romppainen perusteli.

– Niin. Onhan se toki työilmapiiriä heikentävä seikka, jos miten sattuu käyttäytyy, Aimo myönsi hampaitaan purren. Periaatteesta esimiesten kanssa ei saanut olla samaa mieltä koskaan mistään, mutta väistämättä tuli välillä niitä harvoja tilanteita eteen jolloin oli pakko myöntää pomojenkin olevan joskus oikeassa. Tai että osasivat siteerata itseään fiksumpia.

Jossain määrin Veikkoa harmitti Tuuren sanailu, mutta ei hän juuri koskaan niitä silti liiaksi asti jäänyt päässään pyörittelemään. Elämässä oli paljon tärkeämpiäkin asioita, joilla mieltään pystyi tummentamaan. Työpaikalla ilmi tulevat asiat olivat vain lisämaustetta soppaan, jota sai hämmentää riittävästi vapaa–ajallaankin.

Naapureista Veikko oli päässyt aikanaan eroon, kun oli hankkinut talonsa syrjäiseltä seudulta, jossa ei muita rakennuksia juuri näkynyt. Siellä oli hyvä omaa kurjuuttaan maksimoida iltaisella tupakkaa poltellen ja hiljakseen taloa kunnostaen. Viikonloput menivät filosofoidessa viinan voimalla – yksin luonnollisesti. Kalsarikännit olivat tärkeä osa Veikon elämänkaarta ja peruspilareita itsensä syvällisempään tutkiskeluun.

Muutaman kymmenen Stop–merkin erä oli kuivumassa, kun Veikko tutkaili seuraavan päivän tilauksia. Samalla Kalervo Romppainen astui Veikon työpöydän viereen.

– Jaahas, Veikolla onkin jo tämän viikon urakka valmiina, pomo totesi.

– Ja paskat! Veikko ärähti. Romppainen vilkaisi epäröiden Veikkoa ja sen jälkeen kuivumassa olevia merkkejä.

– Mutta eikös tämän viikon saldo ollut kolmekymmentä ja tuossahan minun mielestäni juuri sen verran on?

– On siinä kolmekymmentä. Herra johtaja osasi laskea ihan itse ilman laskutikkua, Veikko naurahti ivallisesti.

– Eikö silloin viikon tilaukset ole siinä?

– No ei. Näistä puolet on viime viikkoisia, Veikko murahti ja heitti tilauslistan käsistään pöydälle.

– Viime viikolta? Eikös viime viikolla lähetetty kolmekymmentä?

– Juu, lähetettiin.

– Nyt en ymmärrä. Jos viime viikolla lähetettiin kolmekymmentä, niin miten tässä on sitten viisitoista viime viikolta, Kalervo hämmästeli ja laski Stop–merkkejä uudelleen.

– No jospa se saatanan myyntimies osaisi sen sulle kertoa. Mun papereissa luki, että neljäkymmentäviisi piti tehdä. Oon vittu monta kertaa ilmoittanut, ettei niin montaa pysty viikossa tekemään valmiiksi. Niinpä niitä sitten päätettiin lähettää kolmekymmentä viime viikolla, kun olivat ehtineet melkein kuivua. Osa jäi tälle viikolle tehtäväksi ja sitten tuli saatana tämän viikon lista, jossa oli kolmekymmentä lisää, Veikko tuskaili.

– No nyt ymmärrän. Tai oikeastaan en. Miksi ihmeessä viime viikolle oli kirjattu neljäkymmentäviisi?

– Vitustako minä tiedän. Kai se teidän herrojen tarttis tietää. Minä vain maalailen näitä, Veikko naurahti.

– Aivan. Vai sillä tavalla, Kalervo mutisi.

– Olikos sulla jotain oikein perkeleen tärkeetäkin asiaa vai huviksesikos tänne tulit kyttäämään?

– Niin, oli minulla asiaakin. Suunnittelimme, että kun näitä Stop–merkkejä ei tilastojen mukaan kovin hurjasti mene, niin sinähän voisit maalailla myös muiden liikennemerkkien taustoja. Sinähän olet erittäin osaava ja ammattitaitoinen harmaamaalari, varmasti parhaita alallasi, Romppainen kehui.

– Mitä perkeleen merkkejä? Veikko ihmetteli.

– No vaikka nopeusrajoituksia tai kolmioita, tiedäthän sinä että on muitakin liikennemerkkejä kuin vain Stop–kyltit.

– Ei onnistu, Veikko totesi hyvin tiukkaan sävyyn.

– Ei onnistu. Miten niin? Mikä siinä on ongelmana? Kalervo hämmästeli.

– Miten saatanassa mulla olisi aikaa maalailla tämän enempää? Toisekseen, mun työsopparissa ei puhuta muusta kuin stop–merkkien maalaamisesta, joten muuta en tee, Veikko ärähti.

– Mutta eihän sinulla mitenkään voi kestää neljääkymmentä tuntia viikossa pelkästään Stop–merkkien maalaamiseen, Kalervo väitti.

– Oot kuule oikeassa. Siihen kuluu enemmän kuin neljäkymmentä tuntia. Tai siis kuluisi, jos saisi tehdä ylitöitä, mutta ku ei saa. Vittu mä selkä vääränä maalaan näitä kasikulmaisia täällä päivästä toiseen eikä loppua näy. Sä saatana tuut tänne väittämään toista, ku sun helvetin käppyrät jossain prameissa papereissa näyttää toisin. Sellaisilla papereillas voit kuule pyyhkiä persettäs, Veikko uhosi.

– No niin, rauhoituhan nyt. Minäpä tarkistan asian. Emme ole tehneet vielä päätöstä tästä, minähän vasta kysyin, johtaja totesi ja poistui paikalta.

Viikon kuluttua Aimo Mörö saapui Veikon työpisteelle. Hän vaikutti varsin tuohtuneelta. Veikko oli juuri maalaamassa Stop–merkkiä.

– Terve Veikko. Anteeksi, että häiritsen, mutta olisi tärkeää asiaa, Aimo aloitti.

– Kai sä perkele näät, että mulla on hommat kesken, Veikko ärhenteli.

– Näen, mutta tämä on tärkeää, usko huviksesi.

– No mikä vittu nyt muka niin tärkeää on?

– Meillä oli neuvottelu Romppaisen ja henkilöstöosaston kanssa. Ne aikovat pakottaa sinut maalaamaan muitakin liikennemerkkejä kuin vain stop–kylttejä.

– No voi vittujen kevät! Veikko huudahti.

– Älä huoli. Me olemme valmiita vaikka lakkoilemaan tämän vuoksi. Tässä on kuitenkin AY–liikkeenkin näkökulmasta tärkeät periaatteet kyseessä. Sinun työsopimukseen on tarkkaan kirjattu, mitkä sinun tehtäväsi ovat, eikä työnantaja voi sellaista mennä muuttamaan yksipuolisesti, Aimo selitti.

– No saatanaako niistä teidän lakoista on hyötyä? Minähän siitä vain potkut saan, Veikko totesi.

– Sitten me nostamme vielä isomman jutun tästä. Vuodamme koko asian medialle ja firma saa sitä kautta huonon maineen, Aimo puhkui innoissaan.

– Entä sitten? Veikko naurahti.

– Miten niin? Tuskinpa sentään firma nyt siitä pitäisi.

– Kilpikonna Oy:n suurin osakas on valtio. Ja saatana meidän ainoa asiakas on valtio. Vittuako ne välittää maineesta! Ja helvettiäkö mulle siitä hyötyä olisi, jos ne maineen menettäisi. Työtönhän minä olisin silti. Se on perkele yhtä tyhjän kanssa tuo teidän kukkoilu. Ja oonko minä saatana pyytänyt teidän apuanne, häh? Veikko riehaantui.

– Rauhoitu nyt! Mehän vain ajattelemme sinun etuasi, Aimo selitti.

– Ja vitut! Sua vaan kiinnostaa saada mainetta lakkokenraalina. Minä en sinun pelinappulaksi suostu.

– Mutta sitten firma pakottaa sinut maalaamaan muitakin liikennemerkkejä. Sitten sinut alistetaan heidän tahtoonsa.

– Voi vittu, siitähän ne mulle palkan maksaa. Sitä paitsi tuliko mielees lainkaan kysyä mitä mieltä minä itte olen?

– Sinähän olit Kalervolle sanonut, ettet sinä suostu? Sinähän sanoit hänelle, että Stop–merkkejä tehdään paljon enemmän kuin mitä hän kuvittelee ja sinä itse kuulemma vetosit työsopimukseesi?

– Niin sanoin ja tein, mutta se oli silloin se, Veikko naurahti.

– Minä en käsitä. Miten sinä yhtäkkiä nyt sitten käänsit takkisi täysin tässä asiassa?

– Ihan vain vittuillakseni. Kun aloit kerran hyppimään minun nenilleni. Sinä saatana aloit edustamaan minua ilman lupaani. Sellaista en katso hyvällä. Minä perkele mieluummin teen mitä pomo tahtoo. Ja sitä paitsi minua on alkanut vituttamaan nämä perkeleen Stop–merkit. Olispahan vaihtelua, kun sais maalailla välillä vaikka täysin pyöreitä kylttejä.

– Ei saatana Veikko! Ei susta ota pirua selville kukaan! Aimo huudahti suuttuneena ja marssi pois paikalta.

Kalenterista oli käännetty parin kuukauden lehdet sivuun. Tuure ja Veikko istuivat Kilpikonna Oy:n taukopaikalla. Mikroaaltouunissa lämmitetty kahvi höyrysi Veikon mukissa samalla, kun hän luki lehteä ja poltti Norttia. Tuure söi voisilmäpullaa, jonka vaimo oli edellisenä iltana leiponut.

– Otatko pullaa? Mulla olisi tässä vielä pari, Tuure kysyi.

– Ostan itte omat pullani, Veikko ärähti.

– Mutta tämä olisi ihan kotona leivottua ja tuoretta. Ei tällaisia kaupoista saa, Tuure ilkkui.

– Pidä vittu pullas!

Aimo Mörö saapui tauolleen. Hän istui kauimmaiseen nurkkaan, mahdollisimman etäälle Veikosta.

– Mitäs lakkokenraali, Tuure naurahti.

– Montako lakkoa meillä täällä on ollut? Ei yhtään, vaikka periaatteessa syytä olisi ollut, Aimo huokaisi ja tuijotti Veikkoa pahansuovasti.

– Vieläkö sinä olet katkera tuolle Veikolle? Tuure ihmetteli.

– En minä katkera ole.

– Veikko! Etkö sinä voisi antaa Aimolle jonkun hyvän aiheen lakkoiluun, Tuure huudahti ja hymyili ilkikurisesti.

– Ja vitut! Veikko ärähti.

– Meni heti tunteisiin, Tuure hihitteli.

– Olet sinäkin yksi kusipää, Aimo totesi.

– Mitäs pahaa minä olen nyt tehnyt? Tuure ihmetteli.

– Tahallaan ärsytät muita täällä ja pilaat hyvän työilmapiirin. Kai se Veikko sinuakin ahdistaa, kun Tuure jatkuvasti sinulle vittuilee päivästä toiseen? Aimo kysyi. Tuure hämmästyi Aimon yritystä kalastella Veikkoa puolelleen.

– No voi helvetin kevät. Etkö sinä perkele osaa antaa ihmisten olla rauhassa. Tässä Tuuren kanssa ihan rauhassa nautittiin tauosta, niin etkö sinä perkele tule siihen saatana kukkoilemaan. Sinulle pitäisi näyttää oikein läheltä tuollaista Stop–merkkiä, niin tietäisit milloin kannattaa lopettaa, Veikko vaahtosi.

– Katohan poikaa. Ei tainnut pelata sinun pussiin tälläkään kertaa, Tuura naureskeli Aimolle.

– Haistakaa vittu! Aimo huudahti ja poistui paikalta.

Muutaman päivän kuluttua työnjohtaja Kalervo Romppainen oli kutsunut Veikon ja Tuuren koppiinsa. Paikalla oli myös henkilöstöosaston päällikkö Risto Astaloinen sekä yritykseen palkattu vartija Lauri Limppu.

Veikko ja Tuure istuutuivat vastapäätä Kalervoa ja Ristoa. Lauri asettui työntekijöiden taakse seisomaan valmiina toimimaan, jos järjestyshäiriöitä sattuisi ilmaantumaan.

– Lienee parasta, kun menen suoraan asiaan. Tilanne on sellainen, että Aimo Mörö on tehnyt teistä valituksen työpaikkakiusaamisesta, Kalervo aloitti.

– No voi helvetti, Tuure manasi. Veikko tuijotti ilmeettömänä Kalervoa suoraan silmiin.

– Niin, asia on varsin ikävä.

– Ja millähän tavalla me olemme häntä kiusanneet? Tuure kysyi.

– Te olette estäneet häntä tekemästä työtään, Kalervo jatkoi.

– Tekemästä työtään, Tuure hämmästeli.

– Eihän se perkeleen ukko tee mitään? Sehän vain istuu kopissaan ja lukee tessiä, Veikko naurahti.

– Sehän on pääluottamusmies, Tuure jatkoi.

– Nimenomaan. Hän on pääluottamusmies ja juuri sitä tehtävää te estätte häntä tekemästä, Risto kommentoi.

– Nyt en kyllä ymmärrä, Tuure sanoi. – Miten ihmeessä me olemme estäneet häntä tekemästä työtään?

– Aimo Mörön kommenttien mukaan hänellä olisi ollut täydet valtuudet järjestää työtaistelu Kilpikonna Oy:n henkilöstön oikeuksien turvaamiseksi, mutta te olette omalla toiminnallanne estäneet häntä näin toimimasta, Risto jatkoi.

– Nyt minun aivot heittää sellaista volttia ettei tosikaan. Ihanko te nyt tosissanne työnantajan edustajana syytätte meitä työpaikkakiusaamisesta sillä perusteella, että emme ole antaneet Aimo Mörölle aihetta järjestää lakkoa täällä? Tuure ihmetteli.

– Niin, tuota… No näin se nyt vain on, Kalervo kakisteli.

– No voi vittu. Nyt minä olen nähnyt ja kuullut kaiken, Veikko naurahti.

– Eikö teidän pitäisi työnantajan edustajana olla nyt vain tyytyväinen siitä, että mitään lakkoa ei ole järjestetty? Voisin kuvitella, että on Kilpikonna Oy:n etu, että me olemme ihan normaalisti olleet töissä? Tuure kysyi.

– Niin. Asiasta keskusteltiin pitkään ja hartaasti managementin kanssa ja lopputulos oli se, että itse asiassa lakko olisi ehkä ollut firman etu myös työnantajan näkökulmasta, Kalervo selitti.

– Miten ihmeessä sellainen voisi olla työnantajan etu? Tuure hämmästeli.

– No niin nyt vain on, Kalervo selitti.

– Emmehän me tietenkään myönnä tällaista, joten me vaadimme liiton edustajan tähän mukaan, Tuure sanoi.

– Liiton edustajan? Mutta sehän on Aimo, joka teitä syyttää työpaikkakiusaamisesta, Risto ihmetteli.

– Jos ei muita ole. Lain mukaan meillä saa olla oma edustajamme valvomassa meidän etuamme tällaisissa tilanteissa ja meillä on laillisesti valittu pääluottamusmies tätä varten olemassa, Tuure jatkoi. Veikko röhähti nauriin. Myös Lauri miesten takana hihitteli.

– Niin. Aivan. Se on tietenkin teidän oikeutenne. Tuota, mitäpä jos ottaisimme aikalisän ja jatketaan asian tiimoilta huomenna. Minusta tuntuu, että on parempi, jos keskustelemme asiasta vielä Aimon ja myös yrityksemme lakimiehen kanssa, Risto totesi.

Tuure ja Veikko poistuivat huoneesta. Kalervo ja Risto jäivät keskustelemaan tilanteesta.

Muutaman päivän päästä Kalervo oli käynyt ilmoittamassa Veikolle ja Tuurelle, että kiusaamissyytös oli peruttu. Aimo oli asioita pitkään harkittuaan tullut johtopäätökseen, ettei hän haluakaan esittää mitään vaatimuksia. Myös yrityksen johto oli tehnyt päätöksen, jonka mukaan olisi parasta, kun asia painettaisiin villaisella.

Seuraavalla viikolla kuitenkin jälleen tapahtui. Veikko ja Tuure istuivat taukopaikalla tuttuun tapaansa. Aimo tuli paikalle hämmästyneen oloisena.

– Miten te tähän aikaa taukoa pidätte? Eikös taukoaika ole vasta tunnin päästä? Aimo ihmetteli.

– Perkelettäkös se sulle kuuluu, Veikko ärähti. – Parempi kun painut äkkiä siitä helvettiin, ettei käy köppääsesti.

– Rauhoitu Veikko. Muista mitä me sovimme, Tuure sanoi.

– Joo. Alkaa vaan vituttaa, kun tuon kärpäsen ininän vaan kuuleekin, Veikko manasi.

– Mutta oikeasti, mitä tämä tarkoittaa? Aimo ihmetteli.

– Me olemme lakossa, Tuure totesi.

– Lakossa? Miten te voitte olla lakossa? Enhän minä ole mitään lakkoa pyytänyt, Aimo ihmetteli.

– No kun tämä lakko ei kuulukaan sinulle. Tai oikeastaan kuuluu, mutta ei kuitenkaan, Tuure selitti.

– Mitä sinä tarkoitat? Aimo kysyi.

– Anna olla. Ei tuon herneaivoilla tällaisia ymmärretä, Veikko jatkoi.

– Joo, parempi kun nyt vain menet hoitamaan omia hommiasi, Tuure vastasi.

– Ette te voi ilman minua järjestää mitään omia lakkoja. Tämähän on liiton vastaista toimintaa. Te olette rikkureita. Pelaatte työnantajan pussiin aivan täysin! Aimo ärähti.

Veikko nousi seisaalleen ja otti työkaluliivistään jakoavaimen käteensä.

– Nyt vitun kuuppa häivyt siitä ja vähän äkkiä.

Aimo ei sanonut enää sanaakaan vaan poistui nopeasti paikalta. Veikko istui takaisin penkille ja sytytti Nortin palamaan.

Hetken päästä paikalle saapui Kalervo Romppainen mukanaan Lauri Limppu ja Aimo Mörö.

– Päivää. Minä kuulin Aimolta, että te olette kuulemma lakossa, pitääkö tämä paikkansa? Kalervo ihmetteli.

– Ja tämä ei ole sitten mikään liiton hyväksymä lakko. Tämä on täysin poikien oma viritys, Aimo hihkui taustalta, mutta hiljeni nopeasti huomattuaan Veikon katsovan Aimoa pahasti.

– Niin, tämä on lakko. Me tässä Veikon kanssa tuumattiin, että meidän oikeuksiamme on poljettu, emmekä ole saaneet minkäänlaista hyvitystä, Tuure selitti.

– Millä tavalla teidän oikeuksianne on poljettu? Kalervo hämmästeli.

– Meitä ensinnäkin syytettiin työpaikkakiusaamisesta täysin perusteettomasti. Syytös kyllä peruttiin, mutta minkäänlaista anteeksipyyntöä tai korvausta kärsimästämme vääryydestä ei osoitettu. Lisäksi koemme kohtuuttomana sen, että meitä aiheettomasti syyttänyt osapuoli saa jatkaa tässä työyhteisössä täysin vapaasti meidän herjaamistamme ja siten aiheuttaa työnteollemme  tuotannollista ja taloudellista haittaa. Työtehomme on kärsinyt selvästi, minkä voi nähdä esimerkiksi tuotannon raporteista. Laskukäyrä osuu selvästi yksiin sen kanssa, milloin tämä pääluottamusmieheksikin tituleerattu agitaattori on meitä solvannut. Korostamme myös, että kyseinen henkilö ei nauti meidän luottamustamme, emmekä me ole missään vaiheessa olleet häntä äänestämässä nykyiseen positioonsa, Tuure perusteli.

Veikko katsoi hämmentyneenä Tuurea, koska ei ollut tajunnut puoliakaan siitä, miten mies perusteli lakkoa, mutta oli tyytyväinen, että hän sen teki. Kalervo katsoi myös mietteliäänä miesten päälle. Aimo sen sijaan kihisi raivosta.

– Voi perkeleen jätkät minkä teitte. Tajuatteko, että te menetätte työpaikkanne tällaisen vuoksi. Tuollaisia kusipäitä ei tällaisessa firmassa tarvita! Aimo raivosi.

– Eikös sinun pitäisi pääluottamusmiehenä puolustaa näiden miesten työpaikkoja? Kalervo kysyi Aimolta.

– Niin. Tuota, kyllähän liitonkin tahtotila on se, että firmalla menee hyvin, koska sehän takaa sitten työpaikat isossa kuvassa. Täytyy nähdä kokonaisuus, Aimo yritti puolustella.

Kalervo pudisteli päätään ja poistui paikalta. Hän marssi saman tien omaan huoneeseensa ja soitti toimitusjohtajalle.

Muutaman viikon kuluttua taukotuvassa oli rauhallista. Työt jatkui entiseen malliin ja liikennemerkkejä maalattiin entistä rivakammassa tahdissa.

Veikko poltteli tuttuun tapaansa Norttiaan lukien samalla Kalevaa. Tuure saapui kahvimukinsa kanssa ja istahti pöydän äärelle.

– Joko Stop–merkit onnistuivat seisauttamaan sinutkin, kun siinä vielä lusmuilet? Tuure kysyi.

– Painu vittuun siitä irvailemasta, Veikko ärähti.

– Otahan iisisti. Ei se elämä niihin Stop–merkkeihin pysähdy, Tuure hihitti.

– Etkö sinä perkele usko, häh? Veikko karjaisi ja puhalsi savut Tuurea kohti.

– Kyllä sinun, jos kenen pitäisi tietää, että joskus on vain parempi elämässään seisahtua miettimään, Tuure jatkoi.

– Saatanan idiootti, Veikko sanoi ja poistui taukotilasta.

Kalervo asteli paikalle valkoinen kypärä lähes häikäisten Tuuren.

– Jaa, sekö on Veikolla taas sellainen päivä?

– Sellainenhan se, Tuure totesi.

– Millainen työilmapiiri on nyt ollut, kun Aimo vaihtoi maisemaa? Kalervo kysyi.

– Rauhallinen. Kaikki on yhtä hyvin, kuten ennenkin.

– Sepä hyvä, sepä hyvä, Kalervo vastasi tyytyväisen ja poistui paikalta.

Viimeinen suomalainen

Mies istui laiturilla odottaen. Aika oli koittanut. Hän tiesi elämänsä pian hiipuvan. Laiva noutaisi hänet ja kuljettaisi toiseen maahan haudattavaksi. Näin oli pakko toimia, koska Suomessa ei ollut ketään, joka hänet hautaisi.

Mies oli viimeinen suomalainen. Kaikki muut olivat kuolleet jo kauan sitten. Suurin osa oli menehtynyt kateuteen. Siitä oli tullut suomalaisten kansantauti, vaikka iloiset ruotsinkieliset olivatkin pitkään taistelleet sitä vastaan. Joskus kateudesta oltiin oltu jopa ylpeitä, koska se oli niin perisuomalainen ilmiö ja kuului kansakunnan geeniperimään. Vuosien saatossa tämä ominaisuus oli kuitenkin kehittynyt ja saavuttanut entistä synkemmän ja vaarallisemman muotonsa.

Moni oli nääntynyt verotaakkansa alle. Se oli ollut tuskallista katseltavaa. Aluksi vain heikon tulotason kansalaiset kärsivät vaivasta, mutta hiljalleen tämä pirullinen epidemia laajeni kaikkiin tuloryhmiin. Vaikka tämän vitsauksen kitkemiseksi olisi keinoja ollut, se vain hiljaisesti hyväksyttiin ilman sen suurempaa dramatiikkaa.

Kun suomalaisia oli ollut enää muutama tuhat, todettiin ettei mitään ollut enää tehtävissä. Määrä ei ollut enää riittävä säilyttämään suomalaista geeniperimää. Oli selvää, että suomalaiset kuolisivat sukupuuttoon. Maantieteellisesti Suomen valtion alue ei muita kiinnostanut. Viljelysmaat olivat kelvottomia, koska aikanaan tuontivilja oli ajanut maatalouden perikatoon. Metsittynyt Suomi-neito sitä paitsi kuhisi niin paljon hyttysiä, mäkäräisiä, hirvikärpäsiä ynnä muita, ettei siellä olisi muut kuin suomalaiset viihtyneet. Suurimmaksi osaksi vieraat valtiot kuitenkin pelkäsivät, että mikä tahansa suomalaiset oli sukupuuttoon ajanutkin, voisi tarttua muihin. Tästä syystä Suomi oli päätetty eristää eikä suomalaisia päästetty enää matkustamaan rajojen ulkopuolelle. Vähitellen suomalaiset kuolivat eikä uusia enää syntynyt.

Suomi oli hiljainen ja autio. Siellä ei ollut enää ketään, paitsi viimeinen suomalainen.

Mies oli jo iäkäs ja valmis viimeiselle matkalleen. Joskus hän mietti elämän mysteereitä, joista hänen mielestään suurin oli se, miksi juuri hänestä oli tullut viimeinen suomalainen. Mikä oli saanut kohtalon määräämään asiat näin hänen osaltaan? Eihän hänessä mitään erityistä ollut. Vanha jääräpäinen ja tuppisuinen suomalainen, joka ei puhunut eikä pussannut. Korkeintaan oli murahdellut, jos joku oli jotain joskus erehtynyt kysymään. Silloin kun vielä muutama harva muu suomalainen oli hengissä.

Viimeiset kymmenen vuotta mies oli elänyt täysin yksin Suomessa. Hän oli kulkenut koko maan ristiin rastiin pariinkin otteeseen ja jäänyt lopulta asumaan Kultarantaan. Se oli aika kolkko paikka, mutta se vältti ja oli lähellä viimeistä pysäkkiään. Sataman läheisyys oli vaikuttanut olennaisesti hänen valintaansa. Oli silläkin pieni nostalginen merkityksensä, että historiassa entisaikojen suurmiehet olivat majoittuneet nimenomaan Kultarantaan.

Puita mies oli pilkkonut ja niitä poltellut takassa. Ruokaa oli ollut tölkeissä. Jonkin verran sai kalastamalla ja pienriistaa metsästämällä. Hylätyistä kaupoista löytyi vanhoja ristisanalehtiä, joita saattoi aikansa kuluksi täytellä. Joskus mies teki pärekoreja ja pahkakuppeja, mutta kyllästyi, kun ei kädet enää taipuneet sellaiseen askarteluun. Ja eihän Suomessa ollut enää ketään, joka olisi ostanut niitä – tai edes kelle lahjoittaa.

Mies oli kietoutunut siniristilippuun. Ei se lämmittänyt, mutta oli jonkinlainen kunnia-asia. Tuskin sitä kukaan laivassa olevista tunnistaisi, mutta olipahan siinä heille ihmettelemistä. Saunassa hän oli käynyt edellisenä iltana. Se oli todennäköisesti viimeinen kerta. Tuskin hänen tulevassa viimeisessä asumuksessaan olisi saunaa. Miehen käyttämä löylyhuone saattoi olla maailman viimeinen lajissaan. Pian se rapistuisi käyttämättömänä kuten kaikki muukin Suomessa. Ehkä hän oli jo liian vanha saunomaan.

Ainoa mikä harmitti oli, että hän kaipasi mämmiä. Hän ei osannut tehdä sitä itse eikä ollut ketään, joka sitä olisi valmistanut. Hänen oli ollut tyytyminen hernekeittoon, joka oli purkitettu melkein sata vuotta aiemmin. Yhtä hyvältä se oli maistunut kuin hänen löytämänsä SA-Intin pakkauksessa olleet näkkileivät. Nekin olivat olleet melkein sata vuotta vanhoja. Hyvältä kuitenkin maistui. Ne olivat luoneet muistikuvia lapsuudesta.

Laiva lähestyi satamaa. Mies istui rauhallisena paikallaan ja odotti, että laiva kiinnitettiin laituriin. Rappuset liukuivat äänettömästi laivan kylkeen avautuneesta aukosta. Virkapukuinen nainen asteli laiturille. Mies ei ymmärtänyt kunnolla naista, koska tämä puhui huonosti murtaen suomea. Käsieleistä mies kuitenkin ymmärsi, että nainen halusi hänen nousevan laivaan. Sehän se oli koko homman tarkoitus muutenkin.

Mies nousi ylös ja kietoi Suomen lipun tiukemmin vartalonsa ympärille. Hän tarttui vanhaan kapsäkkiin, johon hän oli pakannut rakkaimmat muistonsa. Mies asteli laiturin vieressä olevan jättimäisen suuren laitteen luokse, jossa oli vain yksi pieni punainen katkaisija. Hän tuijotti sitä hetken. Hymy nousi hänen kasvoilleen.

Ennen laivaan astumistaan mies sammutti valot Suomesta.