Gardermoen lentokenttä vaikutti selkeältä. Se voitti mennen tullen Arlandan. Helsinki–Vantaa oli omalla tavallaan hyvä, mutta ei tietenkään niin suuri ja liikennöity kuin muiden Pohjoismaiden pääkaupunkien lentokentät.
Kiskoin perässäni laukkua, jonka pyörät vetivät viimeisiään. Toivoin sen pysyvän ehjänä vielä tämän reissun. Oli jo ilta ja halusin päästä nopeasti hotelliin nukkumaan. Gardermoenilta kulki junayhteys Oslon keskustaan rautatieasemalle, mistä oli sopiva kävelymatka Radisson SAS Plazalle. Paikka oli minulle jo tuttu, sillä olin tehnyt aiemmin jo viisi työmatkaa Norjaan ja yöpynyt aina samassa hotellissa.
Ostettuani lipun kävelin asemalaiturille, jossa juna jo odotti. Lähtö oli viiden minuutin kuluttua. Päästyäni istumaan toiseksi viimeiseen vaunuun huokaisin. En pitänyt työmatkoista, koska ne olivat aina kiireisiä ja stressaavia. Matkustusajat olivat lähes poikkeuksetta huonoja. Itse työtehtävät määränpäissä olivat yleensä ylikuormitettuja, mistä syystä jouduin usein pitkiä päiviä. Toisaalta ei se niin haitannut, koska ei työmatkoilla iltaisin ollut juuri mitään tekemistä. Ei sellaisilla reissuilla juuri päässyt katselemaan turistikohteita tai löhöämään rannoilla. Usein määränpää oli joku pieni tuntematon kaupunki, jossa ei ollut turisteille mitään.
Mietteeni ajautuivat Auroraan. Norjaan lähtö ei ollut tapahtunut mukavissa merkeissä. Riita oli ollut melkoinen. Hän kertoi minulle, että tein liikaa työmatkoja. Ne rasittivat myös häntä, koska olin usein viikkoja poissa kotoa. Telenor oli firmamme suurin asiakas. Totta kai pomoni halusi lähettää minut, koska tiesi ettei parempaa kaveria hommaan löydy. Varmasti joku toinenkin olisi pystynyt tehtävät hoitamaan, mutta ehkä aikaa olisi mennyt enemmän ja jos olisi ongelmia tullut vastaan, niiden ratkomiseen olisi joka tapauksessa hälytetty minut apuun.
Näistä reissuista kieltäytyminen olisi otettu takuulla pettyneenä vastaan, jopa Telenorilla. He tunsivat minut jo siinä määrin, että osasivat pyytää nimenomaan minut paikan päälle. Olihan se itsetuntoa hivelevää, kun asiakaskin tunnisti kykyni. Jos olisin vastannut kieltäytyväni, olisin ollut melko varmasti seuraavien irtisanottavien listalla. Pomoni osasi olla halutessaan vittumainen ja sen hän oli myös osoittanut aiemmin. Muutama työtoverini oli joutunut kärsimään. Yksi sai jopa potkut, joten minulla oli perusteltu syy pelätä pahinta. IT–alan yrityksissä henkilöstön karsimiseen tähtääviä kinkereitä järjestettiin hyvinkin herkästi, ja jos olit pomon mustalla listalla tuli kengän kuva ahteriin.
Aurora ei enää jaksanut perusteluitani kuunnella. Hän kyseenalaisti rakkauteni ja halukkuuteni suhteeseemme. Yritin luonnollisesti puolustella itseäni, mutta riidaksi se lopulta äityi.
Kaikki se oli ollut kuitenkin teatteria. Me molemmat tiesimme sen, vaikka sitä ei ääneen sanottu. Työmatkani oli vain hyvä tekosyy riitelyyn. Taustalla vaivasi ikävämmät ongelmat, joista suurin oli lapsettomuutemme. Olimme jo pitkään yrittäneet saada perheenlisäystä siinä kuitenkaan onnistumatta. Kaikenlaisia konsteja oli kokeiltu, mutta totuus oli ettei pariin vuoteen ollut tapahtunut mitään. Aurora pelkäsi syyn olevan hänessä.
Tilannetta ei tietenkään helpottanut se, että meidän molempien vanhemmat, ja muutkin sukulaiset, jaksoivat tasaisin väliajoin tivata milloin aiomme hankkia perheenlisäystä. Aivan kuin se olisi vain omasta päätöksestämme kiinni. Tuntui, että maailma oli päättänyt asian toisin meidän kohdallamme.
Kun sitten lopulta Aurora otti puheeksi, että meidän tulisi käydä tutkituttamassa itsemme, en vain voinut sulattaa asiaa. Kieltäydyin uskomasta, että minussa ainakaan olisi mitään vikaa, joka estäisi lasten saannin. Aurora ei voinut hyväksyä näkemystäni. Ymmärsin sen. Käyttäydyin typerästi, mutta itsepäisyyteni vuoksi en voinut enää antaa periksi, koska olin jo valinnut näkökantani. Hän syytti minua liittomme tahallisesta torpedoimisesta. Ehkä se olikin sitä. Halusinko alitajuisesti suhteemme päättyvän?
Edellisen illan riitamme päättyi siihen, ettei Aurora enää suostunut keskustelemaan kanssani, vaan sulkeutui yksin makuuhuoneeseemme heitettyään ensin tyynyni ja peittoni sohvalle. Se oli hänen tapansa hienovaraisesti vihjata, että nukkuisin yöni olohuoneessa.
Aamulla herättyäni söin aamiaiseni ja lähdin rautatieasemalle. Ei hyvästejä, ei halauksia, ei suukkoja. Koko päivän mieltäni painoi ajatukset riidasta ja ennen kaikkea Auroran ja minun suhteestani. Matkustaessa minulla oli siihen hyvin aikaa. Minulta kesti ensin kuusi tuntia kulkea junalla Helsinkiin, sitten odotin tunnin lentoa, Arlandassa odotin jatkolentoa kolme tuntia ja lopulta pääsin Osloon.
Havahduin, kun juna saapui asemalle. Kävelin kohti Radissonia. Hotellin korkea siluetti piirtyi tummaa taivasta vasten. Jostain syystä minulle tuli siitä aina mieleen vanha elokuvaklassikko Liekehtivä torni. Radisson SAS Plazan ylimmän kerroksen näköalatasanteelta oli upeat näkymät koko Oslon ylle. Huoneeni oli tällä kertaa kahdeksannessatoista kerroksessa, joten sieltäkin näkisi varmasti ihan kohtuullisia maisemia.
Aulassa tiskin takana oli SAS:n vastaanottovirkailijan asuun pukeutunut nainen, jonka tunnistin samaksi joka palveli minua viimekin kerralla. Lisa tervehti minua teennäisen tuttavalliseen tapaan, koska oli tietokoneelta huomannut minun vierailleen hotellissa useamman kerran aiemminkin. Olin täysin varma, ettei nainen oikeasti muistanut minua.
Huoneeni oli perustasoa. Parisänky, televisio, pari tuolia ja pöytä, minibaari, suihku ja wc. Lähetin Auroralle viestin, jossa kerroin päässeeni perille. En saanut siihen mitään vastausta. Purin laukusta tarvitsemani, kävin suihkussa ja menin nukkumaan. Ennen nukahtamistani pohdiskelin jälleen parisuhdettani.
Tuntui jotenkin kohtuuttomalta, että Aurora käytti työmatkaani hyväkseen nostaakseen riidan aikaiseksi, kun taustalla oli kuitenkin lapsettomuuden aiheuttama tietynlainen katkeruus. Minusta tuntui, että tavallaan Aurora syytti minua siitä, ettemme olleet saaneet lasta. Se tuntui pahalta, koska minuunkin sattui se, ettei meille ollut siunattu mahdollisuutta poikaan tai tyttäreen. Minä halusin isäksi. Halusin omia lapsia.
Adoptoinnistakin olimme keskustelleet. Olisin ollut valmis harkitsemaan sitä vaihtoehtona, mutta Auroralle se ei sopinut. Jos me emme pystyisi saamaan omia lapsia, sitten olisimme ilman. Sellainen kannanotto huoletti minua. Sen sijaan keinohedelmöitystä vaimoni olisi voinut harkita. Koska Aurora ei suostunut harkitsemaan adoptiota, minäkään en suostunut keskustelemaan keinohedelmöityksestä.
Millaiseksi liittomme kehittyisi, jos emme saisi omia lapsia? Katkeroituisiko Aurora pahasti? Miten minä suhtautuisin tilanteeseen? Oliko oman lapsen saaminen tärkeämpi asia vaimolleni kuin meidän suhteemme? Entä jos kävisi ilmi, että minussa oli jokin lääketieteellinen syy, miksi en voisi koskaan saada lasta, ja Aurorassa taas ei olisi mitään vikaa. Jättäisikö vaimoni minut silloin?
Minusta tuntui, että parisuhteemme oli kysymysten äärellä ja eroamisen partaalla. Emme olleet koskaan keskustelleet siitä, että eroaisimme. Olin kuitenkin varma, että ajatus oli pyörinyt Aurorankin mielessä. Minä saatoin jotenkin aistia sen siitä tavasta, miten nykyisin käsittelimme asioita kotona.
Kaikkeni olin kuitenkin yrittänyt, että olisimme onnistuneet lapsen saamisessa. En keksi mitä olisin voinut tehdä toisin, paremmin tai vielä enemmän. Se aiheutti myös ikäviä seuraamuksia läheisyyteemme.
Aluksi suhtauduimme lasten tekemiseen romanttisesti ja mukana oli rutkasti eroottista latausta. Se oli ihanaa. Rakasteleminen oli suuri nautinto meille molemmille. Ja koska ovulaation aikaan piti olla aktiivinen, toteutimme kaikenlaisia mielenkiintoisiakin ideoita, miten odotettu lopputulos saataisiin aikaan.
Vähitellen jälkikasvuun tähtäävät toimet alkoivat muuttua pakkopullaksi. Koska Aurora ei tullutkaan raskaaksi, toistojen määrää lisättiin ja tilannetta alkoi varjostaa tietynlainen epätoivo. Rakasteleminen muuttui suorittamiseksi ja se langetti varjonsa romantiikalle ja erotiikalle.
Viimeiset kuukaudet olivat olleet makuuhuoneen osalta hiljaisia. Olimme todennäköisesti jo menettäneet toivomme. Fyysistä kontaktia ei enää välillämme ollut. Seksi oli kadonnut suhteestamme. Minua ei enää kiinnostanut. Tulkitsin Auroran osalta tilanteen täysin samaksi. Päänsärkyjen määrä nukkumaan mennessä oli kasvanut hurjasti.
Emme jaksaneet enää keskustella aiheesta. Suuret riitamme lapsettomuutemme syistä kyllästyttivät meitä, mutta paha olo ei kaikonnut. Se oli koko ajan taustalla. Siksi oli niin helppoa keksiä kaikesta muusta riidan aiheita. Tappelumme työmatkastani oli hyvä peiteoperaatio purkaa kasvavaa tuskaa lapsettomuudestamme.
Oli näissä reissuissa toki huonotkin puolensa. Niitä oli viime aikoina kieltämättä ollut turhan monta. Telenorille oltiin tehty isoja toimituksia ja ne piti saattaa kuntoon. Viikon tai kahden poissaolo ei välttämättä auttanut tilannettamme kotona. Toisaalta oli siinä hyvätkin puolensa, ettei jatkuvasti oltu kahdestaan. Väliaikainen ero ja etäisyyden ottaminen auttoi ainakin minua jäsentelemään ajatuksia oikeille raiteille. Siinä vaimo ainakin oli oikeassa, että ylimääräistä rahaa ei Norjan reissuista juuri saanut. Päivärahat ja matkakorvaukset upposivat törkeän kalliisiin hintoihin. Pizzasiivu maksoi saman verran kuin pari kokonaista pizzaa Suomessa.
Viikonloppunakin olin töissä, mutta vain lauantaina. Illalla kävin istumassa iltaa Telenorin työntekijöiden kanssa. Olut oli ollut todella kallista, puhumattakaan väkevistä. Asiakkaan edustajat tarjosivat minulle muutaman kierroksen. He tiesivät, että suomalaiselle Oslon hintataso oli paljon kovempi kuin kotimaassa. Olin puolilta öin takaisin hotellissa. Sunnuntaina soitin Auroralle.
Hän oli vanhempiensa luona. Puhelu jäi melko lyhyeksi. Emme sentään riidelleet, mutta keskustelua sävytti tietynlainen jähmeys. Olihan se parempi kuin nahistelu, mutta ei puheluamme voinut kutsua sovittelevaksikaan. Meiltä kummaltakin puuttui halu anteeksiantamiseen tai –pyytämiseen.
Puhelun jälkeen lähdin kävelemään Oslon keskustaan. Se oli minulle jo tuttu aiemmilta kerroilta, joten en sen kummemmin etsinyt mitään nähtävyyksiä. Halusin vain päästä ulos ja miettiä ongelmiamme.
Taas kerran mietin olinko naimisissa oikean naisen kanssa. Miksi ylipäänsä olin mennyt naimisiin Auroran kanssa? Oliko hän kuitenkaan se oikea minulle? Halusin selvittää ajatukseni, koska pelkäsin lapsettomuudesta aiheutuneiden ongelmien sumentavan ajatuksiani. Tiesin, että ne painostaisivat pohdintaani ikäville urille, jotka eivät välttämättä olisi totta, tai eivät antaisi minun ajatella tilannetta objektiivisesti. Miksi elämän piti olla välillä niin vaikeaa?
Ehkä Aurorakin halusi eroa? Ehkä juuri siksi meidän oli niin vaikea keskustella aidosti ongelmastamme tai pyytää anteeksi, hakea sovintoa? Todennäköistä oli, että me itse asiassa halusimme ylläpitää jonkinlaista vihan, tai ainakin epäonnistumisen, ilmapiiriä, joka oikeuttaisi ja antaisi meille rohkeutta todeta, että meidän tulisi lähteä eri teille. Aloin vähitellen hyväksyä sen totuuden. Mahdollisesti minun olisi oltava se, joka uskaltaisi ottaa asian esille. Siitäkään emme varmasti pystyisi keskustelemaan ilman mehevää riitaa, mutta se oli taistelu, joka olisi pakko käydä jossain vaiheessa. Sellaista ei kannattaisi pitkittää turhaan.
Yllättäen työni tulivat ennenaikaisesti päätökseen. Alun perin oli ollut tarkoitus, että olisin viipynyt kaksi viikkoa Oslossa. Tiistaina kuitenkin tilanne oli selvä, että voisin lähteä jo keskiviikkona. Olin yrittänyt saada vaihdettua lentoliput tiistaille, mutta se ei ollut onnistunut.
Telenorin väki oli tyytyväinen suoritukseeni. Asennukset olivat onnistuneet mainiosti ja mitään isompia ongelmia ei ollut tullut vastaan. Testaukset menivät hienosti läpi ja järjestelmä otettiin onnistuneesti vastaan.
Omalta osaltani olin jo rauhoittunut ennen lähtöäni olleesta riidasta. Ehkä minun pitäisi vain yrittää lepytellä Auroraa. Ajattelin ostaa hänelle hajuvettä lentokentältä tuliaisiksi. Tosin olin tainnut ostaa sitä jo edelliskerralla. Minun pitäisi keksiä jotain muuta.
Tilat, jossa työskentelin, sijaitsivat Oslon ydinkeskustasta noin kymmenen kilometrin päässä pohjoiseen. Kuten niin monet muutkin isot yritykset, myös Telenor oli sijoittanut eri järjestelmiensä palvelinkoneet suureen maanalaiseen tilaan. Siellä oli helppo pitää viileä lämpötila koneille sekä huolehtia turvallisuudesta. Pitkä työpäivä bunkkerissa ei ollut miellyttävä. Pohdin välillä, miten ihmiset, jotka joutuivat päivittäin tekemään työnsä siellä, jaksoivat katsella karuja louhittuja kiviseinämiä tunkkaisessa ilmassa vailla ikkunoita tai mitään yhteyttä maanpinnalla olevaan elämään. Serverikoneiden yhteys ulkomaailmaan oli estetty tietoturvallisuussyistä. Oli jollain tapaa koomista, että teleoperaattorin tiloista ei ollut edes kännykkäyhteyksiä muualle kuin testiverkkoon, joka toimi pelkästään maanalaisessa kaivannossa. Hälytyspainikkeita ja –puhelimia oli kyllä siellä täällä, eli jos jotain meni vikaan avun sai nopeasti paikalle.
Kun sain viimeiset työtehtäväni hoidettua palasin hissillä maanpinnalle. Se oli aina mukava tunne. Koin jonkinlaista ahdistuneisuutta maan alla olevassa bunkkerissa. Kävelin bussipysäkille. Kun pääsisin hotelliin takaisin, menisin suihkuun ja kävisin jossain hyvässä ravintolassa syömässä. Hätkähdin, kun puhelimeni soi. Katsoin näyttöä. Siskoni Jaana soitti.
–Mitäs sisko? Mistä sä tiesit soittaa mulle tänne Osloon? kysyin hymähtäen omalle vitsilleni.
– Muistelin, että olit Norjassa. Työreissuko se oli? siskoni uteli.
– Joo, työreissulla. Huomenna palaan takaisin kotiin.
– Ilmeisesti lentämällä? Jaana kysyi.
– Niin. Ei kai sitä tällaisia reissuja autollakaan tehdä, vastasin ja ihmettelin siskoni kysymystä.
– Oletko sä kuullut uutisia? Jaana jatkoi.
– En ole. Miten niin?
– Terroristit ovat hyökänneet New Yorkissa. Siellä on lentokoneet lentäneet päin niitä World Trade Center –taloja ja ilmeisesti Pentagoniinkin on hyökätty.
En heti käsittänyt mitä siskoni kertoi. Mistä ihmeestä oikein oli kyse?
– Siis mitä? Ketkä sinne on hyökänneet?
– Sitä ei vielä tiedetä ketkä, mutta uutisissa epäiltiin Al Qaidan olevan iskun takana.
– Kuulostaa kauhealta. Mistähän tässä on oikein kyse? ihmettelin ääneen.
– Jaa–a, sen kun tietäisi. Minä nyt vain soittelin sinulle, kun näin nuo uutiset ja ajattelin, että sinäkin olet lentokoneella matkustamassa ja kun se Norjakin on kuitenkin Nato–maa, Jaana selitti.
– No, enköhän minä ole turvassa täällä. Ei täällä ainakaan vielä ole ollut missään terroristeja, naurahdin.
Vaihdoimme muitakin kuulumisia ja lopetimme puhelun.
Koko bussimatkan mietin siskoni puhelua. Ajattelin, miten Jaana oli mielestäni ehkä ylireagoinut tilanteessa, koska vaikutti olevan minusta niin huolissaan. Toisaalta, ehkä hänen pelossaan oli jonkinlainen totuuden siemenkin. Jos terroristit olivat onnistuneet hyökkäämään Yhdysvaltoihin, pystyisivät he varmasti hyökkäämään myös Norjaankin. Ei se olisi mitenkään mahdotonta. Ja jos terroristien tarkoitus oli iskeä nimenomaan Nato–maihin, niin Norja olisi varmasti listalla. Sen perusteella kuitenkin mitä Jaana oli kertonut, päättelin että terroristien tarkoitus oli ilmeisesti iskeä nimenomaan Yhdysvaltoihin. Olisin todennäköisesti turvassa Oslossa kaikesta huolimatta. Skandinavia yleensäkin oli hyvin turvallista aluetta. Mikä terroristeja voisi täällä kiinnostaa?
Kun pääsin hotelliin, aula oli täynnä ihmisiä. Paikalla oli pääasiassa hotellin asiakkaita, jotka kaikki tuijottivat aulaan sijoitettuja televisioita. Niistä näkyi CNN–kanavan suora lähetys New Yorkista. Kuvissa näkyi miten World Trade Center –rakennuksista tuli paksua mustaa savua. Jäin tuijottamaan lähetystä muiden mukana. Yhtäkkiä toinen rakennuksista romahti. Se vajosi kerros kerrokselta synnyttäen suunnattoman ison savupatsaan. Ihmiset aulassa järkyttyivät. Televisiossa toimittajat olivat kauhistuneita. Minä tuijotin hiljaa ruutua hetken ja poistuin sen jälkeen hotellihuoneeseeni.
Otin kengät jalastani ja heitin laukkuni sekä takin sängylle ja avasin television. Valitsin CNN–kanavan. Tuijotin järkyttyneenä lähetystä. Mietin miten paljon ihmisiä rakennuksessa mahtoi olla, kun se romahti. Yhdysvallat tulisivat varmasti jahtaamaan Bin Ladenia joka puolelta maailmaa, eivätkä hellittäisi ennen kuin tämä olisi kuollut. En voinut käsittää, miten sellainen hyökkäys oli ollut mahdollista. Yhdysvaltain maaperälle ei aiemmin ollut mikään toinen valtio vielä pystynyt hyökkäämään, jos Japanin iskua Pearl Harbouriin ei lasketa toisessa maailmansodassa. Vaikka isku oli tapahtunut kaukana Euroopasta, se aiheutti levottomuutta ja turvattomuuden tunnetta. Ennen kaikkea se järkytti siksi, että teon takana oli terroristit. Kyseessä ei ollut toisen maan tai minkään kansainvälisen organisaation suorittama hyökkäys. Tuhon oli saanut aikaan epäsotilaallinen ryhmittymä, jonka ei pitänyt pystyä tällaisiin iskuihin. Kuitenkin se oli tapahtunut. Miten missään maassa voitaisiin enää olla turvassa? Jos rikolliset pystyivät luomaan tällaista tuhoa, miten heitä voisi estää? Tällaista sotaa ei voisi helposti voittaa. Tilanne olisi täysin eri kuin jos kaksi maata taistelisi keskenään. Toisen valtion voi valloittaa, vihollisen joukot voidaan lyödä ja johtajat vangita, mutta miten terroristijoukon valloittaa?
Soitin Auroralle. Hän oli nähnyt myös uutiset ja vaikutti kauhistuneelta. Vaimoani arvelutti paluumatkani, koska olin palaamassa kotiini lentäen. Vakuutin, ettei olisi syytä huoleen. Olin varma, että palaisin elävänä. Puhelun viimeisten minuuttien aikana vaikutti, kuin emme olisi enää riidoissa. Se oli omituinen tunne. Ei siksi ettemme olisi olleet enää riidoissa, vaan siksi että terroristien isku tuhansien kilometrien päässä meistä, onnistui tasoittamaan mielemme rauhaa keskinäisen riitamme osalta. Oivalsin, että alitajuisesti ymmärsimme maailmassa olevan suurempiakin ongelmia ja että ehkä meidän tulisi vaalia jotain sitä hyvää, mitä meidän välillämme vielä oli. Se, että reagoimme näin, saattoi kertoa siitä, että ehkä kuitenkin kannattaisi taistella suhteemme puolesta. Ei saisi luovuttaa liian helposti.
Seuraavana aamuna pakkasin laukkuni ja kävin vastaanotossa luovuttamassa huoneeni. Lisan tilalla oli nyt Thorald, joka vaikutti olleen vain vähän aikaa sitten asiakaspalvelukoulutuksessa. Hän tiedusteli minulta olinko lähdössä lentokentälle. Vastattuani myönteisesti sain vinkin varautua pitkiin jonoihin turvatarkastuksessa. WTC–iskujen välitön seuraus oli ollut, että kaikissa Nato–maissa oli korotettu valmiustilaa. En ollut varma mitä se tarkoitti.
Otin taksin Scandicin edestä. Ajoimme Yhdysvaltojen suurlähetystön ohi. Rakennuksen jokaisella nurkalla ja oviaukkojen edessä oli elokuvista tuttujen SWAT–miesten näköisiä vartijoita vahvasti aseistettuina. Toivoin, että kyse oli pelkästään varotoimesta, eikä ollut odotettavissa iskua myös Osloon.
Thorald ei liioitellut. Onneksi olin tullut hyvissä ajoin. Lentoni lähtöön oli vielä muutama tunti. Turvatarkastukseen oli järjettömän pitkä jono. Kaikki matkustajat tarkistettiin tarkasti. Laukut pengottiin ja kaikki mikä vähänkin haiskahti potentiaaliselta aseelta takavarikoitiin. Puolentoista tunnin jonossa ihmettelyn jälkeen oli minun vuoroni. Onnekseni minulla ei ollut mitään epäilyttävää mukana.
Kävin syömässä. Kuulin miten ravintolan asiakkaat keskustelivat New Yorkin iskusta. En ymmärtänyt kuin ruotsia, norjaa ja englantia, mutta ei tarvinnut arvata mistä oli kyse, jos vieraskielisessä puheessa kuuli sanat World Trade Center tai New York. Ruokailun jälkeen kävelin lähtöportille. Arvelin lentojen lähtevän myöhässä, koska lentokentällä kaikki tarkistukset ja pienimmätkin turvallisuuteen liittyvät toimet tehtiin nyt aiempaakin tarkemmin ja huolellisemmin. Aikataulun mukaan minulla oli noin tunti aikaa lähtöön. Istuuduin penkille odottamaan.
Olin huolissani. Osittain siksi, että rehellisesti sanoen minua hieman pelotti tuleva lentomatkani. Järkeni sanoi minulle, ettei minulla ollut hätää. Terroristeilla ei ollut mitään syytä kaapata Finnairin konetta. Suomi tai Norja eivät olleet mitenkään kiinnostavia kohteita. Tällaiset raakalaiset tekivät iskujaan pelkästään saadakseen huomiota ja levittääkseen pelkoa maailmaan. Siksi heidän tavoitteenaan oli iskeä mahdollisimman näyttävästi ja suuriin, tunnettuihin kohteisiin, kuten New Yorkiin. Isku Norjan ja Suomen välisessä lentoliikenteessä tuskin olisi tällaisten rikollisten ensimmäinen vaihtoehtonsa. Sitä paitsi World Trade Centerin ja Pentagonin hyökkäyksiä oli varmasti suunniteltu pitkään. Eivät he ehtisi näin nopeasti organisoida uutta kaappausta, kun olivat juuri suorittaneet mittavan operaationsa Yhdysvalloissa.
Tunnepuoleni silti epäröi. Vaikka pystyin rationaalisesti perustelemaan itselleni, ettei minulla olisi huolta, olin kuitenkin peloissani. Lento voisi olla kohtaloni. Pääni sisällä vilisi ajatuksia siitä, miltä tuntuisi jos putoaisi lentokoneesta kesken lennon tai kun kone törmäisi rakennuksen seinään.
Rauhoittelin itseäni vakuuttelemalla ajatuksissani, että Finnair pääsee aina perille. Pelolle ei saisi antaa sijaa. Toisaalta tietyissä tilanteissa pelko oli täysin perusteltua ja terveellistäkin, mutta ei tässä tilanteessa. CNN:n uutisissa oli sanottu, että pelko toimi terroristien hyväksi. Siksi amerikkalaisten piti olla rohkeita, eikä antaa Al Qaidan kylvää kauhun siementä. Yhdysvaltojen tulisi taistella rohkeasti kaaosta ja epäsortoa vastaan.
En ymmärtänyt, miksi terroristit halusivat tappaa viattomia ihmisiä. Tosin heidän silmissään uhrit eivät olleet viattomia. Totuus kuitenkin oli, ettei tavallisilla kansalaisilla ollut mitään tekemistä sen suhteen, mistä Al Qaida halusi amerikkalaisia rangaista.
Päässäni oli väkisinkin pyörinyt ajatuksia siitä, miten paljon maailmassa oli väkivaltaa ja kauhuja. Ihmiset olivat todella susia toisilleen. Ehkä hipit aikoinaan olivat oikeassa julistaessaan mantraansa ”make love, not war”. Yritin miettiä, miksi ihmiset halusivat tehdä pahaa toisilleen. Miksi maailmassa oli niin paljon vihaa? Tiesin, etten yhtenä ainoana Suomen kansalaisena pystyisi muuttamaan maailmaa paremmaksi. Tunsin itseni onnekkaaksi voidessani illalla käpertyä Auroran syliin.
Olin ostanut vaimolleni kalliin huivin lahjaksi. Tiesin hänen ihailleen sellaista joskus aiemmin jonkin nettikaupan sivustolta. Se ei kuitenkaan korjaisi ongelmiamme. Se ei toisi meille lasta. Elämän oikaisemiseen tarvittaisiin isommat purjeet kuin yksi huivi.
Miksi me riitelimme Auroran kanssa? Lapsettomuus oli ikävä asia ja raastoi meidän molempien mieliä, mutta miksi meidän tuli olla siitä vihaisia toisillemme? Sillä tavalla emme koskaan saisi lasta. Me vain tuhoaisimme kaiken sen hyvän, mitä meillä oli. Rikoimme koko ajan lisää sitä perustaa, mille yhteinen elämämme oli rakennettu. Siinä ei ollut järkeä.
Minä rakastin Auroraa koko sydämestäni. Jos emme saisi vauvaa, meidän pitäisi vain hyväksyä se. Vaikka se tuntuisi kipeältä, meidän tulisi voittaa itsemme. Se ei välttämättä olisi helppoa. Kun olisimme yhdessä, me aina muistuttaisimme pelkällä olemassa olollamme toisiamme siitä, että me emme koskaan saaneet lapsia. Sellainen olisi kuitenkin voitettavissa. Minä ainakin uskoin siihen.
Ymmärsin, että minun pitäisi antaa periksi. Täytyisi antaa rakkaudelle enemmän sijaa ja saada syrjäytettyä viha hallitsemasta itseään. Saatoin vain toivoa, että myös Aurora ajattelisi asioista samoin. Minun olisi kerrottava miten tunnen, mitä ajattelen, mitä toivon. En halunnut luovuttaa. Rakkautemme jatkuisi. Sen oli jatkuttava. Ilman taistelua en antaisi periksi.
Tunsin olleeni typerä, koska olin vastustanut ajatusta tutkimuksista pelkästään periaatteeni vuoksi. Totta kai myös minun olisi selvitettävä tilanne omalta osaltani. Ehkä minä olin se, jolle ei ollut mahdollista saada lapsia? En muistanut, että kukaan suvussani olisi kärsinyt sellaisesta. Kaikki olivat saaneet lapsia, niin sisarukseni kuin serkkunikin. Tilanne oli sama Aurorankin suvussa. Tässä mielessä oli ehkä parempi, että molemmat kävisivät tutkimuksissa. Oli syy sitten kummassa tahansa, meidän olisi tuettava toisiamme.
Meidän olisi harkittava myös vaihtoehtoja lapsen saamiselle. Olin vastustanut ajatusta keinohedelmöityksestä vastustamisen halusta. Ei minulla mitään järkevää syytä siihen ollut. Tajusin sen nyt. Häpesin itseäni. Totta kai sellainenkin vaihtoehto täytyisi hyväksyä. Tietenkään sekään ei olisi mahdollista, jos Aurora ei pystyisi saamaan lapsia. Sitten voisi miettiä vuokrakohtua tai adoptiota. En tiennyt millaisia kriteerejä tai vaatimuksia pariskunnille asetettiin, jotta oli mahdollista käyttää tällaisia vaihtoehtoja. Voisihan niissäkin tulla jokin este vastaan. Niistä ei kannattaisi kuitenkaan ensimmäisenä murehtia. Mistään näistä ei olisi apua, jos Auroran ja minun välit eivät korjaantuisi ensin.
Kotona vastaanotto oli lämpimämpi kuin olin odottanut. Aurora halasi ja suukotti minua. Hän kertoi olleensa hieman huolissaan, koska arveli lentomatkustamisen olevan New Yorkin tapahtumien valossa jollain tapaa arveluttavaa.
Jätin laukkuni eteiseen ja riisuin kenkäni. Pyysin Auroraan olohuoneeseen kanssani. Juttelimme muutaman tunnin. Kerroimme avoimesti tunteistamme, toiveistamme ja siitä, mitkä koimme ongelmiksemme. Lopuksi rakastelimme olohuoneen lattialla. Se ei ollut suorittamista, ei todellakaan. Tunsimme molemmat jälleen rakkauden.
Sovimme, että kumpikin kävisimme tutkimuksissa. Kunhan tietäisimme tulokset, päättäisimme sitten, miten asiassa etenemme.
Elämä kuitenkin pääsi sekoittamaan suunnitelmamme. Heti jo seuraavalla viikolla saimme ikävän uutisen. Auroran isä oli vakavasti sairastunut. Hän oli saanut aivoinfarktin ja vasen puoli hänen kehostaan oli halvaantunut.
Omat suunnitelmamme ja murheemme kaikkosivat päällimmäisistä ajatuksistamme. Omat tutkimuksemme unohtuivat. Koska Auroran äiti oli jo kuollut aiemmin, hänen isänsä tarvitsi apua kotona. Kotisairaanhoitokin oli apuna, mutta oli selvää, että meidänkin panostamme tarvittiin. Kotimme rutiinit muuttuivat. Elämä oli muokattava uuden tilanteen mukaiseksi.
Parissa kuukaudessa appiukko alkoi osoittaa selkeitä parantumisen merkkejä. Ilmeisesti siksi, että vanhalla miehellä oli kuitenkin peruskunto ollut poikkeuksellisen hyvä, hän elpyi infarktistaan ja kehon toiminta alkoi palautua ennalleen. Tämä loi uskoa myös meihin. Vaikka tilanteet saattoivat joskus vaikuttaa hyvinkin pahalta, niistä oli mahdollista selvitä.
Palatessani töistä kotiin eräänä iltana joulukuun puolivälissä Aurora odotti minua eteisessä. Ihmettelin, mistä oli kyse, koska hän vaikutti hyvin salaperäiseltä.
– Mikä sinulla on? kysyin saatuani ulkovaatteet pois päältäni.
– Minä olen myöhässä, Aurora totesi hymyillen.
– Myöhässä. Mistä? Pitääkö minun viedä sinut?
– Hölmö. En ole menossa minnekään. Etkö tajua? Olen myöhässä. Siis myöhässä! Aurora miltei huusi viimeisen sanan.
Vasta nyt tajusin, mitä hän tarkoitti.
– Mitä ihmettä? Oletko sinä siis… Siis sinä olet…
Vaimoni näytti kätensä selkänsä takaa, jossa se oli ollut piilossa koko ajan. Hänellä oli raskaustestipakkaus.
– En ole vielä varma. En ole tehnyt testiä enkä käynyt lääkärissä, mutta minulta on nyt jäänyt kahdet kuukautiset väliin. Ajattelin, että tekisin testin nyt, kun sinäkin olet kotona, Aurora selitti innostuneena.
– No mitä me sitten odotamme? kysyin hymyillen.
– Toivottavasti sitä vauvaa, Aurora vastasi kikattaen.
Vaimoni meni vessaan. Jäin eteiseen odottamaan. Kävelin parin metrin tilassa tiheään edestakaisin. Sydämeni pamppaili rajusti. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Aurora avasi oven.
– Katso, hän kehotti ja näytti raskaustestiään minulle. Pienessä nestekidenäytössä näkyi kaksi pystysuoraa viivaa. En ymmärtänyt näkemästäni mitään.
– Mitä tuo tarkoittaa? ihmettelin.
Aurora kietoi kätensä kaulani ympärille.
– Me saamme vauvan, hän sanoi ja suuteli minua.