Arkisto

Aki asteli tympääntyneenä rappusia alas. Oli tyypillistä, että perjantai–iltapäivänä juuri ennen kotiinlähtöä, annettiin tehtäväksi hakea arkistosta mappeja. Totta kai hän nuorimpana ja uusimpana työntekijänä sai kaikki sellaiset hommat. Osastopäällikkö nakitti varsin innokkaasti kaikenlaisille pikku asioilleen.

Miksi arkiston piti sijaita kellarissa? Heidän osastonsa tarvitsi arkistoon varastoituja mappeja viikoittain, joten Akin mielestä olisi ollut paljon käytännöllisempää, jos arkisto olisi sijainnut vieressä. Toki hän tiesi, ettei heidän osastonsa vieressä ollut tilaa, johon arkiston olisi voinut sijoittaa. Muutos olisi vaatinut ison remontin, eikä kaupungilla olisi sellaiseen varaa.

Kellarissa sen sijaan oli menossa korjaustyöt. Aki ihmetteli miten rakennusmiehet olivat töissä vielä siihen aikaan. Hänellä oli käsitys, että raksalta yleensä lähdettiin kotiin mahdollisimman aikaisin perjantaisin. Ehkä näille remonttimiehille maksettiin urakkapalkkaa ja siksi tekivät töitä vielä tähän aikaan iltapäivästä? Hän väisteli työmiehiä näiden kantaessa kellarin käytävälle ties mitä tavaraa.

Aki veti suuren, painavan, metallioven auki. Arkisto sijaitsi pommisuojassa. Sellaisia rakennettiin ennen taloihin. Pelättiin idästä tulevaa vihollista, vaikka ei sitä ääneen sanottukaan. Usein näki, että pommareita muokattiin muuhun käyttöön: pyöräkellareiksi, varastoiksi, harrastushuoneiksi ja niin edelleen.

Arkistossa oli valot päällä. Aki mietti sekunnin murto–osan ajan, oliko siellä joku toinen vai oliko edellinen kävijä vain unohtanut valot päälle. Käveltyään muutaman hyllyrivin ohitse peräseinää kohti, hän huomasi työtoverinsa Siirin tutkivan mappeja. Akin mieltä puistatti saman tien, sillä nainen ei kuulunut niihin työkavereihin, joiden kanssa olisi mielellään työskennellyt.

Siiri oli toisella osastolla, joten yhteistyötilanteita heillä ei onneksi ollut kovinkaan usein. Ne harvat kerrat olivat kuitenkin liikaa, näin he molemmat tunsivat. Nainen nyökkäsi lähes huomaamattomasti tervehdykseksi. Aki teki samoin. Se oli olosuhteisiin nähden suuri ele kummaltakin.

Kolmannen hyllyn toisen välikön kohdalta Aki alkoi etsiä vuoden 1993 valtuuston pöytäkirjoja sisältävää mappia. Hän kuuli etäisen kumahduksen ja ajatteli, että työmiehiltä kaatui jotain kellarin käytävällä. Yllättäen Siirin pyysi apua. Ääni kuulosti aavistuksen hätääntyneeltä.

Aki kurkisti hyllyn takaa ja näki Siirin seisovan arkiston oven edessä ja yrittävän saada sitä auki. Samalla nainen kutsui miestä uudelleen luokseen. Aki käveli ovelle.

– Mikä hätänä?

– Tämä ovi tuntuu olevan jumissa. Saatko sinä tätä auki? Siiri pyysi.

Aki kokeili työntää ovea, mutta se ei liikahtanutkaan. Hän kokeili lukkoa ja kahvaa, mutta mitään ei tapahtunut. Ovi pysyi tiukasti kiinni.

– Meniköhän se lukkoon? Siiri ihmetteli.

– Kyllä se auki vaikuttaisi olevan, mutta minäpä kokeilen. Minulla on avain, Aki totesi.

Avaimella mies saattoi todeta, että ovi ei ollut lukittu. Siitä huolimatta ovi ei auennut.

– Kuulitko sinä sen kumahduksen? Aki kysyi.

– Niin, tosiaan! Kuulinhan minä sen. Ei kai oven eteen vain ole kaatunut jotain käytävän puolella? Siellä on se remontti menossa, Siiri aprikoi.

– Yritetään huutaa oven läpi työmiehille.

Muutaman kerran huudettuaan, mies paukutti nyrkillään oveen. Siiri ryhtyi auttamaan, kun vastausta ei kuulunut. Akin aiempi aavistus mahdollisesta urakkasopimuksesta oli ilmeisesti ollut virheellinen, sillä työmiehet olivat lähteneet kotiin. Tätä arkistoon jääneet työtoverit eivät luonnollisestikaan tienneet.

Muutaman minuutin jälkeen Aki ja Siiri totesivat yrityksensä turhaksi. Naisella oli kännykkä mukana, joten hän päätti soittaa heille apua.

– Voi helvetti! Eihän täällä kellarissa ole kenttää! Siiri tuskaili.

– Niinpä tietenkin. Eiväthän ne kännykän signaalit pääse tänne bunkkeriin.

– Luuletko, että ne työmiehet ovat lähteneet jo kotiin?

– Varmaankin. Onhan kello jo aika paljon.

– Mutta, sehän tarkoittaa sitä, että me olemme täällä jumissa, Siiri kauhistui.

– Ainakin toistaiseksi! Aki vahvisti.

– Ei helvetti! Kyllähän täältä jotenkin pitää päästä pois?

– Mutta miten? Tämä on ainoa ovi tänne, eikä täällä ole ikkunoita. Pelkkää betoniseinää joka puolella!

– Voi perkele! Ollaanko me täällä nyt sitten niin kauan, kunnes joku älyää tulla katsomaan arkistoon? Siiri totesi epätoivon väristäessä hänen ääntään.

– Niin, tai kunnes joku työmies palaa tuonne käytävälle.

– Mutta nehän tulevat takaisin vasta maanantaina. Joudummeko olemaan koko viikonlopun täällä?

– Pahimmassa tapauksessa niinkin voi käydä, Aki totesi

– Mehän kuolemme tänne! Eihän meillä ole mitään syötävää tai juotavaa! Siiri sanoi järkyttyneenä.

– No juotavaa meillä on. Onhan tuossa wc. Siellä on sentään vesihana. Kyllä me viikonlopun yli pärjäämme hätätapauksessa pelkällä vedelläkin, Aki yritti lohduttaa.

– Eikö meillä todellakaan ole mitään toivoa päästä täältä aiemmin pois?

– Wc:stä tuli mieleeni, että tässä talossa on varmaankin vielä joku töissä. Jos me paukuttelisimme vesiputkia, joku voisi kuulla sen.

– Vaikka me olemme kellarissa, Siiri ihmetteli.

– Niin. Ääni kulkee melko hyvin putkia pitkin. Jos me paukuttelemme niitä, ääni kantautuu takuulla ainakin yhden kerroksen ylemmäksi, ehkä enemmänkin. Jos joku sattuisi olemaan vessassa tai sen lähellä, hän voisi kuulla metelin ja tulisi tutkimaan, mistä ääni kuuluu. Mehän voisimme yrittää huutaa myös vessassa. Luulen, että myös äänemme kantautuisi putkien kautta ylös.

Viidentoista minuutin ajan kolisteltuaan ja huudeltuaan he totesivat yrityksensä turhiksi. Aki oli vilkaissut kelloa ja todennut sen näyttäneen jo puoli kuutta illalla. Todennäköisesti kukaan työntekijä ei ollut enää rakennuksessa. Ehkä kaikki olivat poistuneet viikonlopun viettoon. Kukapa sitä haluaisi perjantaina jäädä yhtään pidemmäksi aikaa töihin, kuin oli pakko?

He istuutuivat arkiston lattialle seinään nojaten. Siiri oli selvästi herkässä mielentilassa. Aki huomasi naisen olevan itkuinen.

– Miten sinä voit? Aki kysyi.

– Mitäs luulisit? Ei tässä oikein hilpeällä tuulella olla!

– En sitä uskonutkaan. Meidän pitää vain yrittää kestää tämä parhaalla mahdollisella tavalla.

– Ihanko tosi? Enpä olisi tuota arvannutkaan! Siiri tiuskaisi.

– Miksi sinä minulle suutuit? Aki ihmetteli.

– En minä suuttunut, mutta ärsyttää vain tuollaiset typerät itsestään selvyydet!

– Anteeksi, että olen olemassa! Aki sanoi loukkaantuneena.

– No just, todellinen marttyyri, Siiri kivahti.

Kumpikin olivat hiljaa kymmenisen minuuttia. Aki nousi seisaalleen ja lähti tutkimaan arkistoa löytääkseen jotain, josta olisi apua. Koko viikonlopun viettäminen kellarin arkistossa Siirin kanssa ilman ruokaa tuntui pahalta rangaistukselta. Nainen nousi ylös ja asteli Akin vierelle.

– Anteeksi! Ei ollut tarkoitus loukata. Eihän tämä sinun syytäsi ole, Siiri sanoi.

– Kyllä minä ymmärrän. Yritän tässä etsiä löytyisikö mitään, millä voisimme tuottaa kovaa ääntä, Aki totesi saadakseen vaihdettua puheenaiheen nopeasti.

– Miksi? Tarkoitan, että rakennushan on jo varmasti tyhjä.

– Muistelin, että vartijat kiertelevät rakennuksessa kello yhdeksän jälkeen illalla. Kellari ei välttämättä kuulu heidän vakiokierrokseensa, mutta jos pidämme riittävän kovaa meteliä saamme ehkä kiinnitettyä heidän huomionsa.

– Ilmeisesti et ole vielä löytänyt mitään, Siiri varmisti.

– En. Ainoastaan mappeja ja isoja hyllyjä.

– Mitähän perheeni ajattelee? He varmaan tekevät minusta katoamisilmoituksen, kun en tule illalla kotiin.

– Niin. Toivottavasti. Jos he sen tekevät, niin ehkä poliisi tulee tänne etsimään, Aki ehdotti yrittäen herättää toiveikkuutta naiseen.

– Ehkä. Poliisi varmasti tulisi tarkistamaan työpaikalle, löytyisikö täältä mitään viitteitä minusta. Silloin he ainakin huomaisivat, että autoni on yhä parkissa. Sen perusteella he saattaisivat päätellä, että en ole lähtenyt työpaikaltani mihinkään. Mutta kai sinunkin perheesi tekee sinusta katoamisilmoituksen? Siiri kysyi.

– Ei minulla ole perhettä. Olen sinkkumies. En ole sopinut edes mitään kavereideni tai sukulaisteni kanssa viikonlopuksi, joten kukaan ei odota näkevänsä minua viikonlopun aikana. Toivotaan, että sinun perheesi tekee ilmoituksen.

– Toivotaan. Epäiletkö, että olisi mahdollisuus, etteivät he tekisi? Millaisena sinä pidät minun perhettäni? Siiri ärähti.

– Älä nyt suutu. En minä tarkoittanut loukata, enkä minä tarkoittanut mitään sen erikoisempaa kommentillani. Valitsin sanani huonosti, joten pyydän anteeksi, Aki vastasi.

– Hyvä on. Saat anteeksi, Siiri totesi katuen tunteenpurkaustaan.

Aki ja Siiri tutkivat arkiston läpikotaisin, mutta eivät löytäneet mitään käyttökelpoista. Siiri yritti löytää arkistosta paikkaa, johon kännykän signaali yltäisi, mutta yhteyttä tukiasemaan ei saatu. Lopulta he luovuttivat ja hyväksyivät tilanteensa. He olisivat jumissa kellarin arkistossa koko viikonlopun. Parasta oli vain istuutua oven viereen valmiina loikkaamaan ulos, jos sen joku sattuisi aukaisemaan.

He olivat pitkän aikaa hiljaa omissa ajatuksissaan. Siiri rikkoi hiljaisuuden palatessaan vessasta.

– Katastrofi!

– No mikä? Aki havahtui säikähtäen.

– Wc–paperi on lopussa eikä täällä ole uutta rullaa.

– Oliko siellä käsisuihkua?

– On se sentään, mutta ei ole paperia tai pyyhettä, Siiri tuskaili.

– No, pitää sitten pinnistellä, tai käynnin jälkeen odotella niin kauan, että pylly kuivuu.

Siiri hymyili vaitonaisesti Akin humoristiselle kommentille. Aki itse ei nauranut. Hän vilkaisi kelloaan.

– Puoli yhdeksän.

– Vasta? Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, kun kello oli vasta kahdeksan.

– Aika kuluu täällä hitaammin. Ehkä olemme joutuneet johonkin aika–avaruusvääristymään, Aki alkoi selittää.

– Missä me nukumme? Siiri kysyi. Naista ei selvästikään kiinnostanut miehen höpötykset.

– Hyvä kysymys. Täällä ei ollut mitään mistä voisi tehdä patjan tai peiton.

– Tämä kivilattia on aika kova. Minulla ainakin tulee selkä kipeäksi, jos nukun paljaalla lattialla. Se on sitä paitsi aika viileä.

– Eihän se paras mahdollinen vaihtoehto ole, mutta taitaa olla ainoa., Aki totesi

– Ehkä jos taittelisin jakkupuvun takkini patjaksi, vaikka ei se paljoa auta, Siiri pohti.

– On se varmasti parempi kuin ei mitään. Minulla ei ole edes takkia. No, armeijassa oppi nukkumaan missä tahansa ja millaisessa asennossa hyvänsä.

– Sellaistako siellä armeijassa opetettiin?

– Kai siellä jotain muutakin. Uskaltaako valot sammuttaa, kun alamme nukkua? Aki kysyi.

– Miksi ei? Pelkäätkö, että hyökkään kimppuusi, Siiri ihmetteli.

– En minä sitä. Täällä on vain täysin pilkkopimeää, kun valot ovat sammuksissa. Jos jättäisi vessaan valon, niin se kajastaisi oven alta pikkuisen.

– Pelkäätkö sinä pimeää? Siiri kiusoitteli.

– En, mutta täysin pilkkopimeässä on hankala yrittää löytää vessaa tai valokatkaisijaa. Silloin helposti törmää seinään tai kompuroi. Jos meistä jompikumpi kaatuisi ja katkaisisi vaikka jalan, niin tilanne olisi huomattavasti pahempi, kun huomioidaan, että pääsemme täältä pois vasta maanantaina.

– Totta. Voihan sen vessan valon jättää palamaan. Milloin alamme nukkua?

– Sitten kun väsyttää. Minua ei kyllä ainakaan vielä nukuta, Aki vastasi.

– Ei minuakaan. Menen tavallisesti vasta joskus yhdentoista maissa nukkumaan, Siiri kertoi.

He olivat jälleen hetken aikaa hiljaa. Molemmat istuivat lattialla ja näpräsivät kännykkäänsä. Lopulta Aki rikkoi hiljaisuuden.

– Mitä luulet, joko miehesi on tehnyt ilmoituksen poliisille?

– Toivottavasti. Ei ehkä vielä. Enhän minä ole ollut kuin vasta noin neljä tai viisi tuntia poissa. Hän saattaa aivan hyvin kuvitella, että olen mennyt shoppailemaan tai jotain.

– Mutta kellohan on jo yhdeksän. Viivytkö yleensä näin myöhään ostoksilla?

– En. Ehkä mieheni on soitellut jo ystävilleni ja sukulaisilleni, Siiri totesi.

– Toivotaan niin.

Aki tuijotti hetken Siiriä, joka selvästi vaivaantui miehen katseesta.

– Miksi sinä tuijotat minua tuolla tavoin? Siiri kysyi.

– Anteeksi! En minä millään pahalla. Taisin jäädä vain ajatuksiini.

– Näytit siltä kuin olisit halunnut sanoa jotain, mutta viime hetkellä muutit mielesi. Sano rohkeasti vain.

– En minä mitään sellaista.

– No, sano nyt. Ihan selvästi sinulla oli jotain sanottavaa, Siiri intti.

– Saatan kai minä sanoakin. Oikeastaan halusin kysyä sinulta jotain, mutta pelkään että suutut, Ari selitti.

– Suutun. Sinulla on siis aidosti jotain sanottavaa. Sitten ilman muuta sinun pitää kysyä!

– No hyvä on. Tiedäthän, että sinulla on tietynlainen maine täällä töissä? Mietin vain, että mistä se johtuu?

– Mitä tarkoitat? Millainen maine? Siiri ihmetteli

– Sinä olet kuulemma aina kärttyisä ja vastustat toisia. Kieltämättä olen itsenkin saanut sinusta sellaisen kuvan. Ikään kuin olisit aina jostain syystä meille muille vihainen, Ari kertoi hieman arastellen.

– Vai niin. Sellaistako minusta puhutaan?

– Etkö ole koskaan kuullut aiemmin tällaisesta? Eikö kukaan ole koskaan sinulle sanonut tästä mitään aiemmin?

– Suoraan sanoen ei ole! Enkä oikein ymmärrä miten ihmiset ovat minusta voineet tehdä sellaisen johtopäätöksen, Siiri sanoi.

– Esimerkiksi et koskaan tervehdi, tai sano mitään hyvää toisista, et kehu ketään. Ihan kuin et näkisi missään tai kenessäkään mitään hyvää ja positiivista, Aki jatkoi.

– Ehkä missään ei ole mitään positiivista? Ja miksi tervehtisin toisia ihmisiä, kun eivät hekään tervehdi minua? Enhän minä edes tunne heitä kaikkia. Sitä paitsi minulle on ihan sama mitä mieltä he minusta ovat. Minä olen täällä vain töissä, enkä hankkimassa ystäviä, Siiri puolustautui.

– Eikö olisi kivempaa olla töissä, jos kaikki kohtelisivat toisiaan ystävällisesti?

– Mitä merkitystä sillä on? Pääasia on, että teemme työmme ja hoidamme vastuumme. Siitä meille maksetaan.

– Oletko sinä onnellinen?

– Mitä? Siiri yllättyi kysymyksestä.

– Oletko onnellinen? Aki toisti.

– Mitä hittoa se sinulle kuuluu? Vaikka olemme täällä kellarissa yhdessä jumissa, ei se tee meistä sydänystäviä ja anna sinulle oikeutta udella tuollaisia, Siiri ärähti.

– Anteeksi. Tarkoitukseni ei ollut suinkaan loukata. En minä oletakaan, että meistä sydänystäviä tulisi, eikä sinun ole pakko vastata. Olen vain utelias. Tosin, sinä taisit jo vastatakin kysymykseeni.

– Mikä hiton psykologi sinä muka olet?

– En minä ole psykologi, mutta kyllä sinun vastauksistasi on aika helppo päätellä, ettei sinulla välttämättä ole asiat hyvin, Aki selitti.

– Entä sitten vaikka ei olisikaan? Edelleenkään asia ei mitenkään sinulle kuulu. Minua alkaa todella tympiä tämä keskustelu, joten pyydän että jätät tämän aiheen välittömästi sikseen, Siiri vaati.

– Hyvä on. Ei jutella enempää tästä aiheesta. Ja kerran vielä, olen todella pahoillani jos loukkasin sinua. Saanko anteeksi?

– Hyväksyn anteeksipyyntösi.

– Kiitos.

Siirin kädet tärisivät. Aki huomasi tämän, vaikka nainen yritti peitellä käsiään pitämällä niitä jalkojensa välissä lattialla istuessaan. Miestä tilanne huvitti, mutta ei sanonut mitään.

Jonkin ajan kuluttua Siiri nousi seisaalleen ja kokeili jälleen ovea. Se oli edelleen jumissa. Hän painoi korvansa ovea vasten. Huomatessaan tämän Akia hymyilytti varsin leveästi.

– Leikitkö sinä intiaania?

– Heko heko! Yritän kuunnella, jos se vartija sattuisi olemaan tuolla jossain.

– Niin. Yhdeksän jälkeen he käyvät kyllä kiertelemässä, mutta kuinka myöhään yhdeksän jälkeen? Voihan olla, että he käyvät vasta puolilta öin täällä, Aki arveli.

– Ehkä meidän tulisi olla vahdissa koko yön yli siltä varalta, että vartija käy vasta joskus öiseen aikaan, Siiri ehdotti.

– Voihan olla ettei vartijaa tule lainkaan. En tosiaankaan ole varma.

– Ehkä parempi, että nukumme ja keräämme voimia?

– Se on varmaan parempi vaihtoehto.

Pari tuntia kului, välillä lattialla istuen ja hyllyjen välissä kävellen. Viimein he päättivät asettautua nukkumaan. Kumpikaan ei tuntunut aluksi saavan unen päästä kiinni. Lattia oli viileä ja kova. Lopulta he nukahtivat.

Aki heräsi ensimmäisenä. Hän tunsi kovaa painetta rakossaan, joten hän nousi ylös ja hapuili vessaa kohti. Siiri heräsi miehen ähkimiseen, sillä Akin ruumis oli kankea kovalla lattialla nukkumisesta, eikä liikkeelle pääsy ollut kovin helppoa.

Kuullessaan lorinaa vessasta Siiri päätti nousta myös ylös. Hänen raajojaan kolotti ja selkää vihloi. Kun hän oli sytyttänyt valot arkistoon, silmiä joutui siristelemään pitkään, ennen kuin ne tottuivat kirkkauteen.

Kun Aki tuli vessasta, oli Siirin vuoro. Mies venytteli hetken saadakseen jäsenensä vetreytymään. Sen jälkeen hän meni oven luokse ja painoi korvansa siihen kiinni.

– Kas, suuri intiaanipäällikköhän se siinä, Siiri naureskeli nähdessään Akin.

– Minäpä se tässä, ugh.

Aki asteli tuttuun paikkaan seinän vierelle ja istahti lattialle. Siiri istuutui noin metrin päähän.

– Nukuitko hyvin? Siiri kysyi.

– Suoraan sanoen en. Olen nukkunut joskus pehmeämmälläkin alustalla.

– Niin minäkin. Aika huonosti tuli nukuttua, mutta eiköhän se tästä. Minulla on kova nälkä.

– Niin minullakin. Juo vettä, se hillitsee hetkeksi ainakin nälkää, Aki ehdotti.

– Join jo. Mitä kello on?

– Näyttäisi olevan viisi yli kuusi. Aika aikaista vielä.

– Pertti ja lapset ovat varmasti kovasti huolissaan. Mitähän he ajattelevat? Eivät varmaan ole saaneet unta, Siiri pohti.

– Paljon mahdollista. Kyllähän he varmasti huolissaan ovat, mutta onneksi turhaan. Ikävää vain etteivät he tiedä sitä vielä, Aki lohdutti.

– Niinpä. Onkohan poliisi käynyt täällä yöllä?

– Miten niin?

– Jos mieheni on tehnyt minusta katoamisilmoituksen.

– Niin. Ovathan he saattaneet käydä täällä.

– Mutta kai he olisivat meidät löytäneet täältä? Siiri ihmetteli.

– Mistä he olisivat hoksanneet tulla tänne arkistoon tutkimaan? Aki vastasi.

– Niin, eiväthän he meitä olisi huomanneet.

Molemmat olivat jälleen hetken aikaa hiljaa. Kumpikin jälleen tutkiskeli kännykkäänsä, ikään kuin toivoen, että jostain syystä puhelinverkon signaali yhtäkkiä tavoittaisikin heidän puhelimensa. Niin ei kuitenkaan käynyt.

– Mitä ihmettä me teemme täällä koko päivän ajan? Siiri sanoi yhtäkkiä.

– Miten niin?

– No eihän meillä ole täällä mitään tekemistä. Istummeko me vain koko hemmetin päivän kylmällä lattialla?

– Onhan meillä täällä ainakin luettavaa, Aki sanoi hymy kasvoillaan viitaten kädellään arkiston hyllyjä kohti.

– Voi luoja. Minä nukahtaisin uudelleen.

– Eipä täällä paljon muutakaan ole vai keksitkö sinä jotain?

– No en.

Jälleen kumpikin vaikeni hetkeksi. Aki nojasi päänsä käsiensä varaan ja sulki silmänsä. Siiri piti käsiään sylissään ristissä ja tuijotteli hyllyjä.

– Olitko sinä eilen tosissasi? Siiri kysyi hiljaisella äänellä.

– Mitä tarkoitat? Aki ihmetteli.

– Kun kerroit mitä minusta puhutaan, olitko silloin ihan tosissasi?

– Olin. Jäikö asia vaivaamaan sinua?

– Ehkä, Siiri vastasi hiljaisella äänellä.

– Eihän se tietenkään ole kovin mukavaa kuulla sellaista itsestään, Aki totesi.

– Ei ole.

– Anteeksi vielä kerran, että otin asian esille. Minun olisi pitänyt olla vain hiljaa.

– Ei sinun tarvitse anteeksi pyytää. Oli oikeastaan ihan hyvä, kun kerroit. Minun varmaan pitäisi pyytää anteeksi sinulta, kun olin niin tyly. Ja olen ollut aiemminkin tyly. Olen varmaan aivan paska ihminen, Siiri sanoi ja puhkesi itkuun.

Aki hämmentyi tilanteesta eikä tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Lopulta mies hilasi itsensä lattiaa pitkin Siirin viereen ja kietoi käsivartensa tämän hartian yli. Nainen nojasi päätään Akin kylkeä vasten ja itki. Hetken kuluttua hän nosti päänsä ylös ja pyyhki kyyneliään hihaansa.

– Minä aina soimaan lapsiani, kun he pyyhkivät hihaansa ja nyt minä teen ihan samoin.

– No, ei se liene tässä tilanteessa yhtä paha asia, Aki sanoi.

– Eipä kai. Anteeksi, kun minä sillä lailla pillitin, Siiri niiskutti.

– Ei sellaista tarvitse anteeksi pyytää. Ehkä oli vain hyvä, että sait itkettyä. Varmaan tämä tilannekin vaikutti, kun olemme täällä jumissa.

– Varmaankin. Mutta teit eilen minulle vaikean kysymyksen, jota jäin miettimään ennen nukahtamistani, Siiri selitti.

– Niinkö? Mikä se kysymys oli? Aki ihmetteli.

– Kysyit olenko onnellinen. En minä taida olla. Siksi varmaan suhtaudun niin ilkeästi teihin toisiin.

– Se on toisaalta täysin inhimillistä. Mutta miksi sinä et ole onnellinen? Tai ei sinun ole pakko tietenkään minulle kertoa, jos et halua, Aki selitti.

– En tiedä. Minusta vain tuntuu etten aina jaksa. Elämä vaatii minulta niin paljon koko ajan. Mieheni ja minun välillä ei ole enää sellaista liekkiä kuin joskus hyvinä aikoina. Lasten kanssa pitää olla koko ajan tekemässä jotain ja työni on ollut sitä samaa jo ties miten monta vuotta. Koko ajan on jonkinlaista hullunmyllyä ympärilläni eikä ole hetkenkään rauhaa olla omien ajatusten kanssa. Ajattele, että nytkin kun olen ollut täällä arkistossa jumissa, olen ollut salaa tyytyväinen siitä, että täällä on niin rauhallista. Ei ole lapset riitelemässä keskenään tai mies karjumassa heille, kun eivät rauhoitu. Ei tarvitse olla siivoamassa tai tekemässä ruokaa, ei pesemässä pyykkiä eikä kuljettamassa lapsia harrastuksiin. Täällä olen saanut olla aivan rauhassa omien ajatusteni kanssa. Olen kauhuissani myös, että olen jäänyt tänne jumiin, mutta salaa myös tyytyväinen siitä. Minä olen varmasti aivan kauhea äiti ja puoliso.

Siiri alkoi itkeä uudelleen. Aki kietoi kätensä uudelleen naisen ympärille ja silitti tämän olkapäätä. Siiri rauhoittui, nousi ylös ja kävi vessassa huuhtelemassa kasvojaan. Palatessaan hän käveli ensin ovelle ja takaisin istumaan Akin viereen lattialle.

– Oletko ajatellut tehdä tilanteelle jotain? Oletko jutellut miehesi kanssa tästä? Aki uteli.

– Ei minulle ole ollut aikaa jäädä miettimään mitään syvällisempiä ratkaisuja. Ei mieheni kanssa voi keskustella tällaisista asioista, Siiri vastasi turhautuneena.

– Miksi ei?

– No hän nyt vaan on sellainen kuin on. Mies.

– Mieshän minäkin olen ja silti sinä tässä juttelet minun kanssani. Olen hyvin otettu siitä luottamuksesta, mitä sinä osoitat minua kohtaan kertomalla näistä asioista, mutta eikö sinun pitäisi keskustella oman miehesi kanssa?

– Hänhän pitää minua aivan hulluna, jos minä niin teen, Siiri perusteli.

– Tuohon tuskin uskot itsekään. Minä luulen, että sinulta puuttuu vain rohkeutta. Ei kai sinun tarvitse miestäsi pelätä? Aki sanoi.

– Ei. Huutaahan hän joskus suutuspäissään, mutta ei hän väkivaltainen ole, tai mitään sellaista.

– Ehkä hänkin kaipaa sitä samaa liekkiä teidän parisuhteeseenne, mitä sinäkin? Ehkä hänkin pelkää jutella sinun kanssasi? Eikö olisi hölmöä, että te ajautuisitte vielä pahempaan tilanteeseen pelkästään siksi, että kumpikaan ei uskalla puhua asioista?

– No hölmöähän se olisi.

Samassa käytävältä kuului ääniä. Molemmat nousivat pystyyn ja ryntäsivät ovelle. He paukuttivat ja huusivat niin kovasti kuin jaksoivat. Oven takaa alkoi kuulua kolinaa ja puheensorinaa. Parin minuutin kuluttua ovi avattiin. Käytävällä seisoi kaksi remonttimiestä. Toinen heistä oli työnjohtaja.

– Huomenta! Mitäs ihmettä te täällä teette lauantaiaamuna ja arkistossa? työnjohtaja ihmetteli.

– Huomenta. Jäimme tänne jumiin eilen iltapäivällä. Onpa mahtavaa nähdä teidät. Suuret kiitokset, kun avasitte oven. Miten ihmeessä te olette täällä lauantaina? Aki hämmästeli.

– Jäitte jumiin? No ei ihme. Tuossa käytävän vastakkaisella seinällä oli pari levyä ja lankkua, jotka olivat jostain syystä kaatuneet ovea vasten niin, että ne kiilasivat sen kiinni. Olipa onni, että päätimme tulla lauantaina urakoimaan. Tehän olisitte joutuneet olemaan täällä muuten koko viikonlopun!

Siiri ja Aki kertoivat kokemuksestaan työmiehille, jotka hieman naureskelivat kaksikon kohtalolle. He nousivat portaat ylös seuraavan kerrokseen. Siellä Siiri tarkisti heti puhelimensa signaalin. Koska kännykkä oli jälleen verkossa, hän soitti heti miehelleen. Siiri jutteli kymmenisen minuuttia miehensä kanssa, sulki puhelimen ja kääntyi Akin puoleen, joka oli odottanut rappusilla istuen.

– Aki, sinähän taisit olla bussilla matkassa?

– Joo, niin olin.

– Minä tarjoan sinulle kyydin kotiin, jos sopii? Siiri ehdotti.

– Sopii ilman muuta. Mietinkin tuossa jo, että soittaisin itselleni taksin. Nyt pitää päästä äkkiä kotiin syömään ja uudestaan nukkumaan, Aki totesi.

– Minulla oli ihan sama ajatus. Kuule Aki, sopiihan, ettei puhuta sitten muille mitään noista mitä juteltiin tuolla kellarissa?

– Totta kai, ilman muuta sopii.

– Kiitoksia, että haastoit ja kuuntelit minua. Yritän jutella mieheni kanssa. Minun täytyy ensin kerätä rohkeutta ja en varmasti vielä tänä viikonloppuna siihen pysty, mutta äitini hakee lapset kahden viikon kuluttua hoitoon. Olemme mieheni kanssa suunnitelleet tekevämme remonttia silloin ja halusimme lapset mummolaan siksi aikaa. Ehkä minä silloin sitten juttelen mieheni kanssa, kun olemme kahden.

– Hyvä ajatus. Minä pidän peukkuja, että onnistutte keskustelussanne hyvässä hengessä.

– Kiitoksia. Ja yritän olla kiltimpi töissä. Jospa maineeni vielä muuttuisi parempaan suuntaan. Mutta nyt lähdetään kotiin, Siiri totesi.

– Ehdottomasti. Ja sitten kun teette sitä remonttianne, niin varokaa ettette kiilaa itseänne jumiin vaikkapa kellariinne, Aki hihitti.

Siiri ei voinut kuin vain nauraa vapautunutta nauruaan.