Ajan hermolla

Torstai, kello 17.50

Miehen hihansuusta tippui  harvakseltaan pisaroita komeron lattialle. Pitkä takki oli ehtinyt imeä taivaalta vuodatettua vettä, kun mies oli nopeasti juossut autoltaan omakotitalon takaovelle. Räystäältä sade tuli runsaammin, kun hän joutui taistelemaan oletettua pidempään lukon kanssa.

Veitset roikkuivat valmiina takin alle ommelluista lenkeistä. Kloroformi oli toisessa etutaskussa, kuten myös tuppo, jonka avulla olisi helppoa tainnuttaa uhri. Mies tiesi, että nainen pääsi töistä aina tasan kello kuusi illalla. Tältä kestäisi noin kymmenen minuuttia kävellä kotiin. Nainen oli piinallisen tarkka aikatauluistaan ja rutiineistaan. Torstaisin kotiin tultuaan tämä aina vaihtoi asunsa, joi mehua ja lähti lenkille. Mies tiesi kaiken tämän, koska hän oli vakoillut naista kuukausien ajan, ennen suunnitelmansa toteuttamista.

Asunto oli rakennettu avaraksi, joten sopivia piilopaikkoja ei ollut kovin useita, mutta makuuhuoneen komero sentään löytyi. Nainen tulisi säntillisesti hakemaan sieltä lenkkivaatteensa. Silloin olisi miehen tilaisuus iskeä. Nainen olisi täydellisen yllätetty, hän lamaantuisi järkytyksestä, jolloin mies onnistuisi helposti työntämään nopealla liikkeellä tupon tämän kasvoille. Sen jälkeen hänet voisi sitoa sänkyyn kiinni ja työn voisi hoitaa loppuun veitsellä kaikessa rauhassa.

Mies vilkaisi kelloa. Vielä oli runsaasti aikaa. Hän pohti oliko tullut liian aikaisin, mutta toisaalta hänellä oli ollut aikaa murtautua rauhassa ja hoitaa järjestelyt valmiiksi.

Torstai, kello 18.00

Tuppo tuntui karhealta kädessä, kun mies hypisteli sitä hermostuneesti. Hän soimasi itseään. Täytyi pysyä rauhallisena ja valppaana. Mikään ei saisi mennä pieleen.

Naisen nimi oli Eveliina. Hetki, jolloin mies oli kohdannut hänet ensimmäisen kerran, oli syöpynyt vahvasti aivosoluihin. Nimi oli kirjoitettu rintaan kiinnitettyyn lappuun. Naisen kasvot olivat symmetrisen kauniit. Vihreät silmät, joiden lumoon olisi voinut hukkua, ja kauniisti kaartuvat ruskeat kiharat, tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Tuona hetkenä mies oli täysin varma siitä, että hänen oli saatava Eveliinan sydän, kirjaimellisesti.

Useiden viikkojen ajan mies oli kulkenut saman ostoskeskuksen läpi yhä uudelleen vain nähdäkseen Eveliinan. Pari kertaa hän oli joutunut pettymään. Tuolloin alussa hän ei vielä tiennyt Eveliinan työvuoroista.

Vasta parin kuukauden kuluttua ensimmäisestä tapaamisesta, suunnitelma oli alkanut muodostua miehen ajatuksissa. Sen toteuttaminen vaati melkoisesti vaivaa. Hän joutui hankkimaan runsaasti erilaisia valeasuja, koska ei voinut ottaa riskiä, että Eveliina huomaisi näkevänsä aina juuri saman miehen. Sellainen olisi herättänyt huomiota. Erilaisiin teknisiin laitteisiin, joilla oli mahdollista vakoilla naista niin työssä kuin kotona, upposi pienoinen omaisuus.

Kaikki investoinnit ja projektiin uhrattu aika olivat kuitenkin kaiken sen arvoista. Noin vuoden kuluessa mies tiesi Eveliinasta lähes kaiken. Hän pystyi kuuntelemaan naisen puheluita ja seuraamaan tämän sähköpostiviestittelyjä. Huoltomiehenä asennetut salaiset mikrofonit ja pienoiskamerat olivat paljastaneet Eveliinan elämästä hyvinkin paljon yksityiskohtia, jopa intiimejä sellaisia. Mies tunsi outoa kiihkoa siitä, että tiesi tarkkaan minkä muotoinen luomi Eveliinalla oli aivan häpykummun yläpuolella.  Se oli hänen ja Eveliinan yhteinen salaisuus.

Nyt seistessään komerossa täysin valmiina suunnittelemaansa rakkauden äärimmäisintä osoitusta varten mies tunsi lähes sietämätöntä kihelmöintiä kauttaaltaan vartalossaan. Hän oli pakahtua siitä tosiasiasta, että todellakin odotti Eveliinan asunnon komerossa lopultakin valmiina toteuttamaan suunnitelmansa.

Torstai, kello 18.10

Mies vilkuili kelloaan hermostuneesti. Aivan pian Eveliina tulisi kotiin. Hän kaivoi kloroformipullon taskusta. Toisessa kädessään hän piteli tuppoa valmiina. Kun ovi avautuisi, hänen täytyisi valmistautua kaatamaan ainetta pumpuliin. Se täytyi tehdä kuitenkin varoen, koska hän ei halunnut itse nuuhkaista vahvan aineen höyryjä, se pilaisi kaiken.

Hikipisarat valuivat ohimolla. Valokeila sai miehen siristämään silmiä, kun hän raotti komeron ovea. Oliko hän kuullut jotain? Ei se voinut olla ulko-ovi, siitä olisi syntynyt paljon selvempi ja kovempi ääni. Sade ropisi voimakkaasti talon ikkunoihin, mikä häiritsi miehen yritystä keskittyä kuuntelemaan.

Ranteessa tikittävä aikarauta osoitti liikkeen sulkeutuneen jo viisitoista minuuttia sitten, mutta Eveliina ei ollut vieläkään tullut. Menisikö suunnitelma sittenkin pieleen? Miestä alkoi harmittaa suunnattomasti. Hän oli nähnyt niin paljon vaivaa kaiken sen eteen. Oli tietenkin täysin mahdollista, että jotain poikkeuksellista oli tapahtunut. Ehkä Eveliina oli tavannut jonkun tuttavan ja jäänyt juttelemaan tämän kanssa. Mahdollisesti edellisenä päivänä nainen oli unohtanut ostaa jotain kaupasta ja päätti hakea sen nyt töiden jälkeen.

Se ei voinut olla syynä. Mies tiesi, että Eveliina oli saanut hankittua kaikki tarvitsemansa eilen.

Kännykän näytössä näkyi Eveliinan numero. Mies oli hakenut sen valikosta esille. Hän voisi soittaa naiselle ja houkutella tämän tulemaan nopeasti kotiinsa. Ei olisi väliä millaisella verukkeella sen tekisi, kunhan Eveliina saapuisi vain nopeasti.

Ei sellaista voinut tehdä, mies ajatteli. Puhelusta jäisi jälki kaikenlaisiin rekistereihin. Se riittäisi poliisille vihjeeksi, jonka jälkeen he saisivat miehen kiinni hyvinkin nopeasti.

Hän ei voinut tehdä muuta kuin odotella. Eveliina tulisi, kunhan ehtisi. Voisiko kuitenkaan miten pitkään tahansa piileskellä komerossa? Mikä oli takaraja? Jossain vaiheessa olisi pakko poistua asunnosta, ei siellä voisi pitkiä aikoja odotella.

Torstai, kello 18.25

Tämä oli täysin käsittämätöntä. Eveliina oli jo vartin myöhässä. Ei hän koskaan myöhästellyt. Nainen oli säntillinen ja järjestelmällisyyden perikuva. Olisiko miehen syytä huolestua tilanteesta? Ehkä Eveliinalle oli sattunut jotain?

Voisiko jostain sairaudesta olla kyse? Siinä tapauksessa nainen olisi todennäköisimmin kotona viettämässä sairaslomaansa. Edellisenä päivänä Eveliina oli ainakin ollut terve kuin pukki. Nainen harrasti liikuntaa ja muutenkin hyvin terveellisiä elämäntapoja. Ne eivät tietenkään taanneet, etteikö jokin sairaus voisi iskeä. Elämä oli salakavalaa siinä mielessä, että kuka tahansa saattoi joutua ties millaisen viruksen uhriksi. Miehen eräs tuttava oli kuollut aivoinfarktiin. Se oli iskenyt täysin arvaamatta.

Ehkä Eveliina oli joutunut johonkin onnettomuuteen? Hän kulki kävellen töihin, koska työmatkaa ei ollut kuin pari sataa metriä. Suora reitti tosin kulki ajotien ylitse, joten siinä oli aina olemassa omat vaaransa.

Mies kirosi mielessään nykypäivän autoilijoita, joilla oli aina liian kiire joka paikkaan. Liikennesääntöjä oiottiin ja unohdettiin kiireen kustannuksella. Joskus hän itsekin oli ollut joutua auton yliajamaksi. Tuolloin hän oli onnistunut säikäyttämään pahanpäiväisesti kyseisen Bemari–kuskin näyttämällä hänelle isoa kahdenkymmenen senttimetrin terällä varustettua metsästysveistään, joka nytkin roikkui takin sisäpuolelle ommellusta lenkistä.

Raotettuaan komeron ovea isommalle mies uskaltautui hiipimään kohti keittiötä. Sieltä ikkunoista avautui näkymä suoraan ostoskeskusta kohden. Hän käveli ikkunaa kohti, mutta varoi, ettei tullut nähdyksi kadulle asti.

Ajotiellä ei näyttänyt tapahtuvan mitään erityistä. Autot suhahtelivat ohi, kuten normaalistikin. Pyöräilijät sukkuloivat niiden lomitse ja jalankulkijat yrittävät väistellä kaikkia muita. Eveliinaa ei näkynyt katuvilinässä. Mies vilkaisi kelloaan ja huokaisi. Missä hemmetissä se nainen viipyy, hän ajatteli. Silloin hän huomasi. Jalkakäytävän viereisellä nurmikaistaleella näkyi jokin mytty, vain parinkymmenen metrin päässä Eveliinan asunnosta. Siinä makasi ihminen.

Torstai, kello 18.30

Ei helvetti! Se on Eveliina, mies parkaisi lähes ääneen. Mitä ihmettä hänelle on voinut tapahtua? Hän astui pari askelta lähemmäksi ikkunaa, mutta loikkasi nopeasti taaksepäin tajutessaan, että joku olisi voinut nähdä hänet.

Miksi kukaan ei tee mitään? Käsittämätöntä, miten välinpitämättömiä ihmiset nykyään ovat, mies tuskaili. Ihminen makaa maassa liikkumattomana, eikä kukaan reagoi mitenkään tilanteeseen.

Mies löi nyrkillään keittiön pöytään. Kaikki tuntui menevän pahasti pieleen. Miten ihmeessä tässä saattoi näin käydä? Mitä Eveliinalle oli tapahtunut? Oliko hän saanut jonkinlaisen sairaskohtauksen? Se oli ainakin selvää, ettei mies voinut jäädä enää naisen taloon. Hänen oli ehdottomasti poistuttava sieltä. Kun Eveliinaan kiinnitettäisiin huomiota, olisi vain ajan kysymys, milloin tajuttaisiin, missä hän asuu. Poliisi tulisivat ehkä tutkimaan taloa. Siinä vaiheessa hänen täytyisi olla mahdollisimman kaukana.

Mies asteli takaovelle, avasi sen varovasti ja tarkisti, ettei kukaan nähnyt. Hän astui ulos ja otti muutaman askeleen. Mies pysähtyi ja jäi hetkeksi seisomaan sateen pieksemäksi. Jokin hänen sisällään pakotti kääntymään. Eveliinaa ei voinut jättää. Häntä oli autettava.

Torstai, kello 18.35

Mies kyykistyi Eveliinan viereen. Hän koitti sormillaan naisen pulssia kaulasta. Eveliina oli elossa. Helpottunut hymy nousi miehen kasvoille. Hän käänsi naisen varovaisesti selälleen. Mies ei tiennyt mitä tehdä, joten hän soitti hälytyskeskukseen. Pian hän yritti elvyttää Eveliinaa puhelimitse saamiensa ohjeiden mukaan. Ambulanssi oli nopeasti paikalla.

Torstai, kello 18.55

Eveliina nostettiin paareilla ambulanssin kyytiin. Paikalle oli tullut myös poliisipartio, joka oli jo ehtinyt esittää muutamia kysymyksiä miehelle. Vanhempi konstaapeli Lyytikäinen tuijotti miten sairaankuljetusauton takaovi suljettiin ja naisen matka kohti sairaalaa alkoi.

– Te olette sankari, Lyytikäinen sanoi miehelle. – Pelastitte tuon naisen hengen.

– Toivottavasti hän selviää, mies mutisi.

– Se varmistuu sairaalassa, mutta ambulanssilääkärin mukaan teidän ripeä toimintanne oli ratkaiseva. Ilman sitä nainen olisi varmasti menehtynyt sairaskohtaukseensa. Lääkärin mukaan hänellä on nyt mahdollisuus selvitä.

– Se on mukava kuulla.

– On hienoa nähdä tässä työssä sinun kaltaisiasi ihmisiä, jotka aidosti välittävät toisista. Poliisin ammatissa liian usein törmää niihin elämän ikäviin puoliin, Lyytikäinen jatkoi.

– Niinhän se teillä varmasti on. Jospa tämä nainen kuitenkin jäisi henkiin, mies totesi.

– Pahastutteko, jos annan naiselle nimenne? poliisi kysyi yllättäen.

– Miksi te niin haluaisitte tehdä? mies ihmetteli.

– Uskoisin, että hän haluaisi kiittää pelastajaansa. Voisitte käydä ehkä tapaamassa häntä sairaalassa, jos hän vain selviää, poliisi mietti.

– Aivan. Se kuulostaa hyvältä ajatukselta. Tapaisin hänet mielelläni uudelleen, toki paremmissa merkeissä kuin nyt, mies vastasi hymyillen leveästi ja puristaen taskussa olevalla kädellään takin alla roikkuvaa veistään.