Hillolla vai ilman

Käyliön kunnan viherlautakunnan toimistohuoneen harmoninen ilmapiiri rikkoutui hetkellisesti, kun tuulipukuun sonnustautunut ikäneito kahisteli ovesta sisään. Hän kantoi käsissään pahvista laatikkoa, jossa ei ollut kantta lainkaan. Toimistovirkailijat, kaikki neljä, käänsivät päänsä suhinan suuntaan ja tuijottivat outoa ilmestystä. Tulija asetti laatikon kahvinurkkaukseksi suunnitellun pienen pyöreän pöydän päälle ja otti askeleen takaisin ovea kohti.

– Ajattelin tarjota teille sokerimunkit! Olkaa hyvä ja ottakaa tuosta pöydältä, kun teillä on kahvitauko. Valitettavasti minun on riennettävä, sillä olen jo myöhässä. Oikein hyvää päivänjatkoa teille kaikille ja toivottavasti munkit piristävät päiväänne!

Tuulipukuinen nainen hymyili aurinkoisesti ja poistui huoneesta. Konttorin naisista kukaan ei aluksi sanonut sanaakaan, sillä heidät oli yllätetty täysin. Heidän työpaikallaan ei yleensä käynyt kukaan muu kuin esimies. Pomoakaan ei näkynyt yleensä kuin maanantaisin ja perjantaisin. Nyt oli torstai.

Lähinnä kahvinurkkausta istunut Riitta Muurola nousi tuolistaan ja vilkaisi laatikon sisältöä.

– On ne munkkeja! Ihan oikeita munkkeja, Riitta hämmästeli toisille.

Viherlautakunnan vanhin työntekijä, Emilia Virtanen-Koistinen, katseli kollegoitaan.

– Kuka tuo nainen oli? Tunsiko teistä kukaan häntä? Emilia kysyi.

Jokainen pudisteli päätään. Emilia vaikutti hämmentyneeltä. Toimistoapulainen Sanna-Kristiina Tuupponen-Adlercreutz nousi paikaltaan ja asteli tuijottamaan pullia.

– Kyllä ne toden totta ovat munkkeja, hän totesi. Riitta vilkaisi tuskaantuneena Sanna-Kristiinaa.

– Niinhän minä juuri sanoin! Oletko kuuro? Riitta torui.

Neljäs nainen, Lotta-Leena Hämäläinen-Korpela, osallistui keskusteluun.

– Eikö kukaan todellakaan tuntenut tuota naista? Lotta-Leena ihmetteli.

– Ilmeisesti ei, Emilia vastasi.

– Mutta miksi ihmeessä hän sitten toi meille munkkeja? Riitta kysyi.

– Mistä ihmeestä minä sen voisin tietää? Emilia sanoi nenäänsä nyrpistäen. – Tuolla tavoin pukeutuvat ihmiset eivät todellakaan kuulu minun ystäväpiiriini.

Muut naiset tuijottelivat lattiaa Emilian kommentin kuultuaan. Lotta-Leena vilkaisi kelloaan.

– Mehän voisimme pitää jo kahvitauon? Lotta-Leena ehdotti.

– Kunnan ohjesäännön mukaan kahvitauko alkaa vasta tasan kello kaksi ja kellohan on vasta viittä vaille, julisti Emilia toruvaan sävyyn.

– No ei ne arkistot ja dokumentit siitä happane, vaikka vähän etuajassa aloitammekin. Mutta mitä me teemme noille munkeille? Ja kuka tuo nainen oli? Riitta kysyi.

– Ehkä se oli Veikon vaimo? vastasi Sanna-Kristiina.

– Veikko? Hän on kamreeri Hyttinen. Me emme sinuttele esimiehiämme, Emilia ohjeisti.

– Oliko tuo Veik… kamreeri Hyttisen vaimo? Lotta-Leena hämmästeli.

– Tuskin sentään. Ei noin krouvi nainen voi olla kamreerin vaimo. Mieshän on sentään insinööri! Emilia puolusteli.

– No kuka se nainen sitten oli ja miksi ihmeessä hän toi meille munkkeja? Riitta intti ja alkoi ladata kahvinkeitintä. Emilia vilkaisi rannekelloonsa ja katsoi sitten paheksuvasti Riittaa, mutta pysyi silti vaiti.

– Nainenhan sanoi, että toi ne meidän piristykseksi. Ehkä hän oli joku, joka halusi vain tuoda meidän päiväämme hieman iloa sokerimunkkien muodossa? Sanna-Kristiina arveli ja asteli kahvinurkkauksen sohvalle istumaan. Riitta, joka oli saanut kahvinkeittimen porisemaan, sekä Lotta-Leena seurasivat Sanna-Kristiinaa. Emilia istui vielä minuutin omalla työpisteellään ja naputteli tietokoneensa näppäimistöä poikkeuksellisen voimakkaasti. Sohvalla istuvat naiset hymyilivät toisilleen.

– Voiko noita syödä? Lotta-Leena kysyi.

– Miksi ei voisi? Riitta ihmetteli.

– Entä jos se nainen erehtyi? Kukaan meistä ei tunne häntä ja meillä ei ole mitään käsitystä, miksi ihmeessä nainen toi munkit juuri meille? Lotta-Leena perusteli. – Ehkä hänen piti viedä ne jonnekin muualle, ja pian huomaa erehdyksensä ja tulee hakemaan niitä takaisin. Olisi todella noloa, jos siinä vaiheessa olisimmekin syöneet nuo munkit.

– Hölynpölyä! Ei kai kukaan nyt voi niin pahasti erehtyä. Kyllä se nainen halusi tuoda munkit nimenomaan meille. Totta kai me voimme syödä ne! Ei kai nyt hyviä munkkeja kannata jättää hyödyntämättä, Sanna-Kristiina totesi.

Emilia nousi työpisteeltään ja asteli kahvinurkkaukseen. Hän otti vierastuolin ja veti sen pöydän ääreen, minkä jälkeen nainen istuutui arvokkaasti. Sohvalla olisi ollut vielä neljännelle tilaa, mutta Emilia ei koskaan hyödyntänyt sohvaa työpaikallaan.

– Emme tietenkään syö noita. Meillä ei ole mitään oikeutta koskea niihin, eikä se olisi kovin järkevääkään, Emilia kommentoi. Riitta nousi sohvalta ja haki kahvipannun. Hän kaatoi jokaisen mukiin kahvia, jonka jälkeen hän otti huoneen nurkassa olevasta jääkaapista maitopurkin ja asetti sen pöytään.

– Miten niin meillä ei ole oikeutta? Nainenhan toi ne meille, Sanna-Kristiina totesi.

– Me emme tunne tuota naista, joten emme voi olla varmoja munkkien alkuperästä. Kuten Lotta-Leena sanoi, nainenhan saattoi erehtyä ja toi munkit väärään paikkaan. Sitä paitsi noissa on melkoinen määrä rasvaa ja sokeria. Kenellekään meistä ei tee hyvää syödä jotain noin lihottavaa, Emilia saarnasi. Muut naiset joivat kahvia hämmentyneenä.

– Mutta jos nainen nimenomaan halusi tuoda nuo munkit meille, niin miksi hän teki niin? Keksiikö kukaan syytä? Riitta kysyi.

– Ehkä nainen vain halusi piristää meidän päiväämme, kuten hän sanoi. Ei kai siinä mitään pahaa ole? Miksi ei joku voisi ajatella niin? Sanna-Kristiina ehdotti.

– Mehän olemme kunnan viherlautakunnan työntekijöitä, hyvänen aika sentään! Ette kai te tosissaan kuvittele, että joku kuntalainen tulisi hyvää hyvyyttään tuomaan meille pullia päivän piristykseksi! Emilia käkätti pilkallisesti ja sai samalla kahvia väärään kurkkuun, mikä aiheutti melkoisen yskänkohtauksen. Nainen oli selvästi hämillään yrittäessään selviytyä omasta mielestään erityisen kiusallisesta tilanteesta arvokkaasti.

– No tuo on kyllä hyvä pointti kieltämättä, Riitta naurahti. – Milloin kukaan asiakas olisi meitä kiittänyt tai sanonut ylipäänsä mitään positiivista?

– Mutta jos se nainen ei tuonut hyvää hyvyyttään noita munkkeja ja hän ei pidä meistä, niin miksi ihmeessä hän ylipäänsä toi meille mitään? Eihän se kuulosta lainkaan järkevältä? Lotta-Leena ihmetteli.

– Ettekö te käsitä yhtään mitään? Tämähän on ilmiselvää piruilua meille! Nainen toi munkit meille ihan vain puhdasta pahuuttaan. Tällä naisella oli paholaisen metkut mielessään! Emilia julisti.

– Nyt minä en kyllä ymmärrä, Sanna-Kristiina totesi.

– Voi teidän kanssa. Ei ole vaikea ymmärtää miksi te olette jääneet jumiin tällaiseen työpaikkaan, Emilia huokaisi.

– Sinähän olet ollut täällä pisimpään, Sanna-Kristiina vastasi napakasti tiukkaan äänensävyyn. Emilia tuijotti hetken hiljaa Sanna-Kristiinaa. Muut pidättivät hengitystään odottaessaan tulivuoren purkautumista. Lopulta jännite laukesi.

– Tuodessaan munkit tänne nainen selvästi halusi sillä osoittaa, että meillä ei ole varaa edes kahvipullaan. Toimiessaan meitä kohtaan ystävällisesti, nainen pyrkii ainoastaan piruilemaan sarkasmin keinoin. Hän halusi osoittaa, että vaikka hänen mielestään me pidämme kuntalaisia alemman kastin kansalaisina, he itse omasta mielestään ovat meitä ylempänä, joten siksi he osoittavat ystävällisyyttä meitä kohtaan, jotta tätä asetelmaa vasten me tuntisimme huonoa omatuntoa, mistä syystä me nöyrtyisimme tulkitsemaan heitä jopa tasaveroisina, koska ystävällisyys tavallaan tällöin osoittaisi heidän todellisuudessa olevan meitä ylempänä, minkä vuoksi meidän nöyrtymisemme, eli noiden munkkien syöminen, olisi todistus juuri tästä heidän oletuksestaan, Emilia selvitti.

Muut naiset tuijottivat Emiliaa hämmentyneenä.

– Nyt minä en kyllä ymmärtänyt yhtään mitään, Lotta-Leena totesi.

– Sitä en ihmettele. Uskokaa minua, kun sanon, että älkää syökö noita munkkeja. Jos syötte, te teette sillä vain hallaa meidän konttorillemme. Saisimme hävetä kaikki kuntalaisten silmissä, kun he tuolla kirkolla nauraisivat meidän heikkomielisyydellemme. Meidän täytyy olla nyt vahvoja tässä asiassa, ymmärrättekö? Emilia jatkoi paatostaan.

– En minäkään käsitä tuosta mitään, mutta ehkä meidän kannattaa olla syömättä noita munkkeja, Riitta sanoi.

Muut naiset nyökyttelivät hiljaa. He ymmärsivät, että konttorin työilmapiirin kannalta oli parempi olla koskematta munkkeihin. Naiset joivat kahvinsa ja sopivat, että Lotta-Leena käy viemässä munkit takapihan roskasäiliöön.

Palatessaan takaisin työpisteelle Emilia tuijotti tiukasti Lotta-Leenaa.

– Laitoithan varmasti kaikki roskasäiliöön?

– Kyllä! Jokaisen! Lotta-Leena myönsi ja pyyhkäisi samalla muutaman sokerikiteen suupielestään.