Krapula

Heräsin seitsemän aikaan aamulla. Ei mitään hajua missä helvetissä olin. Painoin silmät kiinni. Nukahdin viideksi minuutiksi. Avasin silmäni uudelleen. Muistin heränneeni hetkeä aiemmin. Suussani maistui pahalta. Päässä jyskytti ihan helvetisti. Luomet puolitangossa katselin varovaisesti ympärilleni. Varovaisesti siksi, koska päässäni kolmen takojan trio nakutteli menemään täysin rinnoin. Lopulta aivosoluni pääsivät sen verran liikkeelle, että tulkitsin muistikuvani omasta makuuhuoneestani käyvän yksiin sen huoneen arkkitehtuurin ja sisustuksen kanssa missä sillä hetkellä olin. Olin siis omassa kodissani. Huokaisin helpotuksesta. Yritin saada jonkinlaista käsitystä tilanteestani. Aivoni rekisteröivät valtaisan myllerryksen vatsassani, järkyttävän kivun päässäni, ratkeamistilassaan olevan virtsarakkoni aiheuttaman tuskan sekä suunnattoman väsymyksen. Ensireaktioni oli se, että minun pitäisi päästä vessaan. Sängystäni sinne ei ollut matkaa kuin kolme metriä, mutta se tuntui tuossa olotilassani lähinnä maratonin suorittamiselta käsillään kävellen. Minun oli pakko kuitenkin yrittää. Ymmärsin sen verran, että jos en menisi, olisi minulla kohta märät, pahan hajuiset ja kellertävät lakanat. Nousin istualleni. Liian nopeasti. Äsken päässäni tuntunut takominen muuttui maanjäristykseksi pääni sisällä. Silmissäni säkenöi, oli pakko painaa luomet kiinni.

Nousin varovaisesti sängyltäni ylös. Seisominen ei tuntunut onnistuvan millään. Horjahdin ja jouduin ottamaan kirjahyllystäni tukea. Se oli harkitsematon teko, mutta minulla oli onnea. Kirjahylly heilahti äkkinäisestä liikkeestä, joka syntyi haparoivasta, osittain päämäärättömästä, käden suuntauksesta tuen saamiseksi. Onneksi voimaa ei ollut niin paljoa, että hylly olisi kaatunut. Saatuani kohtalaisesti itseni tasapainoon, enemmän kuin sen hetkinen itsevarmuuteni antoi aihetta uskoa, lähdin syvässä etukumarassa astelemaan kohti kylpyhuonettani. Etukumarani oli välttämätön, jotta olisin saanut pääni sisääni edes sen verran sisäistä harmoniaa, että pystyisin ylipäänsä liikkumaan. Askeleet jysähtelivät lattiaan aiheuttaen joka kerta suuren hetkittäisen moukarin iskun aivoihini. Ikuisuudelta tuntuvan matkan jälkeen pääsin wc-pöntön eteen. Peniksestäni turskahtava tsunami tuotti suunnatonta helpotuksen tunnetta virtsarakkoni alueelle. Tuo hetkittäinen hyvänolon tunne oli niin suuri ilon riemuvoitto, että kaikesta muusta tuskasta huolimatta sain viritettyä hymyntapaisen kasvoilleni. Tunsin itseni pikku pojaksi ohi kiitävän hetken verran. Iloa kesti kuitenkin vain hetkisen, vaikka tyhjennysoperaatio sinänsä oli keskimääräistä pidempi.

Toimenpiteeni suoritettua minun oli pakko nojata hetken aikaa molemmin käsin lavuaaria vasten. Tuntui kuin äskeinen operaatio olisi imenyt minusta kaiken voiman. Hengitykseni oli tiheää ja raskasta. Tässä vaiheessa aivoni onnistuivat rekisteröimään rinnastani kumpuavan bassorummun tömistyksen, joka tuntui takovan hurjalla voimalla rintakehääni. Vilkaisin lavuaarin yläpuolella olevaa peiliä. Kuvajainen, joka tuijotti minua, näytti suoraan sanoen aika hemmetin pahalta. Näky oli pahempi kuin kuukauden vanha maksalaatikko. Silmät punoittivat vahvasti. Kasvot olivat hyvin kalpeat. Hikikarpalot valuivat norona kasvoilla. Hiukset olivat sekaisin. Toisella poskella oli kuivunutta sinapin ja ketsupin sekoitusta (olin siis ilmeisesti tullut grillin kautta kotiin?). Silmieni alustat olivat tummat ja turvonneet. Pesin käteni ja kasvoni kylmällä vedellä. Yritin saada itseäni virkistymään tietäen yritykseni etukäteen täysin toivottomaksi. Hoipertelin takaisin sänkyyni yhtä vaivalloisesti kuin sieltä poistuessanikin. Rojahdin sänkyyni ja nukahdin uudelleen. Tällä kertaa vajaaksi tunniksi.

Heräsin uudelleen. Suussani maistui vieläkin pahemmalta. Pääni oli edelleen raivoisan takomisen keskipisteenä. Vatsassani möyri ja jouduin välittömästi herättyäni käynnistämään epätoivoisen taisteluni pitääkseni vatsani sisällön nimenomaan vatsassa. Olin Napoleon Waterloon äärellä ja vatsani oli Wellington. Tässä vaiheessa hajuaistini heräsi henkiin. Tunsin voimakkaan hajun nenääni, joka kuvotti minua. En aluksi käsittänyt mikä haju oli ja mistä se tuli. Suljin silmäni ja yritin nukahtaa, mutta enää se ei onnistunut. Haju alkoi tuntua yhä voimakkaammalta. Yritin maatessani selvittää mistä haju tulee. Yritykseni oli kohtalaisen ponneton. Sitten lopulta tajusin. Minulla on makuuhuoneessani kahden hengen sänky, vaikka asuinkin yksin. Haluan nukkua tilavasti. Huomasin sängyn toisella reunalla grillipaketin. Se oli auki ja paketin sisällä oli puoliksi syöty hampurilainen ja pari ranskalaista. Suurin osa ilmeisesti yöllä tilaamani annoksen ranskalaisista oli vuoteellani. Samoin niihin sotkettu sinappi-ketsuppi-kurkkusalaatti-sipuli sekoitus. Kirosin itsekseni. Ensimmäinen ajatukseni oli siivota tuo sotku, mutta olotilani pisti sen verran idealleni hanttiin, että päätin raahautua olohuoneen sohvalle palautumaan. Tämäkin ”via dolorosani” tuntui ikuiselta, mutta lopulta kuitenkin pääsin tavoitteeseeni. Tosin saman tien vatsani päätti väliaikaisesti antaa periksi taistelussani ja niinpä jouduin kiirehtien loikkimaan kylpyhuoneeseeni. Se oli äärimmäisen tuskallinen kokemus pääni sisäisen infernon vuoksi, mutta minun oli se vain pakko kestää, etten olisi sotkenut tällä kertaa vatsastani ryöppyävällä tsunamilla sohvaani.

Pääsin vaivoin kylpyhuoneeseen ja saman tien, kun onnistui lysähtämään polvilleni tuon posliinisen helpotusvälineen eteen, vatsastani suihkusi ennennäkemättömällä voimalla edellisen yön grilliannoksen puuttuvat osat, mitä ei ollut sängyllä. Wellington oli onnistunut ajamaan ranskalaiseni Waterloostani viemäriin. Minusta tuntui, että sisuskaluni tulisivat samalla pönttöön, kun kyökin jo toistakymmenettä kertaa. Valitettavasti tämä wc:ssä suorittamani operaatio ei ollut läheskään niin hyvässä kontrollissa kuin edellinen. Näin ollen oksennustani oli pirahdellut sinne tänne pitkin kylppäriä. Onneksi kuitenkin suurin osa oli osunut pönttöön. Tämä ei luonnollisestikaan auttanut pääni sisällä olevaa karmeaa olotilaa. Toisaalta oloni muutoin helpottui selkeästi hieman. Ei kovin mainittavasti, mutta sen verran kuitenkin, että pystyin kuin ihmeen kaupalla siivoamaan kylpyhuoneestani pahimmat roiskeet. Tosin siivouksen aikana minun oli pakko kyökkiä vielä pari kertaa.

Kun kylppäri oli mielestäni kohtuullisessa kunnossa, hoipertelin keittiöön. Minun oli pakko saada jotain juotavaa, koska jano oli ensinnäkin hyvin valtaisa ja toisekseen suussani oli entistä pahempi maku laatoitukseni jälkeen. Näin keittiön pöydällä lasin, joka näytti olevan puolillaan vettä. Hajanainen muistikuvani oli, että olin yöllä ruokailua varten ottanut lasillisen vettä, jota en sitten kaikkea juonutkaan. Nappasin lasin pöydältä ja kumosin sen sisällön suuhuni reippaalla otteella. Juuri kun käteni oli kaatamassa lasissa olevaa nestettä suuhuni, nesteen vielä saavuttamatta janoista kitaani, mieleeni tulvahti hassun hauska yksittäinen muistikuva edellisyöltä. Olin kaatanut kaapissani olevasta kossupullosta lasin puolilleen kossua, kun olin ensiksi kaatanut lasissa olleet vedet viemäriin. Samalla maistoin suussani lämpimän Koskenkorvan vastustamattoman voimakkaan maun. Tämä puolestaan laukaisi välittömän reaktion vatsalaukussani provosoiden Wellingtonin kiivaaseen hyökkäykseen, ja niinpä päädyin kurkkimaan lähietäisyydeltä keittiön tiskiallasta samalla, kun vatsalaukustani evakuoitiin väkivalloin kaikki loputkin vatsanesteet.

Kun vatsani hieman rauhoittui, käperryin keittiön lattialle kaksinkerroin nojaten allaskaapin oveen. Minun teki mieleni jäädä siihen, mutta nukkuminen keittiön matolla ei oikein kiehtonut. Pakotin itseni nousemaan ylös. Nojasin kymmenisen minuuttia tiskipöytää vasten, jonka jälkeen otin tiskikaapista puhtaan lasin ja täytin sen vedellä. Join vettä pienin siemauksin ja voi luoja miten ihanalta se kylmä vesi maistuikaan. Join sitä itse asiassa pari lasillista. Tässä vaiheessa havahduin siihen, että päätäni jyskytti edelleen kuin siihen olisi pudotettu keilapalloja muutaman metrin korkeudelta. Säilytin lääkkeitäni keittiön kaapissa, joten avasin sen ja aloin etsiä särkylääkettä. Löysin Burana paketin, mutta se oli tyhjä. Kirosin itseäni ja soimasin ajattelemattomuuttani lähinnä siksi, että olin jättänyt tyhjän paketin kaappiin. Kaivelin lisää kaappini kätköjä ja löysin lopulta viisi vuotta vanhan antibioottilääkepullon ja seitsemän vuotta vanhan kyypakkauksen takaa todella vanhan aspiriinijauhepakkauksen. Ihmettelin ensin miten minulla saattoi olla tuollainen ikivanha pakkaus, mutta lopulta tajusin, että sen täytyi olla jäänne niistä lääkkeistä, mitä äitini pakkasi aikanaan mukaani joskus reilut kaksikymmentä vuotta sitten, kun muutin kotoa pois (ja tuo pakkaus oli varmasti jo silloin ikivanha). Kiitin äitiäni mielessäni huomaavaisuudestaan ja nautin harvinaisen kitkerän makuisen jauheen runsaan veden kanssa suustani alas. Tässä vaiheessa alkoi jälleen tuntua voimakkaasti siltä, että vatsalaukkuni alkaisi kapinoimaan juuri keksimääni parannuskeinoa vastaan, mutta rautaisella itsekurilla ja ällistyttävällä tahdonvoimallani onnistuin pitämään aspiriinin ja veden vatsalaukussani, vaikka ne tulvahtelivatkin jo välillä miltei suuhuni asti.

Raahauduin kumarassa takaisin olohuoneeseen ja sohvalleni. En olisi pystynyt kulkemaan tuossa vaiheessa selkä suorana ja pää pystyssä. Oloni oli sellainen, että jos olisin nostanut päätäni, se olisi takuuvarmasti pudonnut harteiltani. Nukahdin uudelleen ja kun seuraavan kerran avasin luomeni, kello oli jo puoli kuusi illalla. Ensimmäinen tietoinen ajatukseni herättyäni oli se, että olotilani ei ollut vieläkään oikein kovin hyvä. Oli se hieman parempi kuin aamulla, mutta selkeästi edelleen tietyiltä osin heikko. Vatsani tuntui osittain antautuneen ja suostuneen jonkinasteiseen välirauhaan, mutta pääni oli edelleen kivistävien aaltojen taistelutanner. Yleinen olotila oli heikko, mikä johtui suurimmaksi osaksi siitä etten ollut syönyt tai juonut juuri mitään koko päivänä. Ilmeisesti aspiriini kuitenkin oli auttanut jonkin verran, koska olin pystynyt nukkumaan niinkin paljon, mutta nyt ei aspiriinin hellästä ja siunaavasta avusta ollut mitään tietoakaan, sillä päätäni siis jyskytti edelleen ihan käsittämättömän paljon. Vaikka välirauha olikin saatu aikaan vatsani kanssa, se ei oikein tuntunut olevan yhteistyöhaluinen edelleenkään. Aamulla siinä missä vatsani oli tuntunut siltä, kuin sitä olisi sekoitettu sähkövatkaimella, nyt alkuillasta vatsani tuntui siltä, kuin joku voimamies puristelisi kourallaan vatsani sisäpintaa aina puolen minuutin välein. Siinä sohvalla maatessani aloin miettiä, mikä voisi tällaiseen darraan parhaiten auttaa ja niinpä tuli mieleeni isäni neuvo. Pitäisi yrittää syödä jotain raskasta ja rasvaista ruokaa, se auttaisi parhaiten pahimpaan mahdolliseen krapulaan. Olin hyvin vahvasti epäluuloinen ajatellen rasvaisen ruoan tehokkuutta krapulan parantajana, mutta olin myös vahvasti epätoivoinen ja näin ollen valmis kokeilemaan mitä tahansa keinoa. Suurin heikkous suunnitelmassani tuntui olevan se, että miten ihmeessä pystyisin tekemään ruokaa saati syömään, mutta nopeasti nämä ajatukset menettivät merkityksensä, koska tajusin ettei minulla ollut kaapeissa ruokaa nimeksikään. Olin käynyt kyllä edellisenä päivänä kaupassa, mutta en ollut ostanut mitään varsinaista ruokaa, kuten lihaa tai kalaa, puhumattakaan perunoista tai muista lisukkeista. Pääasiassa ostokseni olivat olleet täydennystä perustarvikkeisiin. Olin suunnitellut meneväni tänään kauppaan ruokaostoksille. Yhtäkkiä kauhistuin. Kellohan oli melkein jo kuusi illalla, joten kaupat menisivät pian kiinni. Minulla ei ollut ruokaa lainkaan ja minun pitäisi sunnuntainakin syödä jotain. Sunnuntaina kaupat aukesivat vasta kello 12 päivällä. Minun olisi siis pakko päästä kauppaan ja nopeasti.

Nousin sohvaltani ja oikea käteni vapisten huojahtelin eteiseen. Vaatteeni olivat sikin sokin lattialla. En ilmeisesti ollut löytänyt naulakkoa tai henkaria yöllä tullessani kotiin. Aioin ensin laittaa saman takin mikä minulla oli ollut edellisenä iltanakin. Huomattuani takin rinnuksessa olevat sinappi-ketsuppi-kurkkusalaatti-sipuli tahrat päätin ottaa toisen takin. Saatuani takin päälleni huohotin kuin Cooper testin jälkeen. Otin kengät ja kirosin itseni syvimpään helvettiin etten ollut ostanut nauhattomia kenkiä. Nauhojen sitominen tuntui tuossa vaiheessa käsittämättömältä haasteelta. Kumarruin sitomaan oikean jalan kengännauhoja. Tämä oli lähes ylitse pääsemätön este. Jo pelkästään se, että jouduin suuntaamaan pääni alaspäin kumartuessani, tuntui helvetin esiasteelta. Tuntui siltä kuin pääni takaosasta olisi vierinyt miljoona rautaista piikkikuulaa pääni etuosaan. Ulvahdin kivusta. Hikirauhaseni hikiventtiilit pettivät täydellisesti ja pisarat valuivat vuolaana ohimoillani ja otsallani. Sydämeni tykytykset kuuluivat etäisen heimon rummutuksena Borneon viidakkoon saakka ja oikean käteni vapina toi melkoisen lisähaasteen nauhojen sitomiseen. Jouduin pitämään viiden minuutin hengähdystauon oikean kengän nauhojen sitomisen jälkeen. Vasemman kengän kohdalla sama toistui. Kun kengät olivat lopultakin jalassa nauhat sidottuina, nappasin eteisen lipaston päältä kotiavaimeni sekä lompakon, laitoin ne taskuuni ja kierähdin puolikuolleena rappukäytävään.

Luonnollisesti talon hissi oli epäkunnossa, kuinkas muuten. Minun oli siis pakko lähteä raahautumaan kuudennesta kerroksesta kävellen rappusia pitkin alas. Lähdin laskeutumaan portaita alas viidennettä kerrosta kohti. Puolivälissä kerrosten välisiä rappuja oli aina pieni tasanne. Vaivoin pääsin ensimmäiselle tällaiselle tasanteelle. Minun oli sillä kohtaa pakko pysähtyä. Hengitykseni oli hyperventilaation rajamailla. Paitani rintamus ja kainaloiden kohdat olivat hiestä läpimärät. Sydämeni tykytys tuntui iskevän korvani sisuskalut pihalle. Ilmanpaineen muutos kerrosten välillä, vaikkakin häviävän pieni, aiheutti päässäni infernaalisia tuntemuksia, joita on äärimmäisen vaikea sanoin kuvailla. Saatuani hengitykseni tasautumaan tarrasin portaikon kaiteeseen ja siihen tukien pääsin juuri ja juuri ensin neljännen ja sitten kolmannen kerroksen tasalle. Tässä vaiheessa jouduin istumaan portaille. Hengitin raskaasti ja pääni tuntui olevan räjähtämispisteessä. Totesin olevan mahdottoman tehtävän äärellä. Toiseen ja ensimmäiseen kerrokseen pääsy oli vastaavanlaisten urotöiden takana, mutta suomalaisen sisun siivittämänä pystyin siihen. Kauppa oli onneksi vain korttelin päässä. Ulkona kadulla kulkeminen oli sekin työlästä, mutta haasteena vain puoleksi niin vaativa kuin rappuset. Olin kaupan ovella kello 17.55. Vartija ei aikonut päästää minua enää kauppaan, koska sulkemisaika oli jo niin lähellä. Yritin vedota vartijan inhimillisyyteen ja alennuin yrittämään jopa spanielinkatse-nimistä tehokeinoa (tämä ei tosin koskaan tehonnut baarissa naisiin, niin miksi sitten muskeleita pullistelevaan vartijaan…). En saanut vakuutettua vartijaa hädänalaisesta tilastani. Pettymykseni oli valtaisa, mutta minulla ei ollut voimia kritisoida tai reklamoida asiasta. Minun oli pakko nöyrtyä tilanteeseen ja palata tyhjin käsin. Vajaan tunnin jälkeen olin taas kotioveni edessä ja pääsin sisään. Rappusissa kesti paljon kauemmin palatessani, sillä ylöspäin kapuaminen oli huomattavasti haasteellisempi ja hengenvaarallisempi urakka. Alaspäin meno oli ollut lasten leikkiä nousuun verrattuna. Päästyäni eteiseen romahdin täysin. Hädin tuskin sain kengät jalastani. Lojuin eteisessä lattialla istuen, oveen nojaten ja raskaasti huohottaen. Hikoilin allani olevan eteisen maton märäksi ja kun lopulta sydämeni pauke oli hiljentynyt patarumpujen tasolle, uskalsin nousta kontalleni. Neliraajatekniikkaa hyödyntäen heikommin kuin alle yksivuotias onnistuin saavuttamaan olohuoneen sohvan. Kampesin itseni sohvalle ja huohotin jälleen keuhkoni melkein pihalle. Lopulta myönsin tilanteeni mahdottomuuden itselleni ja soitin kaverilleni Janssille, joka onnekseni toi pizzaa tunnin päästä kotiovelleni… Janssi ehdotti, että voisimme saunoa ja lähteä sen jälkeen baarikierrokselle. Janssin vaimo oli lähtenyt tyttöporukalla viihteelle ja Janssilla oli tässä mielessä vapaailta itselläänkin. Tässä vaiheessa kuitenkin vatsalaukkuni osoitti vielä yhteistyöhaluttomuuttaan. Ajatus alkoholin nauttimisesta viritti kapinan vatsalaukkuuni. Janssi naureskeli olotilaani, mutta koki sen verran sympatiaa minua kohtaan, että armahti minua poistumalla kotoani ja jättämällä minut omaan rauhaani. Hänen lähdettyä käperryin sohvani uumeniin, nukahdin ja heräsin lopulta sunnuntaiaamuna. Sunnuntaiaamuna oloni oli jo kohtalainen. Päässäni kumisi vielä oudosti, mutta se ei ollut enää pahemmin kipeä. Vatsanikin tuntui toipuneen. Noustessani erittäin varovaisesti sohvaltani, totesin klassisen toteamuksen puoliääneen – ei koskaan enää…