Kirjoittajan paradoksi

”Tahtomattaan hän halusi.” Ei hemmetti. Taas paradoksaalinen lause. Ei kirjoittamisestani tullut mitään. Roskiin jouti koko teksti. Jotain piti saada paperille. ”Oli synkkä ja myrskyinen yö.” Se oli kliseistä. En ymmärtänyt, mikä hitto minua vaivasi?

Aprikoin olisiko minun kannattanut tehdä jotain muuta välillä. Tekstiä ei tuntunut syntyvän. Harkitsin lähteväni lenkille. En jaksanut. Siellä kuitenkin kohta sataisi. Tietenkään sillä hetkellä ei vielä satanut. Ei sataisi koko päivänä, paitsi jos erehtyisin astumaan ovesta pihalle. Taivaan vesihanat aukeaisivat, lorina kävisi ja vettä tulisi kuin aisaa.

Jäin ihmettelemään, miten vettä voi tulla kuin aisaa? Eikö aisa ollut jonkinlainen rima tai tanko? Oli vaikeaa pitää ajatukset kasassa. Mistähän sekin johtui.

Arvelin syöneeni liikaa. Se oli vaimon vika, koska teki lasagnesta aina liian herkullista. Mahtoiko rasvan määrä elimistössä vaikuttaa ajatusten puuroutumiseen?

Eihän rasva voinut puurouttaa? Päinvastoin. Rasvahan sai kaiken liukkaaksi. Jospa minun ajatukseni liukuivat päämäärättömästi juuri rasvan vuoksi. Olinko rasva-aivo? Olin lukenut joskus rasvamaksasta, mutta se oli ihan eri juttu taas se.

 

Mistä kirjoittaisin? Toivoin, että olisi edes joku täky, mihin tarttua? Pieni aivonystyrän pilkahdus, mikä koukuttaisi. Oivallus mistä voisi ottaa onkeensa ja kirjoittaisi sitten tarinan.

Pitikö jutun olla humoristinen vai vakava? Mitä genreä? Scifiä en kyllä kirjoittaisi. Kauhua teksteissäni oli tahattomasti aina. Järjetönkin järkyttyisi ja mieli menisi sijoiltaan. Miksi edes yritin kirjoittaa?

Minun ei ollut pakko kirjoittaa.  Olisin voinut antaa koko homman olla. Lukisin vaikka kirjaa tai menisin lasten kanssa käymään jossain. Vaimokin saisi olla vähän aikaa yksikseen omissa oloissaan.

 

Oli minun jotain kirjoitettava. Pakko se oli. Sisäinen tahtoni ei antanut periksi, koska se vaati minua kynäilemään väkisin jotain jättämättä joutenoloa rauhaan.

Jospa vain naputtelisin sanoja paperille ja sitten katsoisin mitä siitä seuraisi. Ehkä se toimisi? Jokin niin sanottu punainen lanka pitäisi sanoillakin olla. Ei pelkästään sanoja sanojen perään.

Merkitys pitäisi löytyä sanoista, joka tarkoittaisi jotain selkeästi hahmotettavaa, mistä voisi tulkita tietyn tavoitteellisuuden. Voisinko kirjoittaa pelkästään yhdentekevää, jolla ei olisi merkitystä, vaan olisi täysin ilman tarkoitusta ja siten ehkä tulkittavissa jopa ihan turhaksi sanomatta mitään erityistä jättäen kaiken tarkoitushakuisuuden hyödyntämättä?

Luomisen tuskaa. Sitä tämä oli parhaimmillaan. Tuskaa, koska tekstiä ei syntynyt. Olinko hukkaamassa aikaani? Paljon mahdollista, koska en voinut tietää, keksisinkö hetken kuluttua jotain. Missä viipyi aivan fantastisen ylitsevuotava nerokkuuden aivotsunami?

 

Entä jos minä todella saisin idean? Olisiko se oikeasti niin hyvä kuin kuvittelin?

 

Olin usein miettinyt oliko saamani idea sittenkään niin hyvä kuin kuvittelin. Aloin epäröidä itseäni. Tällainen epäröinnin määrä oli suoraan korreloitavissa kustantajilta saatujen hylsyjen määrään. Jokainen ”valitettavasti-käsikirjoituksenne-ei-sovellu-kustannusohjelmaamme”-kirje kasvatti epävarmuutta ja epäröintiä.

Jos voisin tarkistuttaa ideani etukäteen, toisi se itsetuntoani kokonaan uudelle tasolle. Jotenkin tulisi saada selville, olivatko juoni ja teema ihan oikeasti niin hyviä kuin kuvittelin. Siihen tarvitsin valitettavasti toista ihmistä! Ihan oikeasti!

Ensimmäinen ongelma oli tietenkin se, kuka hän voisi olla. Ehkäpä puoliso, sisko, veli, äiti, isä, lapsuudenystävä tai tuttava. Aluksi ajatus tuntui erinomaiselta. Helppoa kuin mikä. Kertoisin idean ja kysyisin mielipidettä, mutta pirullinen kirjoittajan mieleni hahmotteli jo suurempaa kokonaisuutta. Arvioin kriittisesti motiiveja näiden ihmisten mielipiteille ja itse kunkin objektiivisuutta, ikään kuin he olisivat tekstiin luomiani hahmoja.

Oivalsin, että näiltä ihmisiltä ei koskaan voisi saada kuin ainoastaan positiivista palautetta. Ainoat, joilta saisin murskakritiikkiä, olivat appivanhemmat, mutta heiltä en tietenkään missään nimessä kysyisi mitään. Sitä varmemmin tulisi hyvä ja positiivinen palaute, mitä läheisemmästä ihmisestä oli kyse.

Yleensä heidän kritiikkinsä saattoi typistää kahteen sanaan – ihan kiva. Siitä jäi pirullisuuden siivittämän alitajuinen katkeruuden siemen itämään. Tarkoittiko palaute, että ideassa oli jotain paranneltavaa? Kiinnostiko idea oikeasti pätkääkään? Kerrottiinko näin vain siksi, etten pahoittaisi mieltäni ja ettei vastaajan ja minun välille tulisi ihmissuhderyppyjä saati konfliktia? Tässä vaiheessa käsitin, etten voinut luottaa heidän mielipiteisiinsä.

 

Mutta jos ei tutut, niin sitten vieraat! Moni kirjoittaja kävi kirjoituspiireissä tai –kursseilla. Niissä oli muita hengenheimolaisia, jotka jakoivat samaa luomisen tuskaa ja he jos ketkä olivat enemmän asiasta perillä, kuin kirjoittamisen suhteen maallikkosukulaiset ja –ystävät.

Liityin joukkoon. Omieni parissa saatoin tuudittautua substanssiosaamisen myötävaikuttamaan palautteeseen, mutta pian jälleen mörköjä hiipi aivokuoren uumenista varjostamaan alati niin aurinkoista mieltäni. Syntyi ajatus ideavarkaudesta.

Voisiko joku olla niin alhainen, että varastaisi toisen hyvän idean. Jos niin tapahtuisi, miten ihmeessä voisin todistaa keksineeni ajatuksen ensin? Kirjoittajat yleisesti ottaen olivat ymmärtääkseni kohtalaisen rehellistä sakkia. Dekkaristeja kyllä hieman epäilin. Ehkä olisi epätodennäköistä, että kukaan tekisi röyhkeän tietoisesti sellaista varkautta.

Entä, jos joku idean kuultuaan myöhemmin kirjoitti sen paperille, eikä muistanut kuulleensa sitä. Varkaus tapahtuisi tietämättä ja alitajuisesti. Maailman mahtavin romaanijuoni vain siirtyisi hämärästi alitajunnan syövereistä pulpahtaen alkuperää muistamatta musteena paperille. Miten voisin sellaisesta kollegaani syyttää saati mestattavaksi vaatia. Nöyräkin kun olen. Sellaiseksi apuraha-anomukset kirjoittajan teettää. En uskaltanut selittää ideoitani tuntemattomillekaan. Hukkaan menisi potentiaalinen hyvä idea.

 

Tästä ajatukseni loikkivat jo seuraavaan. Uusi järkyttävä mahdollisuus astui mieleeni. Jos alitajuinen tekstinryöstö oli mahdollista ilman tietoisuutta tästä kauheasta rikoksesta, miten saatoin olla varma omista teksteistäni ja niiden omaperäisyydestä?

Mitäpä jos kaikki kirjoitukseni olivatkin vain muilta saatujen aivoitusten kautta alitajuntani syöttämää? Voi sitä tuskaa ja häpeää, mikä siitä seuraisi. Varmasti joku olisi riittävän selkärankainen, että siitä nostaisi oikeusjutun.

Tiedossa olisi mittavat korvausvaatimukset ja ehkä jopa linnareissu. Taloudelta pettäisi pohja täysin ja elämä kiven sisässä rajoittaisi sosiaalista kanssakäyntiä perheen, sukulaisten ja ystävien kanssa.

Tajusin, etten voisi ottaa sellaista riskiä. Kiinnijääminen olisi katastrofi! Joutuisin täysin turmiolle. Vankilassa elämäni luisuisi syvemmälle rikosten poluille ja narkoottisten aineiden käytöstä tulisi arkipäivää. Kun joskus vapautuisin, olisin työtön huumeriippuvainen ja taparikollinen. Elämäni olisi täysin pilalla.

Ei, sellaista ei voisi sallia! Kirjoittamisen oli loputtava! Sellaista rikollisen elämää en voisi enää jatkaa. Enhän minä toisaalta saanut koskaan sitä ideaakaan.