Odotus

Kello nakutti tajuntaani odotuksen rytmiä. Se muistutti taustalla koko ajan siitä, ettei vieläkään ollut aika. Hikikarpalot vilistivät niskaani pitkin. Ohimolla kulkevia en enää tuntenut.

Sohva tuntui epämukavalta. Yritin tasaisin väliajoin löytää mukavaa asentoa, mutta se oli liian haasteellista. Aivan kuin olisi istunut perunasäkin päällä. Olihan sohva kyllä vanhakin. Haalistuneet kukat pingotetussa kankaassa olivat edellisten vuosikymmenten glamouria. Sohva toi jollain tapaa irvokkaan kontrastin huoneen muuhun kalustukseen. Toisaalta huoneessa ei ollut tarkoitus viettää aikaa kovin pitkään. Sen verran ainoastaan, kunnes odotus loppuisi. Mistä sen tietäisi milloin se tapahtuisi? Ei sitä tiennyt kukaan.

Huoneen ovi oli auki käytävälle. Siellä oli vilkasta. Valkoisiin pukeutuneita hahmoja vilahteli ohi eri suuntiin.

Kukaan ei tullut huoneeseen. Toivoin, että joku valkoisista olisi tullut. Pari kertaa olin kurkkinut oviaukosta käytävälle. Se helpotti istumiseen liittyvää arastusta ahterissa, mutta ei odotuksen luomaa jännitettä. Välillä pohdin ankarasti uskaltaisinko lähteä huoneesta. Menisin käytävän päähän, jossa tiesin tiskin olevan. Se oli tämän kerroksen hermokeskus. Sen kautta kulki kaikki tieto. Niin ainakin kuvittelin.

Harkitsin kulkevani käytävää pitkin sinne, nopeasti ja määrätietoisin askelin. Entä jos sinä aikana joku tulisikin huoneeseen, enkä olisikaan siellä? Juuri silloin joku tulisi kertomaan odotukseni päättymisestä, enkä olisi kuulemassa sitä. En uskaltanut ottaa riskiä. Ehkä minun oli vain luotettava siihen, että minulle tullaan kyllä kertomaan sitten, kun kerrottavaa on.

Nousin seisaalleni. Kävelin huoneen seinustalla olevan pienen pöydän luokse, jonka päällä oli moneen kertaan luettuja aikakausilehtiä. Kaikki niin sanottuja naistenlehtiä. Eivät ne minua miehenä kiinnostaneet.

Uhrasin pienen hetken ajatuksistani ihmetykselle, miksi huoneessa ei ollut miehille suunnattua lukemista. Voisi kuvitella, että huone oli enemmän kuitenkin miesten käytössä kuin naisten. Ehkä minun pitäisi myöhemmin mainita asiasta hermokeskukseen?

Tarrasin lehteen, jonka kannessa oli joku missi. Niin ainakin oletin. Kasvot olivat tutut, mutta nimeä en muistanut. Istuin lehti seuranani takaisin muhkuraiselle sohvalle.

Valkoisiin pukeutunut nainen astui huoneen oviaukkoon. Hän kysyi sukunimellä henkilöä, joka ei siellä istunut. Petyin. Sekunnin murto–osan kuvittelin jo odotukseni päättyneen, mutta ei sittenkään. Mielenkiintoni lehteä kohtaan lopahti saman tien.

Kaivoin kännykkäni taskusta. Aloin selata valikoita tietämättä mitä olin etsimässä. Kukaan ei ollut soittanut eikä viestittänyt. Jäin tuijottamaan puhelimen asetuksia. Todellisuudessa tuijotin kasvojani, jotka peilautuivat kännykän kosketusnäytöstä.

Yritin hahmottaa näkemästäni kyvykkyyttä ja uskallusta ryhtyä uuteen rooliin. Tunsin suurta epävarmuutta. En ollut koskaan elämässäni ollut niin epävarma kuin juuri tuolla hetkellä. Tunnistin kuvajaisesta myös pelkoa ja huolta. Silti myös suurta toiveikkuutta.

Kuvajaisesta minua tuijottava mies ei ollut koskaan ollut niin suuressa ristiriidassa itsensä kanssa kuin tuolloin. Tietoisuus siitä ei mitenkään auttanut saavuttamaan harmoniaa. Elämäni merkitys oli murroksessa. Se oli väistämätön tosi asia ja minun pitäisi vain hyväksyä se ja sopeutua.

Sopeutuminen pelotti. Edessä oli kokonaan uusi, ennen kokematon tilanne. Sekään ei ollut vielä varmaa, millainen uusi tilanne olisi. Se voisi olla upein mahdollinen, mutta myös kauhein. Odotus. Se kuorrutti kaiken mylläkän sisälläni.

Vein lehden takaisin pöydälle. Kävelin ikkunan äärelle ja tuijotin ulos. Tarkastelin pisaroiden luomia kuvioita ikkunassa ja yritin hahmottaa niistä jotain tuttua. Ajatukseni eivät olleet riittävästi paikallaan kyetäkseen siihen.

Yhtäkkiä havahduin. Nainen valkoisissa astui huoneeseen. Hän kutsui minua nimeltä. Tunnustin olevani se, ketä hän etsi.

– Leikkaus sujui mainiosti. Äiti ja lapsi voivat molemmat hyvin. Lääkäri tulee pian kertomaan tarkemmin. Onneksi olkoon tuoreelle isälle!

Odotukseni oli päättynyt.