Tulin töistä kotiin. Päivä oli jälleen venynyt hieman pidemmäksi kuin oli ollut tarkoitus. Olin toivonut, että maanantai olisi pysynyt normaalipituisena, mutta jälleen kerran työkuorma oli yllättänyt. Kello oli melkein jo seitsemän illalla. Riisuttuani ulkovaatteet huikkasin eteisestä tervehdyksen olohuoneeseen saamatta vastausta. Se ei yllättänyt. Vaimoni Paula oli viime aikoina ottanut tavakseen pitää mykkäkoulua, jos en tullut ajoissa kotiin. Olin useasti sanonut, että ei kai aikuiselle miehelle pitäisi enää tiukkoja kotiintuloaikoja olla. Sitä paitsi työtä ja kiireellisiä tehtäviä oli niin paljon, että oli mahdotonta välttyä pitkiltä päiviltä. Työnantaja ei siitä pitäisi, jos jättäisin hommia tekemättä.
Astelin keittiöön. Minulla oli melkoinen nälkä. Tavallisesti Paula oli jättänyt tiskipöydälle kattilan tai lautaselle valmiiksi laitetun annoksen, jonka saatoin lämmittää itselleni. Muu perhe oli jo yleensä ehtinyt syödä, kun pääsin kotiin. Tällä kertaa tiskipöydällä ei ollut kuin likaisia astioita. Tuijotin ympärilleni, mutta keittiön aputasolla tai ruokapöydällä ei ollut mitään. Avasin jääkaapin. Valmiita annoksia ei löytynyt sieltäkään.
– Mitä meillä on ruoaksi? huudahdin.
En saanut vastausta. Kävelin olohuoneeseen. Paula ei ollut siellä. Jatkoin kulkuani makuuhuoneeseen, vilkaisin myös muihin huoneisiin. Vaimoni ei ollut kotona. Menin eteiseen ja nappasin kännykkäni lipaston päältä. Yritin soittaa Paulalle, mutta operaattorin nauhoitus vastasi ettei numeroon saatu yhteyttä. Merkillistä, ihmettelin. Näläntunteeni oli siinä määrin häiritsevä, että palasin keittiöön aikeenani laittaa itselleni ruokaa. Silloin huomasin magneetilla jääkaapin oveen kiinnitetyn kirjekuoren, jossa oli nimeni. Ovessa oli paljon muitakin lappuja sekä valokuvia lapsistamme, joten en ollut kiinnittänyt kuoreen aiemmin huomiota.
Avasin kirjeen ja luin sen. Se oli Paulalta. Hän ilmoitti lähteneensä viikoksi pois, jotta saisi aikaa miettiä parisuhdettamme ja avioliittoa. Paula kielsi minua yrittämästä ottaa yhteyttä, hän ei vastaisi puhelimeen. Hänen mielestään oli aikalisän paikka, koska emme olleet enää onnellisia, ainakaan hän ei ollut. Paula kirjoitti joutuvansa harkitsemaan, miten pitkään voisi jatkaa sellaista elämää, missä mies käyttää kaiken aikansa töihin eikä huomioi puolisoaan ja lapsiaan riittävästi. Jaksaisiko hän enää jatkaa parisuhteessa, jossa toiselle työ on perhettä tärkeämpi? Paulan mielestä hän joutui yksin kantamaan vastuun kodista ja lapsista. Jos niin täytyi olla, se olisi mahdollisesti helpompaa, kun hän hoitaisi kaiken kokonaan yksin, ilman aviomiestään. Kirjeessään hän pyysi minua pohtimaan samoja asioita, koska meidän tulisi keskustella niistä sitten, kun hän palaisi. Lopuksi Paula mainitsi, että lapset olivat naapurin Laurin luona leikkimässä ja että heidän pitäisi palata sieltä kello kahdeksaan mennessä.
Tuijotin kirjettä pitkään. En käsittänyt sitä. Toki oli selvää, että minulla oli mennyt usein päivät pitkäksi töissä, joskus olin tehnyt viikonloppuisinkin hommia kotoa käsin, mutta se oli ollut vain väliaikaista. Eihän kyse mistään pysyvästä olotilasta ollut. Olihan tekemistä ollut ehkä parin vuoden ajan suuremmalla kuormalla, mutta tein kaiken perheemme eteen. Jos osoittaisin työssä ahkeruuteni enkä mokaisi, voisin päästä parempaan asemaan ja saada kunnon palkankorotuksen. Ja kyllähän minä kotitöitäkin tein silloin, kun olin paikalla. Viikonloppuisin ainakin. En ymmärtänyt, miksi Paula koki, että tilanne olisi niin vakava, että hän harkitsi jopa eroa. Sitähän hän tarkoitti, vaikka ei suoraan sitä kirjeessään maininnutkaan.
Laitoin kirjeen keittiön pöydälle ja tein itselleni munakkaan. Syötyäni sen menin olohuoneeseen kirje mukanani. Luin sen vielä kerran ja jäin pohtimaan, mitä Paula todella tarkoitti. Olinko ymmärtänyt jotenkin väärin hänen kirjoittamansa tekstin? Toki hän oli joutunut hoitamaan kotiasioita enemmän viime aikoina kuin minä, mutta tuntui, että hän liioitteli ongelman suuruutta.
Havahduin, kun asunnon ovi avattiin. Neea ja Niko tulivat kotiin. Mekkala oli melkoinen. Lapset riitelivät jostain. Kävelin eteiseen.
– No niin lapset! Rauhoitutaan sitten, käskin heitä.
– Niin, mutta Niko löi mua…
– Enkä lyönyt! Itse tönäisit sitä paitsi ensin!
– Enkä tönäissyt. Minä kaaduin ja vahingossa osuin…
– Rauhoittukaa nyt! Koko rappu kuulee tuon teidän metelin! komensin lapsiani.
– Mitä meillä on iltapalaksi? Neea kysyi.
– Katsokaa kaapista jotain. Osaattehan te jo itsekin tehdä, vastasin.
– Eikö äiti vois tehdä kaakaota? Niko ehdotti.
– Äiti ei ole kotona, totesin.
Kumpikin lapsista hämmästyi.
– Missä äiti on? Neea ihmetteli.
Mietin hetken aikaa mitä vastaisin.
– Kerro nyt, missä äiti on? Niko tivasi.
– No, äiti joutui lähtemään matkalle.
– Minne? Lähtikö äiti mummolaan? Neea kysyi.
– Ei. Äiti lähti… jonnekin vaan työreissulle.
– Miksi äiti ei meille kertonut mitään? Niko ihmetteli.
– No se reissu tuli vähän yllätyksenä äidillekin. Tehän voitte kysyä siitä sitten, kun äiti tulee takaisin.
– Milloin se tulee takaisin? Neea jatkoi utelujaan.
– Viikon päästä.
– Tuokohan se meille jotain kivoja tuliaisia? Toivottavasti se toisi mulle jonkun Lego–paketin, Niko totesi ja ryntäsi keittiöön.
– Minä haluaisin uudet tussit, kun niillä vanhoilla ei enää tee mitään, Neea totesi ja seurasi isoveljeään.
Tuijotin eteisen lattialle ilmaantunutta vaateläjää. Asettelin vaatteet naulakoihin ja kengät omille paikoilleen. Seurasin lapsiani keittiöön.
– Iskä, tekisitkö sä meille kaakaota? Niko ehdotti.
– Osaankohan minä? En minä ole tainnut tehdä kaakaota kuin viimeksi pikku poikana.
– Se on ihan helppoa, Neea naureskeli.
– Jos se on helppoa, niin sittenhän te voitte tehdä, ehdotin.
– Joo, mä voin tehdä, Niko innostui.
– Et sinä voi. Äiti on kieltänyt, ettei me saada itse keittää kaakaota, Neea valisti.
– Minä teen. Eihän se nyt niin iso homma ole. Keitetään vettä ja siihen lisätään kaakaojauhetta ja sokeria, selitin.
– Vettä? Ei kun siihen pitää laittaa maitoa! Niko oikaisi.
– Niin juuri, silloin se on parempaa, Neea totesi.
– Tekeekö äitikin sen maitoon?
– Joo, lapset vastasivat kuorossa, mikä nauratti heitä.
Kaadoin maitoa kummallekin omaan mukiin. Lisäsin kaakaojauheen, sekoitin ja laitoin mukit mikroaaltouuniin.
– Mitä sä teet? Neea ihmetteli.
– No sitä kaakaota.
– Mutta sä laitoit meidän mukit mikroon? Niko hämmästeli.
– Niin, entä sitten?
– No kun äiti keittää sen maidon yleensä kattilassa hellalla, Neea sanoi.
– Niinkö? No minä lämmitän sen nyt mikrossa, ihan yhtä hyvää siitä tulee näinkin.
Lapset tuijottivat minua hetken epäuskoisen näköisinä, mutta palasivat sitten tekemään voileipiään.
Iltapalan jälkeen lapset menivät huoneisiinsa leikkimään. Jäin olohuoneen sohvalle tuijottamaan ajatuksissani televisiota. Paula olisi koko viikon poissa. Hänen oli täytynyt järjestellä tätä jo pitkään, koska en uskonut, että hän noin vain olisi voinut ilmoittaa yllättäen töihin olevansa viikon poissa. Olikohan hän käyttänyt lomapäiviään vai ottanut palkatonta? Minne hän oli mennyt? Olisin tietenkin voinut soittaa appivanhemmilleni ja kysyä heiltä, sillä olin varma, että Paula oli ainakin äitinsä kanssa keskustellut asiasta. Päätin olla kuitenkin ottamatta yhteyttä anoppiini. Jos Paula ei olisikaan kertonut heille mitään, joutuisin selittämään varsin ikävää tilannetta. Anoppi todennäköisesti pistäisi koko homman minun syyksi ja saisin haukut. Toisaalta, jos Paula oli jutellut äidilleen tilanteesta ja hänen suunnitelmastaan, anoppi tiesi jo koko tilanteen, joten saisin siinäkin tapauksessa haukut. Mutta jos Paula halusi olla yksin omassa rauhassaan, ei hän varmaankaan kotiinsa olisi mennyt. Siellä hän joutuisi puimaan asiaa äitinsä kanssa ja tekemään kotitöitä vielä enemmän kuin meillä. Todennäköisesti Paula oli siis varannut jostain jonkin muun majoituspaikan. Ehkä hän oli jossain hotellissa tai hommannut mökin jostain. Tai saattoihan hän olla jonkun kaverinsa luona.
Mieleeni alkoi nousta hiljalleen kysymyksiä tulevan viikon käytännön asioista. Minun täytyisi huolehtia kaikesta. Olisi tehtävä ruokaa lapsille ja itselleen. Lasten harrastuksista piti huolehtia sekä kouluun liittyvät asiat. Mitä kaikkea minun pitäisi huomioida?
Menin keittiöön. Jääkaapin ovessa oli molempien lasten lukujärjestykset. Neealla oli tiistaista torstaihin yhteen asti koulua, perjantaina kahteentoista. Nikolla oli joka päivä kahteen asti. Neea oli kolmannella luokalla, joten hänen koulupäivänsä eivät olleet niin pitkiä kuin Nikolla, joka kävi jo viidettä luokkaa.
Vilkaisin kelloa. Se näytti puolta yhdeksää. Lasten pitäisi mennä puolen tunnin päästä nukkumaan. Huusin lapsia tulemaan keittiöön. Molemmat ryntäsivät paikalle.
– Eikös teillä ole suihkuilta tänään?
– Ei mun tartte mennä suihkuun, kun minä kävin tänään uimahallissa. Meillä oli uintia, Niko totesi.
– Mä olin just menossa, Neea sanoi hymyillen.
– No niin, menehän Neea sitten äkkiä suihkuun. Niko voisi jo pestä hampaat.
Neea riensi kohti kylpyhuonetta.
– Enks mä saisi valvoa puoli kymmeneen? Mä haluaisin lukea tuon Harry Potterin loppuun, mulla on enää pari sivua, Niko aneli.
– Mutta sinun pitää mennä huomenaamulla kouluun, vastasin tiukkaan äänensävyyn.
– Niin, mutta mun tarvii vasta kympiksi, Niko puolusteli.
– Siitä huolimatta. Pitää nukkua hyvin, että jaksaa koulussa.
– Äitikin antaa aina valvoa, jos on kymppiaamu, Niko sanoi pettyneenä.
Yritin muistella oliko Paula joskus antanut sellaisia erivapauksia. Koska en saanut mieleeni vastaavia tapauksia, pysyin linjassani. Poika poistui ärtyneenä. Kun Niko oli hampaansa pessyt, hän meni huoneeseensa. Seurasin häntä sinne.
– Joko sinulla on koulureppu pakattu huomista varten? Olethan sinä läksyt jo tehnyt?
– Joo, joo, Niko vastasi edelleen vihaisena minulle.
– Kumpaan sinä nyt vastasit?
– Oon tehnyt läksyt. Mehän tehdään ne aina ensimmäisenä, kun tullaan koulusta. Äiti tarkisti ne, kun tuli töistä, Niko selitti.
– Entä oletko pakannut repun valmiiksi huomista varten? Sinulla on kaikki tarvittavat koulukirjat ja muut mukana?
– Iskä, ei niitä tarvitse pakata.
– Miten niin ei?
– No kun mulla on huomisen kirjat jo koulussa. Ne on mun lokerossa. Mä otan ne sieltä sitten aamulla.
– Mutta jos sinulla on kirjat koulussa, niin miten sinä olet läksyt voinut tehdä?
– Pitääkö sulle kaikki opettaa? Niko totesi tuskastuneena.
Tunsin ärtymyksen kasvavan sisälläni, mutta pystyin hillitsemään itseni suuremmilta tunteenpurkauksilta.
– No mitä jos sitten opetat minua? Miten siis teit läksyt?
– No mulle tuli tänään yltistä läksyä. Ne kirjat mulla oli mukana ja tein ne tänään kotona. Huomenna mulla on äikkää ja matikkaa. Ne läksyt oon tehnyt jo viime viikolla.
– Selvä. Sitten asia lienee kunnossa.
– Ai niin, Niko huudahti.
– Mitä?
– Yks juttu vaan, Niko sanoi ja avasi reppunsa. Hän otti muovikassin repun sisältä ja ojensi sen minulle.
– Mikä tämä on?
– Siinä on mun uikkarit ja pyyhe. Meillähän oli tänään uintia koulussa. Unohdin noi reppuun.
Vilkaisin pussin sisälle. Ummehtunut haju lemahti sieraimiini.
– Ei sitten aiemmin tullut mieleen? Nämä olisi pitänyt laittaa kuivumaan heti, kun tulit koulusta kotiin.
– Mä unohdin, sori, Niko totesi ja jatkoi kirjansa lukemista.
Hetken ajattelin nappaavani kirjan Nikon kädestä ja heittäväni sen ikkunasta pihalle. Nielin kiukkuni ja astelin kylpyhuoneeseen, missä Neea kuivasi itseään.
– Iskä! Mä pelästyin, Neea kiljaisi.
– Anteeksi. Ei ollut tarkoitukseni. Pesitkö hiukset hyvin? Shampoolla?
– Joo. Tai no en mä shampoolla pessyt, kun äiti on sanonut, ettei tarvi joka kerta. Hiukset kärsii siitä, eksä sitä tiedä iskä? Ai niin, sä oot jo kalju, Neea naurahti.
– Selvä. Kuivaa hyvin itsesi ja sitten peset hampaat.
– Ai nakuna vai? Pitääks mun pestä hampaat nakuna? Neea hämmästeli tahallisen liioitellusti.
– Ei ole pakko. Voit sinä käydä laittamassa yöasun ensin päällesi. Saat sinä nakunakin pestä hampaat, jos niin haluat.
Neea juoksi kylpyhuoneesta Nikon huoneeseen. Kuulin miten hän kikattaen totesi veljelleen, että hän saa pestä nakuna hampaat. Pieni hymy nousi kasvoilleni.
Otin Nikon uimahousut ja pyyhkeen muovipussista ja mietin, mitä minun pitäisi niille tehdä. Riittäisikö, jos laittaisin ne vain kuivumaan vai pitäisikö ne laittaa pesuun. Haju oli sen verran voimakas, että päätin pestä ne. Heitin ne pyykkikoriin. Saman tien jäin miettimään, miten pahasti ne haisisivat, jos ne pitkään lojuisivat muun likapyykin seassa. Olin kuullut, että jossain tilanteissa märät vaatteetkin saattoivat homehtua. Nappasin Nikon uimahousut ja pyyhkeen korista. Aioin heittää ne pesukoneeseen. Huomasin, että koneen rumpu olikin jo täynnä vaatteita. Oliko Paula pessyt pyykkiä ja jättänyt ne koneeseen? Tutkin vaatteita, mutta en osannut sanoa olivatko ne jo puhtaita vai odottamassa pesua. Kosteilta ne eivät tuntuneet, mutta jos ne olivat jo pitkään lojuneet koneessa, niin ehkä ne olivat ehtineet jo kuivua. Päätin olla ottamatta riskiä ja pestä kaikki uudelleen. Tuijotin Nikon vaatteita kädessäni, jotka olivat kaikki vaaleita. Pesukoneessa lojuvat olivat tummia. Tiesin, että välttämättä kaikkia vaatteita ei voinut pestä keskenään, mutta minulla ei ollut hajuakaan säännöistä, miten pyykit piti lajitella.
Neea palasi yöasu yllään kylpyhuoneeseen.
– Et sitten pesekään nakuna niitä hampaita?
– No en tietenkään, Neea kikatti.
– Osaatko sinä pestä pyykkiä?
– Ai tuolla koneellako? En. Miten niin? Neea ihmetteli.
– Kun nuo koneessa olevat vaatteet pitäisi pestä, mutta en tiedä miten tuo pesukone toimii.
– No sehän on ihan helppoa. Tuosta noin vain säädät lämpötilan ja tuosta sen ohjelman. Niin äitikin sen tekee, Neea selitti.
– No tuon verran minäkin osaan, mutta mistä minä tiedän oikean lämpötilan tai pesuohjelman?
– Ai jaa. En minä osaa, Neea sanoi ja työnsi hammasharjan suuhunsa.
– Olisikohan tuon pesukoneen ohjeet jossain? Noista vaatteiden lapuistahan minä näen sen lämpötilan.
Kaivelin parin paidan pesulaput ja totesin, että niissä mainittu lämpötila oli neljäkymmentä astetta.
– Kato netistä, Neea totesi, kun oli pessyt hampaansa.
– Mitä?
– No ne ohjelmat. Äitikin usein katsoo netistä, kun se tarvii johonkin jotain ohjetta. Kerran kun äiti halusi kutoa sellaisia koristeliinoja, niin se katsoi netistä ohjeen, Neea selitti.
– Hyvä idea! Kiitos Neea. Minäpä katson netistä.
Harmitti, etten ollut itse hoksannut samaa aiemmin. Toisaalta Neeasta oli varmaankin mukavaa, kun onnistui auttamaan isäänsä.
Löysin lopulta ohjeita pesukoneen käyttöön ja tutkittuani lisää vaatteiden pesuohjeita sain valittua sopivan ohjelman. Tosin jouduin ensimmäisen käynnistyksen jälkeen keskeyttämään pesun, koska huomasin unohtaneeni pesuaineen. Toisella kerralla homma onnistui hyvin. Kun pesurumpu koneessa jo pyöri, tajusin että olisin voinut ehkä haistamalla todeta olivatko pyykit jo pestyjä vai eivät. Puhtaat olisivat tuoksuneet pesuaineelle, mutta likaiset taas ummehtuneelle.
Kun lapset olivat menneet nukkumaan noin puoli tuntia normaalia myöhemmin, palasin olohuoneeseen. Istuin sohvalle ja uppouduin mietteisiini. Miksi Paula näki tilanteen niin synkkänä? Minun oli vaikea ymmärtää, millaiseksi Paula todella hahmotti meidän tilanteemme. Mielestäni parisuhteemme oli toiminut hyvin ja perhe-elämä muutoinkin oli sujunut hienosti. Ei elämä tietenkään mitään ruusuilla tanssimista ollut, mutta onko se koskaan sitä? Riitoja meillä oli aina välillä. Ei niitä kuitenkaan kovin tiheästi ollut ja aina ne oli saatu kuitenkin sovittua. Viime aikoina niitä oli enimmäkseen ollut siitä, että jouduin olemaan niin usein pitkiä päiviä töissä. Kyllähän se minuakin harmitti. Mielelläni olisin viettänyt enemmän aikaa kotona, kuin että olisin istunut toimistolla, mutta en minä voinut oikein tilanteelleni mitään. Olin välillä jopa etsinyt uutta työpaikkaa, mutta huonolla menestyksellä.
Yritin soittaa Paulalle. Hän ei vastannut. Jätin vastaajaan viestin, jossa pyysin häntä soittamaan. Valvoin puolille öin, kunnes menin sänkyyn. Kesti vielä pari tuntia ennen kuin nukahdin.
Heräsin tiistaiaamuna normaalisti kellonsoittoon. Halusin ehtiä noin puoli kahdeksaksi töihin, joten herätys pärähti puoli seitsemältä. Nousin ylös, kävin vessassa ja puin päälleni. Aloin tehdä itselleni aamupalaa, kun tajusin että lapset olivat vielä nukkumassa. Riensin herättämään heidät. Se ei onnistunutkaan ihan äkkiä. Varsinkin Nikoa nukutti kovasti.
Kun vihdoin sain lapset petaamaan sänkyjään ja pukemaan vaatteitaan, ryntäsin takaisin keittiöön. Minulla oli töissä liukuva työaika, joten sen puitteissa konttorille piti ilmestyä viimeistään yhdeksältä. Työkuormaani ajatellen se olisi ollut aivan liian myöhään. Päivä oli aloitettava ajoissa, että ehtisin mahdollisimman aikaisin kotiin. Olin tajunnut kuitenkin myös sen, että minun täytyi laittaa lapsille aamupala valmiiksi ennen kuin lähdin itse töihin. Siihen oli vain kymmenen minuuttia aikaa, jotta olisin vielä voinut pitää kiinni puoli kahdeksan aloituksesta.
Tein hätäisesti pari leipää ja kaivoin jääkaapista jogurtit. Nappasin lasit kaapista ja kaadoin niihin maidot. Sen jälkeen otin banaanin ja sulloin sen läppärilaukkuuni. Päätin nauttia aamupalani töissä. Samassa Neea ja Niko tulivat keittiöön. He tuijottivat pöytää ihmeissään.
– Ooksä tehnyt meille aamupalan? Niko ihmetteli.
– Kiitti iskä! Neea hehkutti innoissaan ja istui pöydän ääreen.
– Joo, tein mä teille aamupalan. Mitä ihmeellistä siinä on?
– Ei äiti yleensä tee. Se käskee meidän itse tehdä, Niko naureskeli.
– Ai jaa. Niin, no olettehan te jo sen verran isoja.
– Me ollaan melkein jo teinejä, Neea totesi vakavaan sävyyn.
– Sinä muka teini, Niko hohotti.
– Isi, Niko nauraa mulle, Neea valitti.
– No niin, rauhoitutaanpas sitten taas. Isin pitäisi jo lähteä töihin. Pärjäättekö te varmasti ja ehditte ajoissa kouluun? Mihinkäs aikaan teillä alkoikaan koulu tänään?
– Lukkari on siinä jääkaapin ovessa, Niko muistutti.
– Mulla on ysin aamu ja Nikolla kymppi, Neea valisti.
– Aivan. Muistattehan te lähteä ajoissa?
– Joo, joo, Niko varmisti.
– Aurora ja Emma tulee hakeen mut. Me mennään sit yhdessä, Neea totesi.
– Okei. Isi lähtee sitten töihin. Pitäkäähän oikein mukava koulupäivä.
Ehdin jo eteiseen laittamaan kenkiäni jalkaan, kun Neea ryntäsi perääni.
– Isi, missä mun uikkarit on?
– Uikkarit? Mihin sinä niitä tarvitset?
– Meillä on tänään koulussa uintipäivä. Mä tartten pyyhkeen kans.
– Niinpä tietenkin. Isi hakee ne. Mene sinä syömään aamupalaa.
Ryntäsin lasten vaatekaapille ja kirosin mielessäni, miksi en ollut illalla varmistanut myös Neealta, että hänen koulureppunsa oli pakattu valmiiksi. Yritin etsiä tytön uimapukua, mutta en löytänyt sitä mistään. Pyyhkeen otin makuuhuoneemme liinavaatekaapista.
– Tiedättekö te missä teidän uikkarit yleensä on? huusin lapsille keittiöön.
Niko tuli luokseni.
– Se Neean uikkari on varmaan saunassa kuivumassa. Mehän käytiin sunnuntaina uimahallissa, niin äiti laittoi sen kuivumaan.
Kiitin poikaani ja tarkistin löylyhuoneen. Sieltä kadonnut vaate löytyi. Hain muovipussin keittiöstä ja sulloin pyyhkeen uimapuvun kaveriksi sen sisään. Näytin kassia Neealle.
– Jätän tämän eteiseen sinun koulureppusi viereen. Ota se siitä mukaan.
– Onko minun pakko kantaa sitä pussia kädessä? Neea sanoi vakavana.
– Ei tietenkään. Miten niin? Sinähän voit laittaa sen reppuun.
– Ai. Okei. Mutta eikö kaikki kirjat mene sitten märiksi, kun minä olen ollut uimassa. Se uimapuku on kuitenkin ihan märkä. En minä saa sitä kuivattua siellä uimahallilla.
– Jos sinä laitat ne sinne muovipussiin ja solmit sen kiinni, ennen kuin laitat pussin reppuun, niin ei ne sitten kastele kirjoja.
– Mutta en minä osaa solmia, Neea totesi.
– Miten niin et osaa? Sinähän olet jo yhdeksänvuotias, kai sinä nyt osaat solmun tehdä? Osaathan sinä solmia kengännauhatkin?
– Ei mulle kukaan oo opettanut pussin solmimista, Neea vastasi suu mutrulla.
– Osaa se. Neea ei vaan viitsi itse tehdä mitään, Niko huokaisi.
– Älä puutu mun asioihin, Neea ärähti Nikolle.
– No niin, sitten taas rauhoitutaan. Pyydä opettajaa solmimaan, kyllä hän auttaa. Nyt isin on pakko mennä töihin. Kun tulette koulusta, niin voitte syödä jotain välipalaa jääkaapista. Minä teen ruoan heti, kun pääsen kotiin.
– Mitä meillä on ruoaksi? Niko kysyi.
– En tiedä vielä.
Riensin eteiseen ja asunnosta rappukäytävään. Minulla ei ollut hajuakaan mitä ruokaa tekisin iltapäivällä. En ollut muistanut tarkistaa mitä jääkaapista tai pakastimesta löytyisi. Jäätyneistä aineksista ei tosin olisi hyötyä, ne olisi pitänyt ottaa sulamaan jo ennen kuin lähdin.
Päästyäni työpaikalle kello oli viittä vaille kahdeksan. Avasin tietokoneeni ja tarkistin sähköpostit. Masennuin heti, sillä tajusin, että hommia oli tullut rutkasti lisää.
Olin tekemässä kiireellistä raporttia, kun huomasin kellon olevan varttia vaille neljä. Juuri silloin muistin, ettei Paula ollutkaan kotona eikä tulisi kotiin tekemään ruokaa. Minulla oli edelleen päivälliseen liittyvä ongelma ratkaisematta. Lapset olisivat varmasti nälkäisiä kotona ja ruokaa pitäisi tehdä nopeasti. Koska en tiennyt tarkasti mitä kaikkia ruoka-aineita kotona jo oli, päätin mennä helpoimman kautta. Toinen ongelma oli työtaakkani. Raportti piti saada valmiiksi ja sen lisäksi olisi pitänyt tehdä vielä yksi selvittelytyö. Päätin ottaa läppärini kotiin ja tehdä työt loppuun kotisohvalta käsin.
Onneksi kotimatkani varrella oli pizzeria, josta sain hankittua einestä pöytään. Seuraavaa päivää varten minun pitäisi tehdä ostoslista valmiiksi. Ehkä voisin käydä vielä illalla kaupassa, jos vain saisin työt ensin valmiiksi.
Päästyäni kotiin Niko tuli jo eteisessä vastaan. Nähdessään pizzalaatikot hän hihkaisi riemusta.
– Neea! Iskä toi pizzaa! Meillä on pizzapäivä! Jeee! Niko ilakoi.
Pian Neea tuli varmistamaan, että isoveli puhui todella totta. Hänkin innostui tuomastani yllätyksestä. Niko auttoi kantamaan laatikot keittiön pöydälle. Minä nappasin pizzaleikkurin, lautaset ja lasit kaikille kolmelle. Neea haki maidon jääkaapista.
Ruoka teki kauppansa. Lapset kehuivat kilpaa, miten herkullista se oli. He myös ihmettelivät miksi meillä keskellä viikkoa oli pizzapäivä, kun yleensä niitä syötiin vain joskus viikonloppuisin. Selitin, ettei isi ehtinyt kokkailemaan. Niko toivoi, että isällä olisi kiireinen työpäivä huomennakin.
Kesken ruokailun puhelimeni pärähti soimaan. En tunnistanut numeroa, josta puhelu tuli. Arvelin ensin, että kyseessä olisi joku lehtikauppias, mutta päätin kuitenkin vastata.
– Kairakan hammaslääkäriasemalta Henna Ruusu päivää.
– Päivää, vastasin hieman ihmeissäni.
– Soittelen Neea Iittilän tarkistusajasta. Hänelle olisi ollut tänään varattuna aika kello kuusitoista, mutta Neeaa ei ole täällä näkynyt, niin soittelin hänen äidilleen, joka pyysi olemaan yhteyksissä teihin. Tehän olette Neean isä eikö niin?
– Kyllä. Paula on tosiaan työmatkalla ja hän on yleensä hoitanut nämä lasten hammaslääkärijutut. Nyt täytyy sanoa, että tämä Neean aika on mennyt minulta kyllä täysin ohi. Olen pahoillani.
– Aivan niin. Ilmeisesti teillä on tullut jokin kommunikaatiokatkos, niin unohtui sitten tämä Neean aika aivan kokonaan, Ruusu totesi.
– Niinhän siinä on tainnut käydä.
– No sellaista sattuu. Normaalistihan me veloitamme peruuttamatta jättämisestä, mutta kun teidän kohdallanne tämä on ensimmäinen kerta ja tässä oli tällainen työmatkakin sotkemassa kuvioita, niin annetaan armon käydä oikeudesta. Mutta uusi aika pitäisi varmaankin sopia, menee tosin tuonne parin kuukauden päähän. Meillä on melkoiset jonot täällä kunnallisella puolella.
– Aivan. Sopiihan se. Sovitaan uusi aika.
Hain eteisen lipastosta paperia ja kynän. Kirjoitin päivämäärän ja kellonajan lapulle ylös. Puhelun päätyttyä palasin ruokapöydän ääreen.
– Neea. Sinullako olisi ollut hammaslääkäri tänään?
– Ai niin. Minä unohdin. Sori, Neea vastasi tuijottaen pizzaa lautasellaan.
– Ai muka unohdit. Sä et halunnut sanoa, kun sä pelkäät, Niko kiusasi.
– Enkä pelkää! Neea vastasi vihaisena.
– Ja sitten taas rauhoitutaan. Ei tämä sinänsä Neean syy ole. Ihmettelen vain, miksi äiti ei tästä sanonut mitään ennen kuin lähti matkalleen.
– Mutta onhan se merkattu sinne kalenteriin, Niko totesi.
– Mihin kalenteriin?
– Seinäkalenteriin. Se mikä on siinä lipaston yläpuolella eteisessä, Niko jatkoi.
Kävelin eteiseen. Kalenterin olemassaolosta toki tiesin, mutta nyt vasta huomasin, että joku oli kirjoittanut siihen merkintöjäkin. Neean hammaslääkäriaika oli selkeästi kirjattu tiistaipäivän kohdalle. Kirosin mielessäni. Tutkin viikon loput päivät. Seuraavalle päivälle oli merkattu Neean tanssikerho ja torstaille Nikon jalkapallotreenit. Perjantain kohdalla luki Emman synttärit kello seitsemäntoista.
Palasin keittiöön.
– Oli se sinne kalenteriin merkattu. Ja huomenna on Neean tanssikerho. Sehän oli muistaakseni kuudelta.
– Eikun se alkaa vasta puoli seitsemältä, Neea korjasi.
– Mun treenit alkaa kuudelta torstaina, Niko sanoi.
– Entä mikäs se synttärihomma on perjantaina?
– Emman synttärit. Äiti lupasi jo, että mä voin mennä, Neea puolustautui.
– Missä ne pidetään?
– Emman kotona tietenkin.
– No missä se Emma asuu?
– Se oli siinä kutsukortissa se osoite, Neea kertoi.
– Missä se kutsukortti on?
– Kai se jossain on, Neea totesi ja tunki lisää pizzaa suuhunsa.
– Mutta minun täytyy tietää, että osaan viedä sinut sinne, joten se kortti pitää löytää.
– Voithan sä kysyä Emman äidiltä, mikä niiden osoite on, Neea ehdotti.
– Ei minulla ole Emman äidin puhelinnumeroa.
– Äidillä on. Kysy siltä, Neea jatkoi.
– No tuota. Jos me etsitään se kortti ensin. Pitääkö sille Emmalle olla joku lahja?
– Tietenkin pitää. En kai mä kehtaa mennä sinne ilman lahjaa. Kaikkihan sitten kiusaa mua, jos mulla ei oo lahjaa Emmalle, Neea totesi hieman loukkaantuneena.
– Mistä se Emma tykkäisi? Jos isi käy kaupassa, niin voisin ostaa sen lahjan samalla.
– Emma toivoi sellaisen Shibajuku shizukan, Neea kertoi.
– Minkä?
– Ookko sä tyhmä? Ei iskä voi sellaista ostaa, Niko naurahti.
– Mut sellaista Emma toivoi, Neea intti.
– Mikä se on? Mikä se nimi oli?
– Shibajuku shizuka. Se on sellainen nukke, jolla on iso pää, värikkäät hiukset ja vaihdettavat vaatteet, Neea selitti.
Kirjoitin nimen ylös samalle paperille, jossa oli Neean uusi hammaslääkäriaika.
– Onko se sibuja kalliskin?
– Iskä, se on Shibajuku. Se maksaa vissiin jotain viisikymppiä, Neea totesi.
– Viisikymppiä. En kai minä nyt niin kallista lahjaa ala ostamaan. Korkeintaan kympin lahja.
– Mitä mä sanoin, Niko naurahti.
– Selvä. Mut mä en sit tiedä mitä sille Emmalle vois ostaa, Neea jatkoi.
– No kysy koulussa huomenna mistä Emma voisi tykätä. Ostetaan sen mukaan sitten jotain.
Kun pizzat oli syöty, lapset riensivät ulos leikkimään. Keräsin astiat pöydältä ja sulloin ne tiskikoneeseen. Keitin itselleni kahvia ja menin olohuoneeseen. Otin läppärin ja aloin viimeistelemään töissä aloittamaani raporttia.
– Isi!
Säikähdin, koska en ollut kuullut oven avautuvan. Niko oli tullut eteiseen.
– No mitä?
– Saanko mä mennä Aarolle kylään?
– Missä se Aaro asuu?
– Tuossa tien toisella puolella.
– Mitä te sitten teette siellä?
– No pelattais. Aarolla on uus hyvä peli pleikkarille.
Mietin hetken, että Niko pelasi jo muutenkin aivan liikaa kännykällä ja omalla Xboxillaan. Samassa kuitenkin muistin omat tekemättömät työni. Jos Niko olisi Aaron luona, minulla olisi todennäköisesti rauhallisempaa kotona tehdä raporttini valmiiksi.
– No sen kun menet, mutta puoli kahdeksalta pitää olla kotona.
– Okei.
Ovi paukahti kiinni. Säikähdin toistamiseen. Kesti hetken ennen kuin pystyin keskittymään jälleen raporttiini. Noin viiden minuutin kuluttua ovi avattiin jälleen. Kuulin miten Neea itki kovaan ääneen. Riensin eteiseen.
– No mikä nyt on hätänä?
– Mä kaaduin. Polveen sattuu.
– Näytähän sitä.
– Emmä pysty. Siihen ottaa niin kipeää.
– Miten sinä tulit kotiin?
– Kävellen.
– No ei siihen sitten kovin pahasti ole sattunut.
– Mutta jos se on poikki tai murtunut?
– Siinä tapauksessa et olisi päässyt omin jaloin kotiin. Nosta sitä lahjetta, niin katsotaan. Housut on ainakin revenneet.
Polvessa oli asfaltti–ihottumaa. Käskin Neean riisua housut. Puhdistin haavan ja laitoin laastaria, vaikka olisi ilmankin pärjännyt. Psykologinen vaikutus oli kuitenkin huomattava, kun naarmut sai piiloon pienen tytön katseelta. Neea halasi minua ja kiitti. Sitten hän haki uudet ehjät housut ja meni takaisin ulos.
Vein rikkinäiset housut pyykkikoriin. Arvelin, että ehkä Paula osaisi ne korjata sitten, kun palaa kotiin. Jäin hetkeksi kylpyhuoneeseen miettimään. Tajusin, etten ollut ajatellut Paulaa koko päivänä. Ajatukseni olivat olleet niin kiinni ensin töissä ja sitten kotiasioissa, jonka jälkeen olin yrittänyt tehdä raporttia. Se ei ollut edistynyt lainkaan. Päätin yrittää saada sen vielä loppuun illan aikana. Vilkaisin kelloa. Seitsemän jo. Pian lapset tulisivat iltapalalle, enkä minä sen jälkeen pystyisi tekemään töitäni ennen kuin vasta lasten mentyä nukkumaan.
Palasin olohuoneeseen. Ajatukseni takkusivat. En pystynyt keskittymään työhöni. Tuijotin koneen ruutua, mutta päässäni kiersi vain ajatuksia lapsista, Paulasta ja kaupassa käynnistä. Olin unohtanut kokonaan kauppareissun. Riensin eteiseen ja otin paperia ja kynän lipaston laatikosta. Availin keittiön kaappeja ja yritin keksiä mitä kaupasta pitäisi ostaa. En ollut varma söivätkö lapset viiliä, joten kirjoitin listalle vain jogurttia. Pakastimessa oli jauhelihaa ja broilerin suikaleita. Otin jälkimmäisen paketin sulamaan, siitä voisin tehdä pastalle kastikkeen. Jääkaapissa oli rasvatonta, laktoositonta ja kevyt maitoa yksi purkki kutakin. En ollut aivan varma minkä verran mitäkin pitäisi ostaa. Päätin varmistaa asian lapsilta.
Neea palasi kotiin. Hän riisui ulkovaatteet ja jätti ne jälleen eteisen lattialle.
– Neea. Tulehan takaisin.
– No mitä?
– Missä me säilytämme vaatteita?
– En minä tiedä, Neea ihmetteli.
– Eikö kukaan ole koskaan kertonut sinulle sitä?
– No, ei varmaankaan. Tai ehkä joskus. En minä muista, Neea hihitteli.
– Nyt laitat vaatteet naulakkoon roikkumaan ja kengät omalle paikalleen, mars, mars, ärähdin.
Neea ryntäsi suorittamaan saamaansa tehtävää. Vilkaisin kelloa, se oli jo puoli kahdeksan.
– Missäs Niko on?
– Eikö se oo siellä Aaron luona? Neea ihmetteli.
– Ai niin.
Otin puhelimeni ja soitin Nikon numeroon. Kuulin miten hänen kännykkänsä pärähti olohuoneessa soimaan. Poika ei ollut ottanut luuriansa mukaan.
– Käypä hakemassa se Niko kotiin.
– En mä tiedä missä se Aaro asuu, Neea totesi.
– Et tiedä?
– Ei se mun kaveri oo. Ei mulla oo poikakavereita, Neea sanoi loukkaantuneena.
Menin olohuoneeseen ja otin Nikon puhelimen. Etsin yhteystiedoista Aaron ja soitin hänen numeroonsa. Pian hento pojan ääni vastasi hämmentyneenä puhelimeen. Kerroin kuka olin ja pyysin Aaroa käskemään Nikon kotiin. Kymmenen minuutin kuluttua poikakin oli palannut pesäänsä.
Iltatoimet sujuivat kohtalaisen hyvin. Iltapala saatiin onnistuneesti päätökseen, jonka jälkeen Niko kävi suihkussa oma-aloitteisesti. Ihmettelin tätä, mutta en vastustanut, koska puhtaus on vain hyvä asia. Lasten nukkumaanmenon aikana muistin jälleen koulureput. Menin ensin Neean huoneeseen, missä tyttö oli jo sängyssään odottamassa hyvän yön toivotuksia.
– Niin oliko sinulla tänään sitä uintia siellä koulussa?
– Joo. Meillä oli tosi kivaa. Uskalsin hypätä trampoliinilta, Neea hihkui.
– Trampoliinilta?
– Se tarkoittaa ponkkulautaa, Niko korjasi viereisestä huoneesta.
– Niin joo. Sellainen ponnahduslauta, Neea oikaisi.
– Sehän oli hieno homma. Osasitko hypätä hyvin sieltä, ettet tullut mahapläiskää alas?
– Joo, jalat edellä, Neea jatkoi.
– Hyvä juttu. Missäs ne sinun uimakamppeet on?
– Ai niin. Ne unohtui reppuun. Sori. Voisitko sä ottaa ne sieltä? Neea pyysi.
Mieleni teki käyttää muutamia aikuisten voimasanoja, mutta maltoin mieleni. Nappasin pussin repusta ja toivotin hyvät yöt Neealle ja Nikolle. Kylpyhuoneessa jouduin taistelemaan liian tiukkaan vedetyn solmun parissa mielestäni turhan monta minuuttia.
Loppuilta sujui töiden parissa. Kun sain lopulta raporttini valmiiksi, kello oli jo melkein kaksitoista. En jaksanut enää aloittaa toista tehtävääni, joten menin itseeni pettyneenä nukkumaan.
Keskiviikko sujui mainiosti aamun ja aamupäivän osalta. Edellisestä päivästä viisastuneena annoin lasten hoitaa itse omat aamupalansa. Nikon ruokailuun jouduin kuitenkin puuttumaan, ettei hän olisi syönyt kolmatta kulhollista muroja.
Töissä olin saanut esiteltyä raporttini esimiehelleni, kun sain puhelun koulusta. Soittajana oli Neean opettaja Oili Eränkö.
– Niin, pahoittelut, että soitan näin kesken työpäivän. Soitin kyllä vaimollenne ensin, mutta hän kertoi olevansa matkoilla ja pyysi olemaan sinuun yhteyksissä. Tilanne on nyt sellainen, että Neean pitäisi päästä kotiin. Hän on sairastunut. Normaalistihan lapset kyllä pääsevät itse kulkemaan, mutta tässä tapauksessa olisi parempi jos voisit tulla hänet hakemaan. Onnistuisiko sellainen?
– Mitä sitten on tapahtunut?
– Neealla on puhjennut vatsatauti ja sanotaanko nyt vaikka niin, että tavaraa on tullut vauhdilla peräpäästä. Siksi ajattelin, että jos voisit autolla hakea. Kannattaa varmaan ottaa jotain muovia suojaksi auton penkille. Neean vaatteet on aika sottaisessa kunnossa. Varavaatteet tietenkin kannattaisi ottaa mukaan, mutta voi tietenkin matkan aikana sattua uudelleen näitä vahinkoja.
– Aivan. Ei tässä varmaan sitten muukaan auta. Minä tulen hakemaan Neean.
Pomoni katsoi minua arvoituksellisesti.
– Ei kai mitään vakavaa? hän kysyi.
– Ei sentään. Neealle on iskenyt joku vatsatauti ja minun pitäisi hakea hänet kotiin. Mitenkähän tämä nyt onnistuu, kun vaimonikaan ei ole kotona, tai siis töissä? Tai on hän töissä, mutta siis matkoilla.
– Eihän siinä mitään. Sinun pitää tietenkin mennä hoitamaan lastasi. Kyllä nämä työt täällä aina saadaan järjestettyä.
– Niinkö? Pitäisikö minun kuitenkin ottaa läppäri kotiin ja…
– Höpö höpö. Sinä keskityt nyt kotona vain lapsesi hoitamiseen. Vatsataudit on inhottavia ja vie isonkin miehen heikoksi saati sitten pienen lapsen. Jos vaimosikaan ei ole kotona, niin totta kai sinun täytyy hoitaa lapsesi kuntoon, eikö niin? pomoni selitti.
– Mutta entä jos se tauti jatkuu pitkään? Tarkoitan useamman päivän.
– No sitten olet useamman päivän poissa. Ei noilla esityksillä ja raporteilla mikään hoppu ole. Ja voihan se Riipiäisen Petteri auttaa. Hän pystyy kyllä tuuraamaan ja jeesaamaan, että kyllä me täällä pärjätään. Nyt lähdet hakemaan tytärtäsi ja unohdat meidät hetkeksi. Ei se varmaan ole pahitteeksi sinullekaan. Sinä olet niin kovaa tahtia painanut hommia jo pidemmän aikaa. Siitä meidän varmaan pitää muutenkin keskustella sitten myöhemmin. Voitaisiin keventää sinun työtaakkaasi. Mutta nyt lähdet hakemaan sen tyttösi, onko selvä! pomo komensi.
Olin hämilläni. Esimieheni suhtautuminen tilanteeseen oli kerrassaan hämmentävää. Minä saatoin olla noin vain ex tempore poissa työpaikaltani, mutta se ei kuitenkaan aiheuttanut mitään paniikkia töissä. Miten ne kaikki rästityöt hoituisivat? Olikohan esimieheni kuitenkaan ihan tilanteen tasalla? Ehkä hän ei aidosti tiennyt, mitä kaikkea minulla oli vielä hoitamatta? Pomoni oli ollut tehtävässään vasta muutaman kuukauden. Olihan hän ollut aiemmin samalla osastolla töissä, mutta esimiesroolissaan vasta vähän aikaan. Tuskin hän oli päässyt täysin vielä kartalle, missä oikein mentiin.
Onnekseni Neea ei ripuloinut automatkalla. Kotiin päästyämme hän kuitenkin ryntäsi vessaan oksentamaan eikä osunut pönttöön. Autoin tyttöä puhdistautumaan ja laitoin hänet sänkyyn, minne pieni ressukka nukahti.
Vessan siivoamiseen kului melkoinen tovi. En ollut aivan varma millaisilla välineillä saatoin puhdistaa lattiaa, pesualtaan kaapin ovea, pönttöä ja seiniä. Pelkäsin, että oksennuksen etova haju tarttuisi välineisiin. Mietin olisiko harjaa tai luutuja mahdollista pestä pesukoneessa. Uhrasin pari rullaa vessapaperia, joilla kaavin pahimmat roiskeet muovipussiin. Lopulta sain urakkani päätökseen. Viedessäni kassia roskakatokseen hämmästelin, miten niin pienestä tytöstä voi tulla niin paljon tavaraa ulos.
Vilkaisin kelloa sisälle tultuani. Se oli kaksitoista. Niko pääsisi kahdelta koulusta. Pohdin voisinko jättää Neean yksin kotiin siksi aikaa, kun kävisin ruokakaupassa. En uskaltanut ottaa riskiä, joten päätin yrittää selvitä niillä mitä kotona oli. Pastaa ei ollut, mutta riisiä sentään löytyi. Se kävisi mainiosti broilerin kanssa. Kastikkeen osasin väsätä parhaiten Knorrin valmisainepussien avulla, mutta nyt en päässyt niitä ostamaan. Ruskeaa kastiketta olin yrittänyt tehdä joskus opiskeluaikoinani, mutta palomiesten lähdettyä olin päättänyt, etten ryhdy sellaiseen puuhaan enää ikinä. Hain currykastikkeen ohjetta netistä, mutta lähes kaikki pohjautuivat maitoon. En uskaltanut lähteä kokeilemaan, sillä olin kuullut kauhutarinoita miten helposti maito palaa pohjaan. Muistin nähneeni pakastimessa wok–vihannespussin. Oloni helpottui saman tien. Keittäisin riisiä ja niiden kanssa paistettua broileria ja wok–vihanneksia. Helppo ruoka.
Neljän aikaan ateria oli valmis. Neealle oli noussut kuume. Hän oli käynyt pari kertaa vessassa yökkäämässä, mutta koska hän oli kotiin päästyään juonut vain vähän vettä, ei vatsastakaan ollut enää mitään ammennettavaa. Hihkaisin Nikon syömään. Päästyään pöydän äärelle hän tuijotti epäuskoisena ruokakattilaa.
– Siis mitä tää niinku on? Niko kysyi.
– Iskän spesiaaliruokaa – wokkirisottoa, naurahdin.
– Mut mähän en oikein tykkää riisistä, Niko sanoi selvästi inhoa tuntien.
– Et tykkää riisistä? Olethan sinä sitä ennen syönyt?
– En oo. Ehkä joskus pikkuisena, mutta nykyisin en tykkää. Onko mun pakko ottaa riisiä?
– No nyt kun kaikki ainekset on sekoitettu keskenään samaan kattilaan, niin aika hankalaa siitä on sitä riisiä karsia poiskaan.
– Mut ku mä en tykkää. En mä pysty syömään tuota, Niko sanoi selvästi pala kurkussa.
– Muuta ruokaa ei nyt ole.
– Enks mä voi tehdä vaikka lämpimiä leipiä? Mä osaan kyllä ite tehdä niitä, Niko aneli.
Tuijotin pettyneenä poikaani. En ymmärtänyt tilannetta. Olin varma, että meillä oli aiemminkin ollut riisiruokia ja että Niko olisi niitä syönyt.
– Etkö sinä voi syödä broileria ja kasviksiakaan?
– No kyllä mä broilerista tykkään.
– Ja entä kasvikset?
– No kun tuossa on tuota parsakaalia ja porkkanaa. Mä en oikein voi syödä niitäkään. Mulle tulee aina paha olo, jos mä syön niitä.
– Voi helvetti! Ja minä niin suuren vaivan näin, kun tein meille ruokaa ja minäkö saan nyt sitten syödä kaiken ihan yksin?
– On se varmaan ihan hyvää, mut ku mä en vaan pysty syömään, Niko selitti. Kyyneleet eivät olleet kaukana.
Tuijotin hetken aikaa Nikoa. Ymmärsin, että poika oli tosissaan. Hän selvästi kammoksui ruokaani. Näin samalla välähdyksen omasta lapsuudestani, kun isäni pakotti minut syömään kesäkeittoa, jota inhosin sydämeni pohjasta.
– No, tee sitten niitä leipiäsi.
Niko nousi tuolistaan ja tuli viereeni. Hän halasi minua silmät kostuneina.
– Kiitos isi.
Ruokailumme jälkeen ilta sujui ongelmitta. Neean vointi tasaantui, joskin kuumeilu jatkui. Tutkin lääkekaappia, mutta en löytänyt sieltä mitään sellaista lääkettä, jota olisin uskaltanut antaa tytölle. Ehkä oli parempikin niin. Neea olisi todennäköisesti vain oksentanut lääkkeen, koska olisin joutunut antamaan hänelle pillerin kanssa kuitenkin jotain juomista.
Illalla, kun Niko oli jo mennyt nukkumaan, ajatukseni palasivat töihin. Mietin uudelleen sitä, mitä esimieheni oli minulle kertonut. Olin yhä hämmentynyt hänen reaktiostaan. Pomolleni oli itsestään selvää, että jäisin kotiin hoitamaan lastani. Se oli tietenkin hienosti ajateltu häneltä. Olin kuitenkin huolissani työstä. Petteri Riipiäinen toki tiesi hommistamme lähes yhtä paljon kuin minä, mutta mielestäni hän teki hieman huolimattomampaa jälkeä kuin minä. Pomo kuitenkin tuntui luottavan hänen panokseensa ja siihen, että pystyisi hoitamaan myös minun tuuraamisen. Pelkäsin, että joutuisin jälkeenpäin korjaamaan paljonkin Petterin tekemiä virheitä tai epätarkkuuksia raporteissa ja exceleissä.
Aivan lopuksi esimies oli sanonut, että meidän tulisi keskustella enemmänkin työkuormani helpottamisesta. Ihmettelin miksi hän niin sanoi. Olinhan aina pystynyt hoitamaan kaikki hommani ansiokkaasti. Ei minulla ollut koskaan ollut ongelmia suoriutumisessani. Vaikka välillä pitkiä päiviä teinkin ja joskus aikataulut olivat tiukkoja, olin kuitenkin aina saanut hommani hoidettua. En tietenkään vastustanut ajatusta, että voisin tehdä normaalipituisia päiviä. Mielelläni tekisin vähemmän töitä, mutta en silti halunnut, että tehtävien raakaaminen vaikuttaisi kuitenkaan mahdollisuuksiini edetä urallani.
Tajusin ikävöiväni Paulaa. En halunnut menettää häntä. Olihan hän nainen, jota yhä rakastin. Perhettäni en halunnut hajottaa. Tunsin hämmennystä ja epävarmuutta työni suhteen. Kaipasin Paulaa tukemaan minua. Halusin hänen valavan luottamusta minuun. Ennen kaikkea toivoin hänen vain olevan vierelläni. Yritin jälleen soittaa vaimolleni. Ei vastausta.
Torstaina heräsin jälleen kellonsoittoon. Olin nukkunut yöni huonosti. Minua huoletti, jos Neea olisi alkanut oksentamaan yöllä. Niin ei kuitenkaan ollut onneksi käynyt. Tytön vointi oli aamulla kohtuullisen hyvä. Hirmuinen nälkä hänellä oli, mikä ei tietenkään ollut ihme. Pelkäsin, että Niko sairastuisi samaan tautiin.
Niko söi aamupalaansa ja luki samalla Aku Ankkaa. Neea ahmi leipäänsä. Minä join kahvia. Tuntui oudolta, kun ei tarvinnut lähteä töihin.
– Niko lukee lehteä ruokapöydässä, Neea huomautti.
– Entä sitten, Niko vastasi.
– Äitihän on sanonut, ettei ruokapöydässä saa lukea, Neea totesi.
– No niin Niko. Laitahan se lehti pois, pyysin.
Niko heitti lehden mielenosoituksellisesti pöydän toiselle reunalle mistä se tippui lattialle.
– Ei lehtiä saa heitellä, Neea moitti.
– Pidä turpas kiinni, Niko ärähti.
– Niko! Ei tuollaista kielenkäyttöä! Nyt nostat sen lehden lattialta ja pyydät Neealta anteeksi.
Niko selvästi tuskastuneena nousi tuolistaan ja nosti lehden pöydälle. Sen jälkeen hän palasi omalle paikalleen, katsoi Neeaa ja sanoi ”sori”.
– Ei kun kunnolla pitää pyytää, Neea vaati.
– Mä pyysin jo, Niko vastusteli.
– Nyt pyydät Niko kauniisti anteeksi Neealta. Ei se ole iso asia, komensin.
Niko nousi tuoliltaan ja halasi Neea.
– Anteeksi Neea, Niko lähes kuiskasi.
– Saat anteeksi, Neea julisti juhlallisesti ja hymyili.
– Sinä taidat olla jo täysin parantunut siitä taudistasi, totesin Neealle.
– Opettaja on sanonut, että jos on kuumetta niin pitää olla seuraavakin päivä poissa koulusta, Neea vastasi säikähtäneenä.
– Aivan. En tarkoittanutkaan, että sinun pitäisi tänään mennä kouluun.
Lapset söivät aamupalansa loppuun ja Niko lähti. Neea meni omaan huoneeseensa leikkimään leluillaan. Keräsin astiat ja ruoat pois keittiön pöydältä ja menin olohuoneeseen. Otin kännykkäni ja vilkaisin työsähköpostit. Neljäkymmentäseitsemän uutta mailia. Vilkuilin ne nopeasti läpi. Tuskastuin, koska tajusin jälleen työkuormani lisääntyvän. Oli tullut useita pyyntöjä päivittää jotain tietoja jonnekin ja tehdä lisää selvittelyjä ties mistä asioista. Osaan eilisen viesteihin Petteri oli vastaillut. Hän pääasiassa kuittasi tehneensä suurimman osan töistä, mitä minulla oli jäänyt kesken lähtiessäni hakemaan Neeaa koulusta. Mietin miten paljon niissä mahtoi olla nyt virheitä, jotka joutuisin korjaamaan jälkikäteen.
Yhtäkkiä Neea hyppäsi viereeni sohvalle. Säikähdin niin, että puhelin putosi kädestäni lattialle.
– Miten sinä tuolla lailla hypit?
– Mulla on tylsää. Voisitko sä tehdä jotain kivaa mun kanssa? Neea pyysi.
– No mikä olisi sellaista kivaa?
– Jos me vaikka pelattaisiin jotain?
– Isi on kuule niin huono noissa videopeleissä. En minä oikein osaa niitä pelata.
– Eikun jotain lautapeliä. Ei olla pitkään aikaan pelattu niitä, Neea jatkoi.
– Jaa. No mitäs lautapeliä sinä haluaisit pelata?
– Vaikka sitä Piirrä ja arvaa.
– Voiko sitä oikein kahdestaan pelata? Eikös siinä pitäisi olla useampia mukana?
– No vaikka Unoa sitten.
– Se ei ole oikeastaan lautapeli, mutta voin minä sitä pelata. Haetko meille kortit? Pelataan vaikka tuossa lattialla.
– Joo, mä haen ne, Neea vastasi innokkaana.
Kun olimme pelanneet useamman kierroksen Unoa, Neea alkoi valittaa nälkäänsä. Tajusin, etten ollut lainkaan huomioinut tilannetta. Olin alun perin suunnitellut käyväni kaupassa jo edellisenä päivänä, mutta jätin sen väliin, koska Neea oli sairastunut. Nyt en ollut enää muistanut tilannetta tai huomannut ottaa pakastimestakaan mitään sulamaan. Päätin lähteä saman tien kauppaan. Koska Neea oli jo hyvässä kunnossa, hän pärjäisi kyllä hetken aikaa yksin kotona. Ensin yritin tarjota tytölle edellispäivän broileriwokkirisottoa, mutta ei se tehnyt kauppaansa Neeallekaan. Oli siis keksittävä jotain muuta.
– Isi lähtee käymään kaupassa. Sinähän voit sillä välin vaikka katsoa jonkin elokuvan.
– Ootko sä kaksi tuntia kaupassa? Neea ihmetteli.
– En tietenkään. Ei minulla mene varmaan kuin ehkä puoli tuntia. Miten niin?
– No kun leffat kestää yleensä kaksi tuntia, Neea perusteli.
– Se on totta. Mutta jos et halua katsoa elokuvaa, niin lue vaikka jotain kirjaa. Eikös sinulla ollut se uusi Ofelia-kirja?
– Mä luin sen jo. Enkö mä vois tulla sun mukaan?
– Onkohan se kovin viisasta, kun vielä eilen illalla olit kuumeessakin?
– En mä halua jäädä yksin kotiin, Neea surkutteli.
– No, kai sinä nyt yhden kauppareissun verran voit tulla mukaan.
Menimme lähimarkettiin. Neea löysi lähes jokaisesta hyllyväliköstä jotain kiinnostavaa, mikä olisi ollut pakko ostaa. Saatoin huomata miten pettymys kasvoi yhä suuremmaksi, kun jouduin jatkuvalla rumputulella vastaamaan tytön toiveisiin kieltävästi.
– Mitä jogurttia ostettaisiin? kysyin Neealta.
– Ihan sama, Neea vastasi tympääntyneenä.
– No mistä mauista sinä pidät?
– Mitä väliä sillä on. Sinä kuitenkin sanot, että ei käy, Neea murjotti.
– Jogurtit on eri asia. Me tulimme ostamaan vain ruokatarvikkeita.
– No, osta sitten vaikka mansikan makuista. Niistä minä tykkään, Neea vastasi hiljaisella äänellä.
– No niin, eihän se nyt niin vaikeaa ollut.
– Mekö ei osteta mitään muuta kuin ruokaa? Neea kysyi.
– Niin. Tämä on vain tällainen pikainen kauppareissu.
– Sitten minä en voi mennä Emman synttäreille, Neea sanoi itku kurkussa.
– Miten niin?
– No kun meidän piti tänään ostaa se lahja Emmalle, Neea tihrutti.
– Ai niin. Olet oikeassa. Olisiko täällä jotain sellaista, mistä Emma pitäisi?
– En minä tiedä, kun en ollut tänään koulussa. Minä en ole voinut kysyä Emmalta, mistä se pitää, Neea sanoi kuulostaen marttyyriltä.
– No ehkä me jotain keksitään. Käydään katsomassa leluosastolta jotain.
Pitkän aprikoinnin päätteeksi lahjaksi valikoitui Top Model -kirja ja sen kylkiäisiksi Brain Blasterz -karkkipakkaus. Ostin samanlaiset karkit myös Nikolle ja Neealle. Lopulta pääsimme kotiin. Purin kauppakassit ja lämmitin Neealle ostamani perunalihasoselaatikon. Sellaista kuulemma äitikin aina joskus oli ostanut. En itse muistanut milloinkaan nähneeni sellaisia jääkaapissamme, mutta en jaksanut alkaa väittämään vastaan. Tyttö söi annoksensa nopeasti. Itselleni tein lämpimän voileivän.
Katseeni osui Top Model -kirjaan, joka oli lipaston päällä odottamassa paketointia. Se herätti uuden ajatuksen.
– Oliko meillä mitään syntymäpäiväkorttia Emmalle?
– Ei ole. Se unohtui, Neea säikähti.
– No, ehkä sitä ei tarvitse. Lahjahan varmaan riittää.
– Pitää olla korttikin. Se olisi tosi noloa, jos menisin ilman korttia sinne, Neea uhosi.
– Mutta onko se todella niin tärkeä?
– On tietenkin. Sellainen pitää olla, Neea intti.
– No, jos minä haen sellaisen iltapäivällä. Huomasin, että unohdimme ostaa margariinia, joten käyn vielä joka tapauksessa uudestaan kaupassa.
Ruokailtuamme Neea meni piirtämään. Istuuduin olohuoneen sohvalle. Katselin nopeasti eilisen päivän postin läpi, jonka olin unohtanut olohuoneen pöydälle. Pelkkiä mainoksia ja Paulalle joku kirje ilmeisesti jostain naistenlehdestä. Oikaisin itseni makuuasentoon. Menisi vielä pari tuntia ennen kuin Niko tulisi koulusta. Neea oli rauhassa touhuamassa omia juttujaan huoneessaan. Nyt olisi ollut hyvä hetki isälle harrastaa jotain. Tajusin, ettei minulla oikeastaan ollut harrastuksia.
Joskus olin käynyt lenkeillä ja pelannut sulkapalloa. Kun lapset syntyivät, vapaa-ajan aktiviteetit jäivät aika lailla pois kuvioista, koska pienet taaperot vaativat jatkuvaa huolenpitoa. Paulalla oli kohtalaisen paha synnytysmasennus tuolloin, joten jouduin ottamaan paljon suurempaa roolia lastenhoidossa, kuin alun perin olin kuvitellut. Siitä kuitenkin päästiin yli ja Paulakin piristyi entiselleen. Sitten alkoi minulla töissä iso vaihde. Työpäiväni alkoivat pidentyä ja sain vääntää oikein tosissaan hommia. Tajusin, että sitä oli kestänyt jo melkein viisi vuotta. Huomioni säikäytti minut. Olinko ollut tässä oravanpyörässäni tosiaan niin kauan? Ei ihme, jos Paulaakin jo tympäisi tämä tilanne. Niin se vain oli. Olin ollut juuttuneena aivan liian pitkään työtilanteeseeni. Miten viisi vuotta oli saattanut mennä ohi niin huomaamatta? Miksi Paula ei ollut ottanut tätä puheeksi aiemmin? Se oli kohtuuton syyte. Olihan Paula useampaankin otteeseen yrittänyt saada minut tajuamaan tilanteeni. En ollut kuitenkaan nähnyt asiaa samalla tavalla. Olin kieltänyt ongelman, vähätellyt, luvannut miten kaikki oli vain väliaikaista. Voiko puhua enää väliaikaisuudesta, jos sitä on kestänyt jo useita vuosia? Tilanne oli muuttunut pysyväksi. Hermostuin omista mietteistäni. Minun täytyi saada jotain tekemistä, että saisin ohjattua ajatukseni muualle.
Aloin tutkailla kännykkääni. Työsähköposteja oli tullut jälleen lisää. Aloin tuntea ahdistusta. Lisää kysymyksiä ja pyyntöjä tehdä sitä ja tätä. Onneksi pääsisin huomenna takaisin töihin, voisin purkaa kuormaani vähemmäksi. Havahduin. Miksi taas tuijottelin sähköpostejani? Minähän olin vapaalla. Ei minun velvollisuuteni ollut huolehtia työasioista vapaa–ajallani.
Ihmettelin omia ajatuksiani. Totta kai minun täytyi pysyä kärryillä mitä töissä tapahtui. Aloin epäröidä. Olin ollut vain päivän poissa töistä. Miksi ihmeessä minun pitäisi valvoa koko ajan mailejani? Aloin pohtia, mitä töissä tapahtuisi, jos en enää menisi sinne lainkaan. Entä jos vain lopettaisin työssä käymisen? Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vahvemmin aloin oivaltaa, ettei firmassa tapahtuisi yhtään mitään ihmeellistä. Aluksi tietenkin jotkin asiat voisivat olla vähän sekaisin, mutta pian löytyisi joku, todennäköisesti Petteri, joka hoitaisi minun hommat kuntoon. Kaikki jatkuisi yrityksen osalta kuten ennenkin. Ei se konkurssiin menisi. Minä en ollut korvaamaton. Ajatus tuntui oudolta. Olin aina tehnyt tunnollisesti kaiken työni, mutta olin uhrannut siihen lähes kaiken vapaa-aikani. Ehkä minun ei tarvitsisikaan tehdä niin paljon töitä? Voisin ehkä jopa mahdollisesti pärjätä vähemmälläkin raatamisella? Olenko oikeasti ollut niin tavattoman sokea?
Kahdelta lähdin uudelleen käymään kaupassa. Hain margariinin ja olin jo ajamassa takaisin kotiin, kun muistin Emman syntymäpäiväkortin. Tein U-käännöksen ja palasin kauppaan. Tutkaillessani kortteja tajusin, etten ollut missään vaiheessa kysynyt, kuinka paljon Emma täyttää. Suurimmassa osassa lasten syntymäpäiväkorteissa oli isolla printattuna numero, joka kertoi synttärisankarin uuden iän. Yritin soittaa Neealle, mutta hän ei vastannut puhelimeensa. Miksi helvetissä lapsille oli hankittu kännykät, kun eivät he niihin kuitenkaan koskaan vastaa? Valitsin kortin, jossa ei ikää oltu mainittu. Kuva kortissa oli ehkä suunniteltu enemmän vauvaikäiselle, mutta päätin, että se saa kelvata. Toisen kerran ajaessani kotiin mieleeni juolahti, että Emma varmaankin täytti yhdeksän, koska oli Neean kanssa samalla luokalla ja siten samana vuonna syntynyt.
Päästyäni kotiin Neea riensi minua vastaan eteisessä.
– Katso isi. Minä tein hienon kortin Emmalle, Neea selitti innoissaan ja näytti näpertelynsä lopputulosta.
– Ai sinäkö askartelit kortin ihan itse?
– Joo. Äiti on sanonut, että itse tehty kortti on parempi kuin sellainen kaupasta ostettu, Neea kertoi.
– Niin. No onhan se tietenkin persoonallisempi ainakin.
Tuijotin Neean tekemää korttia ja totesin sen olevan parempi kuin minkä olin ostanut. Päätin olla sanomatta mitään kauppareissustani. Astelin keittiöön ja laitoin margariinin jääkaappiin. Ruokapöytä oli täynnä kartonkeja, liimaa, tusseja, teippiä, tarra–arkkeja ynnä muita askartelutarvikkeita.
– Neea! Tulisitko keittiöön?
Tyttö riensi paikalle.
– No mitä?
– Katsopa tuota keittiön pöytää.
– Ai niin joo. Sori. Mä siivoan ne pois, Neea totesi ja ryntäsi pöydän äärelle.
– Isi. Mä en saa tota liima irti, Neea totesi pian.
– Mitä liimaa? Mistä?
– Tuohon pöytäliinaan on tullut vahingossa liimaa, mutta se ei lähde siitä pois.
Menin tutkimaan ongelman suuruutta. Totesin liiman kuivuneen liinaan ja ettei sitä saisi todennäköisesti kovin helposti pois. Ja vaikka saisikin, kankaaseen jäisi todennäköisesti ikuinen tahra. Tuijottaessani pöytäliinaa tajusin, että se oli Marimekon tuote, jonka Paula oli saanut aikanaan äidiltään lahjaksi. Minäkin sentään tunnistin Unikko-kuosin. Oletin, että tahra tulisi jossain vaiheessa tuottamaan erityisen suuren määrän mielipahaa vaimolleni, kun asia hänelle valkenisi.
– Eikö ole ollut koskaan puhetta siitä, että jos askarrellaan, niin käytetään niitä alustoja? ärähdin Neealle. Tyttö katsoi minuun säikähtäneen näköisenä.
– On kai. En mä muistanut, Neea puolustautui.
– Tämä on kallis liina. Mummu on sen ostanut äidille lahjaksi.
– Mulla on kaksikymppiä lompakossa, Neea tarjosi.
– En minä sinun rahojasi halua. Eikä sillä kahdella kympillä taida vielä tällaista liinaa saada.
Hain läppärini ja aloin tutkia netistä, miten liiman voisi poistaa. Yleisin ohje oli käyttää kynsilakanpoistoainetta. Oletin, että kylpyhuoneen peilikaapissa Paulalla olisi sellaista. Samalla tarkistin myös pöytäliinan hinnan. Se maksoi yhdeksänkymmentä euroa.
Riensin kylpyhuoneeseen ja aloin tutkia Paulan purkkeja ja purnukoita. Hetken pengottuani löysin mitä etsinkin. IsaDora-merkkinen kynsilakanpoistoaine. Tutkailin violettia purkkia ja tunsin pettymystä. Netissä oli mainittu, että kynsilakanpoistoaine oli siitä syystä hyvä liiman poistoon, koska se sisältä yleensä asetonia. Paulan IsaDora sen sijaan oli asetoniton. Samassa muistin, että olin itse ostanut reilu vuosi sitten asetonia rautakaupasta, koska Paula oli maalannut Nikon huoneen seinät. Sillä saattoi poistaa maalitahroja. Hain varastosta purkin ja aloin puhdistamaan liinaa. Aine oli tehokasta, liiankin. Se poisti myös kankaassa olleet värit. Tajusin tehneeni peruuttamattoman vahingon.
– Isi, siitä kukasta lähti värit, Neea totesi tuijottaessaan liinaa.
– No niin taisi käydä.
– Äiti varmaan suuttuu tuosta, Neea sanoi.
– Niin varmaan suuttuukin. Mitäs me nyt tehdään?
– Osta uusi, niin äiti ei huomaa, että se on pilalla, Neea ehdotti.
– Mutta jos ostan uuden, niin siitä ei saa sitten äidille kertoa mitään.
– Selvä, Neea naurahti.
Iltapäivällä Niko palasi koulusta. Tivasin missä hän oli ollut, koska tuli kotiin vasta kolmelta, kouluhan oli loppunut jo kahdelta. Niko kertoi menneensä suoraan kaverinsa Jonen luokse. Olin jo soittanut pariin otteeseen Nikon puhelimeen, mutta hän ei ollut vastannut. Selitykseksi poika kertoi, että puhelin oli ollut äänettömällä. Uhkasin laittaa Xboxin jäähylle, jos sama vielä toistuisi. Poika tuntui ärtyvän tästä, mutta ei sanonut mitään.
Tein ruoaksi pasta bolognesea. Tällä kertaa ruoka maistui kaikille. Syötyämme päätin lähteä kauppaan hakemaan uutta liinaa. Arvelin, että koska pilalle mennyt oli kuitenkin ollut lahja Paulan äidiltä, niin sillä oli rahallisen lisäksi myös tunnearvoa. Paikallinen Sokos näytti myyvän kyseisiä tuotteita, joten ajoin sinne. Sain ostettua sen ilman ongelmia ja palasin kotiin. Laitoin liinan keittiönpöydälle ja olin tilanteeseen tyytyväinen. Vanhan laitoin roskikseen. Sen sai hävittää.
Vilkaisin kelloa ja ilta oli edennyt jo puoli seitsemään. Niko oli mennyt Aaron luokse ja Neea touhusi omia juttujaan huoneessaan. Istahdin olohuoneen sohvalle, kun äkkiä mieleeni muistui jotain. Ryntäsin katsomaan eteisessä olevaa kalenteria. Lasten harrastukset. Olin unohtanut ne kokonaan. Keskiviikkona olisi ollut Neean tanssikerho, mutta koska tyttö oli toipilas, ei hän olisi tietenkään voinut mennä sinne. Torstaina sen sijaan oli Nikon jalkapallotreenit eli tänään. Se olisi alkanut kello kuudelta. Minua harmitti. Toisaalta tuskin pojan harrastus siihen kaatuisi, jos yhden kerran oli pois.
Niko tuli kotiin seitsemältä. Lapset ryhtyivät syömään iltapalaa.
– Niko. Muistitko, että sinulla olisi ollut futistreenit tänään?
– Ai niin. Sori. Unohdin, Niko totesi.
– Eikö sinun pitäisi itse huolehtia, että muistat käydä harjoituksissa?
– Yleensä äiti aina muistuttaa. Sitä paitsi mä luulin, ettei tällä viikolla tarvi, kun äiti ei oo kotona ja kun ei Neeankaan tarvinnut mennä tanssiin, Niko selitti.
– Mä olinkin kipeä, Neea puolusteli.
– Niin, Neea oli toipilaana, joten ei silloin mennä tanssimaan. Ja olet sinä jo sen verran iso poika, että kyllä sinun pitäisi itsekin muistaa.
– No mä aattelin, että kun se on siinä kalenterissa, niin siitä sit muistaa, Niko jatkoi.
– Mutta pitäähän sitä kalenteria silti itse muistaa katsoa. Eihän se kalenteri ketään muistuttele.
– No mikset sä sitten katsonut siitä? Niko ihmetteli.
Tunsin miten ärtymys alkoi kasvaa sisälläni. Toisaalta pojan huomautus oli aiheellinen. Olisihan minun isänä pitänyt asia huomioida. Nikokin oli vielä kuitenkin lapsi.
– Voi ei, Neea kiljaisi.
Hän oli kaatanut maitolasillisen. Valkoista nestettä oli läikkynyt hänen vaatteilleen, tuolille ja lattialle. Onneksi uusi liina säästyi maitokylvyltä. Saatuani kuivattua Neean vaatteet, pyyhin tuolin ja lattian kuivaksi. Samalla huomasin, miten likainen keittiö oli. Päätin siivota seuraavana päivänä. Nyt illalla en enää jaksaisi alkaa imurointiin ja pölyjen pyyhintään. Päätänikin oli alkanut särkeä.
Lapset alkoivat pelata Monopolia syötyään. Minä menin makuuhuoneeseen, koska muistin maanantaina pesemien pyykkieni olevan edelleen telineessä. Aloin kerätä niitä. Yritin arvata mitkä olivat Nikon ja mitkä Neean vaatteita. Osa taisi olla Paulan. Omat kalsarini sentään tunnistin. Laitoin jokaiselle oman pinon ja komensin lapset viemään vaatekaappeihin omansa. Neea tunnisti, että olin laittanut Nikon sukkia hänen pinoonsa. Niko taas huomasi saaneensa äitinsä sukat.
Laitoin uuden lastin pyykkiä koneeseen. Jouduin jälleen tarkistamaan netistä, millaisella ohjelmalla ja lämpötilalla pitäisi pestä. Tällä kertaa muistin ensimmäisellä kerralla laittaa pesuaineetkin mukaan. Neea tuli kylpyhuoneeseen juuri, kun sain koneen päälle.
– Meillä on huomenna sitten koulussa se esitys, hän sanoi.
– Mikä esitys? kysyin.
– No kun meillä on siellä juhlassa se kuoro- ja tanssiesitys, Neea selitti.
– Mikä ihmeen juhla? Teilläkö on joku semmoinen koulussa?
– Joo, siitä tuli Wilmaan viesti viime viikolla, Neea kertoi.
Otin kännykkäni taskusta ja yritin avata Wilma-applikaatiota. Se ei onnistunut, koska en muistanut enää salasanaani. Viime käyttökerrasta oli useita kuukausia aikaa, ehkä jopa vuosi. Paula yleensä hoiti kaiken kommunikoinnin koulun suuntaan, joten en ollut katsonut tarpeelliseksi seurata Wilmaan tulleita viestejä. Löysin linkin, minkä kautta saatoin tilata uuden salasanan itselleni. Muutaman minuutin kuluttua sain applikaation auki. Selasin edellisen viikon viestit Neean opettajalta. Koulu täytti 50 vuotta, minkä kunniaksi oli päätetty järjestää juhlat. Vanhemmatkin olivat tervetulleita, jos vain pääsisivät paikalle. Neean luokka piti tanssiesityksen ja siihen toivottiin, että lapsilla olisi yllään mustat housut ja valkoinen paita.
– Neea, onko sinulla mustat housut ja valkoinen paita? Sinä tarvitset sellaiset juhliin.
– Joo, housut on, mutta se paita pitäis vissiin silittää. Niin äiti sanoi, Neea selitti.
– Missäköhän se paita on?
– En mä tiedä. Ei se ainakaan mun kaapissa oo. Äiti otti sen sieltä, että se silittää sen, Neea jatkoi.
– Niko, ethän sinä ole missään esityksessä mukana?
– En.
– Ja sinulla ei tarvitse olla mitään erityistä juhla-asua huomenna koulussa?
– Ei tarvi.
Mietin ankarasti, missä Paula mahtoi säilyttää silitettäviä vaatteita. Minä silitin omat paitani, mutta lasten vaatteista minulla ei ollut hajuakaan. Vaatehuoneessa oli lipasto, jonka päälle oli nostettu mankeli. Lipaston laatikoissa säilytettiin mankeloitavia lakanoita. Kurkkasin sinne. Valkoinen paita löytyi. Nappasin silityslaudan ja -raudan. Silitin paidan valmiiksi. Annoin sen Neealle ja käskin laittaa sen sellaiseen paikkaan, ettei se rypistyisi.
Menin olohuoneen sohvalle ja aloin tutkia Wilmaa tarkemmin. Luettuani viestit käskin Nikon luokseni.
– No mitä? Niko ihmetteli.
– Sinullako on englannin koe huomenna?
– Joo.
– No oletko sinä lukenut siihen?
– Ei mun tartte. Mä osaan jo kaiken, Niko vastasi.
– Ai osaat vai? Oletko nyt ihan varma?
– Olen. Siinä on ihan helppoja sanoja. Harjoitustehtävätkin oon tehnyt kaikki, mitä kirjassa on, Niko selitti.
– No haepa se kirja niin minä vähän kuulustelen sinulta. Minä haluan varmistua, että osaat.
– Onko pakko? Niko aneli.
– On, hae nyt se kirja.
Hetken päästä Niko tuli heilutellen tyhjiä käsiään.
– Mä oon vissiin unohtanut sen kirjan kouluun, Niko sanoi.
– Unohtanut. Ja sinulla on koe huomenna? Tällä viikolla sinä et ole kertaakaan harjoitellut englantia ja nyt sinulla on kirja koulussa. Miten sinä kuvittelet, että pärjäät kokeessa?
– Hyvin. Ei se oo vaikeaa, ihan totta, Niko vakuutteli.
Käskin pojan mennä. Tunsin vihani kasvavan, joten ajattelin, että parempi kun en puutu asiaan enempää. Tehköön poika kokeensa ja katsotaan mitä siitä sitten tulee. Jos Niko ei siinä pärjää, sitten otetaan englannin tehokuuri kotona.
Loppuillan lapset leikkivät omissa huoneissaan. Neea tuntui olevan jo täysin terve. Kuumetta ei enää ollut eikä hän valitellut vatsaansakaan. Olin helpottunut, koska saatoin mennä perjantaina töihin.
Jälleen kun lapset olivat nukkumassa jäin olohuoneeseen yksin ajatusteni kanssa. Tajusin, että yh-isän elämä oli täysin kiinni töiden ja kotiarjen pyörittämisessä. Minulla ei ollut ollut juurikaan aikaa tehdä yhtään mitään muuta. Se rasitti minua, vaikka olin ollut kyseisessä roolissa vain vajaan viikon. Toivoin, että Paula olisi ollut kotona, jotta olisin voinut levähtää hetken töistä tultuani. Sen sijaan jouduin saman tien huolehtimaan kotitöistä. Itse asiassa sitä työtähän Paula oli aina tehnyt. Hän oli ollut jo usean vuoden ajan käytännössä yh-äidin roolissa. Hän oli hoitanut lähes kaiken. Olin töissä myöhään, tulin kotiin ja söin hänen tekemäänsä ruokaa, jonka jälkeen yleensä vain rojahdin sohvalle katsomaan televisiota. Joskus vein roskapussit ulos ja viikonloppuisin osallistuin siivoamiseen, mutta siinä oikeastaan kaikki. Aloin hiljalleen ymmärtää, miksi Paula oli halunnut ottaa aikalisän. Hänellä oli aivan samalla tavalla uupumusta kuin minulla, ehkä jopa pahemmin, koska hänhän teki enemmän töitä kuin minä. Tunsin häpeää, kun toivoin Paulan olevan kotona vain siksi, että hän olisi hoitanut kaikki kuluneen viikon kotityöt.
Enhän minä tiennyt lasteni asioista juuri mitään. Olin viikon aikana töpännyt harrastukset, ruokapuoli ei oikein ollut onnistunut, pyykkääminen oli hankalaa ja kouluasioita en ollut tarkistanut. Juhlat ja kokeet olivat jääneet minulta huomaamatta. Minulla ei ollut tietenkään rutiinia kotiaskareiden ja lasten asioiden hoitamiseen. Se tavallaan todisti Paulan väitteiden puolesta. Lisäksi oivalsin jotain muutakin. Me emme olleet läheisiä enää Paulan kanssa. Hän ei enää käpertynyt iltaisin sohvalla kainalooni, minä en nukkumaan mennessä halannut hyvän yön toivotukseksi. Milloin viimeksi olimme suudelleet tai pitäneet toisiamme edes kädestä kiinni? Käsitin olleeni huono aviomies ja isä. Olin laiminlyönyt liiaksi perhettäni. Siihen oli tultava muutos.
Yritin soittaa Paulalle. Ei taaskaan vastausta. Päätin luovuttaa. En soittaisi hänelle enää. Toivoin vain, että hän palaisi mahdollisimman pian kotiin. Minun oli ikävä vaimoani.
Perjantaiaamu sujui jo lähes rutiinilla. Lapset hoitivat aamupalansa ja reputkin oli pakattu jo edellisenä iltana. Mittasin varmuuden vuoksi Neealta vielä lämmön – ei kuumetta. Tytön valkoinen paita oli selvästi ryppyinen, mutta en jaksanut välittää asiasta. Neeaa se ei tuntunut haittaavan. Heidän syödessään aamupalaa tajusin, että minun olisi ehkä pitänyt vaatia pukemaan paita ylle vasta ruokailun jälkeen. Pelkäsin valkoisen olevan magneetti kaikille mahdollisille likaantumisille. Kaikki kuitenkin sujui hienosti. Tyttö onnistui syömään tahraamatta paitaansa.
Töissä tunsin oloni aluksi tavallista pirteämmäksi ja rauhallisemmaksi. Konttorilla Petteri tuli heti aamusta kertomaan, mitä minun hommistani hän oli hoitanut. Se taas ärsytti minua, koska en voinut tarkistaa sähköpostejani. Muistin edelliseltä illalta, että joukossa oli muutamia viestejä, joihin halusin mahdollisimman nopeasti kirjoittaa vastauksen. Petteri kertoi seikkaperäisesti miten oli minkäkin asian hoitanut. Huomasin hänen tehneen hyvää työtä. Jossain asioissa hän oli ollut jopa tarkempi kuin minä. Päätin kuitenkin kaikesta huolimatta myöhemmin tarkistaa vielä yksityiskohtaisemmin hänen työnsä tuloksen.
Olin saanut koulun terveydenhoitajalta sairaustodistuksen Neeasta, joten vein sen pomolleni. Hän istui omassa työhuoneessaan. Nähdessään minut hän hymyili.
– Ilmeisesti tyttösi tervehtyi, kun olet taas työpaikalla?
– Joo. Onneksi nuo vatsataudit menevät nopeasti ohi. Tässä olisi tuo todistus.
– Kiitoksia. Merkkaa poissaolo sinne tuntijärjestelmään, niin minä kuittaan sen sitten palkkoihin.
– Minä teen sen saman tien.
Käännyin jo poistuakseni, kun mieleeni palautui aiempi keskustelumme.
– Voisinko kysyä yhtä asiaa?
– Kysy pois vaan, pomoni vastasi
– Sanoit silloin tiistaina, että meidän pitäisi keskustella tarkemmin minun työkuormastani. Mitä sinä sillä tarkoitit?
– Minähän olen ollut tässä esimiesroolissani vasta muutaman kuukauden ja olen ollut teidän suuntaanne toistaiseksi vielä aika näkymätön. Syynä on se, että olen käynyt läpi tämän meidän yksikkömme tilannetta ja ennen kaikkea sitä, mitä itse kukin tekee ja millaisia vastuita jokaisella on. Sinun kohdallasi huomasin, että sinulle on laitettu melko paljon erilaisia raportointi- ja selvitysvastuita, joista osa ei tarkkaan ottaen edes kuuluisi sinun vastuualueelle.
– Jaa. No, onhan osa kieltämättä sellaisia, että ei ehkä ihan meidän yksikön hommia olisi, mutta minä otin ne tehtäväkseni, koska ei ollut muita, jotka olisivat niitä osanneet tehdä tai joilla olisi ollut aikaa.
– Siinäpä se ongelma onkin. Eihän sinullakaan ole oikeasti aikaa niihin. Sinähän olet tehnyt jo usean vuoden ajan lähes jatkuvasti niin sanottua pitkää päivää. Sinun saldotunnit ovat roimasti plussalla. Itse asiassa lain mukaan sinä et saisi enää kerryttää plussatunteja yhtään enempää.
– Niinkö? Niin, onhan niitä melko paljon jo kertynyt.
– En ymmärrä miksi edeltäjäni eivät ole puuttuneet tähän aiemmin. No, sitä tuskin kannattaa alkaa sen kummemmin selvittämään, mutta minä aion kyllä korjata tämän epäkohdan. Olen huolissani siitä, että sinä et kohta enää jaksa. Ja kai tällainen vaikuttaa jo kotonakin jotain, kun usean vuoden ajan olet tehnyt töitä niin sanotusti niska limassa?
– No, onhan tästä kotonakin puhetta toki ollut.
– Aivan niin. Minä olen jo pyytänyt lupaa saada rekrytoida yhden työntekijän lisää meille. Saan aloittaa rekrytointiprosessin parin viikon päästä. Ajatukseni on, että me katsomme ihan ensimmäisenä nuo sinun vastuualueet uusiksi ja karsitaan niitä sen verran, että sinulle jää sopiva kakku hoidettavaksi. En minä halua, että kukaan romahtaa täällä liian suuren työkuorman alle. Mitäs sanot?
– Kyllähän se tietenkin hyvältä kuulostaa. En minä tietenkään vastaan ala panemaan.
– Hieno homma. Minä kutsun tästä aiheesta palaverin ensi viikolle, niin aletaan katsoa tarkemmin, miten noita hommia aletaan jatkossa jakamaan. Petteriä olen pyytänyt edelleen auttamaan sinua eli jos vaikuttaa siltä, ettet normityöajan puitteissa saa jotain tehtyä, niin pyydä Petteriltä apuja. Ja ei se maailmaa kaada, jos joskus joku asia vähän viivästyykin. Se on ihan ymmärrettävää ja inhimillistä. Ei tämän firman toiminta yhteen raporttiin kaadu.
Sydämeni pamppaili tuhdisti, kun palasin omalle työpisteelleni. En pystynyt hetkeen keskittymään työtehtäviini lainkaan. Uusi pomo näytti olevan täysin eri maata kuin yksikään aiempi. Tietenkin olisi hienoa, jos työkuormani pienenisi. Tuntui kuitenkin, kuin kaikki olisi työpaikallani kääntynyt jotenkin päälaelleen.
Iltapäivällä olin jo rauhallisempi, sillä minulla oli ollut aikaa pohtia uutta tilannettani. Olin jollain tapaa päässyt sinuiksi esimieheni esityksen kanssa. Olin oivaltanut, että pelkäsin todennäköisesti täysin turhaan. Minuahan tässä yritettiin auttaa. Olisin kai typerys, jos en ottaisi apua vastaan, kun sellaista tarjotaan. Miksi lähtisin sitä vastaan tappelemaan? Päätin lähteä mukaan suosiolla, sillä se olisi juuri sitä, mitä Paulakin toivoi.
Lähdin puoli neljältä töistä hyvillä mielin. Matkalla muistin jälleen unohtaneeni päivällisen suunnittelun. Koukkasin marketin kautta ja yritin löytää helppoa ja nopeaa ruokaa. En halunnut uudelleen käydä ostamassa valmista roskaruokaa. Päätin tiukasti pysyä kaupan antimissa. Kotona kokattu ruoka oli kuitenkin aina terveellisempi vaihtoehto.
Kotiin päästyäni laitoin heti ensimmäiseksi ranskalaiset ja einespyörykät uuniin. Lapset olivat innoissaan ruokavalinnastani. Pyysin Nikoa kattamaan pöydän valmiiksi kolmelle.
– Ei vaan neljälle.
Käännyin ja näin Paulan seisovan keittiön oviaukossa. Hän oli palannut kotiin. Lapset kiljahtivat riemusta ja ryntäsivät halaamaan äitiään.
– Hei. Sinä tulitkin jo nyt kotiin? ihmettelin.
– Niin tulin. Olin serkkuni luona, mutta hän lähti tänään matkoille, joten en voinut viipyä siellä pidempään, Paula vastasi.
– Saitko kuitenkin asiat mietittyä? kysyin varovasti.
– Sain.
Hätistelin lapset takaisin kattamaan pöytää. Nyökkäsin päälläni eteisen suuntaan Paulalle merkiksi, että halusin jutella lasten korvien ulottumattomissa. Eteisessä tuijotimme hetken toisiamme.
– No?
– Kyllä tässä jokin muutos täytyy tulla. Haluaisin meidän pysyvän yhdessä, mutta se vaatii sinultakin jotain, Paula totesi.
– Minä tiedän sen. Minäkin olen ajatellut asioita, kuten pyysit. Pomoni itse asiassa ehdotti muutoksia toimenkuvaani. Työkuormani tulee keventymään ja en aio enää tehdä pitkiä päiviä töissä. Olen ymmärtänyt, ettei minun tarvitse suoriutua täydellisesti, ja että voin sanoa myös ei. Vähempikin riittää töissä. Koti ja perhe ovat tärkeämpiä kuin työ. Haluan viettää enemmän aikaa sinun ja lastemme kanssa.
– Jotain tuollaista halusinkin kuulla, Paula vastasi hymyillen.
– Minun on ollut ikävä sinua. Olen kaivannut sinua kovasti.
– Höpsö. Enhän minä ollut poissa kuin viisi päivää. Kai iso mies nyt sen verran kestää ilman vaimoaan? Paula naurahti.
– Normaalisti kyllä, mutta tässä oli taustalla se sinun kirjeesi, joka loi tilanteeseen tiettyä jännitettä ja pelkoa meidän jatkostamme. Mutta minä haluan yrittää ja lupaan olla enemmän läsnä tulevaisuudessa. Minä autan sinua kotona niin askareiden kuin lastenkin kanssa enemmän.
– Saanko minä sinusta sellaisen kotiorjan? Paula hymähti.
– No, jos nyt ei kuitenkaan liikaa innostuta. Mutta pesukoneen käyttöä voisit opettaa, totesin ja kiedoin käteni Paulan ympärille.
Suutelimme. Se tuntui poikkeuksellisen hyvältä. Samassa kuulimme miten Niko ja Neea kikattivat takanamme. Mietin miten pitkään he olivat siinä olleet.
Paula irtaantui syleilystä ja halasi lapsiaan.
– Äiti, toitko sä meille mitään tuliaisia? Neea kysyi.
– No ehkä siellä äidin kassissa voi jotain olla, Paula vastasi.
Hän otti muovipussin lattialta ja vei sen keittiöön. Lapset riensivät tutkimaan kassin sisältöä. Paula vilkaisi keittiön pöytää.
– Oletko sinä ostanut uuden pöytäliinan?
– Joo. Tuota, mistä sinä sen huomasit? Tämähän on samanlainen kuin se edellinen.
– Eihän ole. Tämähän on aito Marimekko. Se edellinen oli vain sellainen halpa kopio, jonka äiti joskus antoi minulle. Oli saanut sen jostain arpajaisista. Mutta ei näin kallista liinaa kannata keittiönpöydälle laittaa. Sehän menee äkkiä pilalle, kun lapset siinä askartelee tai tekevät jotain muuta, Paula totesi ja lähti eteiseen viemään takkiaan naulakkoon.
Tuijotin pöytäliinaa. Hymy kohosi kasvoilleni. Tunsin jotain lämmintä sisälläni, mitä en ollut tuntenut pitkään aikaan.
juolahdus.wordpress.com 