Paperiarkki

Paperiarkkia kuvaava valkoinen suorakaide näytöllä on yhä tyhjä puolelta öin tiistain vaihtuessa keskiviikoksi. Yritän saada ajatuksesta kiinni ja keksiä ennen kaikkea miten osaisin kirjoittaa valkoisella valkoiselle mustia kirjaimia käyttäen. Pinnistän päätäni, yritän uuttaa soluistani oivaltavia lauseita, jotka hellisivät tekstiahnetta lukijaa, mutta vaikka miten yritän ruoskia aivorataani vauhtiin, se tuottaa vain harmaita mietteitä menneen työpäivän lomasta.

Huolestun itsestäni. Tehtaan ankarat säästötoimet häiritsevät luovuuttani, kuin ne ankkuroisivat inspiraationi odottamaan laskuvettä. Tunnen miten sieluni syvyyksistä raivon kurimus on syntymässä. Vihani liekit kytevät syttymistään odottaen, vaikka järkeni tietää sen olevan täysin turhaa. Ongelmani onkin se, ettei järki ruoki sieluani vaan sydän, joka on sokea elämän realismille silloin, kun se tuntuu liian kipeältä. Jalomielinen elin rinnassani tukahduttaa rationalismin kuin se olisi vallankumousta himoava aate.

Havahdun erehtyneeni väärille urille ja tuijotan jälleen valkoista edessäni. Se on kirkas. Ympäröivä pimeys luo liian suuren kontrastin, joka saa silmäni särkemään. Kipu muistuttaa ryhmästäni, joka pahaa aavistamatta on tulossa aamulla töihin saadakseen minulta lapun. Siinäkin on kirjoitettu valkoisella valkoiselle, ohi tulostetun mustan tekstin. Tekstin, joka luo synkän kohtalon sävelen – requiem.

Haluan luoda valkoiselle jotain kaunista. Sellaista, joka soisi ihmisen mieleen lämmön, herkän tunteen aidosta hyvästä. Unelma, johon uppoutua, joka peittäisi suojaisaan utuunsa ja loihtisi hetken, jossa voisi paeta maailmaa, elämää, itseään.

Pelkäsin aiemmin katsoa peiliin. Kuvajaiseni heijastui lapuissa, jotka oli ryhmälleni varattu. Niistä näkyisivät itkuiset kasvoni, mutta vain minulle. Heille näky olisi rujompi, raadollisempi. Heille olisin myrskyaalto, joka murskaisi kivivallin, perustan jolla he seisoivat. Heidän pudotessaan näkisin todellisen peilikuvani. Se tatuoituisi sieluuni.

 

Arkki on yhä tyhjä. Tuijotan sitä ja näen kirjoitusta. Lauseita, joilla ei ole merkitystä. Niissä ei ole voimaa, ei toivoa eikä unelmaa. Se on totuuteni eikä siitä pysty ammentamaan. Ehkä myöhemmin näen toisin. Silloin olen jo toinen kuin nyt. Aika muokkaa minut, olen itseni summa, alati muuttuva yhtälö.

 

Ehkä lopussa saan arkkiin tekstiä – valkoisella valkoista. Ohi kaiken mustan.