Korona-joulu

Lenni pohti pitkään lähteäkö kauppaan vaiko ei. Hän kuului riskiryhmään, koska oli diabeetikko. Hän kaipasi kovasti sosiaalista kanssakäymistä oikeastaan kenen tahansa elävän olennon kanssa. Toki hän oli arkisin tekemisissä työkavereidensa kanssa, mutta vain etänä. Kotitoimiston seinät olivat jo pitkään alkaneet kallistua Lenniä kohti luoden synkkiä varjoja ympärille. Pääasiassa hän oli hoitanut ruokaostokset nekin etänä. Lähin K-Supermarket toimitti kotiinkuljetuksena kerran viikossa lähes kaiken sen mitä kauppalistaan oli kirjattu. Aina silloin tällöin jokin tuote oli loppunut, eikä kauppias laittanut korvaavaa tilalle. Tämä välillä johti tilanteisiin, että Lennin täytyi käyttää luovuutta ruoanlaitossa, mikä oli varsin haasteellinen tilanne sinkkuna asuvalle tietotekniikan insinöörille. Ohjelmistokoodiin hän osasi heittää sopivat mausteet sekaan ja keittää sopan sopivasti hauduttaen, mutta ravinnon saattaminen syömiskelposeksi ilman reseptissä tarkoin merkattuja ainesosia aiheutti melkoista päänvaivaa. Kyllä Lenni aina kaiken keittämänsä söi, mutta joskus tyhjille seinille värikkäitä ilmeitä esittäen.

   Nyt oli kuitenkin poikkeustilanne. Joulu oli vain parin päivän päässä. Kauppa ei enää toimittaisi kotiin mitään ennen kuin vasta pyhien jälkeen. Lenni oli aluksi ajatellut, ettei sen kummemmin juhlistaisi Jeesuksen syntymäpäivää. Einesmakaronilaatikko ja pakastepizzat odottivat herkkusuuta jääkaapissa. Kuitenkin ajatus oli lähtenyt aivonystyröissä vaeltamaan. Jostain oli kaivaantunut esille muistoja lapsuuden kodista ja äidin kokkaamista jouluruoista. Tietenkin mieltä vaivaavat välähdykset olivat pälkähtäneet esille vasta nyt, kun oli enää pari päivää juhlaan aikaa.

   Aluksi Lenni mietti mitä hän mahdollisesti hankkisi pöytään päivän juhlallisuutta korostamaan. Kinkku, laatikot, lipeäkala ynnä muut perinteiset herkut tulvivat mieleen nopeasti. Joulutorttukin voisi maistua kahvin kanssa vähän niin kuin jälkiruoaksi. Mikään vannoutunut jouluihminen Lenni ei ollut, esimerkiksi joululaulut olivat kauhistus miehen mielessä. Joulukuusta ei ollut nähty saman katon alla vuosikymmeniin, saati mitään tonttuihin viittaavia ornamentteja. Muutama jouluvalo oli kuitenkin harvakseltaan löytänyt tiensä ikkunalle. Nyt kuitenkin jouluateria alkoi houkuttaa niin vahvasti, että mieliteolle oli melkeinpä pakko antaa periksi.

   Mutta jos kystä kyllin haluaisi vielä saada, olisi pakko käydä ihan fyysisesti kaupassa. Se kammoksutti Lenniä. Hän ei ollut suinkaan bakteerikammoinen alunperin. Tässä suhteessa hän oli täysin eri maata kuin siskonsa, jolle korona tavallaan oli oikeutus vuosikymmeniä kestäneelle epäluulolle tavaroiden ja esineiden, huonekalujen ynnä muiden pintojen hygeniaan liittyvien riskien suhteen. Lenni oli varma, että Leenu oli kokenut jossain määrin jopa sairaanloistakin mielihyvää siitä, että korona oli osoittanut tämän näkemyksen oikeaksi. Lenni ei edelleenkään jakanut siskonsa pakkomielteitä pöpöjä kohtaan yleisellä tasolla, mutta korona oli selvästi vaarallinen tauti, johon oli syytä suhtautua vakavasti.

   Ruoka on hyvää ja hyvä ruoka vielä parempaa, Lenni pohti. Useimmiten hänen ateriansa olivat valmistuotteista lämmitettyjä, joskin hän usein höysti niitä raejuustolla saadakseen ravintoonsa enemmän keveyttä ja terveellisiä ainesosia. Suurimman osan jouluruoista sai valmiina, jopa kinkkua oli tarjolla paistettuna. Ruskeaa kastikettakin sai pikkutölkissä. Perunoiden keiton Lenni sentään osasi. Vain kerran oli pelastuslaitoksen tarvinnut käydä tarkistamassa hänen keittämisensä mustanpuhuvia tuotoksia. Lenni suorastaan uhkui itsevarmuutta miettiessään mahdollista onnistumisprosenttia jouluaterian suhteen.

   Lopulta mieliteko huumasi aivot ja ohitti järjen. Lenni päätti uhrata itsensä joululle ja lähteä käymään henkilökohtaisesti kaupassa. Tämä myös tarjoaisi mahdollisuuden nähdä pitkästä aikaa ihan elävä oikea toinen ihminen. Jos oikein hyvä onni olisi matkassa, hän saattaisi päästä jopa vaihtamaan muutaman sanan jonkun toisen kanssa. Kenties hän voisi olla ostavinaan vaatteita, sillä silloin yleensä joku myyjä ilmestyy selän taakse esittäen tuon ikiaikaisen kysymysklassikon – ”voinko olla avuksi?”

   Onneksi Lennin sisko oli ymmärtänyt varustaa veljensä pahimman varalle. Tämä tosin oli tapahtunut jo vuosia sitten, kauan ennen koronaa. Tuolloin Leenu oli ollut varma, että jokin supertappajavirus leviää maailmaan viikossa ja halusi suojella myös veljeään pahimmalta. Aluksi Lenni oli aikonut heittää varusteet roskiin tai myydä kirpputorilla, mutta jokin alitajunnassa oli kuitenkin kehottanut varastoimaan ison pahvilaatikon pihavarastoon. Sieltä Lenni sen haki sisälle ja avasi sen.

   Kaasunaamarin Lenni hylkäsi ensimmäisenä. Sille tuskin oli nyt tarvetta. Ehkä se olisi suojannut tehokkaasti koronaa vastaan, mutta jotenkin sen käyttö tuntui ylilyönniltä. Laatikosta löytyi type IIR luokituksen kirurgisia vaaleansinisiä kasvomaskeja. Pakkauksen mukaan ne suojasivat 98% bakteereilta ja veriroiskeilta. Lenni mietti, miten suuri todennäköisyys olisi saada päälleen veriroiskeita kauppareissulla. Oletettavasti melko pieni. Varusteisiin kuului myös suojalasit ja -visiiri. Lenni pohti hetken miksi ihmeessä hänen täytyisi sellaisiakin pitää, mutta totesi melko pian, että myös silmien kautta voisi pisaroiden mukana jotain tartuntoja saada. Silmäsuojus turvaisi myös sen, ettei hän ajatuksissaan koskisi käsillään silmiin. Kaupassa hän joutuisi kuitenkin koskettelemaan tuotteita ja erilaisia pintoja, joista saattaisi tarttua ties mitä pöpöjä. Suojalasit ei siis vaikuttanut lainkaan huonolta vaihtoehdolta. Visiiri sen sijaan jo pelkästään näytti niin epämukavalta, että Lenni hylkäsi sen oitis vaihtoehdoistaan.

   Suojakäsineitä löytyi muutama pakkaus. Ne olivat vinyylisiä, puuteroituja ja ilmeisesti sairaalakäyttöön valmistettuja. Nekin olivat vaaleansinisiä. Laatikossa oli myös useampi kertakäyttöinen suojahaalari. Ne olivat saumoista tiivistettyjä ja vetoketjuissa oli itseliimautuva suoja. Ranteissa ja nilkoissa oli elastiset saumat. Lennistä ne näyttivät juuri sellaisilta mitä dekkareissa poliisien rikospaikkatutkijat tai katastrofielokuvien virustutkijat käyttivät. Lenni pohti pitäisikö kauppareissulle varustautua haalarein. Suojalasit, kasvomaski ja käsineet vaikuttivat itsestään selvyyksiltä, mutta haalarit mietityttivät. Kun Lenni hetken aikaa oli asiaa arvioinut mielessään, haalarit vaikuttivat varsin järkevältä vaihtoehdolta. Kun kaupassa joka tapauksessa joutui kosketuksiin ostoskorien tai -kärryjen tai ylipäänsä esineiden ja kalusteiden kanssa, se saattaisi johtaa bakteerien ja virusten tarttumisen vaatteisiin. Tämä taas altistaisi Lennin sairastumiselle, koska pöpötä voisivat siirtyä vaikkapa takin pinnalta häneen itseensä. Kertakäyttöhaalarit sen sijaan voisi kauppareissun jälkeen hävittää ja näin ongelmaa ei olisi.

   Laatikosta löytyi myös erilaisia desinfiointiaineita suihkeina, pumppupulloissa ja jauheinakin. Lenniä huvitti, että niiden sisältämä alkoholi voisi puhdistaa elimistöä sisältäkin päin, mutta siihen tarkoitukseen kaapissa lymynnyt korkkaamaton Finlandia-vodka olisi todennäköisesti parempi vaihtoehto.

   Kun Lenni oli pukenut tamineensa ylleen ja kirjoittanut kauppalistan, hän oli valmis kauppareissuunsa. Se tulisi tehdä nopeasti ja tehokkaasti, koska ei ollut järkeä tarpeettomasti käyttää aikaa ja siten altistaa itsensä turhille riskeille.

Parkkeeratessaan autoaan Lenni tuli ajatelleeksi joutuisiko hän desinfioimaan Fordinsa jälkeenpäin. Jos esimerkiksi haalarien pinnalle tarttuisi pöpöjä, ne voisi jäädä autoon ja sitä kautta myöhemmin tarttua Lenniin. Joutuisiko hän jatkossa aina käyttämään autoaan suojahaalareihin verhoutuneena? Ehkä se riittäisi, jos hän puhdistusaineella pyyhkisi auton sisäpinnat. Entä jos ilmastointilaitteen sisälle olisi päässyt viruksia? Pitäisikö siis koko ilmastointilaitteisto puhdistaa jotenkin? Siihen Lennin osaaminen ei riittäisi. Olisi pakko käyttää auto huollossa, jos sen haluaisi saada tehdyksi. Mutta miten varma Lenni voisi olla jonkin korjaamon puhtaudesta? Ne, jos mitkä, olivat perinteisesti hyvinkin likaisia paikkoja. Voisi kuvitella, että autopajoilla bakteerit jylläävät. Pitäisikö siis koko auto vaihtaa uuteen?

   Astuessaan kaupan ovesta sisään Lenni päätti unohtaa autoon liittyvän problematiikan hetkeksi ja yrittää vain suoriutua kauppareissusta. Luonnollisesti valkoiseen suojahaalariin, suojalaseihin, suojakäsineisiin ja kasvomaskiin sonnustautunut joulushoppailija herättää kummastusta missä tahansa kaupassa. Lennin ilmestyminen aiheutti joissain asiakkaissa jopa jonkin asteista paniikkitunnetta, koska nämä tulkitsivat virustilanteen muuttuneen radikaalisti huonompaan. Hätäisen johtopäätöksen tehneet kansalaiset tunsivat pakonomaista tarvetta pelastautua selkeästi hengenvaaralliseksi muuttuneesta liiketilasta nopeasti ulos turvaan. Osa paikalla olijoista sen sijaan tulkitsivat näyn realistisemmin tuomiten Lennin äärimäisen varovaiseksi yksilöksi, jotkut jopa mielessään antoivat kylähullun arvonimen haalaripukuisella shoppailijalle.

   Myös vartiointiliikkeen edustajat kiinnostuivat Lennistä ja pysäyttivät tämän lyhyen juttutuokion ajaksi. Varmistuttuaan, että kyse oli kuitenkin jokseenkin siinä määrin henkisesti terveestä yksilöstä, jonka voi antaa itsenäisesti tehdä ostoksensa, vartijat päästivät miehen jatkamaan visiittiään. Lennistä taas oli oikeastaan vain mieluisa kokemus, että jotkut ihmiset ylipäänsä antautuivat jonkin tasoiseen kommunikointiin hänen kanssaan. Keskustelun aiheella ei ollut merkitystä, pääasia oli, että jonkinlainen kontakti ihan elävään toiseen ihmiseen oli saatu. Tältä osin Lennin kauppareissu oli jo vahvasti positiivisen puolella.

   Tietenkin Lenni oli kaikessa kiireessä unohtanut ostoslistan kotiin. Onneksi hän kuitenkin muisti ulkoa pääosin, mitä jouluaterialla tulisi olla – kinkkua, lanttulaatikkoa, porkkanalaatikkoa, ruskeaa kastiketta, graavilohta ja lipeäkalaa. Jälkimmäisestä tosin Lenni ei ollut täysin varma. Se oli niitä jouluruokia, mistä hän ei juurikaan pitänyt. Koska se kuitenkin kuului perinteisiin, sitä olisi periaatteesta pitänyt ostaa. Hän päätti jättää lopullisen päätöksen teon siihen hetkeen, kun hän kyseiseen tuotteeseen kaupassa törmäisi.

   Raakoja kinkkuja oli vielä paljon jäljellä. Enimmäkseen ne olivat poikkeuksellisen suurikokoisia. Lenni epäili, ettei yksikään tarjolla olleista vaihtoehdoista mahtuisi hänen uuniinsa. Sitä paitsi ei hän uskaltanut jättää joulupöydän kunkun onnistumista omien kokkaustaipumustensa varaan. Turvallisempi vaihtoehto oli ostaa valmiiksi paistettua kinkkua. Sellaista onneksi tarjolla oli myös. Laatikotkin löytyivät helposti, samoin graavilohi. Lenni muisti vielä yhden tuotteen, mikä oli hankittava, ja se oli tietenkin ketsuppi. Mitään ruokaa ei voinut nauttia ilman ketsupin herkullista aromia. Sitä paitsi ketsuppi takasi sen, että mahdollisesti huonoja aromeja sisältävä ruoka oli myös syömäkelpoista, kunhan sen kera sai riittävän määrän etikalla höystettyä tomaattisosetta.

   Pian Lenni löysi myös lipeäkalan. Hän edelleen arpoi mielessään, uskaltaisiko moista niin sanottua herkkua ostaa. Kenties lipeäkalakin olisi maukasta, kunhan sen kyytipoikana olisi Ilonaa tai Felixiä? Lipeähän oli kauheaa myrkkyä, Lenni pohti mielessään. Kuitenkin kalaan lisättynä ihminenkin saattoi sitä syödä. Olisiko se kuitenkaan kovin terveellistä? Lopulta Lenni päätti olla ottamatta riskiä ja jätti hyllyyn lipeäkalat.

   Jouluna tietenkin piti herkutella myös muilla asioilla kuin vain niin sanotulla oikealla ruoalla. Joulutorttuja piti saada, kuten myös Pandan Juhlapöydän konvehteja. Ei Lenni niistä suklaistakaan juuri pitänyt, mutta perinteet olivat perinteitä ja kun nyt kerran tarkoitus oli kerrankin juhlistaa joulua ihan aidolla tavalla, pakko se oli konvehteihinkin sijoittaa. Jälkiruokaherkut löytyivät nekin kohtalaisen helposti, joten enää oli juomapuoli jäljellä.

   Lenni pohti mitä joulujuomaa hänen lapsuudessaan oli nautittu jouluaterialla. Aikuiset joivat kotikaljaa, mitä äiti oli itse tehnyt. Sellaista urotyötä Lenni ei voinut kuvittellakaan, että alkaisi kaljan kanssa läträämään. Eikä sellaiseen enää tainnut olla oikein aikaakaan. Lenni muisteli, että kaljan valmistumisessa kesti useita päiviä ennen kuin siitä tuli juomiskelpoista. Isä nautti usein olutta ja myöhemmin illalla taisi ottaa oikein konjakkiakin. Lenni ei ollut kovin perso alkoholijuomille, joten nekään eivät oikein tuntuneet vaihtoehdoilta. Joskus hän otti kyllä viinaa, mutta enimmäkseen vain silloin, jos oli aivan erityisellä juhlatuulella tai jos työasiat harmittivat liiaksi. Jouluna sen sijaan ei ollut kummastakaan tilanteesta kyse. Normaalisti Lenni joi maitoa ruoan kanssa, mutta jouluaterialle sekin tuntui ihan liian rahvaanomaiselta. Tavallinen limonadikin vaikutti jollain lailla hölmöltä. Vaikka Coca-cola oli keskinyt punanuttuisen joulupukin, ei silti Kokis oikein tuntunut joulujuomalta sekään.

   Tullessaan juomaosastolle Lenni hoksasi pullon, jossa luki Julmust. Etikessä komeili joulupukki. Sellaisesta Lenni ei ollut aiemmin kuullutkaan. Ilmeisesti kyseessä oli ruotsalainen joulujuoma. Hän mietti pitkään ja hartaasti olisiko se jotenkin väärin ottaa ruotsalaista juomaa suomalaiseen joulupöytään, ei niinkään rasistisista syistä vaan nimenomaan, ettei rikkoisi perinteitä. Lennille syöksyi sieluun vastustamaton suvaitsevaisuuden puuska ja tahto osoittaa teoillaan olevansa vastaan kaikenlaista erilaisuuden vastustamista, että valitsi lopulta joulujuomakseen Julmustin.

   Kävellessään kassaa kohti Lenni pohti vielä, että kaikenlaiset kasvikset ja salaatit uupuivat täysin ostoskorista, mutta ehkäpä sitä jouluna saattoi jossain asioissa olla lepsumpi. Tyytyväisin mielin hän asteli kassajonoon.

   Odottaessaan vuoroaan ja ihmetellen muiden asiakkaiden pitkiä tuijotuksia Lenni oivalsi pahan ongelman hänen suunnitelmassaan. Miten ihmeessä hän pystyisi maksamaan ostoksensa? Lompakko nimittäin oli hänen housujensa taskussa, mutta housujen päällä oli tiiviisti suljettu haalari. Lennin hikoilu lisääntyi runsaasti. Jo aiemmin hän oli tuntenut poikkeuksellisen kovan lämpötilan nousun, johtuen hänen asukokonaisuudestaan, mikä oli aiheuttanut hien poikkeuksellisen runsaan erittymisen. Nyt kuumotusta lisäsi ilmiselvä ongelma, joka tuntui tehokkaasti estävän suunnitelman loppuunviemistä.

   Miten hän pystyisi ottamaan lompakkonsa taskustaan ilman, että joutuisi avaamaan haalarit? Vetoketjun avaaminen ei tullut kuuloonkaan. Silloin hän altistuisi siinä määrin pöpöille, että koko joulu menisi desinfioituessa. Oli pakko keksiä jokin muu keino. Pian Lennin aivonystyrät tuottivat mahdollisen toimintasuunnitelman ongelman ratkaisuksi. Hän voisi keplotella kätensä irti hansikkaasta ja haalarin hihasta. Lenni päätteli, että jos pystyisi ikään kuin vetämään kätensä pois hihasta ja ujuttamaan sen haalarin sisäpuolelle, hän pystyisi ottamaan lompakkonsa taskusta. Tämän jälkeen hän voisi toisella kädellä sen verran avata haalarin hupun aukkoa, että sieltä voisi ujuttaa lompakon esille. Hänen edellään jonossa oli kolme asiakasta, joista kahdella kärry täynnä tavaraa. Lenni arveli, että aika riittäisi hyvin haalia massi esiin, ennen kuin hänen täytyisi maksaa ostoksensa.

   Hansikkaan irroittaminen onnistui mainiosti toisen käden avustuksella, mutta saman tien Lenni tajusi seuraavan ongelman. Haalarin ranneosan resori ei puristannut siinä määrin tiukasti, että olisi pitänyt hansikkaan hihansuussa, joten tämä aiheutti tartuntariskin. Lenni kuitenkin oivalsi ratkaisun nopeasti. Hän antoi oikean käden käsineen pudota lattialle, jonka jälkeen hän sitoi hihan suun umpisolmuun. Lenni oli varsin tyytyväinen oivallukseensa.

   Oikea käsi oli hieman työläs saada vedettyä pois hihasta, mutta vasemman käden avustuksella se oli kuitenkin mahdollista tehdä. Pian Lenni onnistui kaivelemaan oikeanpuoleisesta housun taskustaan lompakkonsa. Hän sai avattua huppuaan siinä määrin, että onnistui ujuttamaan lompakon vasempaan käteensä. Operaatio oli onnistunut mainiosti.

   Koko hankkeensa ajan Lennin ostoskori oli ollut lattialla. Nyt mies tajusi olevansa jälleen uuden ongelman edessä. Oikean käden ollessa nyt haalareiden sisällä pois hihasta, hän ei käytännössä pystynyt kättään juurikaan käyttämään. Miten hän onnistuisi nostamaan korin, kun lompakko oli vasemmassa kädessä. Nopeasti Lenni oivalsti, että voisi vain pudottaa massin koriin ja sen jälkeen käsi vapautuisi kantohommiin.

   Onneksi kassalla oli aputaso, minkä päälle korin saattoi nostaa. Siitä oli helppo yhdellä kädellä nostella tavarat hihnalle, minkä jälkeen hän nosti lompakon aputasolle ja lopulta tyhjän korin niille tarkoitettuun telineeseen. Haasteellista oli myös saada pankkikortti yhdellä kädellä kukkarosta, mutta siinäkin Lenni onnistui kohtuullisen hyvin.

   Uusia ongelmia kuitenkin ilmeni jatkuvasti lisää. Seuraava haaste oli saada tavarat muovikassiin. Se tuntui olevan ratkaisematon paikka yksikätiselle Lennille. Onneksi kuitenkin viereisellä kassalla asioinut mummo ojensi auttavat kätensä. Nainen katsoi epäileväisesti miehen asukokonaisuutta, mutta päättäväisesti tarttui muovikassin ripoihin, avasi sen ja alkoi lappaa Lennin ostoksia. Mummo yritti kohteliaasti udella Lenniltä, miten tämä oli ilman avustajaa lähtenyt ruokakauppaan, koska kyllähän invalideilla kai sellaisia olisi käytettävissä. Lenni yritti selittää vastaukseksi jotain itsenäisyydestään ja halusta pyrkiä tulemaan omilla toimeen. Mummo toivotti onnea ja hyvää joulua.

   Lopulta Lenni sai kassin kantoonsa ja alkoi kävellä ulko-ovea kohti. Pian hän kuitenkin tajusi, että hänen lompakkonsa oli ollut suojavarustuksen ulkopuolella ja näin ollen se oli altistunut jo ties miten monille pöpöille. Mitä hän saattaisi tehdä sille? Voisiko sen jotenkin desinfioida? Pankkikorteissa oli siruja ja magneettiviivoja. Menisivätkö ne miten pahasti rikki, jos niitä pyyhkisi alkoholipitoisilla puhdistusaineilla. Ties mitä kaikkia myrkkyjä niissä litkuissa oli. Ei Lenni kuitenkaan voisi lompakkoaan noin vain asuntoonsa tuoda. Pian mies sai jälleen pelastavan oivalluksen.

   Minuutissa Lenni oli infotiskin luona. Hän ojensi oman lompakkonsa tiskin takana palvelleelle naiselle ja kertoi, että oli löytänyt lompakon lattialta. Nainen kiitti Lenniä ja lupasi laittaa lompakon talteen. Se toimitettaisiin löytötavaratoimistoon, jos ei omistaja tulisi sitä pariin viikkoon kyselemään. Lenni poistui autolleen. Hän oli mielissään ovelasta suunnitelmastaan. Kotiin päästyä hän ilmoittaisi lompakkonsa kadonneeksi ja kuolettaisi kaikki kortit. Tämän jälkeen hän saisi uuden, täysin neitseelliset ja puhtaat muovit pankista tilalle.

   Auton avattuaan hän asetteli ostoskassinsa takapenkille ja istui tämän jälkeen kuljettajan paikalle. Samassa Lenni tajusi, ettei auton ajaminen olisi kovin helppoa vasenkätisenä. Miten hänen onnistuisi vaihtaa vaihteita? Virtalukkokin oli ratin oikealla puolella, joten vasurilla jo pelkkä auton käynnistäminen tuntui hankalalta. Lopulta Lenni älysi ujuttaa oikean käden takaisin hihaansa. Vaikka siinä solmu olikin, hän sen verran saattoi tarttua kädellään haalarin hihan kankaan läpi, että autolla ajaminen saattoi onnistua. Hän oivalsi, että tämä keino olisi saattanut auttaa jo kaupassa asiointiakin.

Vartin ajomatkan jälkeen Lenni oli jälleen kotipihassaan. Hän kantoi kauppakassin kotiinsa, riisui suojavarusteet ja sulloi ne mustaan jätesäkkiin. Samoin hän teki muovipussille, missä hänen ostoksensa olivat. Tämän jälkeen hän otti desinfiointiainepullon ja alkoi pyyhkiä nesteellä vaatteitaan. Pyyhinnän jälkeen Lenni laittoi vaatteensa pesukoneeseen ja meni suihkuun. Hän varmuuden vuoksi suihkun jälkeen pyyhki vielä kertaalleen itsensä desinfiointiaineella ja huuhteli vartalonsa. Ostokset hän myös pyyhki desinfiointiaineella ennen kuin laittoi ne kaappeihin.

   Kun Lenni oli ilmoittanut korttiensa katoamisesta ja tilannut uudet tilalle, hän saattoi huokaista ja istua olohuoneen sohvalleen. Hän katseli ajatuksissaan ikkunaan. Lenni mietti, miten haasteellinen hänen kauppareissunsa oli ollut ja miten hankalaa oli elää korona-Suomessa. Hän myös tunsi sääliä ja sympatiaa siskoaan Leenua kohtaan. Lenni ei voinut olla miettimättä, miten hankalaa siskolla mahtoi olla, tämä kun oli vielä niin tavattoman bakteerikammoinen.

   Tyytyväinen Lenni kuitenkin oli. Joulu oli pelastettu. Nyt hän saattoi vain odottaa aattoiltaa ja sitä suloista mikron kilahdusta, kun jouluateria olisi valmis nautittavaksi.

Krapula

Heräsin seitsemän aikaan aamulla. Ei mitään hajua missä helvetissä olin. Painoin silmät kiinni. Nukahdin viideksi minuutiksi. Avasin silmäni uudelleen. Muistin heränneeni hetkeä aiemmin. Suussani maistui pahalta. Päässä jyskytti ihan helvetisti. Luomet puolitangossa katselin varovaisesti ympärilleni. Varovaisesti siksi, koska päässäni kolmen takojan trio nakutteli menemään täysin rinnoin. Lopulta aivosoluni pääsivät sen verran liikkeelle, että tulkitsin muistikuvani omasta makuuhuoneestani käyvän yksiin sen huoneen arkkitehtuurin ja sisustuksen kanssa missä sillä hetkellä olin. Olin siis omassa kodissani. Huokaisin helpotuksesta. Yritin saada jonkinlaista käsitystä tilanteestani. Aivoni rekisteröivät valtaisan myllerryksen vatsassani, järkyttävän kivun päässäni, ratkeamistilassaan olevan virtsarakkoni aiheuttaman tuskan sekä suunnattoman väsymyksen. Ensireaktioni oli se, että minun pitäisi päästä vessaan. Sängystäni sinne ei ollut matkaa kuin kolme metriä, mutta se tuntui tuossa olotilassani lähinnä maratonin suorittamiselta käsillään kävellen. Minun oli pakko kuitenkin yrittää. Ymmärsin sen verran, että jos en menisi, olisi minulla kohta märät, pahan hajuiset ja kellertävät lakanat. Nousin istualleni. Liian nopeasti. Äsken päässäni tuntunut takominen muuttui maanjäristykseksi pääni sisällä. Silmissäni säkenöi, oli pakko painaa luomet kiinni.

Nousin varovaisesti sängyltäni ylös. Seisominen ei tuntunut onnistuvan millään. Horjahdin ja jouduin ottamaan kirjahyllystäni tukea. Se oli harkitsematon teko, mutta minulla oli onnea. Kirjahylly heilahti äkkinäisestä liikkeestä, joka syntyi haparoivasta, osittain päämäärättömästä, käden suuntauksesta tuen saamiseksi. Onneksi voimaa ei ollut niin paljoa, että hylly olisi kaatunut. Saatuani kohtalaisesti itseni tasapainoon, enemmän kuin sen hetkinen itsevarmuuteni antoi aihetta uskoa, lähdin syvässä etukumarassa astelemaan kohti kylpyhuonettani. Etukumarani oli välttämätön, jotta olisin saanut pääni sisääni edes sen verran sisäistä harmoniaa, että pystyisin ylipäänsä liikkumaan. Askeleet jysähtelivät lattiaan aiheuttaen joka kerta suuren hetkittäisen moukarin iskun aivoihini. Ikuisuudelta tuntuvan matkan jälkeen pääsin wc-pöntön eteen. Peniksestäni turskahtava tsunami tuotti suunnatonta helpotuksen tunnetta virtsarakkoni alueelle. Tuo hetkittäinen hyvänolon tunne oli niin suuri ilon riemuvoitto, että kaikesta muusta tuskasta huolimatta sain viritettyä hymyntapaisen kasvoilleni. Tunsin itseni pikku pojaksi ohi kiitävän hetken verran. Iloa kesti kuitenkin vain hetkisen, vaikka tyhjennysoperaatio sinänsä oli keskimääräistä pidempi.

Toimenpiteeni suoritettua minun oli pakko nojata hetken aikaa molemmin käsin lavuaaria vasten. Tuntui kuin äskeinen operaatio olisi imenyt minusta kaiken voiman. Hengitykseni oli tiheää ja raskasta. Tässä vaiheessa aivoni onnistuivat rekisteröimään rinnastani kumpuavan bassorummun tömistyksen, joka tuntui takovan hurjalla voimalla rintakehääni. Vilkaisin lavuaarin yläpuolella olevaa peiliä. Kuvajainen, joka tuijotti minua, näytti suoraan sanoen aika hemmetin pahalta. Näky oli pahempi kuin kuukauden vanha maksalaatikko. Silmät punoittivat vahvasti. Kasvot olivat hyvin kalpeat. Hikikarpalot valuivat norona kasvoilla. Hiukset olivat sekaisin. Toisella poskella oli kuivunutta sinapin ja ketsupin sekoitusta (olin siis ilmeisesti tullut grillin kautta kotiin?). Silmieni alustat olivat tummat ja turvonneet. Pesin käteni ja kasvoni kylmällä vedellä. Yritin saada itseäni virkistymään tietäen yritykseni etukäteen täysin toivottomaksi. Hoipertelin takaisin sänkyyni yhtä vaivalloisesti kuin sieltä poistuessanikin. Rojahdin sänkyyni ja nukahdin uudelleen. Tällä kertaa vajaaksi tunniksi.

Heräsin uudelleen. Suussani maistui vieläkin pahemmalta. Pääni oli edelleen raivoisan takomisen keskipisteenä. Vatsassani möyri ja jouduin välittömästi herättyäni käynnistämään epätoivoisen taisteluni pitääkseni vatsani sisällön nimenomaan vatsassa. Olin Napoleon Waterloon äärellä ja vatsani oli Wellington. Tässä vaiheessa hajuaistini heräsi henkiin. Tunsin voimakkaan hajun nenääni, joka kuvotti minua. En aluksi käsittänyt mikä haju oli ja mistä se tuli. Suljin silmäni ja yritin nukahtaa, mutta enää se ei onnistunut. Haju alkoi tuntua yhä voimakkaammalta. Yritin maatessani selvittää mistä haju tulee. Yritykseni oli kohtalaisen ponneton. Sitten lopulta tajusin. Minulla on makuuhuoneessani kahden hengen sänky, vaikka asuinkin yksin. Haluan nukkua tilavasti. Huomasin sängyn toisella reunalla grillipaketin. Se oli auki ja paketin sisällä oli puoliksi syöty hampurilainen ja pari ranskalaista. Suurin osa ilmeisesti yöllä tilaamani annoksen ranskalaisista oli vuoteellani. Samoin niihin sotkettu sinappi-ketsuppi-kurkkusalaatti-sipuli sekoitus. Kirosin itsekseni. Ensimmäinen ajatukseni oli siivota tuo sotku, mutta olotilani pisti sen verran idealleni hanttiin, että päätin raahautua olohuoneen sohvalle palautumaan. Tämäkin ”via dolorosani” tuntui ikuiselta, mutta lopulta kuitenkin pääsin tavoitteeseeni. Tosin saman tien vatsani päätti väliaikaisesti antaa periksi taistelussani ja niinpä jouduin kiirehtien loikkimaan kylpyhuoneeseeni. Se oli äärimmäisen tuskallinen kokemus pääni sisäisen infernon vuoksi, mutta minun oli se vain pakko kestää, etten olisi sotkenut tällä kertaa vatsastani ryöppyävällä tsunamilla sohvaani.

Pääsin vaivoin kylpyhuoneeseen ja saman tien, kun onnistui lysähtämään polvilleni tuon posliinisen helpotusvälineen eteen, vatsastani suihkusi ennennäkemättömällä voimalla edellisen yön grilliannoksen puuttuvat osat, mitä ei ollut sängyllä. Wellington oli onnistunut ajamaan ranskalaiseni Waterloostani viemäriin. Minusta tuntui, että sisuskaluni tulisivat samalla pönttöön, kun kyökin jo toistakymmenettä kertaa. Valitettavasti tämä wc:ssä suorittamani operaatio ei ollut läheskään niin hyvässä kontrollissa kuin edellinen. Näin ollen oksennustani oli pirahdellut sinne tänne pitkin kylppäriä. Onneksi kuitenkin suurin osa oli osunut pönttöön. Tämä ei luonnollisestikaan auttanut pääni sisällä olevaa karmeaa olotilaa. Toisaalta oloni muutoin helpottui selkeästi hieman. Ei kovin mainittavasti, mutta sen verran kuitenkin, että pystyin kuin ihmeen kaupalla siivoamaan kylpyhuoneestani pahimmat roiskeet. Tosin siivouksen aikana minun oli pakko kyökkiä vielä pari kertaa.

Kun kylppäri oli mielestäni kohtuullisessa kunnossa, hoipertelin keittiöön. Minun oli pakko saada jotain juotavaa, koska jano oli ensinnäkin hyvin valtaisa ja toisekseen suussani oli entistä pahempi maku laatoitukseni jälkeen. Näin keittiön pöydällä lasin, joka näytti olevan puolillaan vettä. Hajanainen muistikuvani oli, että olin yöllä ruokailua varten ottanut lasillisen vettä, jota en sitten kaikkea juonutkaan. Nappasin lasin pöydältä ja kumosin sen sisällön suuhuni reippaalla otteella. Juuri kun käteni oli kaatamassa lasissa olevaa nestettä suuhuni, nesteen vielä saavuttamatta janoista kitaani, mieleeni tulvahti hassun hauska yksittäinen muistikuva edellisyöltä. Olin kaatanut kaapissani olevasta kossupullosta lasin puolilleen kossua, kun olin ensiksi kaatanut lasissa olleet vedet viemäriin. Samalla maistoin suussani lämpimän Koskenkorvan vastustamattoman voimakkaan maun. Tämä puolestaan laukaisi välittömän reaktion vatsalaukussani provosoiden Wellingtonin kiivaaseen hyökkäykseen, ja niinpä päädyin kurkkimaan lähietäisyydeltä keittiön tiskiallasta samalla, kun vatsalaukustani evakuoitiin väkivalloin kaikki loputkin vatsanesteet.

Kun vatsani hieman rauhoittui, käperryin keittiön lattialle kaksinkerroin nojaten allaskaapin oveen. Minun teki mieleni jäädä siihen, mutta nukkuminen keittiön matolla ei oikein kiehtonut. Pakotin itseni nousemaan ylös. Nojasin kymmenisen minuuttia tiskipöytää vasten, jonka jälkeen otin tiskikaapista puhtaan lasin ja täytin sen vedellä. Join vettä pienin siemauksin ja voi luoja miten ihanalta se kylmä vesi maistuikaan. Join sitä itse asiassa pari lasillista. Tässä vaiheessa havahduin siihen, että päätäni jyskytti edelleen kuin siihen olisi pudotettu keilapalloja muutaman metrin korkeudelta. Säilytin lääkkeitäni keittiön kaapissa, joten avasin sen ja aloin etsiä särkylääkettä. Löysin Burana paketin, mutta se oli tyhjä. Kirosin itseäni ja soimasin ajattelemattomuuttani lähinnä siksi, että olin jättänyt tyhjän paketin kaappiin. Kaivelin lisää kaappini kätköjä ja löysin lopulta viisi vuotta vanhan antibioottilääkepullon ja seitsemän vuotta vanhan kyypakkauksen takaa todella vanhan aspiriinijauhepakkauksen. Ihmettelin ensin miten minulla saattoi olla tuollainen ikivanha pakkaus, mutta lopulta tajusin, että sen täytyi olla jäänne niistä lääkkeistä, mitä äitini pakkasi aikanaan mukaani joskus reilut kaksikymmentä vuotta sitten, kun muutin kotoa pois (ja tuo pakkaus oli varmasti jo silloin ikivanha). Kiitin äitiäni mielessäni huomaavaisuudestaan ja nautin harvinaisen kitkerän makuisen jauheen runsaan veden kanssa suustani alas. Tässä vaiheessa alkoi jälleen tuntua voimakkaasti siltä, että vatsalaukkuni alkaisi kapinoimaan juuri keksimääni parannuskeinoa vastaan, mutta rautaisella itsekurilla ja ällistyttävällä tahdonvoimallani onnistuin pitämään aspiriinin ja veden vatsalaukussani, vaikka ne tulvahtelivatkin jo välillä miltei suuhuni asti.

Raahauduin kumarassa takaisin olohuoneeseen ja sohvalleni. En olisi pystynyt kulkemaan tuossa vaiheessa selkä suorana ja pää pystyssä. Oloni oli sellainen, että jos olisin nostanut päätäni, se olisi takuuvarmasti pudonnut harteiltani. Nukahdin uudelleen ja kun seuraavan kerran avasin luomeni, kello oli jo puoli kuusi illalla. Ensimmäinen tietoinen ajatukseni herättyäni oli se, että olotilani ei ollut vieläkään oikein kovin hyvä. Oli se hieman parempi kuin aamulla, mutta selkeästi edelleen tietyiltä osin heikko. Vatsani tuntui osittain antautuneen ja suostuneen jonkinasteiseen välirauhaan, mutta pääni oli edelleen kivistävien aaltojen taistelutanner. Yleinen olotila oli heikko, mikä johtui suurimmaksi osaksi siitä etten ollut syönyt tai juonut juuri mitään koko päivänä. Ilmeisesti aspiriini kuitenkin oli auttanut jonkin verran, koska olin pystynyt nukkumaan niinkin paljon, mutta nyt ei aspiriinin hellästä ja siunaavasta avusta ollut mitään tietoakaan, sillä päätäni siis jyskytti edelleen ihan käsittämättömän paljon. Vaikka välirauha olikin saatu aikaan vatsani kanssa, se ei oikein tuntunut olevan yhteistyöhaluinen edelleenkään. Aamulla siinä missä vatsani oli tuntunut siltä, kuin sitä olisi sekoitettu sähkövatkaimella, nyt alkuillasta vatsani tuntui siltä, kuin joku voimamies puristelisi kourallaan vatsani sisäpintaa aina puolen minuutin välein. Siinä sohvalla maatessani aloin miettiä, mikä voisi tällaiseen darraan parhaiten auttaa ja niinpä tuli mieleeni isäni neuvo. Pitäisi yrittää syödä jotain raskasta ja rasvaista ruokaa, se auttaisi parhaiten pahimpaan mahdolliseen krapulaan. Olin hyvin vahvasti epäluuloinen ajatellen rasvaisen ruoan tehokkuutta krapulan parantajana, mutta olin myös vahvasti epätoivoinen ja näin ollen valmis kokeilemaan mitä tahansa keinoa. Suurin heikkous suunnitelmassani tuntui olevan se, että miten ihmeessä pystyisin tekemään ruokaa saati syömään, mutta nopeasti nämä ajatukset menettivät merkityksensä, koska tajusin ettei minulla ollut kaapeissa ruokaa nimeksikään. Olin käynyt kyllä edellisenä päivänä kaupassa, mutta en ollut ostanut mitään varsinaista ruokaa, kuten lihaa tai kalaa, puhumattakaan perunoista tai muista lisukkeista. Pääasiassa ostokseni olivat olleet täydennystä perustarvikkeisiin. Olin suunnitellut meneväni tänään kauppaan ruokaostoksille. Yhtäkkiä kauhistuin. Kellohan oli melkein jo kuusi illalla, joten kaupat menisivät pian kiinni. Minulla ei ollut ruokaa lainkaan ja minun pitäisi sunnuntainakin syödä jotain. Sunnuntaina kaupat aukesivat vasta kello 12 päivällä. Minun olisi siis pakko päästä kauppaan ja nopeasti.

Nousin sohvaltani ja oikea käteni vapisten huojahtelin eteiseen. Vaatteeni olivat sikin sokin lattialla. En ilmeisesti ollut löytänyt naulakkoa tai henkaria yöllä tullessani kotiin. Aioin ensin laittaa saman takin mikä minulla oli ollut edellisenä iltanakin. Huomattuani takin rinnuksessa olevat sinappi-ketsuppi-kurkkusalaatti-sipuli tahrat päätin ottaa toisen takin. Saatuani takin päälleni huohotin kuin Cooper testin jälkeen. Otin kengät ja kirosin itseni syvimpään helvettiin etten ollut ostanut nauhattomia kenkiä. Nauhojen sitominen tuntui tuossa vaiheessa käsittämättömältä haasteelta. Kumarruin sitomaan oikean jalan kengännauhoja. Tämä oli lähes ylitse pääsemätön este. Jo pelkästään se, että jouduin suuntaamaan pääni alaspäin kumartuessani, tuntui helvetin esiasteelta. Tuntui siltä kuin pääni takaosasta olisi vierinyt miljoona rautaista piikkikuulaa pääni etuosaan. Ulvahdin kivusta. Hikirauhaseni hikiventtiilit pettivät täydellisesti ja pisarat valuivat vuolaana ohimoillani ja otsallani. Sydämeni tykytykset kuuluivat etäisen heimon rummutuksena Borneon viidakkoon saakka ja oikean käteni vapina toi melkoisen lisähaasteen nauhojen sitomiseen. Jouduin pitämään viiden minuutin hengähdystauon oikean kengän nauhojen sitomisen jälkeen. Vasemman kengän kohdalla sama toistui. Kun kengät olivat lopultakin jalassa nauhat sidottuina, nappasin eteisen lipaston päältä kotiavaimeni sekä lompakon, laitoin ne taskuuni ja kierähdin puolikuolleena rappukäytävään.

Luonnollisesti talon hissi oli epäkunnossa, kuinkas muuten. Minun oli siis pakko lähteä raahautumaan kuudennesta kerroksesta kävellen rappusia pitkin alas. Lähdin laskeutumaan portaita alas viidennettä kerrosta kohti. Puolivälissä kerrosten välisiä rappuja oli aina pieni tasanne. Vaivoin pääsin ensimmäiselle tällaiselle tasanteelle. Minun oli sillä kohtaa pakko pysähtyä. Hengitykseni oli hyperventilaation rajamailla. Paitani rintamus ja kainaloiden kohdat olivat hiestä läpimärät. Sydämeni tykytys tuntui iskevän korvani sisuskalut pihalle. Ilmanpaineen muutos kerrosten välillä, vaikkakin häviävän pieni, aiheutti päässäni infernaalisia tuntemuksia, joita on äärimmäisen vaikea sanoin kuvailla. Saatuani hengitykseni tasautumaan tarrasin portaikon kaiteeseen ja siihen tukien pääsin juuri ja juuri ensin neljännen ja sitten kolmannen kerroksen tasalle. Tässä vaiheessa jouduin istumaan portaille. Hengitin raskaasti ja pääni tuntui olevan räjähtämispisteessä. Totesin olevan mahdottoman tehtävän äärellä. Toiseen ja ensimmäiseen kerrokseen pääsy oli vastaavanlaisten urotöiden takana, mutta suomalaisen sisun siivittämänä pystyin siihen. Kauppa oli onneksi vain korttelin päässä. Ulkona kadulla kulkeminen oli sekin työlästä, mutta haasteena vain puoleksi niin vaativa kuin rappuset. Olin kaupan ovella kello 17.55. Vartija ei aikonut päästää minua enää kauppaan, koska sulkemisaika oli jo niin lähellä. Yritin vedota vartijan inhimillisyyteen ja alennuin yrittämään jopa spanielinkatse-nimistä tehokeinoa (tämä ei tosin koskaan tehonnut baarissa naisiin, niin miksi sitten muskeleita pullistelevaan vartijaan…). En saanut vakuutettua vartijaa hädänalaisesta tilastani. Pettymykseni oli valtaisa, mutta minulla ei ollut voimia kritisoida tai reklamoida asiasta. Minun oli pakko nöyrtyä tilanteeseen ja palata tyhjin käsin. Vajaan tunnin jälkeen olin taas kotioveni edessä ja pääsin sisään. Rappusissa kesti paljon kauemmin palatessani, sillä ylöspäin kapuaminen oli huomattavasti haasteellisempi ja hengenvaarallisempi urakka. Alaspäin meno oli ollut lasten leikkiä nousuun verrattuna. Päästyäni eteiseen romahdin täysin. Hädin tuskin sain kengät jalastani. Lojuin eteisessä lattialla istuen, oveen nojaten ja raskaasti huohottaen. Hikoilin allani olevan eteisen maton märäksi ja kun lopulta sydämeni pauke oli hiljentynyt patarumpujen tasolle, uskalsin nousta kontalleni. Neliraajatekniikkaa hyödyntäen heikommin kuin alle yksivuotias onnistuin saavuttamaan olohuoneen sohvan. Kampesin itseni sohvalle ja huohotin jälleen keuhkoni melkein pihalle. Lopulta myönsin tilanteeni mahdottomuuden itselleni ja soitin kaverilleni Janssille, joka onnekseni toi pizzaa tunnin päästä kotiovelleni… Janssi ehdotti, että voisimme saunoa ja lähteä sen jälkeen baarikierrokselle. Janssin vaimo oli lähtenyt tyttöporukalla viihteelle ja Janssilla oli tässä mielessä vapaailta itselläänkin. Tässä vaiheessa kuitenkin vatsalaukkuni osoitti vielä yhteistyöhaluttomuuttaan. Ajatus alkoholin nauttimisesta viritti kapinan vatsalaukkuuni. Janssi naureskeli olotilaani, mutta koki sen verran sympatiaa minua kohtaan, että armahti minua poistumalla kotoani ja jättämällä minut omaan rauhaani. Hänen lähdettyä käperryin sohvani uumeniin, nukahdin ja heräsin lopulta sunnuntaiaamuna. Sunnuntaiaamuna oloni oli jo kohtalainen. Päässäni kumisi vielä oudosti, mutta se ei ollut enää pahemmin kipeä. Vatsanikin tuntui toipuneen. Noustessani erittäin varovaisesti sohvaltani, totesin klassisen toteamuksen puoliääneen – ei koskaan enää…

Kelmi kylmän kujan

Rotannaama-Antero vilkuili ympärilleen ja loisti luihua hymyään pimeällä kujalla. Hän hallitsi hiipimisen jalon taidon, joten siksi ei Rönttö-Rahikainen tajunnut mitään, kun Rotannaama-Antero humautti lujan ja varman iskun tämän takaraivoon tyhjällä pullolla. Särkyneen pullon terävät reunat viilsivät muutaman pintanaarmun Rönttö-Rahikaisen nahkaan, minkä ansiosta punainen värjäsi kiveystä.

Päästyään kujalta kadulle Rotannaama-Antero varoi kasvojensa osumista valokeilaan, joka suuntautui katulampusta. Hänen piirteensä olivat liian kovaa valuuttaa niille, jotka haaveilivat äkkirikastumista viranomaisten lupaaman palkkion muodossa. Kelmeä varjo seurasi kuin hai laivaa Rotannaama-Anteron väistellessä vastaantulijoita. Kulku suuntautui läheiseen satamakapakkaan, jolla oli nimenä Räyringin Rivolli.

Rivollin kanta-asiakkaiden löyhkä toivotti Rotannaama-Anteron tervetulleeksi. Hän saattoi hieman vapautuneemmin antaa hengityksensä pilata kapakan ilmaa. Rivollissa ei kukaan häntä käräyttäisi. Sellainen tietäisi vasikoijalle ennen aikaista lähtöä puupalttoossa matojen seuraan.

 

Rivollin omistaja tunnisti Rotannaama-Anteron. Hän nyökkäsi karulle miehelle tervehdykseksi, jonka jälkeen toinen nyökkäys viittasi nurkkapöytään. Rotannaama-Antero vilkaisi vihjattuun suuntaan, jonka jälkeen irvokas hymyntapainen koristi miehen kasvoja.

Nurkassa istui Viillokki-Verneri. Hän oli tunnettu teräaseiden käsittelytaidoistaan. Rivollin kanta-asiakkaista muutaman naamaa koristi syvään uurrettu muisto Viillokki-Verneriltä. Tämän miehen kunnioitus oli pelolla ja kauhulla ansaittua.

Rotannaama-Antero asteli nurkkapöytään ja istui ilman eri käskyä Viillokki-Vernerin seuraan. Viillokki-Verneri ärähti kerran ja siemaisi olutta, johon oli sekoitettu rommia.

– Vai itse Rotannaama-Antero? Minkä loukon alta sinä olet kaivautunut esille?

– Loukkoja on minulla monta, vaan yksikään niistä ei sinulle kuulu.

– Sillä tavalla… Kaipaatko keuhkoosi ylimääräistä reikää vai miksi tulit häiriköimään minua ollessani iltapalalla?

– Turha lätistä tyhjänpäiväisiä uhkauksia, sinä tiedät ettei täällä kenenkään henki ole edes sinun perskarvan arvoinen.

Sen tiuskaistuaan Rotannaama-Antero otti esille stiletin, jonka terä välähti kapakan hämyssä kuin kultaharkko Fort Knoxissa. Viillokki-Verneri selvästi ärsyyntyi Rotannaama-Anteron liikkeestä ja nopeasti hänen kädessään oli taittoveitsi, jonka mattavärillä maalattu terä huokui tummaa määrittelemätöntä uhkaa pimeässä nurkkauksessa.

– Perkeleen Viillokki-Verneri…

Saman tien Rotannaama-Antero taittoi terän stiletistä piiloon ja selvästä ujostuneena ojensi sen Viillokki-Vernerille.

– Tuossa… Ole hyvä!

– Mitä… Mitä tämä tarkoittaa? Viillokko-Verneri hämmästeli.

– Se on… mmlahjammm… Rotannaama-Antero mutisi epäselvästi.

– Lahja? huudahti Viillokki-Verneri.

– Pidä nyt helvetissä pienempää ääntä!

– Anteeksi! Mutta en ymmärrä?

– Tänään on ystävänpäivä!

– Häh?

– Niin… Ystävänpäivä! Minä halusin antaa sinulle tämän stilettini lahjaksi. Me olemme olleet toistemme vihamiehiä niin kauan, että emmehän me pysty olemaan ilman toisiamme, negatiivisessa mielessä ajatellen tietenkin. Jos sinä et olisi minun vihamieheni ja pitäisi minua niin sanotusti varpaillaan koko ajan, minusta ei olisi tullut sellaista kovanaamaa kuin olen, joten olen tavallaan sinulle kiitollisuudenvelassa siitä ja siksi pidän sinua ikään kuin myös ystävänä, tietyllä tavalla.

– Mitä vittua sinä horiset?

– No mieti nyt hieman! Olisiko sinulla kaltaistasi mainetta, jos minä en olisi koko ajan pyrkimässä reviirillesi ja bisneksiisi?

– No… Ei varmaankaan.

– Nimenomaan! Siinä näet. Joten tämän ystävyyden kunniaksi halusin antaa sinulle lahjaksi tuon veitsen. Se on sama stiletti, jolla minä otin hengen Törky-Tanelilta.

– Törky-Tanelilta? Todellako? Tämä on sama veitsi?

– Se on sama…

Viillokki-Verneri tunsi miten kyynel valui hänen arpista poskeaan pitkin. Hän ymmärsi miten symbolisesti suuren lahjan Rotannaama-Antero oli hänelle antanut. Aseella oli erityisen merkittävä tausta ja saadessaan sen suoraan itseltään Törky-Tanelin historiankirjoihin siirtäneeltä henkilöltä oli se osoitus mitä suurimmasta arvostuksesta.

– Voi Antero…

– Älä vittu koskaan kutsu minua Anteroksi! Nimi on Rotannaama-Antero, ymmärrätkö! Antero on liian nössö. Minulle nauretaan, jos kutsut minua sillä nimellä vai mitä Verneri?

– Totta! Ymmärrän toki. Anteeksi! Ja suuret kiitokset tästä lahjasta. Sinä olen hieno mies.

– Kiitos.

Miehet halasivat äärimmäisen väkinäisesti, jonka jälkeen Rotannaama-Antero nousi pöydästä ja nyökkäsi Viillokki-Vernerille hyvästiksi. Rotannaama-Antero asteli kohti ulko-ovea, jolloin yksi kanta-asiakkaista tarttui miestä hihasta saaden saman tien nyrkkiraudasta kivuliaan verenmakuisen muistutuksen käytöstapojen tärkeydestä julkisella paikalla.

Ulos päästyään seinästä revityn näköinen gangsteri katosi pimeälle kujalle seuranaan mustaakin pimeämpi varjo ja Colt 45 Widowmaker kainalokotelossaan.

Sunnuntai

Sunnuntaipäivä oli aurinkoinen ja rauhallinen. Virpin mielestä liiankin rauhallinen. Hän kaipasi tekemistä. Alun perin suunnitelmissa oli ollut mennä kaverinsa Reetan kanssa konserttiin, mutta ei siitä ollut tullut mitään. Reetta oli perunut koko reissun, koska hänen siskonsa oli järjestänyt häät samalle viikonlopulle. Totta kai Virpi ymmärsi, että sellainen sukujuhla meni ohi musiikkitapahtuman, mutta se ei lieventänyt sitä levottomuutta, mitä Virpi nyt sunnuntai-iltapäivänä koki. Yksin hän ei konserttiin halunnut, joten lippu oli jäänyt varaamatta. Nyt nainen oli tullut toisiin aatoksiin, mutta esitys oli jo loppuunmyyty.

Olisihan kotona ollut kaikenlaista tekemistä sinänsä. Asunto kaipasi siivousta ja parit vaatteet olisi voinut ommella kuntoon. Terassilla oli rikkinäinen pöytä, jonka olisi voinut kunnostaa. Kaikki tällaiset rästiin jääneet asiat kuitenkin vaikuttivat liiaksi työltä, jollaiseen Virpi ei halunnut uhrata pyhäpäivän suomaa vapaa-aikaansa.

Televisiosta ei tullut mitään kiinnostavaa. Kanavat lähettivät vain uusintoja toistensa perään. Jopa uusintojen uusintoja. Ainoa uusi ohjelma oli keskustelufoorumi, jossa asiantuntijat pohtivat, miksi kanavat lähettivät niin paljon uusintoja. Nainen oli tuhahtanut nähdessään ajankohtaisohjelman aiheen.

Virpi päätti keittää itselleen kahvit. Hän asteli keittiöön ja nappasi keittimeen jääneen suodatinpussin. Tiskipöydän kaapin oven takaa lemahti pahanhajuinen hyökyaalto. Nainen ihmetteli, mikä sen oli saattanut aiheuttaa. Nopeasti mieleen tuli edellispäivän kalan jäännökset. Roska-astia täytyisi tyhjentää.

Saatuaan keittimen ladattua kahvinkeittoa varten Virpi poistui asunnostaan lemuava pussi mukanaan. Suuntana oli roskakatos. Juuri, kun nainen oli heittänyt jätteet ruskeaan astiaan, katokseen astui naapuri, Tero. Miehellä oli tyhjä pizzalaatikko, jonka hän heitti pahvinkeräykseen.

– Terve! mies tervehti hymyillen.

– Hei! vastasi Virpi. Hän tuijotti miehen takamusta, jonka muoto miellytti.

– Tuli kaunis päivä, Tero totesi kääntyessään roskalaatikolta takaisin.

– Niin tuli. Aiotteko lähteä lasten kanssa jonnekin, kun on niin upea sunnuntai? Virpi kysyi ja jäi seisomaan katoksen oviaukolle. Mies asteli Virpin viereen.

– Ei. Lapset lähtivät Maisan kanssa mummolaan lomailemaan. Minä jäin vähän niin kuin kesäleskeksi. Kyllä ne sieltä palaavat viikon päästä takaisin. Minulla on töitä ensi viikolla, niin en voinut itse lähteä.

– Voi sinua onnekasta! Saat ihan omaa aikaa ja mahdollisuuden rentoutua, Virpi naureskeli.

– Niinpä! Ei tällaisia tilaisuuksia usein satu, Tero nauroi mukana. – Pitää osata nauttia tästäkin.

– Onko sinulla suunnitelmia, miten aiot tämän laatuajan käyttää?

– En ole suunnitellut mitään sen ihmeempää. Kunhan lepäilen kotosalla. Tietenkin käyn lenkillä ja salilla, mutta muuten varmaankin vain nautin kotona olosta, Tero selitti ja astui katoksesta pihalle. Virpi seurasi häntä postilaatikoille asti.

– No, pidähän mukava lomaviikko, Virpi toivotti.

Tero kiitteli toivotuksesta ja asteli takaisin omaan asuntoonsa. Virpi jatkoi matkaansa kotiovelleen, mutta ennen sisälle menoaan vilkaisi vielä taakseen. Mies oli ehtinyt jo mennä sisälle. Naista harmitti, ettei ollut nähnyt vielä yhtä vilausta Terosta.

Kahvi maistui erinomaiselta. Virpi tunsi olonsa selvästi piristyneemmäksi nähtyään Teron. Hän oli ollut jo pitkään yksin, vailla elämänkumppania. Avioliitto Jarin kanssa oli mennyt mönkään. Ei siinä ollut ollut mitään dramaattista, rakkaus oli vain kuihtunut eikä ollut järkeä elää enää saman katon alla. Koska heillä ei lapsiakaan ollut, ero oli ollut vaivaton. Omaisuus vain jaettiin ja kaikki oli siinä. Kymmenen vuoden jakso elämästä päättyi yllättävänkin nopeasti ja kivuttomasti.

Nyt Virpi kaipasi miestä elämäänsä. Jotain säpinää täytyisi saada. Seksin puutekin haittasi. Oli hänellä omat kotikonstinsa siihen tarpeeseen, mutta eihän aitoa mikään voittanut. Oikeastaan tärkeämpää Virpin mielestä olikin saada ensiapua fyysisen kosketuksen kaipuuseen. Ei ollut sinänsä mikään ongelma elää vielä jonkin aikaa täysin sinkkuna, mutta sänkyhommiin olisi tarvetta saada kaveri.

Ajatukset alkoivat harhailla Teroon. Mies oli ulkoisesti kaikin puolin sopiva rakastajaksi. Ainoa ongelma tietenkin oli se, että mies oli perheellinen. Hänellä oli vaimo ja kolme lasta. Tästä syystä Tero olisi ehdottomasti kiellettyjen herkkujen listalla. Pakko olisi löytää jostain muualta sopiva vaihtoehto. Baareista tietenkin saisi takuuvarmasti aina jonkun, mutta silloin laadusta ei voinut tinkiä. Ravintolasta löytäisi joko liian humalassa olevan törpön, joka todennäköisesti ei sängyssä suoriutuisi kunnolla, tai sitten liian suurella egolla varustetun penisaivon, joka kuvittelee syntyneensä vain tyydyttääkseen itsensä kaikilla maailman naisilla. Totuus oli, että kaikki hyvät miehet olivat aina varattuja.

Iltaan mennessä Virpi oli saanut järjesteltyä kirjahyllynsä uuteen uskoon. Tekemisen puute oli ajanut naisen laittamaan kirjat aakkosjärjestykseen, kun ne aiemmin olivat olleet värin mukaisesti hyllyissä. Pian sen jälkeen ahdistus jälleen iski. Kuten usein muinakin iltoina, Virpi päätyi helpottamaan ahdinkoaan punaviinillä. Aluksi iltapäivällä oli mennyt muutama siideri työn lomassa. Kun omenanmakuinen makea juoma oli loppunut, päätti Virpi korkata viinipullon. Eihän se haitannut, vaikka sunnuntai olikin – hän oli lomalla seuraavan viikon.

Pienen sievän humalan siivittämänä naisen mietteet palasivat Teroon. Mies oli yksin asunnossaan, kuten hänkin. Pian Virpi havahtui siihen, että siveli itseään rinnastaan. Se tuntui hyvältä. Selviä kiihottumisen merkkejä oli havaittavissa. Nainen tiesi, että alkoholi herkisti himoja ja poisti estoja. Ei Virpin mielestä siinä silti ollut mitään pahaa, jos hieman ajatuksissaan rietasteli naapurin miehen kanssa.

Alkoholi kuitenkin vahvisti Virpin mietteitä entisestään. Hän alkoi yhä enemmän ajatella Teroa ja mahdollisuutta päästä kokemaan tämän läheisyys. Kun nainen muisteli heidän tapaamistaan roskakatoksessa, hän alkoi nähdä selviä merkkejä Teron eleissä ja puheissa, jotka oli tulkittavissa kiinnostukseksi Virpiä kohtaan. Mies takuulla ajatteli häntä myös. Virpi tiesi olevansa hyvännäköinen nainen. Kyllä miehet yleensä häntä vilkaisivat pariinkin otteeseen. Sopivan provosoiva pukeutuminen toki edesauttoi, vaikka vetovoimaakin löytyi. Vaativa hän kuitenkin oli, eikä suostunut kenen tahansa vietäväksi. Virpin mieltä kiusasi ajatus, että hänen täytyisi tehdä jonkinlainen aloite Teroa kohtaan. Miksi hän ei käyttäisi tilaisuuttaan hyväkseen, kun kerrankin oli sellainen mies tarjolla, joka täytti hänen kriteerinsä?

Mietittyään asiaa vielä toisenkin punaviinilasillinen verran hän rohkaisi mielensä. Virpi päätti ottaa riskin ja lähettää Terolle tekstiviestin. Hän pyytäisi miestä käymään luonaan. Hän ehdottaisi suoraan, mitä haluaisi. Se olisi totta kai uhkarohkeaa, mutta mitä hän voisi hävitä? Tero pahimmassa tapauksessa suuttuisi hänelle, mutta entä sitten? Mies oli kuitenkin vain naapuri, eikä Virpin tarvinnut olla hänen kanssaan sinänsä missään tekemissä, ja mikä tärkeintä ei myöskään Teron vaimon kanssa.

Virpi hymyili hermostuneesti ja painoi Lähetä–nappia kännykästään. Viesti lähti Terolle. Nainen jäi sohvalleen odottamaan jännittyneenä tulisiko mies kohta hänen ovelleen.

 

Tero asetteli työkalujaan huolellisesti laukkuunsa. Hän oli alkuillasta puhdistanut ne perusteellisesti ja tarkistanut, että kaikki veitset ja muut terät olivat varmasti kunnossa. Suojalasit hän oli jo pakannut aiemmin. Haalareita hän tarvitsisi ilman muuta, hän ei missään nimessä halunnut sotkea omia vaatteitaan. Työasulla ei ollut niin väliä.

Miehen oli vaikea keskittyä puuhiinsa, sillä ajatukset palasivat aina vähän väliä naapurin sinkkunaiseen Virpiin. He olivat kohdanneet roskakatoksessa aiemmin päivällä. Se oli jäänyt Teron mieleen erityisesti. Hän oli huomannut selviä merkkejä naisessa, että tämä oli tavallista kiinnostuneempi. Olihan Virpi kysellyt kaikenlaista, mutta tapa miten hän puhui ja elehti, kuvasti selvästi jonkinlaista mielenkiintoa.

Tero oli tavannut Virpin kaltaisia naisia ennenkin. Aina välillä joku nainen jossain osoitti kiinnostusta häntä kohtaan. Se oli omituista. Tero oli naimissa oleva mies, joten miksi vieraat naiset halusivat häntä. Ilmeisesti sormus ei todellakaan ollut muuta kuin hidaste. Sinänsä Tero ei lainkaan pitänyt asiaa mitenkään negatiivisena, päinvastoin. Miehen itsetuntoa hiveli, että hän oli suosittu. Ja aina ennenkin, kun tilaisuus oli ilmaantunut, Tero oli lopulta antanut periksi omille himoilleen. Miehen laskujen mukaan näin oli käynyt jo seitsemän kertaa aiemmin.

Hän teki sen vain suojellakseen avioliittoaan. Totta kai se vaikutti oudolta ajatukselta, niin Tero oli usein todennut mietteissään, mutta hänestä oli parempi antautua himoilleen, kuin jättää tilaisuuden kiusaamaan itseään. Naiset, jotka Teron perään olivat, eivät välttämättä luovuttaisi kovin helposti, jos mies vain toteaisi heille, ettei ollut kiinnostunut. Sen sijaan, kun kävi niin sanotusti tekemässä temput, nainen ei enää perään soittelisi. Terokin sai tyydytyksen, eikä vaimon tarvitsisi koskaan tietää. Avio-onni säilyisi.

Tietenkin juuri nyt oli aivan satumainen onni matkassa, koska hän oli yksin kotona. Terolla olisi täysi rauha antautua Virpin kanssa intohimojensa aalloille. Ainoa asia mikä miestä häiritsi, oli se, että Virpi oli naapuri. Asuiko nainen liian lähellä häntä? Olisiko se liian suuri riski otettavaksi? Kaikissa aiemmissa tapauksissa naiset olivat olleet huomattavasti tuntemattomampia, joilla ei ollut suoraan minkäänlaista kytköstä Teroon asuinpaikan, työn tai harrastusten kautta. Heidän suhteensa asiat olivat olleet helpompia hoitaa. Virpin kohdalla Teron täytyisi olla huomattavasti huolellisempi.

Tero oli jo suunnitellut kaiken valmiiksi. Hän pyytäisi Virpiä mukaan ajelulle jollain sopivalla tekosyyllä. Ei olisi ongelma saada naista houkuteltua mukaan, koska tämä oli selvästi kiinnostunut. Tietenkään Tero ei voisi ottaa häntä kyytiin kotipihalta, koska muut naapurit sen näkisivät. Tätä ei olisi kuitenkaan vaikea perustella Virpille, koska totta kai hän käsittäisi salailun tarpeen – olihan Tero naimisissa oleva mies. He ajaisivat jonnekin syrjemmälle, mielellään jonkin metsätien sivuhaaraan, missä ei olisi muita silminnäkijöitä kuin metsän eläimet. Seuraavaksi Tero houkuttelisi naisen ulos autosta ja sitten nopeasti iskisi vasaralla takaraivoon. Ei kuitenkaan liian lujaa, sen virheen hän oli tehnyt ensimmäisen kohdalla. Sopiva isku, jonka voimasta Virpi vain menettäisi tajuntansa. Kun hän olisi sitonut Virpin kunnolla, voisi Tero pukeutua haalareihin, suojalaseihin ja hansikkaisiin, minkä jälkeen hän voisi alkaa työstää naisen vartaloa ihanilla uusilla työkaluillaan. Virpin suu pitäisi tietenkin tukkia, ettei hänen huutonsa kuuluisi.

Kännykän piippaus säikäytti Teron. Hän vilkaisi puhelintaan ja näki Virpiltä tulleen viestin. Nyt on miehellä todella onni matkassa, ajatteli Tero. Tämänkertainen keissi tulee sujumaan kuin tanssi…

Suvaitsevaisuus

Suomessa kuohui. Suvaitsemattomuus oli noussut otsikoihin sen jälkeen, kun ilmeisesti ääriliikkeiden edustajat olivat tehneet iskun Suomen Vasenkätiset ry:n eli SuVan toimistoon. Toimitiloihin oli murtauduttu ja se oli täytetty virkatuilla oikean käden vanttuilla. Iskusta epäiltiin Suomen Oikeat –järjestöä eli SuoKeaa. Suvalaiset olivat syystäkin suivaantuneet tästä ja tohkeissaan kommentoivat SuoKealta homman lähteneen täysin lapasesta.

Taustalla oli SuoKean äärimmäinen näkemys siitä, että vasenkätiset eivät missään nimessä kuuluneet Suomeen. Pelkona oli liiallinen suvaitsevaisuus suomalaisessa yhteiskunnassa, jonka nähtiin menneen jo liian pitkälle. SuoKean antamassa julistuksessa peloteltiin muun muassa sillä, että pian vaadittaisiin tasa-arvoa myös vasenkätisille.

Koska lait ja asetukset jo takasivat tasa-arvon seksuaalisille vähemmistöille, eri uskonnoille ja roduille, SuoKean mielestä vasenkätisten mahdollinen hyysääminen oli jo täysin liikaa. Uhkana oli, että vasenkätisten kulttuuri leviäisi kansalaisten parissa.

SuoKean edustaja Immo Saarela oli pyydetty vieraaksi aihetta käsittelevään television ajankohtaisohjelmaan Television Ajankohtaisohjelma, jossa toimittaja Assi Lindgren-Haapalainen tenttasi Saarelaa.

– Olette tuoneet julki useassa eri yhteydessä järjestönne vasenkätisyyttä vastustavan ohjelmanne. Mitä te itse asiassa pelkäätte vasenkätisyydessä? toimittaja kysyi.

– Vasenkätisyys ei vain yksinkertaisesti ole normaalia. Vasenkätisten oikeuksien tasa-arvoistaminen mullistaisi yhteiskuntamme täysin ja siihen meillä ei yksinkertaisesti ole varaa, varsinkaan maamme nykyisessä taloudellisessa tilanteessa, Saarela vastasi.

– Millä tavoin tasa-arvoistaminen mullistaisi yhteiskuntaamme? Lindgren-Haapalainen jatkoi.

– Koko suomalainen kulttuurimme on uhattuna! Miettikääpä esimerkiksi sitä, jos presidentti itsenäisyyspäivän vastaanotolla kättelisi kaikki vieraat vasemmalla. Jokaisen vieraan, joista yli yhdeksänkymmentä prosenttia on oikeakätisiä, joutuisi opettelemaan kättelyn kokonaan uusiksi. Voiko sellaista vaatia vain siitä syystä, että presidentti olisi vasenkätinen? Sellainen on kohtuutonta. Entäpä jos kaikki infrastruktuuri pitäisi muokata vasenkätisille soveltuvaksi? Siitä syntyisi järjetön lasku yhteiskunnalle. Ties miten moniin kuntien ja virastojen oviin pitäisi lisätä vasenkätisille oma kahva tai ovet täytyisi muuttaa unisexkätisiksi, ehkäpä automaattisesti avautuviksi liukuoviksi. Kahvikuppeihin täytyisi lisätä vasenkätisille oma korvansa. Kahvakuulista täytyisi saada vasenkätisille omat mallinsa. Armeijassa jouduttaisiin vaikeuksiin, koska ei olisi enää mahdollista tervehtiä pelkästään oikealla kädellä, tai pahimmassa tapauksessa koko armeijan tervehtimiskäytäntö menisi täysin uusiksi. Ja jäisikö tämä pelkästään tähän? Kohta vasenjalkaiset alkavat vaatia tasa-arvoa, jolloin koko homma leviää täysin käsistä, Saarela uhosi.

– Eikö tällainen puhe ole rasistista ja kiihotusta kansanryhmää kohtaan? toimittaja ihmetteli.

– Ei missään nimessä. Vasenkätiset eivät ole mikään etninen ryhmä, jota voisi rasistisesti solvata. He ovat vain luonnonoikkuja ja sellaisenaan normaalista poikkeava vähemmistö, jolle ei pidä antaa mitään erityisoikeuksia oikeakätisten kustannuksella. Ja minun on pakko vielä lisätä tähän se, että jos tällainen vasenkätisyys nousee suosioon, siitä saattaa tulla muoti-ilmiö, joka johtaa siihen, että harhaan johdetut oikeakätiset alkavat kääntyä vasenkätisiksi, Saarela manasi.

– Suomen Vasenkätiset ry:n toimistoon tehtiin hiljattain radikaali isku, jossa toimiston tiloihin murtauduttiin ja se täytettiin virkatuilla lapasilla. Oliko tämä SuoKean organisoima isku?

– En ole tietoinen tällaisen iskun organisoinnista. Minä en ainakaan ole ollut virkkaamassa lapasia, Saarela vakuutteli.

– Teillä ei ole siis mitään arvausta, kuka iskun takana on?

– Ei tietenkään ole. Mistä minä voin tietää, jos joku vasureita vihaava porukka saa päähänsä täyttää toimiston lapasilla, Saarela totesi ja köhi samalla vasempaan nyrkkiinsä.

 

Ohjelman esityksen jälkeen nettien mielipidepalstat ja some täyttyi erilaisista kannanotoista ja vaatimuksista. Oikea- ja vasenkätisillä oli omat puolustajansa. Puolin ja toisin syytettiin rasismista ja vihapuheista sekä provosoinnista vanttuisiin liittyvään iskuun viitaten. Suomi tuntui olevan yhtä suurta hornankattilaa, lukuun ottamatta Pohjois-Suomea, jossa enimmäkseen harmiteltiin huonoa kesäsäätä ja runsaslukuisia hyttysiä.

Koska Immo Saarelan nimi liitettiin vahvasti hallituspuolueeseen nimeltä Varsinaissuomalaiset, vaadittiin puolueen puheenjohtajalta, joka oli myös pääministeri, kommentteja Saarelan haastatteluun ja yleensäkin SuoKean toimintaan.

Pääministeri Veikko Suonio asteli kuuluisia Arkadianmäen rappusia alas, kun joukko toimittajia, etunenässä Voi hyvää päivää –lehden toimittaja Arvi Loimaa sekä Reklaami-TV:n Viittä-vaille-puoli-seitsemän-uutisten ankkuri Reijo Lehvä, syöksyi Suoniota kohti mikrofonit tanassa.

– Anteeksi herra pääministeri, voisitteko antaa kommentin SuVan toimistoon tehdystä iskusta. Mitä hallitus aikoo tehdä asian suhteen? Loimaa ehätti kysymään ensimmäisenä.

– Olemme keskustelleet aiheesta budjettiriihen tauolla ja tulleet siihen tulokseen, että vallitsevien asianhaarojen yhteydessä on täysin selvää, että huomioimatta aiempaa viitekehystä aihepiiriin liittyen, joissa on myös oletettavasti olemassa tiettyjä viitteitä siitä, miten asian tiimoilta on keskustelu, kuitenkaan väheksymättä sitä tosiseikkaa, mihin viitattiin jo aiemmin, että olisiko sittenkään sen kaltainen toimintamalli tässä yhteydessä mahdollinen, mistä ei ole oletettavasti tiedoksi annettu sitä seikkaa, mihin edellisessä jo aiemmin viittasin, on syytä mahdollisesti tarkistaa varmuuden saamiseksi, että asioiden vallitessa nykyisen olettamuksen pohjalta, tulisi pysyä juuri siinä samassa linjauksessa. Tästä emme tingi.

– Aivan… Entä mikä on teidän oma kantanne liittyen Suomen Oikeat -järjestön osallisuudesta tapahtumaan? Immo Saarela, joka toimii järjestön nokkamiehenä, on liitetty useissa yhteyksissä Varsinaissuomalaisiin. Onko iskussa jonkinlainen kytkös edustamaanne puolueeseen?

– Tässä täytyy nyt ottaa huomioon, että varsinaisen asian selvittämisen kannalta on olennaista se, miten kuitenkaan päättelemättä asian luonteen olennaisen merkityksen väheksymättömyyttä sen suhteen, kuinka aiemmin käsittelemättä jättämättä tehdyn päätöksenteon huomioiminen asiaan liittyvän johtopäätöksen lopputuloksen päinvastaisen käsittelyn ennakoimaton tuloksellisuus varsinaiseen tekoon nähden on saattanut olla toteutumatta, kuitenkaan sitä muokkaamatta vastoin oletuksia, mikä oli aiemmin jo arvioitu mahdollisesti toisin, on todettava, että asiassa voidaan päätyä vain tähän johtopäätökseen. Tästä emme tingi. Ja nyt pahoittelen arvoisat toimittajat, mutta minulla on kiire, joten minulla ei ole valitettavasti aikaa vastailla enempiin kysymyksiin.

Pääministeri Suonio kiirehti nopeasti kadun varrella odottavaan autoon. Toimittajat seurasivat harmistuneina haastateltavansa katoamista paikalta.

 

Totuus SuVan toimitukseen tehdystä iskusta ei koskaan selvinnyt. Suojelupoliisi tutki tarkoin Suomen Oikeat –järjestön taustoja ja kuulusteli siihen kuuluvia henkilöitä, mutta koskaan yhtäkään järjestön jäsentä ei voitu yhdistää iskuun suoraan tai virkattuihin lapasiin. KRP:n tutkijat löysivät joitain johtolankoja järjestön tiloista, mutta eivät villaisia.

Immo Saarelan maine koki karvaan kolauksen ja hän lopulta jätti tehtävänsä SuoKean johdosta. Huhuttiin, että SuoKean sisäpiiri antoi Saarelalle potkut pieleen menneestä iskusta. Yleinen mielipide oli muuttunut SuoKean vastaiseksi ja heidän riveistään katosi paljon jäseniä. Eroa SuoKeasta –sivuston mukaan Saarelan televisiohaastattelun jälkeen eronneita oli jo yli viisikymmentä, mikä vastasi noin kuuttakymmentä prosenttia koko järjestöstä.

Muita iskuja SuVan toimitukseen ei tehty. Yhdistys muutti ohjelmaansa iskun jälkeen, eivätkä he tuntuneet enää olevan kiinnostuneita tasa-arvoisista oikeuksista. Tavoitteekseen he ottivat muuttaa yhdistyksensä statuksen puolueeksi, jonka jälkeen seuraava etappi olisi eduskuntavaalit.

Murha – kaikista rikoksista lopullisin

Siinä minä seisoin, verinen veitsi kädessäni. Olin paniikissa, vaikka olinkin suunnitellut kaiken pienintä yksityiskohtaa myöden. Olin juuri murhannut työkaverini. Oli ollut kerta kaikkiaan pakko tehdä se.

Minulla oli ollut intohimoinen suhde Meiraan. En minä häntä rakastanut, ei se sillä tavalla ollut intohimoista. Hän vain oli niin himottava nainen, ja minulla oli tarve päästä nauttimaan hänestä. Se oli lopulta tapahtunut erään firman juhlan jälkeen. Olimme molemmat humalassa, mutta syrjähyppyni ei jäänyt tuohon yhteen kertaan. Halusimme lisää.

Rakastelimme työpaikalla aina, kun se oli mahdollista. Hän himoitsi minua, minä himoitsin häntä. Se oli helvetin hyvä diili meille molemmille. Se oli puhdasta seksiä seksin ilosta. Olimme naimisissa, emme tosin keskenämme. Halusimme piristystä ja vaihtelua seksielämäämme.

Sitten tapahtui moka. Sellaisia sattuu kaikissa salasuhteissa jossain vaiheessa? Meidän kohdallamme virhe oli pahin kaikista. Meira tuli raskaaksi. Yritin puhua hänet ympäri, että hän tekisi abortin, mutta ei. Meira halusi synnyttää lapsen ja mennä kanssani naimisiin. Hän vaati, että meidän pitäisi molempien erota puolisoistamme.

Minä tajusin, että Meira ei ajatellut oikeasti mitään muuta, kuin helvetin hyvää palkkaani ja korkeaa asemaani firmassa. Minä olin johtoryhmän jäsen ja firman talousjohtaja. En voinut mitenkään riskeerata tulevaisuuttani firmassa, saati omaa perhettäni. Silloin minä päätin tehdä lopullisen ratkaisun ongelmaani. Minä suunnittelin Meiran murhan ja nyt olin toteuttanut sen.

 

Meira makasi maassa elottomana. Veri virtasi vuolaana hänen kaulastaan. Nainen näytti irvokkaalta maatessaan kauhua kuvastava ilme kasvoillaan. Ruumis lojui keväisellä kanoottikerhon rantakivikolla.

Olin ollut todella huolellinen. Minulla oli kirpputorilta hankitut kengät, jottei jälkiä voisi yhdistää minuun. Minulla oli niin ikään kirpputorilta hankitut vaatteet päälläni, takki oli Meiran veren tahraama. Olin myös käyttänyt kumihansikkaita. Hävittäisin vaatteet myöhemmin polttamalla.

Olin sopinut tapaamisen Meiran kanssa syrjäiseen kolkkaan meren rannalle, eikä hän ollut epäillyt mitään. Olin selittänyt hänelle puhelimessa, että halusin keskustella paikassa, missä kukaan ei näkisi meitä yhdessä. Väitin haluavani keskustella hänen kanssaan yhteisestä tulevaisuudestamme. Olin kertonut sen hänelle niin, että hän luuli minun haluavan naimisiin kanssaan. Meira, idiootti, oli uskonut kaiken.

Hain autostani muovipressun, johon kiedoin ruumiin. Jouduin tekemään kunnolla töitä, että sain peiteltyä ruumiin kokonaan ja ujutettua kiviä painoksi mukaan. Kun olin varma, että pressu oli tiivisti suljettu, vieritin Meiran peitetyn ruumiin mereen. Olin etukäteen varmistanut, että valitsemallani paikalla oli riittävän syvää heti rannassa, joten Meiran ruumis vajosi nopeasti muutaman metrin syvyyteen.

Meiran autoa en voinut jättää tekopaikalle. Minun täytyi kuljettaa se pois paikalta. Olin tämänkin suunnitellut etukäteen. Ajoin noin kolmen kilometrin päähän hylätyn tehtaan pihalle. Siellä ei koskaan kulkenut ketään. Valelin auton bensalla ja sytytin sen palamaan.

Polttamisen jälkeen hain aiemmin alueelle piilottamani polkupyörän ja poljin takaisin omalle autolleni. Laitoin pyörän kyytiin, jonka jälkeen ajoin hiekkatietä noin kaksisataa metriä, kunnes tulin risteykseen ja käännyin asvaltoidulle tielle. Pysäköin auton, otin mukanani tuomat kuusen oksat ja palasin vielä tekopaikalle. Pyyhin hiekkaisesta maasta ja tieltä kengän, auton ja pyörän jäljet samalla palaten autolleni. Heitin kuusen oksan takakonttiin polttaakseni sen myöhemmin kotana takassa ja ajelin kaikessa rauhassa kotiin.

Kotiin päästyäni olin tyytyväinen, että olin onnistunut tekemään murhan ja pyyhkimään Meiran ongelmineen pois päiväjärjestyksestäni. Kaadoin itselleni lasillisen konjakkia ja keskityin kirjoittamaan keskeneräistä romaanikäsikirjoitustani. Jonain päivänä saattaisin olla vaikkapa kirjailija.

 

Muutama päivä murhan jälkeen pari poliisia tulivat käymään firmassa. He halusivat keskustella Meiran katoamisesta. Hänen aviomiehensä oli tehnyt poliisille katoamisilmoituksen, ja nyt poliisi tutki Meiran katoamista.

He halusivat kuulustella työpaikalla niitä työkavereita, jotka olivat olleet tekemisissä Meiran kanssa useimmin ja jotka saattoivat ehkä tietää jotain Meirasta, tai mahdollisesti siitä miksi ja minne hän oli kadonnut.

Niinpä toinen poliiseista jututti myös minua. Meira toimi osastollamme assistenttina, joten oli täysin luonnollista ja itsestään selvää, että poliisi halusi kysellä myös minulta jotain. Minä olin tämänkin ennakoinut ja valmistautunut huolellisesti.

Hämäsin virkavaltaa loistavasti. Poliisi kyseli minulta rutiiniluontoisia kysymyksiä, mutta mikään ei herättänyt tämän epäilyksiä minua kohtaan. Onnistumiseni oli totta kai ollut minulle selvää jo alusta alkaen.

 

Muutaman päivän päästä poliisit tulivat uudelleen työpaikalleni ja halusivat tavata nimenomaan minut. Kun saavuin poliisien luokse, nämä pidättivät minut epäiltynä Meiran murhasta!

En voinut uskoa tapahtunutta! Miten ihmeessä poliisit olivat selvittäneet murhan näin nopeasti? Enhän ollut jättänyt yhtäkään jälkeä, joka olisi liittänyt minut murhaan, puhumattakaan, että olisin murhaaja.

Minut kuljetettiin poliisitalolle ja suljettiin selliin odottamaan kuulusteluja. Muutaman tunnin päästä minut haettiin kuulusteluhuoneeseen, jossa kaksi siviilipukuista poliisia odottivat minua nauhuri pöydällä ja videokamera jalustallaan valmiina kuvaamaan kuulustelun.

Toinen poliiseista puhui ensin nauhurille selostaen keitä oli läsnä, mistä kuulustelusta oli kyse ja mikä oli päivämäärä ja kellonaika. Tämän jälkeen hän käänsi katseensa minuun ja aloitti kuulustelun.

– Sinua syytetään assistenttinne Meiran murhasta, kuten sinulle jo pidätettäessä kerrottiinkin. Minua kiinnostaisi nyt tietää, etkö tosiaan nähnyt mitään muuta keinoa paeta tilanteesta kuin murhata Meira? Itse asiassa kyseessähän on kaksoismurha, koska Meira oli raskaana…

En voinut käsittää, miten poliisit näin nopeasti saattoivat tietää kaiken tämän? Eiväthän he olleet mitenkään voineet löytää ruumista näin nopeasti. Heidänhän olisi pitänyt tietää murhapaikka, ja sen jälkeen heidän olisi pitänyt tehdä Meiralle ruumiinavaus ennen kuin he olisivat voineet tietää Meiran raskaudesta. Eniten minua hämmästytti, miten he heti osasivat kaiken tämän yhdistää minuun?

– Minä en voi ymmärtää mistä ihmeestä te oikein puhutte?

– Etkö tosiaan? No minäpä kerron. Sinä murhasit Meiran, koska tämä oli raskaana. Hän odotti sinun lastasi ja vaati sinua menemään kanssaan naimisiin. Sinä tiesit, että jos Meira päättää kertoa miehelleen raskaudestaan, minkä hänen olisi täytynyt tietenkin tehdä, jos olisi eronnut hänestä, sinun urasi olisi vaakalaudalla. Sinä pelkäsit, että firma ei katsoisi hyvällä tällaista työpaikkaromanssia. Lisäksi et halunnut menettää vaimoasi ja perhettäsi, joten suojellaksesi perhettäsi ja työpaikkaasi, päätit murhata Meiran. Viilsit hänen kurkkunsa auki, peittelit ruumiin ja upotit kanoottikerhon rantaan. Sen jälkeen sinä poltit hänen autonsa hämätäksesi poliisia. Eikö kaikki tapahtunutkin juuri näin?

En tajunnut enää mistään mitään. Kuinka helvetissä poliiseilla oli tuo kaikki tieto? Tämä oli täysin käsittämätöntä. Menetin hermoni ja romahdin täysin. Tajusin, että poliiseilla oli pakko olla raudanlujat todisteet, koska he tiesivät niin täydellisesti kaiken. En vain voinut käsittää mistä he olivat saaneet kaiken tietoonsa.

– Hyvä on, hyvä on. Minä tunnustan. Minä murhasin todellakin Meiran ja juuri noin kuten kerroit. Mutta kertokaa nyt hyvänen aika, miten ihmeessä te saatoitte saada kaiken tuon tietoonne näin nopeasti? Ja miten te saatoitte yhdistää minut murhaan näin pian?

– Itse asiassa vaimosi paljasti sinut. Hän toi meille todisteet, joiden perusteella meidän oli äärimmäisen helppoa tietää miten kaikki oikein tapahtui.

– Vaimoni? Mutta miten ihmeessä hän saattoi mitään tietää tästä? Eihän hän voinut mitenkään tietää koko asiasta? Hänhän oli kyseisenä iltana työreissussa?

– Aivan, mutta sinä itse teit erään kohtalokkaan virheen omalta kannaltasi.

Poliisi otti takapöydältä kannettavan tietokoneen. Tunnistin sen välittömästi. Siinä oli kannessa tarra, jonka olin liimannut siihen joskus pari vuotta aiemmin.

– Tunnistatko tämän läppärin?

– Toki, se on minun. Miten tuo läppäri tähän liittyy?

– Me haimme se äskettäin kotoanne ja tarkistimme sen sisällön. Vaimosi oli tehnyt sen jo aiemmin, mistä syystä hän ilmiantoi teidät.

– Vaimoniko on nuuskinut konettani?

– Niin, mutta hänen kunniakseen on sanottava, että hän teki sen täysin viattomissa aikeissa. Hän kertoi nimittäin halunneensa löytää hirvipaistin reseptin. Sinun äitisi oli nimittäin aikanaan antanut useita reseptejään sinulle, ja olit ne kirjoittanut puhtaaksi koneellesi word–tiedostoksi. Äitisi reseptillä tehty hirvipaisti on vaimosi mukaan eräs suosikkiruokasi?

– Aivan, pitää paikkansa. Äitini teki erittäin herkullista hirvipaistia. Reseptit pitäisi olla siellä koneellani.

– Niin ne ovatkin ja niitä vaimosi etsi, koska halusi yllättää sinut tekemällä lempiruokaasi nimenomaan äitisi reseptillä. Tässä vaiheessahan vaimosi oli jo tietoinen, että Meira oli murhattu. Kun hän sitten alkoi etsiä koneeltasi noita reseptejä, hän löysikin jotain ihan muuta.

Siinä vaiheessa minä tajusin olleeni idiootti. Miten saatoin ollakin niin julmetun typerä! Ei ollut mikään ihme, että poliisi tiesi kaiken. Ei ollut mikään ihme, että olin jäänyt kiinni tekemästäni murhasta. Vaimoni oli löytänyt nimenomaan juuri tämän kirjoitukseni koneeltani ja vienyt sen poliiseille. Miksi minä ikinä aloinkaan kirjoittamaan tätä tarinaa…

 

Uusi duuni

– No saitko työpaikan?

– Ilmoittelevat loppuviikosta.

– Uskot uraan Mambo-vessapaperitehtaalla?

– Ehdottomasti. Homma kuulosti mielenkiintoiselta.

– Se oli joku testaajan homma?

– Niin, testataan vessapapereita. Paikka on heidän tuotekehitysosastolla.

– Pääsetkö testaamaan täysin uudenlaisia vessapapereita?

– Nimenomaan! Saan olla kehityksen kärjessä mukana.

– Kuulostaa hienolta. Miten niitä testataan?

– Niille on eri testausvaiheita, kuten esimerkiksi toiminnallisuus- ja kuormitustestaus.

– Mitä ne tarkoittavat?

– Toiminnallisuustestauksessa varmistetaan, että paperi toimii oikein. Pyyhinnän täytyy onnistua hyvin ja ilman ongelmia loppukäyttäjälle.

– Miten itse testaus suoritetaan? Millaisella laitteella testit tehdään?

– Ei siellä ole mitään laitteita.

– Ei ole laitteita? Miten sitten… Tarkoitatko, että…

– Niin juuri. Olen testaaja ja käytän itse uutta paperia. Tuotekehitysyksikössä on erikseen heille varatut wc-tilat testausta varten. Menen pytylle, ja kun olen käyttänyt paperia, teen siitä tarkan raportin ja valokuvaan aineiston myöhempää tarkastelua varten.

– Siellä ihan oikeasti testataan …hmm… aidolla tavaralla?

– Totta kai! Mambossa vaaditaan, että tuotteet ovat tarkasti testattuja ja että laatuvaatimukset täytetään pilkuntarkasti. Vain siten voidaan valmistaa kunnollinen vessapaperi.

– Ehkä tuossa on järkeä. Mitä se kuormitustestaus käytännössä tarkoittaa?

– Kuormitustestaus hoituu, kun tulee runsas lasti, joka vaatii useamman pyyhkimiskerran. Tällaisessa tilanteessa paperia kuluu huomattavasti enemmän, joten samalla voidaan mitata, miten suurella määrällä tällainen mahdollisimman suuresti kuormittava tilanne hoituu.

– Mutta miten voi etukäteen tietää, että jollain tulee sellainen iso …hmm… lasti?

– Mambon testausyksikössä on ravintospesialistitiimi, joka huolehtii tästä. Kuormitustestaajat saavat erityisruokavaliota muutaman päivän ajan ennen testiä. Ruoka on luonnollisesti tärkeä osa ja se määritellään tarkasti ennen mitään testausvaihetta.

– Onko muitakin testausvaiheita?

– Lisäksi on kestävyys-, stressi-, käytettävyys-, yksikkö- ja hyväksyntätestaus sekä paljon muita.

– Mitä sinä testaat? Siis jos sinut valitaan?

– Minun hommaani tulisi olemaan toiminnallisuus-, kuormitus- ja performanssitestaus.

– Mitä se performanssitestaus on?

– Siitä tutkitaan millainen vaikutus erilaisilla wc:n sekä paperin käyttötavoilla vessapaperiin on.

– Käyttötavoilla?

– Tutkitaan, miten erilaiset ihmiset istuvat erilaisin tavoin wc-pöntöllä. Lisäksi tapoja käyttää paperia on useita. Joku käyttää vasenta kättään, joku oikeaa. Joku tarttuu vain parilla sormella, joku toinen koko kourallaan.

– Oletko varma, että haluat työpaikan?

– On se parempi, kuin ei mitään! Mambo on hyvän firman maineessa ja olen monilta kuullut, että he pitävät hyvää huolta työntekijöistään. Maksavat hyviä bonuksiakin. Mambo ei ole sellainen riistofirma, kuten monet muut, joista saa vain paskaa käteen.

– En epäile sitä lainkaan, mutta tehtävä kuulostaa minusta arveluttavalta. Muista miten kävi, kun ryhdyit testaajaksi sille lääkefirmalle.

– Mitä vikaa siinä oli? Sehän oli ihan hyvä työ.

– Ehkä, mutta miten kävi, kun testasit sitä erektiolääkettä! Miksi sinun pitikin silloin lähteä uimahalliin?

– Aina sinä jaksat tuosta yhdestä ja samasta muistuttaa! Minähän olen kertonut, että testasin vain puolikkaan tabletin vaikutusta. Mistä olisin voinut tietää, että se tarkoitti yhdeksääkymmentä astetta täyden sadankahdeksankymmenen sijaan. Ja minä luulin, että vaikutus alkaisi vasta myöhemmin.

– Sinulla oli vielä Speedot. Entä se, kun sinä sait hallitsemattoman ripulin kesken teatterinäytöksen?

– Ehkä se työ oli hieman huono, mutta toisaalta eihän firma voinut tietää mitä vaikutuksia niillä pillereillä oli. Juuri sitä varten minä niitä testasin.

– Aivan sama. No, ehkä tämä Mambon paikka on ok. Kunhan muistat, ettet sitten tuo töitä kotiin!

 

 

Erilainen joulutarina

Elettiin joulukuun puoliväliä. Joulu oli enää reilun viikon päässä. Reinoa ei joulu kiinnostanut lainkaan. Hän ei ollut enää viettänyt joulua muutettuaan omaan asuntoonsa. Ei hän ollut pitänyt joulusta silloinkaan, kun asui vielä äitinsä luona, mutta kesti sen miellyttääkseen äitiään. Vuosi vuodelta joulu oli tuntunut yhä vaikeammalta.

Reinoa raivostutti joulu ja kaikki siihen liittyvä. Hän ei ollut katkeroitunut siitä, ettei saanut joululahjoja muilta kuin vielä elossa olevalta tädiltään. Tämä antoi joka vuosi lahjaksi samanlaiset villasukat ja Fazerin sinistä suklaata. Suklaasta hän ei pitänyt ja villasukkia käytti vain harvoin. Hänellä oli niitä pahuksen sukkia varastossa koko loppuiäkseen.

Reino ei pitänyt joulusta, koska hänen mielestään se oli teennäinen ja kaupallinen juhla. Hän oli tässä mielessä vahvasti periaatteen miehiä.

 

Reino tuli neljän aikaan iltapäivällä töistä kotiin. Riisuttuaan vaatteensa hän nappasi postin eteisen lattialta ja alkoi käydä sitä läpi. Postissa oli parin laskun lisäksi viisi joulukorttia. Hän ei koskaan itse lähettänyt joulukortteja, mutta sai niitä muilta. Pääasiassa niitä tuli kaukaisilta sukulaisilta, joita hän ei ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen. Jostain syystä nämä olivat onkineet hänen nykyisen osoitteensa selville ja halunneet lähettää joulutervehdyksensä, vaikka muutoin eivät olleet missään tekemisissä hänen kanssaan.

Reino katseli viittä juuri saamaansa korttia. Kolme niistä oli kaukaisilta sukulaisilta. Neljäs kortti oli eräästä postimyyntifirmasta, josta hän oli tilannut neljä vuotta sitten kännykkäänsä vara-akun. Kyseinen firma oli sen jälkeen lähettänyt uskollisesti joka vuosi joulukortin “tärkeälle asiakkaalleen”. Korttiin oli tulostettu allekirjoitukseksi kaunokirjoitusta jäljittelevällä tietokoneen fontilla toimitusjohtajan nimi. Viidennessä kortissa oli valmiiksi painettu hyvän joulun toivotus ja allekirjoituksena käsikirjoitetut nimet. Keitä hemmetissä oli Jaakko ja Hilma, hän ihmetteli.

Reino laittoi kahvinkeittimeensä vettä ja kahvia ja kytki keittimen päälle. Viimeisen kortin mysteeri vaivasi yhä. Vaikka hän miten mietti, hän ei keksinyt keitä nämä ihmiset olivat. Hänen oma nimensä ja osoitteensa oli täysin oikein kirjoitettu hieman tärisevällä käsialalla. Reino oli varma, ettei hänellä ollut Jaakon ja Hilman nimisiä sukulaisia eikä kavereitakaan. Mies heitti lopulta kortin muun paperijätteen joukkoon odottamaan kuljetusta paperinkeräykseen.

 

Reino istahti sohvalleen ja levähti hetkisen. Hän oli aikeissa lähteä tovin päästä käymään kaupassa ostaakseen viikonlopuksi ruokatarvikkeita. Reino avasi radion, joka oli sohvan vieressä olevan lipaston päällä. Kaiuttimesta kuului, miten Vesa-Matti Loiri lauloi Sylvian joululaulua. Reino vaihtoi äkkiä asemaa. Hän ei voinut sietää joululauluja. Tänäkin vuonna sitä melusaastetta oli saanut kuulla ihan riittämiin, sillä tavaratalot olivat soittaneet niitä jo marraskuun alusta. Samoihin aikoihin sitä samaa roskaa oli alkanut tulvia myös radiosta ja televisiosta.

Toisen radioaseman kohdalla kuului reipashenkinen ”tip tap tip tap tipe tipe tip tap”. Reino vaihtoi vielä kerran radioaseman taajuutta, mutta kun kolmannesta kuului miten ”Joulupukki suukon sai”, radio sai luvan hiljentyä.

Television kaukosäädin lensi seinään, koska avattuaan ensimmäisen kanavan ruudusta näkyi ja kuului joulukonsertti. Laulaja oli joku vuosikausia sitten töllöttimen laulukilpailussa neljänneksi jäänyt tuntematon suuruus. Reino nousi sohvalta ja päätti lähteä kauppaan. Koska päivä oli jo muutenkin pilalla, saattoi joulurallimelusaasteessa tehdä ostoksetkin.

 

Lähtiessään kerrostalon viidennessä kerroksessa olevasta asunnosta hänen ärtymyksensä lisääntyi. Reinoa raivostutti kovasti nähdessään naapureiden ovissa roikkuvat joulukoristeet. Oli kaikenlaista tekohavua, palloa, enkeliä, tonttua ja vaikka mitä. Yhdessä oli käpykin. Mikä hemmetin joulukoriste sekin on?

Reino tilasi hissin ja astui sisään sen saavuttua hänen kerroksensa kohdalle. Hississä oli kuudennen kerroksen yh-äiti kahden lapsensa kanssa. Jälkikasvu oli vielä sen verran pientä, että uskoivat vakaasti joulupukkiin. Reino halusi kertoa lapsille, että se punanuttuinen ja valkopartainen namusetä on oikeasti Coca-Cola yhtiön keksimä.

Nuuttipukki, joka on se perinteisempi suomalainen joulu-ukko, oli aika lailla karumman näköinen kaveri, jota lapset olisivat takuulla pelänneet. Nuuttipukki mielellään ryyppäsi viinaa, mitä perinnettä suomalaiset eivät olleet unohtaneet.

Jostain syystä hississä seistessään lapset innostuivat laulamaan joululauluja. Ei riittänyt, että kyse oli joululauluista, vaan ne laulettiin virheellisillä sanoilla nuotin vierestä erityisen kovaan ääneen. Ihme ettei hissin peili mennyt säröille. Äidin kasvoilta hehkui suuri ylpeys ja ällöttävän mielistelevä ilme, jolta saattoi tulkita kysymyksen; “voi eivätkö nuo minun lapseni ole ihania pikku enkeleitä”.

Vain erityisen suurta itsehillintää harjoittaen Reino pystyi olemaan esittämättä mielessään velloavaa äärimmäistä kritiikkiä. Kestoltaan koko joulukuulta tuntuneen alas suuntautuvan matkan jälkeen, hän pääsi vihdoin ulos hissistä ja koko talosta. Miehen onneksi lapset jäivät pihalle leikkimään heidän äitinsä alkaessa puhua kännykkäänsä. Reino tallusteli kohti kauppaa.

 

Kauppaan ei ollut pitkä matka. Sää oli surkea. Jalkakäytävä oli täynnä märkää loskaa. Lunta oli satanut paria päivää aiemmin 20 senttiä, jonka jälkeen totta kai lämpötila oli muuttunut plussan puolelle. Lumi oli sulanut jalkoja kastelevaksi mössöksi eikä mitään tahoa kiinnostanut aurata katuja.

Parin metrin matkan jälkeen Reinon sukat olivat litimärät. Häntä harmitti suunnattomasti. Kulkiessaan hän vilkuili katujen varrella olevien omakotitalojen pihoille. Reinosta tuntui, että ihmiset olivat menneet yhä enemmän sekaisin jouluvalojen suhteen. Jokaisen omakotitalon pihalla oli ties mikä pensas tai risukimppu pyöritelty jouluvaloissa. Niitä oli kaikissa mahdollisissa väreissä. Lisäksi jokaisessa ikkunassa piti olla jonkinlainen valo. Katoksien reunat, pergolat, köynnösaidat ja muut olivat saaneet runsaan jouluvalaistuksen.

Tämäkään ei vielä riittänyt. Näiden lisäksi oli vielä ihan erikseen joulua varten tehtyjä kehikoita ja hahmoja, joihin oli kiinnitetty valoja. Näillä saatiin todella irvokkaita ja mauttomia näkymiä pihoille, kuten esimerkiksi enkeleitä, poroja, tonttuja, rekiä tai ihan itse joulupukki.

Reino aikoi hetken mielijohteesta heittää lumipalloilla ne kaikki rikki, mutta malttoi kuitenkin mielensä. Hän pohti miten paljon energiaa ja rahaa ihmisillä paloi noiden hohtavien koristeiden myötä hukkaan. Valaistuksissa ei ollut hänen mielestään mitään kaunista tai jouluista, ne olivat vain kerta kaikkiaan törkeän näköisiä ja hyödyttömiä. Niissä ei ollut minkäänlaista sielukkuutta.

 

Lopulta Reino pääsi kauppaan. Ensimmäinen haaste oli päästä sisään. Tullessaan ulko-ovesta hän huomasi miten suuri joukko ihmisiä oli linnoittautunut ikävästi sisääntuloväylän eteen. Aulassa esiintyi lapsista koottu Tiernapoika-ryhmä, joka lauloi niitä tuskaisalta kuulostavia laulujaan.

Reinoa oli Tiernapojat ärsyttäneet aina aivan erityisen paljon, koska hän ei pystynyt käsittämään kyseistä perinnettä. Eihän se ollut edes alunperin suomalainen. Lisäksi häntä ärsytti aivan erityisesti laulujen sanat. “Ja me toivotam”. Mikä suomen kielen sana se sellainen toivotam on? Eihän toivoa-verbi taivu siten missään muodossaan. Reinon harmiksi juuri tämä kohta laulettiin hänen pyrkiessään ihmismassan läpi kaupan puolelle. Lopulta hän ponnekkaiden yritysten jälkeen onnistui.

 

Kaupan puolella ollessaan Reino meni ensin leipäosastolle. Aluksi hänellä oli suuria vaikeuksia keskittyä leivän valintaan, koska aulasta kuului edelleen Tiernapoikien mölinä, joka sekoittui kaupan kaiuttimista kuuluviin joululauluihin tuottaen täydellisen kakofonian.

Reino tutkaili kahta eri nimellä olevaa limppua. Kummassakin näytti olevan täysin samat ainesosat, mutta toinen oli selkeästi kalliimpi. Arvokkaampi versio oli nimeltään joululimppu ja halvempi saaristolaislimppu. Valmistaja oli kummallekin sama. Reinon kasvot alkoivat punottaa, koska hän ei voinut ymmärtää miksi joulu-sanan lisääminen limpun nimeen nosti sen hintaa.

Tämän jälkeen Reino suunnisti einesosastolle ostaakseen makaronilaatikkoa. Kokkaamista ei voinut lukea hänen taidokseen. Makaronilaatikkoa ei löytynyt. Sen sijaan hyllyt notkuivat lanttu- ja porkkanalaatikoista. Reinoa raivostutti entistä enemmän. Hän päätti ottaa perunalaatikon.

Ostostensa kera hän päättäväisesti asteli kassojen suuntaan. Juuri saavuttamaisillaan kohteensa, keksihyllyn takaa hänen eteensä ilmestyi koko joulun kaiken vastenmielisyyden ruumiillistuma – itse joulupukki.

Tällä kaverilla oli tuttu Coca-Colan punainen asu päällä ja Coca-Cola -pukin valkoinen parta. Mies, joka esitti joulupukkia, vaikutti siltä, ettei häntä todellakaan huvittanut olla paikalla. Se ei sinänsä ollut mikään ihme. Ilmeisesti mies oli ottanut pestin tähän näytelmään, kun ei mitään muutakaan työtä ollut tarjolla.

Joulupukki yritti saada kasvoilleen jotain hymyn tapaista ja toivotti hyvää joulua. Tässä vaiheessa Reino oli vasta alkanut palautua suuresta shokistaan, jonka hän sai pelästyttyään hyllyn takaa ilmestyvää tekopirteää valeasuista aneemista miestä.

Reino päätti paeta äkkiä paikalta ja loikkasi nopeasti pukin ohi syöksyen voimakkaasti kohti kassaa. Joulupukki katseli hämmästynyt ilme kasvoillaan. Reinon syke oli noussut hurjasti ja hän hikoili runsaasti. Kassalle päästyään hän maksoi nopeasti ostoksensa ja vain vaivoin ponnistelemalla pääsi Tiernapoikia yhä seuraavan ihmisjoukon ohitse ulos kaupasta.

 

Reino käveli takaisin kotiansa kohti ja päätti seuraavana vuonna ostaa kuukausi ennen joulua varastoon riittävästi ruokaa, että voisi pysyä kotona neljän seinän sisällä koko joulukuun ajan tarvitsematta käydä missään. Hän ajatteli suunnitelmaansa ja rauhoittui silminnähden.

Hänelle alkoi muodostua itse asiassa erittäin hyvä suunnitelma seuraavaksi vuodeksi. Reino harmitteli, ettei hän ollut keksinyt ideaansa jo aiemmin. Se sai Reinon hyvälle mielelle ja hänen kasvoilleen nousi jopa hymyn kaltainen. Loppumatkan hän tallusteli kappaleen tahdissa, joka oli jäänyt salakavalasti hänen alitajuntaansa soimaan. Laulussa laulettiin ”Näin sydämeeni joulun teen…”.

Kissan päiviä

Mikko havahtui postiluukun ääneen. Jotain putosi eteisen lattialle. Askeleet rappukäytävässä loittonivat. Niiden kaiku loi haikeutta Mikon mieleen. Mies nousi keinutuolistaan ja tallusteli ovelle. Taas kerran mainoslehtiä.

– Eikö ne perkeleet osaa lukea? Mikko tuskaili. – Siinähän se ovessa lukee selvällä suomenkielellä, että ei ilmaisjakelua. Tämä on selvää vanhan miehen kiusaamista tällainen. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa kaupunginvaltuutetulle, niin hankkisivat jakelukiellon tuollaisille urveloille.

Mies nosti lehden lattialta ja tuijotti sitä hetken.

– Extra-sanomat. Mitähän helvetin extraa tässäkin nyt sitten on? Tämä on taas näitä kapitalistien juonia saada tavallisista kansalaisista porvareiden silmään sahattuja lypsylehmiä. Yritetään aivopestä pahaa aavistamattomia ostamaan kaiken maailman turhakkeita.

Yskänpuuska esti Mikkoa manaamasta sillä kertaa enempää. Mies asteli takaisin keinutuoliinsa, kun hän oli ensin heittänyt postinsa pursuavaan lehtikoriin. Mikko tuijotteli olohuoneen ikkunasta ulos. Kaunis auringonlasku värjäsi horisonttia.

– Tuo ikkunakin pitäisi pestä. Mahtaisikohan sieltä siivousfirmasta tulla joku hempukka puunaamaan nuo lasit? Minä voisin huomenna soitella sinne. Tänään ei oikein jaksa. On vähän rinnasta juilinut, että parempi kun ei liikaa rasita itseänsä. Sille siivousfirman akalle pitäisi kuitenkin taas saarnata, jotta asia menee varmasti perille.

Kissa tallusteli äänettömästi keinutuolin taakse. Elikko tuijotteli hetken isäntäänsä ja loikkasi sitten sohvalle. Se asettui mukavaan asentoon tyynyn päälle ja kuunteli Mikon jutustelua.

– Yöllä tulisi niitä urheilukisojakin, mutta millä helvetillä minä jaksan sinne asti valvoa. Nukahdan kuitenkin kesken kaiken, jos vähänkin yritän tiirailla. Kahviakaan kun ei enää passaa juoda, niin ei onnistu valveilla pysyminen millään konstilla.

– Sinä se jaksat marmattaa yhä, kissa naukaisi.

Mikko säpsähti ja tarttui saman tien rintaansa kiinni.

– Älä saatana Veikko perkele tuolla lailla säikyttele sydäntautista miestä, Mikko manasi ja tuijotti tiukasti kissaansa.

– Minkä minä sille voin, jos et kuule. Kahisutin kyllä selvästi tyynyä, ennen kuin tähän oikaisin, Veikko puolusteli.

– Tahallaan säikäytit, että saisit perinnön, mies jatkoi.

– Ei taida mikään laki sallia omaisuuden jakoa eläimelle, Veikko naurahti.

– Minä pistän sinun kaulaasi kellon kilisemään, niin tiedän milloin olet paikalla. Et pääse yllättämään, Mikko totesi.

– Ei tule onnistumaan. Et sinä minua kiinni saa, olet jo vanha köntys.

– No kiitos kovasti tuosta kohteliaisuudesta! Mikko ärähti loukkaantuneena.

Veikko hymähti ja haukotteli. Sen teki mieli ottaa päiväunet. Vatsakin oli täysi hetki sitten hotkaistun aterian jäljiltä.

– Minäpä otan nokoset, kissa tuumaili.

– Et sinä paljon muuta osaakaan, mies tuhahti.

– Seurakissaksihan sinä minut hankit. Vai väitätkö, että täällä kerrostaloasunnossasi olisi joku hiiriongelma? Veikko naureskeli.

– Säälistä minä sinut otin, kun Kalervo-vainaa aikoi koko pentueen hävittää, Mikko mutisi.

– Niinhän sinä aina väität. Ajattele asia ihan niin kuin itse lystäät, minä alan nyt nukkumaan. Jos alat väittelemään itsesi kanssa, niin mene makuuhuoneeseen, ettet häiritse, Veikko totesi ja ummisti silmänsä.

Mikko tuijotti hetken kissaansa ja koki suurta kateutta tämän unenlahjoille. Mies käänsi katseensa takaisin ikkunaan ja huomasi pimeyden laskeutuneen.

– No niin. Nyt se perkeleen aurinkokin ehti jo laskea. Katti pilasi senkin, mies manasi.

Mikko nousi keinutuolistaan ja laahusti makuuhuoneeseen. Hän asettui sängylleen makaamaan ja tuijotteli kattoon.

– Ei se uni tule, vaikka yritän. Olisihan niitä pillereitä tuolla laatikossa, mutta en ala niitä syömään. Ei se lääkäri mitään tajunnut, kun sille yritin selittää. Pillerit ovat varma tie lopulliseen tuhoon. Sellaiset aineet vain kalvaa miehen sisältäpäin. Myrkyttävät ensin mielen ja sitten kun on riittävän löyhäpää, niin vie vielä hengenkin. Naapurin Martti meni sillä tavalla, siitä minä sen tiedän.

Yöpöydällä oleva herätyskello oli pysähtynyt. Mikko huomasi sen ja huokaisi syvään.

– Olisi tuohonkin pitänyt ne patterit muistaa ostaa. Enkös minä raapustanut sen muistiin paperille. Mihinkähän minä sen lapun hukkasin? Toissapäivänä, kun soitin kauppaan tilauksen, ne patterit olisi pitänyt mainita. Kaupalla oli joku uusi lähetti. Yritti väkisin urkkia sisälle. Oli jo toinen jalka eteisessä ja meinasi kantaa kassit keittiöön asti, mutta onneksi sain ovella kampattua sen verran, ettei varmasti yritä sitä toiste.

Mikko otti herätyskellon käteensä ja tutkaili sitä hetken.

– Onkohan tämä mennyt rikki? Pitäisikö ostaa heti saman tien uusi vekkari. Enää ei tehdä yhtä hyviä kuin ennen. Ne sentään kestivät melkein mitä tahansa. Minullakin oli kerran sellainen kello, joka pysyi ehjänä kaksikymmentä vuotta. Ja aina pysyi ajassa.

Yhtäkkiä Mikko tunsi vasemmassa käsivarressaan outoa särkyä. Hän nousi istualleen ja hieroi kättään. Samassa rintaan iski suunnaton kipu. Mikko puristi sängyn reunaa kaikin voimin. Hän yritti päästä ylös saadakseen nitroja senkin päällä olevasta rasiasta.

– Voi perkele! Nytkö se piti tulla, Mikko karjaisi ja rojahti elottomana lattialle.

 

Veikko tuijotteli miehiä ihmeissään. Se ei ollut nähnyt kumpaakaan koskaan aiemmin. Kissa hiipi vaivihkaa miesten taakse, jotta kuulisi näiden keskustelun paremmin.

– Niin, isänne on jo viety pois. Olen pahoillani ja otan osaa ihan näin asuntoyhtiönkin puolesta, tummempi miehistä totesi. – Kävin vetämässä lipun puolitankoon.

– Kiitos. Minun pitänee alkaa suunnittelemaan sitten hautajaisia ja perunkirjoitusta, vaaleampi mies vastasi.

– Aivan. Ne ovat niitä ikäviä velvollisuuksia. Onko teitä sisaruksia montakin? Ajattelin vain, että isänne ei kovin useasti puhunut perheestään. Jutun aiheet olivat hänen kanssaan yleensä politiikassa tai asuntoyhtiön asioissa.

– Minä olen ainoa lapsi. Niin, minä taidan periä tämän asunnonkin.

– Aiotteko laittaa sen myyntiin?

– Varmasti. Ei minulla ole mitään tarvetta tälle. Irtaimiston todennäköisesti annan huutokaupata.

– Niinkö? Tarkoitan, että se on tietenkin yksi vaihtoehto. Mitä aiotte tehdä kissalle?

Veikko höristi välittömästi korviaan.

– Kissalle?

– Ettekö tienneet? Isällänne oli kissa. Tuossahan se köllöttää takananne.

– Kappas vaan. Niinpä onkin. En minä voi kissaa ottaa. Tyttäreni on allerginen. Pitäisiköhän se lopettaa?

– Älkää sentään lopettako sitä. Jos te ette voi sitä ottaa, niin sopisiko jos minä huolehtisin siitä jatkossa?

– Kaikin mokomin. Viekää pois vaan vaikka heti.

– Niin se lienee parasta. Eihän sitä voi tänne yksinkään jättää ilman ruokaa ja juomaa. Jos se todella sopii, niin minä otan sen itselleni.

– Kuten sanoin, voitte ottaa sen täysin vapaasti.

 

Veikko tallusteli olohuoneeseen ja jätti miehet juttelemaan keskenään. Se mietti kuulemaansa keskustelua. Hänen isäntänsä vaihtuisi. Ilmeisesti Mikko oli siis kuollut. Todella harmillista, Veikko pohti. Mikko oli ollut hyvä isäntä, vaikka hänen kanssaan saikin aina välillä kinastella. Tosin vaikutti siltä, että Mikko teki sen tarkoituksella. Hän taisi nauttia pienestä kinastelusta.

Toinen mies taisi olla Mikon poika. Se tuntui oudolta. Eihän Mikko ollut milloinkaan puhunut, että hänellä olisi ollut jälkikasvua, eikä tuo kyseinen mies ollut koskaan käynyt Mikkoa tervehtimässä. No, eipä tässä asunnossa tainnut koskaan käydä muita kuin siivoajia tai hoitajia, Veikko muisteli. Se on sinänsä kyllä todellinen harmi. Mikko tiesi paljon asioista ja olisi voinut kertoa monta mielenkiintoista tarinaa muille. Ja nyt kun Mikko kuoli, kukaan ei enää koskaan voisi saada tietää, että hän teki maailman parasta lasagnea.

Uusi vapahtaja

Vihdoin Hertan vatsakivuille oli löytynyt vastaus. Se mitä lääkäri oli hänelle kertonut kuulosti kuitenkin täysin uskomattomalta.

– Olen raskaana? Hertta hämmästeli.

– Kyllä. Onneksi olkoon. Sinulla on yhdeksästoista raskausviikko menossa, naislääkäri hymyili.

– Miten se voi olla mahdollista? Minulla on ollut kuukautisvuotoakin, Hertta ihmetteli ääneen.

– Niin. Vaikka onkin raskaana, voi silti esiintyä vuotoa. Useimmiten se johtuu herkistyneistä limakalvoista synnytinelimissä. Ja mikään ehkäisytapa ei ole sataprosenttinen. Aina on pieni prosentuaalinen mahdollisuus, että käytetty menetelmä pettää. Onko sinulla ollut pillereitä? Vai onko ehkäisy ollut miehen vastuulla? lääkäri uteli.

– Ei minulla ole miestä, Hertta totesi mietteliäänä.

– Et seurustele. Onko sinulla siis ollut irtosuhteita?

– En seurustele. Ehkäisymenetelmäni on ollut ehdottomasti paras kaikista, Hertta mutisi.

– Eli millainen? lääkäri ihmetteli.

– En ole harrastanut miesten kanssa seksiä yli vuoteen. Miten minä voin siis olla raskaana? Hertta hämmästeli.

– Nyt en ymmärrä. Et ole ollut yhdenkään miehen kanssa sukupuoliyhteydessä yli vuoteen.

– Juuri niin. Ja olen kyllä ihan hetero. Vaikka eihän naisen kanssa voisi lasta saadakaan. Olen aatteellisista syistä ollut selibaatissa jo pitkään. No, olen minä masturboinut kyllä, mutta eihän sellaisesta voi tulla raskaaksi? Hertta ihmetteli.

– Ei voi. Kyllä raskauteen vaaditaan aina siittiö ja munasolu, eikä siimahäntiä voi tulla kuin mieheltä. Oletko täysin varma, ettet ole ollut yhdynnässä miehen kanssa? lääkäri jatkoi.

– Kai minä tietäisin, jos olisin. En ole ollut, Hertta totesi.

– Käytätkö alkoholia, huumeita tai lääkkeitä? lääkäri tenttasi.

– En. No alkoholia, mutta vain silloin tällöin. Joskus käyn bilettämässä kaveriporukalla, Hertta kertoi.

– Aivan. Halusin vain varmistaa. Ja oletan, että et ole myöskään ollut missään keinohedelmöityshoidoissakaan?

– En todellakaan. En ole tyhmä. Minä en ole ollut missään sellaisessa tilanteessa, että olisin voinut hedelmöittyä, Hertta tokaisi hieman jo loukkaantuneena.

– Asia selvä. En tarkoittanut pahoittaa mieltäsi, mutta lääkärinä minun on kuitenkin selvitettävä näitä asioita, varsinkin kun kerroit ettet ole ollut yli vuoteen sukupuoliyhteydessä ja silti olet tullut raskaaksi. On tärkeää, että saisimme tietää myös, kuka lapsen isä on, koska tämä asia varmasti kiinnostaa ja koskettaa häntäkin. Isälläkin on omat velvollisuutensa lastaan kohtaan. Ehkä olet erehtynyt tai et vain muista asioita? Onko sinulla ollut muistihäiriöitä? lääkäri jatkoi.

– En minä hullu ole, enkä narkkari! Eikä minulla ole Alzheimeria! Minun makuuhuoneessani on ollut niin pitkään hiljaista, että jos sinne mies olisi eksynyt, niin takuulla muistaisin sellaisen ihmeen, Hertta kivahti.

– Anteeksi. Pahoittelen vielä kerran kysymyksiäni. Asia on kuitenkin niin, että ethän sinä voi olla raskaana, ellet ole ollut miehen kanssa sukupuoliyhteydessä. Jollain tapaa sinun munasolusi on pakostakin hedelmöittynyt. Tähän on varmasti kuitenkin jokin täysin luonnollinen selitys. Siksi on varmaankin hyvä, että saat nyt aikaa käsitellä tätä asiaa itseksesi ja myös pohtia miten tämä on ollut mahdollista tapahtua. Mutta juuri nyt on tietenkin tärkeää, että jatkossa huomioit olevasi raskaana. Alkoholinkäyttö täytyy lopettaa saman tien. Sinähän et tupakoinut, mikä on hyvä asia. Kannat pientä ihmisen alkua kohdussasi. Ehkä olisi hyvä, jos varaisimme uuden ajan? Myös sitä vuotoa olisi hyvä tutkia. Varmistaa, että kaikki on kunnossa. Mutta tarvitset varmaan ensin aikaa sulatella tätä uutista. Onhan kyse kuitenkin iloisesta tapahtumasta, eikö niin. Elämän ihme, lääkäri selitti.

 

Päästyään kotiinsa kerrostalokaksioon Hertta riisui ulkovaatteensa ja asteli eteisessä olevan peilin eteen. Lääkäri oli antanut ohjeita ja neuvoja sekä nipun erilaisia materiaaleja, joissa kerrottiin raskaudesta ja lapsen syntymästä. Hertalle oli varattu seuraavalle viikolle uusi aika.

Nainen seisoi peilin edessä ja piteli vatsaansa molemmin käsin. Hänen päänsä sisällä myllersi. Toisaalta hän tunsi häpeää, ettei ollut tajunnut olevansa raskaana. Nyt kun lääkäri oli kertonut asiasta, kaikki oireet tuntuivat niin selkeiltä. Tosin tämä oli hänen ensimmäinen lapsensa. Mistä hän olisi osannut tunnistaa vatsakivuista ja krampeista, että kyse oli uuden elämän synnystä. Ja koska tätä raskautta ei edes pitäisi olla. Eniten Hertta tunsi kuitenkin suurta hämmennystä. Miten ihmeessä hän oli voinut tulla raskaaksi?

Pian hän asteli makuuhuoneeseen ja kaivoi päiväkirjansa esille. Hertta oli pitänyt sitä pikkutytöstä lähtien. Se oli tärkeä kanava purkaa tunteitaan. Erityisen arvokas apu siitä oli ollut silloin, kun hänen vanhempansa kuolivat auto-onnettomuudessa kymmenen vuotta aiemmin. Tuolloin hän oli ollut vasta kaksikymmentävuotias.

Hertta selasi päiväkirjan sivuja. Vaikka hän ei joka päivä kirjoittanutkaan punakantiseen opukseensa, oli siinä läpikäymistä silti pitkästi. Lopulta hän löysi hakemansa. Nainen laski nopeasti päässään. Yksi vuosi ja neljä kuukautta aiemmin hän oli viimeksi ollut miehen kanssa. Kyseessä oli ollut läheisestä tanssiravintolasta mukaan tarttunut Jouko, joka oli naimisissa oleva mies. Hertta ei ollut siviilisäädystä välittänyt – häntä oli panettanut ja oli ollut aivan sama, kuka matkaan lähti. Jouko oli osannut hommansa kohtuullisen hyvin, mutta ei siinä määrin, että Hertta olisi lisäksi vielä aamiaistakin tarjonnut. Mies oli varmasti ollut tyytyväinen ilman kahvia ja sämpylääkin.

Sen verran oli kuitenkin morkkis kiusannut Hertan mieltä, että se oli herättänyt hänet ajattelemaan löyhien irtosuhteiden ja yhden yön seikkailujen merkitystä elämälleen. Tuolloin selibaatin siemen oli istutettu, mutta mitään muuta siitä ei olisi varmasti voinut itää. Lasta ei mitenkään olisi voinut syntyä tuosta tapaamisesta. Hertta oli käyttänyt ehkäisyä ja Joukokin oli varustautunut kondomilla. Pillereiden syönnin hän kuitenkin lopetti tehtyään päätöksen pidättäytyä lihallisista iloista. Mutta olennaista oli, ettei siittiöt olisi voineet pysyä hengissä kuukausikaupalla Joukon kohtaamisesta ja sitten vasta hedelmöittäneet Hertan munasolua.

Päiväkirjassa ei ollut muita merkintöjä intiimeistä kohtaamisista miesten kanssa viimeisen vuoden ajalta. Hertta arveli olevansa idiootti, koska tarkisti asiaa punakantisestaan. Jos hän ei muistaisi olleensa miehen kanssa, niin sitten olisi syytä käydä tutkituttamassa aivotkin.

Selatessaan kirjan lehtiä hän samalla tarkasteli merkintöjään eri juhlatilaisuuksista ja bileistä, missä oli ollut, mutta ei muistanut niistäkään, että olisi kohdannut miehiä intiimeissä merkeissä. Aina muutama kaksilahkeinen pyrki päästä juttusille, kun oli juhlimassa. Tarjonnasta ei ollut pulaa. Valitettavasti vain useimmiten ne yksilöt, jotka tyrkyttivät itseään, olivat liian humalassa, joko alkoholista tai egostaan.

Miten ihmeessä hän oli siis tullut raskaaksi? Hertta päätti tutkia asiaa tarkemmin. Hän avasi läppärinsä ja alkoi googlettaa aiheesta. Hän availi useita sivustoja ja luki artikkeleita ja julkaisuja. Lopulta hän luovutti. Ainoa tapa tulla raskaaksi ilman miestä oli joko keinohedelmöitys tai jonkinlaisen jumalallisen väliintulon seurauksena. Keinohedelmöityksen Hertta saattoi saman tien hylätä, koska ei ollut sellaisessa milloinkaan ollut. Joskus Hertta oli mielestään kokenut jumalallisen väliintulon, mutta se oli tapahtunut vuosia sitten erään täydellisen ihanan miehen toimesta.

Suurempi asia oli luonnollisesti se, että hän kantoi elämän ihmettä kohdussaan. Sellaiseen Hertta ei ollut valmistautunut millään tavoin. Olihan hän toki miettinyt, että joskus hänestä tulisi äiti, mutta ajatus oli kuitenkin pysynyt kaukaisena. Aitoa pyrkimystä löytää puoliso, elämänkumppani, ei ollut juurikaan ollut. Ilman aviomiestä ei olisi järkeä hankkia lapsiakaan.

Pian Hertan ajatukset herättivät kysymyksen, olisiko hänestä äidiksi. Pystyisikö hän siihen? Aborttia hän ei haluaisi. Siihen sitä paitsi tarvittaisiin erityislupa, koska oli jo viidennellä kuulla raskaana. Hertta ei tiennyt millaisia perusteluita sellaiseen tulisi olla. Hänelle oli jotenkin itsestään selvää, että synnyttäisi lapsen, mutta voisiko hän pitää jälkeläisensä itsellään. Olisiko lapsen ja hänen kannalta parempi, jos antaisi vauvansa adoptoitavaksi?

Hertta haki esitteet ja alkoi selata niitä. Pian hän itki. Hertta ei osannut sanoa valuiko poskilla surua vai iloa.

 

Useita viikkoja kului. Hertta joutui moniin tutkimuksiin. Raskaus eteni normaalisti, mutta yhä suuri mysteeri oli, miten hedelmöittyminen oli tapahtunut. Hertta oli suostunut psykologin juttusille ja neurologisiinkin tutkimuksiin. Näillä haluttiin sulkea pois mahdollisuus mielenterveysongelmista. Tilanne vaikutti hyvin erikoiselta, koska raskauden alkuvaiheet olivat täysin vailla järkevää selitystä. Faktaa kuitenkin oli, että uuden elämän alku kasvoi Hertan kohdussa.

Uusia haasteita syntyi. Vatsa oli alkanut kasvaa ja raskaus näkyä ulospäin. Tiettyyn rajaan asti Hertta pystyi pukeutumisella peittämään tilanteensa, mutta oli selvää, että jossain vaiheessa salaisuus paljastuisi. Jotain täytyisi keksiä selitykseksi työpaikalla, mutta ennen kaikkea ystäville ja sukulaisille. Hän joutuisi armottoman kysymyskeskityksen kohteeksi pitkäksi aikaa. Eniten Herttaa huoletti, miten hän selittäisi, miten raskaus oli saanut alkunsa. Eihän hän sitä tiennyt itsekään.

Useita öitä nainen oli valvonut, välillä itkien, kun oli yrittänyt keksiä, miten tämä kaikki oli ollut mahdollista. Sairaalassa oli myös yritetty tutkimuksin ja tieteellisin menetelmin selvittää, mitä oli tapahtunut, mutta kaikki viittasivat siihen, ettei tapauksessa ollut mitään outoa. Hedelmöitys oli tapahtunut normaalilla tavalla eli siittiö oli uinut munasoluun ja siitä kaikki oli alkanut. Lääkärit epäilivät, että Hertalla täytyi olla jonkinlainen muistinmenetys, koska ei asiassa muuta loogista selitystä tuntunut olevan.

 

Eräänä lauantai-iltapäivänä Hertan ovikello soi. Nainen oli juuri päässyt mukavaan asentoon sohvalleen. Hän oli suunnitellut lukevansa sisustuslehteä ja nauttivansa samalla Fazerin sinistä.

Kun hän aukaisi oven, rappukäytävässä seisoi tutunnäköinen nainen. Hertta ei kuitenkaan aluksi osannut yhdistää, missä he olivat tavanneet aiemmin.

– Hei! Et varmaan muista minua. Olen Katja Haanpää. Työskentelen sairaalassa synnytysosastolla. Olemme tavanneet pari kertaa, mutta vain hyvin pikaisesti, Katja kertoi.

– Aivan. Muistankin sinut nyt. Autoit silloin ultrassa, Hertta selitti.

– Juuri niin. Anteeksi, että tällä tavalla tulen yllättäen ja kotiovellesi, mutta suoraan sanoen haluaisin jutella kanssasi tuosta sinun tilanteestasi. Tietenkin vain, jos se sinulle sopii, Katja jatkoi.

– Mitä tarkoitat? Hertta ihmetteli.

– No, tietenkin meidän osastollamme puskaradion kautta olemme kuulleet, että asiakkaanamme on nainen, joka on tullut raskaaksi ilman miestä. Minä saatan ehkä tietää jotain tästä sinun raskaaksi tulosta, Katja paljasti.

Hertta tunsi, miten hänen pulssinsa kiihtyi nopeasti. Hän pyysi vierastaan astumaan peremmälle. Hämmentyneen oloinen Hertta käveli olohuoneeseen. Katja seurasi naista. Molemmat istuutuivat sohvalle.

– Sinä siis tiedät jotain siitä, miten olen tullut raskaaksi, Hertta ihmetteli.

– Olemme pohtineet ja tutkineet tätä vaihtoehtoa pitkään. Kun kaikkia asiaan liittyviä yksityiskohtia arvioi, on ratkaisu kuitenkin täysin selvä, Katja selitti.

– Siis te siellä sairaalassako? Hertta varmisteli.

– Ei sairaalassa. Niin, sinä et tietenkään tiedä. Minäpä selitän. Kuulun yhdistykseen nimeltä Rauhan ja turvan sanansaattajat. Se on eräänlainen uskonnollinen yhteisö, jossa olen itse ollut jo hyvin pitkään, Katja kertoi.

– Ja siellä te olette keskustelleet minun raskaudestani? Hertta hämmästeli.

– Juuri niin. Mielestämme asia nimenomaan kuuluu meidän toimialamme piiriin, jos näin voisi sanoa, Katja totesi ja hymähti hieman hermostuneesti.

– Teidän toimialanne piiriin. Tarkoitat, että teidän mielestänne minun raskaudella on jotain tekemistä teidän uskontonne kanssa.

Hertan mielessä alkoi kasvaa epäilyn siemen. Ilmeisesti oli ollut suuri virhe päästää Katja sisälle.

– Nimenomaan. Olemme vakuuttuneita siitä, että kaikki mitä olet kertonut liittyen hedelmöittymisesi ajankohtaan, pitää ehdottomasti paikkansa. Me uskomme sinua, Katja vakuutteli.

– Minä en oikein ymmärrä. Olette vakuuttuneita siitä, mitä olen kertonut raskaaksi tulemisesta, mutta minähän en tiedä siitä mitään. Minä en ole ollut kenenkään kanssa, eikä minun olisi pitänyt tulla raskaaksi. Mitä sinä oikein tarkoitat? Hertta kysyi.

– No tokihan sinä olet varmasti itsekin miettinyt sitä ainoaa vaihtoehtoa. Miten muuten olisit voinut tulla raskaaksi? Jumala itse on sallinut sen. Sinä olet uudesti syntyvän vapahtajamme äiti, Katja totesi lähes hurmioituneena.

– Tarkoitatko, että minä olisin kuin Neitsyt Maria? Että kannan kohdussani Jeesusta? Hertta hämmästeli.

– Juuri niin. Olet täyttynyt Jumalan armosta sen puhtaimmalla ja rakkaimmalla tavalla, Katja selitti.

– Vai niin. Nyt tämä riittää. Olen pahoillani, mutta joudun pyytämään sinua poistumaan, Hertta sanoi tylysti ja nousi seisaalleen. Hän osoitti kädellään eteisen suuntaan.

Katja tuijotti hetken hämmentyneenä Herttaa. Pian nainen kuitenkin nousi ja käveli eteiseen.

– Totta kai poistun, jos niin tahdot. Huomaan, ettet ole hyväksynyt totuutta. En suinkaan ihmettele sitä. Et ole kokenut Jumalan armoa vielä, eikä herramme ole sallinut sinun herätä horroksestasi, mutta se päivä tulee. Viimeistään päivänä, jolloin synnytät lapsesi, sinun sallitaan tietää totuus, Katja ennusti.

– Nyt ulos! Älä enää koskaan palaa luokseni, Hertta huudahti.

Katja poistui. Hertta jäi hetkeksi eteiseen tuijottamaan ovea ajatuksissaan.

 

Piia oli huolissaan ystävästään. Tuntui jotenkin pahalta, että Hertta joutuisi synnyttämään lapsen ja ryhtymään yksinhuoltajaksi. Isä ei olisi auttamassa vauva-arjessa. Piian äiti oli ollut kahden lapsen yksinhuoltaja, joten hänellä oli hyvä käsitys siitä, millainen tulevaisuus ystäväänsä odotti.

Kahvilassa ei ollut kovin montaa asiakasta. Hertan vatsa oli kookas. Piia oli vasta edellisenä päivänä kuullut Hertan suuren uutisen puhelimessa. Nyt hän ymmärsi, miksi ystävä oli vältellyt seuraa jo usean viikon ajan.

– Siis oikeesti. Sulla ei ole aavistustakaan isästä?

– Ei ole. Olen miettinyt ties miten monena iltana ja yönä, miten tämä voi olla mahdollista. Välillä tuntuu, että olen tulossa hulluksi, Hertta selitti.

– Täysin käsittämätöntä. Sulla ei ole siis minkäänlaista muistikuvaa, että olisit ollut jonkun kanssa silleen? Siis niin, että se sopis aikatauluihin? Piia varmisti.

– No ei ole. Ja mä kyllä uskoisin, että muistaisin. En voi käsittää tätä. Mutta faktaa on, että vauva on tulossa. Katso nyt mun mahaa, Hertta jatkoi.

– Mites sun sukulaiset? Mitä sun broidi sanoi?

– Ei kai se broidi mitään erikoisempaa ole sanonut. Onhan kaikki tietenkin onnitelleet perheenlisäyksestä. Vaikka eihän minulla perhettä ole, kun ei ole miestäkään. Mutta ovat onnitelleet. Ei kukaan ole oikein sen kummemmin aiheesta puhunut, kun olen kertonut, etten tiedä isästä mitään. Töissä ne kyllä ovat juoruilleet. Luulevat, että olen joku kiertopalkinto, enkä ole pysynyt laskuissa, kuka isä on. Totuus on juuri päinvastoin, en ole ollut kenenkään kanssa, Hertta sanoi miltei romahtaen itkuun.

– Kyllä mä ainakin uskon sua. Kyllä tähän varmasti joku järkevä selitys vielä löytyy.

– Ai niin kuin se neitseellinen raskaaksi tulo? Hertta tuhahti.

– No joo. Hihhulit aina näkee joka paikassa Jeesuksen ja Jumalan. Älä sä niistä välitä, Piia lohdutti.

– Minusta tuntuu, että ne seuraa minua, Hertta kuiskasi.

– Mitä? Ketkä? Piia hämmästeli.

– No sen Rauhan ja turvan sanansaattajat. Olen ihan varma, että näin sen hoitajan, joka minun luona kävi, toissapäivänä kaupassa. Se tuli minun perässäni jonkin matkan päässä vielä, kun kävelin kotiini. Olen nähnyt hänet myös kirjastossa ja kerran se seurasi minua työmatkallani kotiin, Hertta kertoi.

– Oikeastiko? Tuohan on stalkkausta. Laitontahan tuollainen seuraaminen on. Mutta miksi ne sua seuraa? Piia ihmetteli.

– Kai minä olen niille sitten tärkeä, kun kerran synnytän vapahtajan, Hertta totesi lakonisesti.

– Jos se on vaan kuitenkin sattumaa? Piia ehdotti.

– Ei ole. Olen huomannut yhden miehenkin, joka on seurannut minua. Kerran se jäi jalkakäytävälle seisomaan kotini eteen. Kurkkasin keittiön ikkunasta, niin se mies oli siellä passissa vielä tunti sen jälkeen, kun olin jo tullut kotiin. Minua suoraan sanoen hieman pelottaa, Hertta sanoi.

– Tarvitsisitko sä apua? Pitäiskö sun soittaa poliisille?

– Mitä apua niistä olisi? Eihän ne ole varsinaisesti mitään lakia rikkoneet.

– Olet oikeassa. Ei niille mitään lähestymiskieltoakaan saisi. Mutta hei, nyt mä keksin. Mitä jos mä tulisin sun luokses niin kuin kämppikseksi? Sähän asut muutenkin yksin ja varmasti tarvit apua, kun raskaus etenee pidemmälle ja varsinkin sitten, kun sun tarvii mennä synnytyslaitokselle. Mä voisin olla sun doula, Piia ehdotti.

– Eikö siihen pitäisi suorittaa joku koulutus? Hertta ihmetteli.

– No joo, jos siis ihan oikeaksi doulaksi alkaisi, mutta tarkoitin sitä, että olisin sun tukena. Siis tietenkin vain, jos se sulle sopii, Piia jatkoi.

– En ole ajatellutkaan asiaa vielä noin pitkälle. Mutta olet oikeassa. Asun yksin, enkä minä hetken päästä välttämättä pärjää yksin kaikissa asioissa. Tuntuisihan se turvallisemmalta, jos minulla olisi joku apuna.

– Eli sulle sopii?

– Miksipä ei. Mutta sinä saat sitten nukkua sohvalla, Hertta naurahti.

– Ei se ole ongelma. Pidetään me naiset yhtä, ja mä pidän huolen ettei hihhulit tai ketkään muutkaan tule sua häiriköimään, Piia julisti.

 

Seitsemäs kuukausi oli odotuksesta päättymässä. Hertta oli jäänyt töistä pois. Hän oli saanut sairaslomaa. Piia oli majoittunut samaan asuntoon. Yhteiselo oli sujunut mukavasti. Piian idea oli osoittautunut hyväksi, sillä Hertalla oli alkanut olla haasteita suoriutua joistain arkipäiväisistä askareista.

Piia tuli kaupasta. Riisuttuaan takkinsa ja kenkänsä hän asteli keittiöön ruokakassia kantaen. Hertta istui pöydän äärellä ja oli itkuisen näköinen. Mielialavaihteluja taas, Piia mietti.

– No mikä on?

– Et ikinä arvaa. Minulle soitettiin, Hertta sai sanottua juuri ja juuri.

– Onko tapahtunut jotain ikävää? Piia kysyi huolestuneena.

– Paikallislehdestä soitettiin. Halusivat haastatella minua, Hertta sanoi ryhdistäydyttyään hieman.

– Haastatella sinua. Miksi?

– Tästä neitseellisestä raskaudestani. Siitä miten uskovaiset rukoilevat puolestani ja odottavat minun synnyttävän Jeesuksen uudelleen maailmaan. Minä olen kuulemma ihme. Konkreettinen todiste kristinuskon puolesta. Vastaus epäilijöille, Hertta raivosi.

– Ei oo totta! Mitä helvettiä niiden päässä oikein liikkuu? Piia manasi.

– Löin sille luurin korvaan. Aivan takuulla se perkeleen Katja Haanpää on tämän takana. Ja se niiden saatanan Rauhan ja turvan sanansaattajat, Hertta kirosi.

– Mutta olisivatko he todella ottaneet yhteyttä lehteen? Piian epäili.

– Nytkö sinäkin olet niiden puolella? Hertta ärähti.

– En tietenkään. Ajattelin vain, että ei kai julkisuus heillekään olisi hyväksi tällaisessa asiassa, Piian pohti.

– Miksi ei olisi? Asiahan on juuri niin kuin se toimittaja sanoi. Minun neitseellinen raskaaksi tuleminen on mitä parhain todiste siitä, että Jumala on todella olemassa. Tosin, enhän minä edes ole neitsyt, että se siitä, Hertta naurahti ja romahti itkuun.

Piia istuutui ystävänsä viereen ja silitti hänen selkäänsä.

– Oli miten oli, mutta ei tällaista olisi kyllä kaivattu. Toivottavasti ne nyt jättävät sinut rauhaan, Piia totesi.

 

Valitettavasti Hertan ystävän toive ei toteutunut. Haastattelupyyntöjä soiteltiin yhä useammin, eikä ainoastaan paikallislehdestä. Pikku hiljaa myös valtakunnallinen media alkoi kiinnostua tapauksesta. Piian pyynnöstä kerrostalon alaovea alettiin pitää lukittuna ympärivuorokautisesti, sillä kaikki toimittajat eivät tyytyneet vain soittamaan. Pahimmillaan innokkaita journalismin tekijöitä oli useampia saman päivän aikana oven takana.

Toinen uusi ilmiö oli, että erilaisten uskonnollisten yhteisöjen edustajia alkoi parveilla Hertan kodin läheisyydessä. Läheisessä puistossa pidettiin jonkinlaisia rukoustilaisuuksia. Joku maallikkosaarnaaja kävi siunaamassa rakennuksen. Hengen täyttämät fanit kuitenkin kunnioittivat siinä määrin Hertan yksityisyyttä, etteivät tulleet oven taakse eivätkä lähestyneet naista suoraan. Erilaisia pyyntöjä osallistua ties millaisiin tilaisuuksiin kuitenkin lähetettiin kirjeitse.

Vain muutama viikko ensimmäisestä toimittajan yhteydenotosta, iltaa vietettiin Hertan asunnossa jokseenkin kohtalaisen hyvissä merkeissä. Piialla oli syntymäpäivä ja Hertta oli onnistunut yllättämään ystävänsä hankkimalla mansikkakakun. Kun kahvit oli juotu ja herkuista nautittu, kaksikko päätti katsoa television uutislähetyksen. Pian naisten hymy hyytyi.

Ruudussa näkyi juuri sen kerrostalon ulko-ovi, minkä kautta naiset kulkivat asuntoonsa. Sen edessä seisoi joukko ihmisiä. Osalla oli kynttilä kädessä, joillakin raamattu. Muutamalla oli mikrofoni, mikä paljasti heidät lehdistön edustajiksi. Televisio-ohjelman toimittaja katsoi kameraan. Hänen vierellään seisoi Katja Haanpää.

– Tässä rakennuksessa asuu väitetysti nainen, joka on tullut neitseellisesti raskaaksi. Näin väitetään. Hertta Kaarteisen pitäisi synnyttää esikoisensa reilun kuukauden päästä. Kun saimme asiasta tiedon, toimittajamme yrittivät ottaa neiti Kaarteiseen yhteyttä siinä kuitenkaan onnistumatta. Sairaalasta asiaa ei ole haluttu kommentoida, mutta tässä vieressäni on Rauhan ja turvan sanansaattajat –yhdistyksen uusi puheenjohtaja Katja Haanpää, joka on luvannut antaa asiasta lausunnon. Hyvää iltaa.

– Iltaa, Katja vastasi leveästi hymyillen.

– Emme ole siis voineet keskustella asiasta suoraan Hertta Kaarteisen kanssa, mutta nyt väitetään, että hän on tullut neitseellisesti raskaaksi. Te, rouva Haanpää, kerroitte, että olette keskustelleet aiheesta neiti Kaarteisen kanssa, toimittaja alusti.

– Kyllä. Olen tavannut neiti Kaarteisen pariin otteeseen, Katja kertoi.

– Ja ilmeisesti olette myös olleet töissä tuossa samaisessa sairaalassa, jossa Hertta Kaarteinen on käynyt vastaanotolla raskauteensa liittyen?

– Aivan niin. Työskentelin siellä samalla osastolla. Tosin enää en ole sairaalassa töissä.

– Ilmeisesti te itse irtisanouduitte sieltä? toimittaja varmisti.

– Kyllä. Katsoin tärkeämmäksi päästä seuraamaan tätä koko maailmaa muuttavaa tapahtumaa, jonka seurauksena saamme maan päälle vapahtajamme uudelleen, Katja selitti innokkaasti.

– Olette siis täysin varma, että kyse on nimenomaan vapahtajamme uudesta tulemisesta. Tehän siis viittaatte nyt nimenomaan Jeesukseen Kristukseen? toimittaja jatkoi.

– Asia on täysin varma.

– Mihin perustatte väitteenne? Mitä faktoja teillä on tämän kieltämättä uskomattomalta kuulostavan uutisen tueksi?

– Olen nähnyt neiti Kaarteisen potilaskertomuksen ja tutkimusten tulokset. Mikään seikka niissä ei todista sitä vastaan, etteikö hän olisi tullut nimenomaan neitseellisesti raskaaksi. Lisäksi Kaarteiselle tehdyt psykologiset ja muut tieteelliset tutkimukset puoltavat sitä, että hän on puhunut täyttä totta väittäessään, ettei ole tullut raskaaksi normaalilla tavalla. Ja kun keskustelin aiheesta itse neiti Kaarteisen kanssa, hän ei missään vaiheessa kieltänyt neitseellisen raskauden mahdollisuutta. Hän ei osannut kertoa mitään vaihtoehtoista selitystä tapahtuneelle, Katja paljasti.

– Entä onko varmistettua tietoa siitä, kuka on lapsen isä? toimittaja uteli.

– Miten kukaan voisi varmistaa lapsen isää, jos syntymä on Jumalan johdatusta? Kyllä vauvan isä selviää aivan varmasti, kun poika on syntynyt, Katja naurahti.

– Kiitoksia rouva Katja Haanpää haastattelusta. Arvoisat katsojat. Tämä on kieltämättä suuri mysteeri, johon meistä kukaan ei varmuudella tiedä oikeaa vastausta. Ehkä neiti Kaarteinen osaisi vastata, mutta hän on päättänyt pitäytyä medialta piilossa. Miksi? Kantaako hän mukanaan koko maailmaa vavisuttavaa salaisuutta? Sen saamme tietää mahdollisesti tulevien kuukausien aikana. Me seuraamme Kaarteisen tapausta tiiviisti. Haluamme olla paikalla, ihan vain varmuuden vuoksi, jos neitsyt Kaarteinen synnyttää uuden vapahtajan maailmaamme. Ihme ja kumma –ohjelma palaa ruutuihin jälleen ensi viikolla samaan aikaan. Kiitoksia rakkaat katsojat!

Piia sulki television. Hertta tuijotti ruutua. Hän ei päästänyt äännähdystäkään. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan.

– Voi helvetti. Miksi ne eivät voi vaan jättää meitä rauhaan? Piia tuskaili.

– Miten niin meitä? Minustahan ne tuolla puhuivat, Hertta ärähti.

– Anteeksi. En tarkoittanut.

– Ei vaan anna sinä anteeksi minulle. Ei tämä sinun syytäsi ole, Hertta vollotti.

Piia halasi ystäväänsä. Hänenkin poskillaan valuivat kyyneleet.

– Ei minunkaan omatuntoni puhdas ole. Tyhmyyksiä me kaikki olemme tehneet, Piia lohdutti.

– Miten minä enää voin liikkua missään. Nyt kaikki kyttäävät minua ja odottavat minun synnyttävän, Hertta tuskaili.

– Miten ne voi sinun nimesi sanoa televisiossa ja tuoda julkisuuteen sinun raskautesi. Eikö se ole yksityisyyden suojan rikkomista tai jotain sellaista? Sinun pitäisi tehdä rikosilmoitus, Piia ehdotti.

– Vapahtaja on syntynyt jo siihen mennessä, ennen kuin viranomaiset ehtivät tehdä yhtään mitään, Hertta totesi kyynisesti.

– Olet varmaankin oikeassa. Mutta jotenkin meidän täytyy päästä tästä tilanteesta eroon, Piia sanoi.

– Miten? Ei ole mitään keinoa, Hertta itki.

– Ehkä on kuitenkin, Piia jatkoi.

– Mikä?

– Minun tätini asuu maaseudulla vanhalla maatilalla. Asuintalo on melko pieni, mutta kyllä me sinne mahdumme. Siellä ei ole ketään muita. Lähin naapuri on muutaman kilometrin päässä. Siellä me voisimme olla rauhassa, Piian ehdotti.

– Miten pitkä matka sieltä on sairaalaan? Hertta kysyi.

– Parikymmentä kilometriä. Minä olisin koko ajan lähtövalmiudessa. Heti, kun supistukset alkavat, minä vien sinut sairaalaan. Voit luottaa apuuni, Piia kertoi.

– Meidän pitäisi päästä sinne jotenkin salaa. Nuo haaskat tuolla ulkona huomaavat heti, jos me lähdemme. Ne seuraavat meitä sinne, Hertta tuskaili.

– Kyllä me jotain keksimme. Naamioidaan itsemme ja livahdetaan niiden haaskojen ohi, Piian hihitti.

 

Maaseutu toi rauhan Hertan ja Piian elämään. Marketta, joka maatilan omisti, oli ottanut naiset mielellään kattonsa alle. Hänestä oli mukavaa saada välillä seuraa muuten yksinäiseen elämäänsä. Raskaus eteni ilman ongelmia. Pitkän ajomatkat sairaalaan rasittivat, mutta se oli Hertasta pieni vaiva sen rinnalla, että oli päässyt Rauhan ja turvan sanansaattajista, kuten myös toimittajista. Elämä oli seesteistä.

Eräänä yönä Hertta heräsi kesken unien. Hänen selkäänsä särki. Kun hän tuli keittiön oven luokse, sen takaa kuului Piian ja Marketan keskustelua. Marketta oli maininnut Hertan nimen.

– Mutta hyvänen aika. Onhan sinun kerrottava Hertalle, Marketta ripitti siskontytärtään.

– Miten voisin? Kai sinä käsität, että minä tuhoan sillä meidän ystävyytemme. Pilaan Hertan elämän entisestään, Piia nyyhkytti.

Hertta päätti jäädä hetkeksi kuuntelemaan keskustelua.

– Kai sinä käsität, että kyseessä on rikos. Et sinä voi jättää tuollaista kertomatta. Asia on tuotava esille, Marketta jatkoi.

– Mitä hyötyä siitä kenellekään olisi? Minun ja Hertan välit rikkoontuisivat. Menettäisin veljeni. Ja kai sinä ymmärrät, että sinun ja äitini välit olisivat sen jälkeen poikki, Piia perusteli.

– Miten niin minun ja äitisi välit menisivät poikki?

– Totta kai hän saisi tietää, että sinä tiedät, Piia selitti.

– Niin. Olet varmaankin oikeassa. Siitäkin huolimatta totuuden on tultava esille. Ei tällaista voi salata, Marketta painosti.

Hertta ei voinut enää malttaa mieltään. Hän avasi oven ja astui keittiöön.

– Mistä te oikein puhutte? Mitä minulle ei voi kertoa? Hertta vaati saada tietää.

– Helvetti, kun säikähdin, Marketta kiljaisi.

– Voi ei. Olitko kauan oven takana? Piia kysyi säikähtäneenä.

– En tarpeeksi. Mutta kuulin, että teillä on joku salaisuus, minkä Marketta haluaisi minunkin tietävän, Hertta ärähti. – Piia, mitä sinä oikein salailet?

– Kerro hänelle, Marketta vaati.

Piia painoi päänsä käsiensä varaan. Hän puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja otti pöydältä vodkaa puolillaan olevan lasin.

– Kai se sitten on pakko, Piia huokaisi.

– Minä menen nukkumaan. Jutelkaa te rauhassa, Marketta totesi ja poistui keittiöstä.

– Istu alas. Tässä menee varmaan hetken aikaan, Piia pyysi.

Hertta istui vastapäätä ystäväänsä ja odotti hermostuneena.

– Muistatko ne bileet minun veljeni mökillä silloin noin kahdeksan kuukautta sitten?

– Muistan. Juhlittiin aika rankasti silloin. Sinä autoit minut kotiin. Mitä niistä bileistä? Hertta ihmetteli.

– Miten paljon muistat loppuillasta? Piia kysyi.

– Kyllä sinä tiedät, että minä sammuin. Sinähän autoit minut sieltä pois. Ei kai sellaisessa kunnossa paljoa muista mistään mitään. Miksi sinä siitä kyselet? Hertta ihmetteli. Hän alkoi tuntea olonsa epämukavaksi.

– Sinä menit jossain vaiheessa iltaa aika huonoon kuntoon. Minä ehdotin sinulle, että menisit saunakamariin lepäämään. Lopulta uskoit minua ja minä saattelin sinut sinne. Kompastuitkin pihalla, kun kävelimme rantasaunalle. Vein sinut sinne nukkumaan. Jäit sängylle makaamaan kaikki vaatteet ylläsi. Sinulla oli silloin se vihreä neuletakkisi. Olit juuri ostanut sen.

– Muistan sen neuleen. Sehän jäi sinne. Palautit sen myöhemmin, Hertta totesi.

– Aivan. Me muut jatkoimme iltaa. Jossain vaiheessa huomasin, että veljeni ei ollut tullut takaisin sisälle, kun hän oli jossain vaiheessa mennyt ulos kuselle. Minulle tuli outo tunne. Pelkäsin, että jos hän on mennyt laiturille ja jotain ikävää olisi tapahtunut. Lasse oli aika humalassa myös.

– Missä hän sitten oli, Hertta kysyi aavistaen mihin kertomus oli johtamassa.

– Menin ulos ja kävin laiturilla. Siellä ei ollut ketään. Kun palasin, huomasin että saunakamarissa oli valot. Kävelin sinne. Avasin oven. Lasse istui vieressäsi. En ollut varma, mutta näytti siltä, kuin hän olisi suoristanut hameesi helmaa.

Hertan poskille ilmestyi kyyneleitä.

– Kysyin Lasselta mitä helvettiä hän oli tekemässä. Lasse vaikutti yllättyneeltä. Hän sanoi, ettei hän mitään ollut tekemässä. Kunhan vain yritti saada sinua heräämään. Silloin ajattelin, että veljelläni saattoi olla jotain tyhmiä ajatuksia mielessä, mutta ilmeisesti olin tullut juuri ajoissa. Sinä vaikutit makaavan samassa asennossa ja veljelläni oli vaatteet yllään. Päätin silloin, että parasta kuitenkin huolehtia sinut kotiisi. Jouduin tekemään kunnolla töitä, että sain sinut ylös. Tilasin taksin ja ajoimme kotiisi.

– Mitä siitä sitten? Et ole vielä kertonut mitään mitä en jo tietäisi, Hertta ihmetteli suruissaan.

– Myöhemmin vasta tajusin, että sinulla ei ollut neuletakkia ylläsi. Se oli saunakamarin lattiannurkassa. En miettinyt sitä sen tarkemmin, mutta jossain vaiheessa asia tuli mieleeni. Et sinä siinä kunnossa olisi saanut riisuttua neuletakkiasi ja heitettyä sitä niin kauaksi sängystä. Ja miksi ylipäänsä olisit sen heittänyt niin kauaksi. Jos sinulle olisi tullut lämmin tai jotain muuta, miksi olisit sen riisunut, niin olisit todennäköisesti jättänyt sen vain sängylle viereesi. Kysyin Lasselta sen jälkeen, mitä siellä saunakamarissa oikein tapahtui, mutta hän väitti ettei mitään. Hän sanoi tulleensa vain hetkeä minua aiemmin huoneeseen. En oikein uskonut sitä, mutta koska sinäkään et muistanut mitään, ajattelin antaa asian olla. Teillä oli kuitenkin molemmilla vaatteet yllänne, enkä nähnyt syytä epäillä mitään pahempaa. Uskoin ja toivoin, että asiat olivat hyvin.

– Mutta eivät olleet, Hertta mutisi.

– Eivät niin. Kun kerroit tulleesi raskaaksi ja ettet tiedä kuka isä on, minä ymmärsin kaiken. Veljelläni oli ollut aikaa riittävästi.

– Riittävästi aikaa raiskatakseen minut, Hertta ärähti.

– Niin. Pahoin pelkään, että juuri se tapahtui, Piia sanoi ja itki.

– Miksi sinä et kertonut minulle tätä aiemmin? Miksi helvetissä olet antanut minun kärsiä epätietoisuudesta kaiken aikaa? Hertta huusi.

– Anna anteeksi! Kai sinä ymmärrät, että minä epäröin. Lasse on kuitenkin minun veljeni. Ajattelin, että jos sinä olit kuitenkin ollut jonkun toisen kanssa. Ajattelin, että olit ehkä ollut jossain muualla ryyppäämässä ja olit ollut jonkun kanssa, mutta et vain muista, Piian puolusteli.

– Voi vittu! Millainen ystävä sinä oikein olet? Hertta raivosi.

– Aika paska. Minä tiedän sen. Mutta usko minua, olen halunnut kertoa jo pitkään kaiken. Olen koko ajan miettinyt, miten voisin kertoa sinulle ja missä vaiheessa, Piian ulisi.

– Saatanan vittu! Sinä olet kusipää! Aaah! Hertta karjaisi ja piteli kaksi käsin vatsaansa.

– Mitä nyt? Piia huudahti säikähtäneenä.

– Sattuu, Hertta sai sanottua ja ulvaisi tuskasta. Hänen oli pakko mennä lattialle kontalleen.

– Voi helvetin helvetti. Nyt pitää päästä nopeasti sairaalaan, Piia huusi.

 

Hertta makasi sairaalan vuoteella. Piia istui hänen vierellään ja piti hänen kädestään. Molempien naisten silmät punottivat itkemisestä.

– Miten tästä eteenpäin? Piia kysyi.

– En osaa sanoa, Hertta totesi.

– Et varmaan halua nähdä minua enää koskaan.

– Suoraan sanoen en tiedä miten minun pitäisi suhtautua mihinkin asiaan. Elämä on aika paskamaista ja tällä kertaa se on näyttänyt rujointa puoltaan, Hertta nyyhkytti.

– Ymmärrän kyllä, jos vihaat minua. Jos se mitään auttaa, olen aidosti todella pahoillani, Piia selitti ja oli lähellä sortua itkemään uudelleen.

– Tavallaan ymmärrän sinua.

– Olit lähellä kuolla, mutta sinä kuitenkin selvisit, Piia totesi.

– Tiedän. En ole kuitenkaan varma, että oliko se hyvä asia. Palata tähän kurjaan elämään, Hertta nyyhkytti.

– Sinulla on syy elää, Piia jatkoi.

– Onko? Ehkä on. Aika näyttää. En tiedä enää mistään mitään. Minä tarvitsen aikaa. Minun on saatava ajatella.

– Jos sinusta tuntuu siltä, voit milloin tahansa ottaa yhteyttä minuun, Piia sanoi.

Hertta tuijotti ikkunasta ulos ja pyyhki kädessään olevalla liinalla kyyneleitään.

– Olen ollut niin pitkään yksin. Sitä en enää jaksaisi. Minä tarvitsen ystävän. Olen sinuun yhteydessä, mutta en ihan heti.

– Tarkoitatko, että annat minulle anteeksi? Piia kysyi silmät kostuneena.

– Tarkoitan.

Piia halasi Herttaa. Naiset eivät sanoneet mitään toisilleen. He vain katsoivat toisiaan.

Yllättäen hoitaja avasi oven.

– He ovat täällä. Voivatko he tulla? hoitaja kysyi.

– Kyllä, Hertta vastasi.

Sisar hento valkoinen poistui huoneesta. Piia katsoi ystäväänsä.

– Oletko varma, että haluat tehdä tämän? Hertta kysyi.

– Eihän sinulla muita todistajia ole. Ja minä haluan hyvittää sen mitä voin, Piian totesi.

– Pärjäämme me ilman sinuakin. Tyttäreni DNA todistaa rikoksen tekijää vastaan.

– Mitä aiot kertoa hänelle isästään? Piia kysyi.

– En tiedä. En todellakaan tiedä, Hertta vastasi.