Istun jälleen autossa hetken, ennen kuin pääsen liikkeelle. En aina jaksa. Pakko silti on. Anniinan vuoksi minä jaksan. Ei hän ilman minua pärjää ja nyt hän tarvitsee minua enemmän kuin koskaan.
Minäkin tarvitsisin jonkun, mutta ei minulla ole. Anniina on, mutta hän on niin pieni vielä. Omalla tavallaan tunnen kyllä hänen rakkautensa, mutta tarvitsisin aikuisen tukea. En kehtaa sitä ääneen kenellekään myöntää. Ei mies itke eikä valita, mies pystyy kaikkeen. Paitsi ettei pysty.
Olen jo melkein vuoden yrittänyt jaksaa, mutta ei siitä tahdo tulla mitään. Silti jotenkin olen onnistunut rämpimään. Onneksi osittain hankaluudet ovat pieniä ja niistä selvitään. Pakkohan se on. Ei ne kaikki onneksi maailmaa kuitenkaan kaada ja joskus niille voi nauraa jopa.
Päiväkodin hoitajat joskus lempeästi hymyilevät, kun Anniinalla on eripari sukat tai tukka takussa. En minä osaa letittää tytön hiuksia. Ehkä minun pitäisi opetella, oppisi sitten Anniinakin joskus itse.
Löydän itsestäni jälleen pienen voiman murenan, jonka avulla nousen autosta ulos. Lähden kävelemään leikkipuistoa kohti, sitä mikä on ihan päiväkodin kupeessa. Näen jo kaukaa Anniinan punaisen takin. Se saa minut aina rauhoittumaan. Ei takki, vaan Anniina.
Sitä on sivullisen vaikea joskus käsittää, olen huomannut. Ei aina ymmärretä, ettei tällaiselle tavalliselle miehelle ole niin helppoa pienen tytön kanssa asua, varsinkin kun on vielä suru seurana.
Anniina tuntuu päässeen yli, minä en. Kyllä tyttökin joskus suree. Itkee ja tulee syliin, kuiskaa ikävöivänsä äitiä. Silloin itkemme yhdessä, mutta sitten helpottaa ja taas jaksaa vähän aikaa. Onhan meillä sentään vielä toisemme.
Elämä on usein epäreilua. Se lyö ja potkii, iskee ja murskaa. Miten voisin tyttäreni kasvattaa sellaiseen? Yritän välttää vaikeita aiheita, en pysty kertomaan ikävistä asioista. En halua murtaa pientä sydäntä enää koskaan uudelleen.
Kävelen portista sisään ja astelen kohti keinuja. Tuttu aurinkoinen hymy vastaanottaa minut. Pumpulisiivin pieni ihminen leijuu keinusta ja ryntää isäänsä vastaan. Mikä ihana tunne. Päivän kohokohta.
Tänäänkin tultuani päivällä töistä kotiin, tuntui että seinät sortuvat, maailma kaatuu. Mikään ei tuntunut onnistuvan. Maksumuistutukset olivat valloittaneet postilaatikon. Leipä kaapissa oli homeessa. Siivousta kaipaavasta asunnosta kuukausi sitten rikkoutunut lamppu odotti yhä uutta hehkua.
Minulla ei ollut edes pesuainetta. Löysin edesmenneen vaimoni kylpyhuoneen purnukoista suihkusaippuaa. Kotona oli vielä paljon rakkaani tavaroita. Niissä oli lohduton kaipuu, enkä pystynyt hävittämään niitä. Käytin saippuaa ja itkin suihkussa. Maailma katkeroitti.
Elämän iloa täynnä oleva tyttäreni loikkaa kaulaani kiinni. Päiväkodin tädit hymyilevät kauniisti. Hymyssä on ripaus sääliä, sitä ei voi olla huomaamatta. He tietävät.
Pienet kädet rutistavat minua täydestä sydämestä. Rakkaus on ehdotonta. Poskelle annetun suukon jälkeen tyttäreni kuiskaa hymyn saattelemana: ”Isi! Sinä tuoksut ihan äidiltä”. Kyynel valuu poskellani.
juolahdus.wordpress.com 