Olen Esa Nakkila, nykyisin Oulussa asuva ja Vaasassa vuonna 1970 syntynyt mies. Olen elämäni varrella asunut myös joskus Seinäjoella ja Tampereella. Minulla on avovaimo ja kaksi maailman ihaninta lasta.
Loin tämän blogin, koska olen kiinnostunut kirjoittamisesta. Minulla on toki paljon muitakin kiinnostuksen kohteita, mutta tällä hetkellä kirjoittaminen on yksi suurimmista intohimoistani. Pääasiassa olen ns. pöytälaatikkokirjoittaja, joskin olen saanut jo jonkin verran tekstejäni jopa julkaistua.
Tämän blogin tarkoituksena on tuoda esille tekstejäni. Suurin osa niistä ovat enemmänkin harjoitusluontoisia hahmotelmia, mutta osa toki ihan ”vakavia” yrityksiä luoda laadukasta proosaa. Tavoitteeni tämän blogin myötä on saada palautetta ja kritiikkiä teksteistäni, mikä auttaisi minua kehittymään kirjoittajana.
Eniten toivon, että tekstini tuottaisivat lukijoilleen elämyksiä ja herättäisivät tunteita ja ajatuksia. Silloin olen onnistunut.
Kirjoittajan minä-kuva…
Kaikella on alku ja loppu. Koin kirjoittamisen alkukipinän murrosiässäni Vaasan Yhteiskoulun lukiossa vuonna 1986. Toki olin jo peruskoulussa pitänyt ainekirjoituksesta, mutta silloin en tuottanut tekstiä muutoin kuin käskystä. Opettajani kehuivat tarinoitani kekseliäiksi. Tunnistivatko he tuolloin lahjakkuuden vai kehuivatko vain velvollisuudentunnosta? Se jää nähtäväksi.
Lukion äidinkielen opettajani, edesmennyt Kyösti ”Köpi” Kelhä, on suuresti osasyyllinen rikokseen. Hän sai minut ensin innostumaan kirjallisuudesta. James Bondien ja galakseissa tapahtuvien seikkailujen sijaan hän onnistui yllättämään teini-ikäiset aikuisuutta imitoivat aivoni Dostojevskin Rikoksella ja rangaistuksella sekä Waltarin Sinuhella. Siitä aukesi uusi ovi erilaiseen kirjallisuuden maailmaan. Ja heti perään Köpi rohkaisi minua ilmaisemaan kynän ja paperin avulla. Hän sparrasi ja haastoi minua kirjoittamaan aineita, mutta eri tavoin kuin koskaan aiemmin. Innostuin siitä ja päätin kirjoittaa jossain vaiheessa elämääni ihan oikean kirjan.
Vuosien saatossa sain useammankin pöytälaatikon täyteen. Joskus elämäni varrella kirjoittelin sanomalehteen, kerhojulkaisuihin ynnä muuta pienimuotoista, mutta tavoitteellisempi kirjoittaminen antoi odottaa itseään. Vasta vuonna 2011 kipinä lopulta roihahti. Isäni vaikea sairaus, joka johti lopulta hänen kuolemaansa 2012, ajoi minut kirjoittamaan määrätietoisemmin. Se oli minulle tapa selvitä vaikeista vuosista. Purin tuskani paperille. Siitä se oli minun helpompi ymmärtää.
Tekstini alkoivat jalostua, johon auttoi myös eräs Tarinapaja–niminen taho. Tuloksena oli novellikokoelma Kuoleman koskettamat. Kun se oli kansissa, olin helpottunut. En siksi, että ensimmäisen julkaisuni näki päivänvalon, vaan siksi että se symboloi pääsyäni surun yli. Todistin myös itselleni pystyväni luomaan jotain kansien väliin. Se antoi uskoa ja itseluottamusta. Kirjoittamiseni muuttui tavoitteellisemmaksi. Siitä alkoi kirjoittamisen vimma, joka ei ole vieläkään laantunut.
Miksi sitten kirjoitan? Se on pirun hyvä kysymys. En osaa kertoa kaikkein perimmäisintä vastausta. Kirjoitan koska nautin siitä. Minusta on lumoavaa luoda tarinoita. Kirjoittaminen on minulle osaksi terapiaa, jonka kautta saan purkaa tunteitani ja korjata sieluani. Kyse on myös hetkittäisestä todellisuuden paosta. Kirjoittaessani uppoudun maailmoihin, jotka eivät muutoin ole minulle avoinna. Kirjoittaminen on jostain syystä voimakas osa minua. Osaan ilmaista itseäni paljon paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla tai millään muulla tavoin. Puhuessani saatan olla epävarma, pelkään joskus sanoa asioita. Kirjoittaminen on jonkinlainen turvamekanismi. Kun toinen lukee sanani, hän ei koskaan näe silmiäni. Piiloudun tekstini taakse. Tiedän sen olevan kuitenkin harhaa, koska musta valkoisella paljastaa sisimmästäni aina palasia kerrallaan – ja usein paljon enemmän kuin itsekään ymmärrän.
Kirjoitan vain itselleni. Jos kirjoittaisin toisille, joutuisin aina uhraamaan enemmän tai vähemmän omasta intuitiostani ja näkemyksistäni – joutuisin tinkimään, varomaan. Tekstini ovat minun ääneni ja haluan huutaa! Ehkä joku joka lukee niitä kuulee minut? Jos muut pitävät tekstistäni, se on bonusta. Se lämmittää sydäntä ja luo tunteen, että olen voinut antaa toisillekin jotain – saanut ajatukset ja tunteet heräämään.
Joku on kysynyt, mistä saan aiheeni. Voi ietana älkää kyselkö! Mistä minä tietäisin? Niitä vain tupsahtelee päähän sieltä sun täältä. Minulla on aina muistivihko mukana, johon kirjaan ajatuksen, sanan, henkäyksen, varjon, minkä tahansa asian jonka jollain tavalla aistin ja joka aiheuttaa minussa oivalluksen, elämyksen tai assosiaation. Jalostan havaitsemaani eteenpäin ja niin esimerkiksi puusta maahan leijuvasta siemenestä voi itää kokonainen romaani.
Minua kiusataan joskus kysymyksillä, ovatko tarinani todenperäisiä ja perustuvatko hahmot kirjoissa todellisiin henkilöihin. Molempiin kysymyksiin vastaus on kyllä. Jokaisella tekstilläni on jonkinlainen side aitoihin tapahtumiin ja todellisiin ihmisiin. Minä olen ympäröiväni maailman ja kokemuksieni summa, josta ammennan kaiken tekstin. En varsinaisesti keksi mitään tyhjästä, vaan sovellan isoja ja pienimpiä tiedonmurusia luodakseni jotain – yhdistämällä ja soveltamalla tuttua uudella tavalla.
Loppua ei vielä näy. Kun se tulee, toivon sen tapahtuvan kynä kädessäni.
juolahdus.wordpress.com 