Erilainen joulutarina

Elettiin joulukuun puoliväliä. Joulu oli enää reilun viikon päässä. Reinoa ei joulu kiinnostanut lainkaan. Hän ei ollut enää viettänyt joulua muutettuaan omaan asuntoonsa. Ei hän ollut pitänyt joulusta silloinkaan, kun asui vielä äitinsä luona, mutta kesti sen miellyttääkseen äitiään. Vuosi vuodelta joulu oli tuntunut yhä vaikeammalta.

Reinoa raivostutti joulu ja kaikki siihen liittyvä. Hän ei ollut katkeroitunut siitä, ettei saanut joululahjoja muilta kuin vielä elossa olevalta tädiltään. Tämä antoi joka vuosi lahjaksi samanlaiset villasukat ja Fazerin sinistä suklaata. Suklaasta hän ei pitänyt ja villasukkia käytti vain harvoin. Hänellä oli niitä pahuksen sukkia varastossa koko loppuiäkseen.

Reino ei pitänyt joulusta, koska hänen mielestään se oli teennäinen ja kaupallinen juhla. Hän oli tässä mielessä vahvasti periaatteen miehiä.

 

Reino tuli neljän aikaan iltapäivällä töistä kotiin. Riisuttuaan vaatteensa hän nappasi postin eteisen lattialta ja alkoi käydä sitä läpi. Postissa oli parin laskun lisäksi viisi joulukorttia. Hän ei koskaan itse lähettänyt joulukortteja, mutta sai niitä muilta. Pääasiassa niitä tuli kaukaisilta sukulaisilta, joita hän ei ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen. Jostain syystä nämä olivat onkineet hänen nykyisen osoitteensa selville ja halunneet lähettää joulutervehdyksensä, vaikka muutoin eivät olleet missään tekemisissä hänen kanssaan.

Reino katseli viittä juuri saamaansa korttia. Kolme niistä oli kaukaisilta sukulaisilta. Neljäs kortti oli eräästä postimyyntifirmasta, josta hän oli tilannut neljä vuotta sitten kännykkäänsä vara-akun. Kyseinen firma oli sen jälkeen lähettänyt uskollisesti joka vuosi joulukortin “tärkeälle asiakkaalleen”. Korttiin oli tulostettu allekirjoitukseksi kaunokirjoitusta jäljittelevällä tietokoneen fontilla toimitusjohtajan nimi. Viidennessä kortissa oli valmiiksi painettu hyvän joulun toivotus ja allekirjoituksena käsikirjoitetut nimet. Keitä hemmetissä oli Jaakko ja Hilma, hän ihmetteli.

Reino laittoi kahvinkeittimeensä vettä ja kahvia ja kytki keittimen päälle. Viimeisen kortin mysteeri vaivasi yhä. Vaikka hän miten mietti, hän ei keksinyt keitä nämä ihmiset olivat. Hänen oma nimensä ja osoitteensa oli täysin oikein kirjoitettu hieman tärisevällä käsialalla. Reino oli varma, ettei hänellä ollut Jaakon ja Hilman nimisiä sukulaisia eikä kavereitakaan. Mies heitti lopulta kortin muun paperijätteen joukkoon odottamaan kuljetusta paperinkeräykseen.

 

Reino istahti sohvalleen ja levähti hetkisen. Hän oli aikeissa lähteä tovin päästä käymään kaupassa ostaakseen viikonlopuksi ruokatarvikkeita. Reino avasi radion, joka oli sohvan vieressä olevan lipaston päällä. Kaiuttimesta kuului, miten Vesa-Matti Loiri lauloi Sylvian joululaulua. Reino vaihtoi äkkiä asemaa. Hän ei voinut sietää joululauluja. Tänäkin vuonna sitä melusaastetta oli saanut kuulla ihan riittämiin, sillä tavaratalot olivat soittaneet niitä jo marraskuun alusta. Samoihin aikoihin sitä samaa roskaa oli alkanut tulvia myös radiosta ja televisiosta.

Toisen radioaseman kohdalla kuului reipashenkinen ”tip tap tip tap tipe tipe tip tap”. Reino vaihtoi vielä kerran radioaseman taajuutta, mutta kun kolmannesta kuului miten ”Joulupukki suukon sai”, radio sai luvan hiljentyä.

Television kaukosäädin lensi seinään, koska avattuaan ensimmäisen kanavan ruudusta näkyi ja kuului joulukonsertti. Laulaja oli joku vuosikausia sitten töllöttimen laulukilpailussa neljänneksi jäänyt tuntematon suuruus. Reino nousi sohvalta ja päätti lähteä kauppaan. Koska päivä oli jo muutenkin pilalla, saattoi joulurallimelusaasteessa tehdä ostoksetkin.

 

Lähtiessään kerrostalon viidennessä kerroksessa olevasta asunnosta hänen ärtymyksensä lisääntyi. Reinoa raivostutti kovasti nähdessään naapureiden ovissa roikkuvat joulukoristeet. Oli kaikenlaista tekohavua, palloa, enkeliä, tonttua ja vaikka mitä. Yhdessä oli käpykin. Mikä hemmetin joulukoriste sekin on?

Reino tilasi hissin ja astui sisään sen saavuttua hänen kerroksensa kohdalle. Hississä oli kuudennen kerroksen yh-äiti kahden lapsensa kanssa. Jälkikasvu oli vielä sen verran pientä, että uskoivat vakaasti joulupukkiin. Reino halusi kertoa lapsille, että se punanuttuinen ja valkopartainen namusetä on oikeasti Coca-Cola yhtiön keksimä.

Nuuttipukki, joka on se perinteisempi suomalainen joulu-ukko, oli aika lailla karumman näköinen kaveri, jota lapset olisivat takuulla pelänneet. Nuuttipukki mielellään ryyppäsi viinaa, mitä perinnettä suomalaiset eivät olleet unohtaneet.

Jostain syystä hississä seistessään lapset innostuivat laulamaan joululauluja. Ei riittänyt, että kyse oli joululauluista, vaan ne laulettiin virheellisillä sanoilla nuotin vierestä erityisen kovaan ääneen. Ihme ettei hissin peili mennyt säröille. Äidin kasvoilta hehkui suuri ylpeys ja ällöttävän mielistelevä ilme, jolta saattoi tulkita kysymyksen; “voi eivätkö nuo minun lapseni ole ihania pikku enkeleitä”.

Vain erityisen suurta itsehillintää harjoittaen Reino pystyi olemaan esittämättä mielessään velloavaa äärimmäistä kritiikkiä. Kestoltaan koko joulukuulta tuntuneen alas suuntautuvan matkan jälkeen, hän pääsi vihdoin ulos hissistä ja koko talosta. Miehen onneksi lapset jäivät pihalle leikkimään heidän äitinsä alkaessa puhua kännykkäänsä. Reino tallusteli kohti kauppaa.

 

Kauppaan ei ollut pitkä matka. Sää oli surkea. Jalkakäytävä oli täynnä märkää loskaa. Lunta oli satanut paria päivää aiemmin 20 senttiä, jonka jälkeen totta kai lämpötila oli muuttunut plussan puolelle. Lumi oli sulanut jalkoja kastelevaksi mössöksi eikä mitään tahoa kiinnostanut aurata katuja.

Parin metrin matkan jälkeen Reinon sukat olivat litimärät. Häntä harmitti suunnattomasti. Kulkiessaan hän vilkuili katujen varrella olevien omakotitalojen pihoille. Reinosta tuntui, että ihmiset olivat menneet yhä enemmän sekaisin jouluvalojen suhteen. Jokaisen omakotitalon pihalla oli ties mikä pensas tai risukimppu pyöritelty jouluvaloissa. Niitä oli kaikissa mahdollisissa väreissä. Lisäksi jokaisessa ikkunassa piti olla jonkinlainen valo. Katoksien reunat, pergolat, köynnösaidat ja muut olivat saaneet runsaan jouluvalaistuksen.

Tämäkään ei vielä riittänyt. Näiden lisäksi oli vielä ihan erikseen joulua varten tehtyjä kehikoita ja hahmoja, joihin oli kiinnitetty valoja. Näillä saatiin todella irvokkaita ja mauttomia näkymiä pihoille, kuten esimerkiksi enkeleitä, poroja, tonttuja, rekiä tai ihan itse joulupukki.

Reino aikoi hetken mielijohteesta heittää lumipalloilla ne kaikki rikki, mutta malttoi kuitenkin mielensä. Hän pohti miten paljon energiaa ja rahaa ihmisillä paloi noiden hohtavien koristeiden myötä hukkaan. Valaistuksissa ei ollut hänen mielestään mitään kaunista tai jouluista, ne olivat vain kerta kaikkiaan törkeän näköisiä ja hyödyttömiä. Niissä ei ollut minkäänlaista sielukkuutta.

 

Lopulta Reino pääsi kauppaan. Ensimmäinen haaste oli päästä sisään. Tullessaan ulko-ovesta hän huomasi miten suuri joukko ihmisiä oli linnoittautunut ikävästi sisääntuloväylän eteen. Aulassa esiintyi lapsista koottu Tiernapoika-ryhmä, joka lauloi niitä tuskaisalta kuulostavia laulujaan.

Reinoa oli Tiernapojat ärsyttäneet aina aivan erityisen paljon, koska hän ei pystynyt käsittämään kyseistä perinnettä. Eihän se ollut edes alunperin suomalainen. Lisäksi häntä ärsytti aivan erityisesti laulujen sanat. “Ja me toivotam”. Mikä suomen kielen sana se sellainen toivotam on? Eihän toivoa-verbi taivu siten missään muodossaan. Reinon harmiksi juuri tämä kohta laulettiin hänen pyrkiessään ihmismassan läpi kaupan puolelle. Lopulta hän ponnekkaiden yritysten jälkeen onnistui.

 

Kaupan puolella ollessaan Reino meni ensin leipäosastolle. Aluksi hänellä oli suuria vaikeuksia keskittyä leivän valintaan, koska aulasta kuului edelleen Tiernapoikien mölinä, joka sekoittui kaupan kaiuttimista kuuluviin joululauluihin tuottaen täydellisen kakofonian.

Reino tutkaili kahta eri nimellä olevaa limppua. Kummassakin näytti olevan täysin samat ainesosat, mutta toinen oli selkeästi kalliimpi. Arvokkaampi versio oli nimeltään joululimppu ja halvempi saaristolaislimppu. Valmistaja oli kummallekin sama. Reinon kasvot alkoivat punottaa, koska hän ei voinut ymmärtää miksi joulu-sanan lisääminen limpun nimeen nosti sen hintaa.

Tämän jälkeen Reino suunnisti einesosastolle ostaakseen makaronilaatikkoa. Kokkaamista ei voinut lukea hänen taidokseen. Makaronilaatikkoa ei löytynyt. Sen sijaan hyllyt notkuivat lanttu- ja porkkanalaatikoista. Reinoa raivostutti entistä enemmän. Hän päätti ottaa perunalaatikon.

Ostostensa kera hän päättäväisesti asteli kassojen suuntaan. Juuri saavuttamaisillaan kohteensa, keksihyllyn takaa hänen eteensä ilmestyi koko joulun kaiken vastenmielisyyden ruumiillistuma – itse joulupukki.

Tällä kaverilla oli tuttu Coca-Colan punainen asu päällä ja Coca-Cola -pukin valkoinen parta. Mies, joka esitti joulupukkia, vaikutti siltä, ettei häntä todellakaan huvittanut olla paikalla. Se ei sinänsä ollut mikään ihme. Ilmeisesti mies oli ottanut pestin tähän näytelmään, kun ei mitään muutakaan työtä ollut tarjolla.

Joulupukki yritti saada kasvoilleen jotain hymyn tapaista ja toivotti hyvää joulua. Tässä vaiheessa Reino oli vasta alkanut palautua suuresta shokistaan, jonka hän sai pelästyttyään hyllyn takaa ilmestyvää tekopirteää valeasuista aneemista miestä.

Reino päätti paeta äkkiä paikalta ja loikkasi nopeasti pukin ohi syöksyen voimakkaasti kohti kassaa. Joulupukki katseli hämmästynyt ilme kasvoillaan. Reinon syke oli noussut hurjasti ja hän hikoili runsaasti. Kassalle päästyään hän maksoi nopeasti ostoksensa ja vain vaivoin ponnistelemalla pääsi Tiernapoikia yhä seuraavan ihmisjoukon ohitse ulos kaupasta.

 

Reino käveli takaisin kotiansa kohti ja päätti seuraavana vuonna ostaa kuukausi ennen joulua varastoon riittävästi ruokaa, että voisi pysyä kotona neljän seinän sisällä koko joulukuun ajan tarvitsematta käydä missään. Hän ajatteli suunnitelmaansa ja rauhoittui silminnähden.

Hänelle alkoi muodostua itse asiassa erittäin hyvä suunnitelma seuraavaksi vuodeksi. Reino harmitteli, ettei hän ollut keksinyt ideaansa jo aiemmin. Se sai Reinon hyvälle mielelle ja hänen kasvoilleen nousi jopa hymyn kaltainen. Loppumatkan hän tallusteli kappaleen tahdissa, joka oli jäänyt salakavalasti hänen alitajuntaansa soimaan. Laulussa laulettiin ”Näin sydämeeni joulun teen…”.

Mitä tapahtuikaan Pumpulilaaksossa?

Kauan sitten kaukaisessa maailmassa tapahtui kummia. Vuoristoisen maan uumenissa tuntui järinää, joka voimistui nopeasti. Tuon Hiisilandiaksi kutsutun valtion maaperä vavahteli voimakkaasti. Mörköjen asuinsijat vuorien onkaloissa alkoivat sortua ja romahdella. Vaikka nämä mustat, karvaiset ja torahampaiset veijarit hyvin vahvoja olivatkin, eivät hekään luonnon voimille mitään mahtaneet. Suuri oli suru jäyhän kansan riveissä, kun kodit yksi toisensa jälkeen muuttuivat kiviröykkiöiksi.

Onneksi tässä maailmassa asui muitakin. Hiisilandian yläpuolella kukoisti rauhaisa ja aurinkoinen Pumpulilaakson valtakunta, jota kansoitti muutaman sadan keijukaisen ja haltioiden harmoninen yhteisö. Nämä jalosukuiset olennot huomasivat mörköjen hädän ja tarjosivat apuaan.

Moni mörkö joutui ankarasti totuttelemaan kaikkeen siihen puhtauteen, värikylläisyyteen ja kirkkauteen, joka oli Pumpulilaaksossa itsestään selvyys. Pakon edessä jopa mustat, karvaiset ja torahampaiset pullerot suostuivat poikkeuksellisiin olosuhteisiin. Se ei ollut mörköparoille helppo paikka, sillä loan seassa ja synkissä onkaloissa elämään tottuneet olennot olivat vieraassa ympäristössä. He olivat joutuneet keskelle maailmaa, millaiseen he eivät olleet tottuneet.

Vain sata mörköä oli ennättänyt turvaan. He kaipasivat kovasti perheitään ja tuttujaan, joiden kohtalona oli ollut jäädä kiviröykkiöiden hautaamaksi.  Suru sisimmässään he ymmärsivät, ettei vaihtoehtoja ollut. Heidän täytyi sopeutua niin suruun, kuin puhtauteen ja kirkkauteenkin. Mörkö-Romppainen ajatteli toisin. Hän halusi, että keijukaisten ja haltioiden tulisi muuttua mörköjen kaltaisiksi – mustiksi, karvaisiksi ja torahampaisiksi. Elämä olisi siten paljon helpompaa. Muutettaisiin Pumpulilaakso pimeäksi kosteikoksi, jossa ei olisi niin väliä, vaikka hieman likaakin olisi nurkissa.

Keijukaiset yrittivät tehdä parhaansa saadakseen mörköjen elämän mahdollisimman mukavaksi. He rakensivat suojaisia rakennelmia, jotka jäljittelivät luolia. Pumpulilaaksossa ei ollut kiveä, joten asumuksista ei ollut mahdollista saada yhtä kolkkoja, kuin mitä aidot luolat olivat. Suurimmaksi osaksi möröt tuntuivat sopeutuvan – paitsi Mörkö-Romppainen.

Haltioiden mielestä koko ajatus mörköjen ottamisesta Pumpulilaaksoon oli ollut naurettava. Siitä ei tulisi mitään. Möröt eivät koskaan sopeutuisi ja aiheuttaisivat vain enemmän haittaa kuin hyötyä. Haltiat varoittelivat keijukaisia metelin ja hajuhaittojen lisääntymisestä. Erityisen innokas oli Hillevi Hentomieli, joka vaati mörköjen palauttamista takaisin Hiisilandiaan. Hillevin mielestä möröt pystyisivät aivan hyvin rakentamaan luolansa uudelleen. Pahimpana pelkonaan hän piti sitä, että Mörkö-Romppaisen kaltaisten fanaatikkojen rivit kasvaisivat ja pian Pumpulilaakso alkaisi muuttua epäkelpojen asuinalueeksi. Kirkkaus ja puhtaus olisivat enää vain muisto. Keijukaisia edustava Kuuno Kaunosielu epäili Hillevin näkevän mörköjä siellä missä niitä ei ole.

 

Eräänä päivänä Mörkö-Romppainen oli poikkeuksellisen vihainen. Haltialapset olivat kiusanneet hänen poikaansa väliaikaisesti mörkölasten kouluksi muutetun Haltiahallin pihalla. Mörkö-Romppainen päätti, että nyt sai riittää. Hänen olisi tehtävä asialle jotain. Jos Pumpulilaaksoa ei muutettaisi pian möröille sopivaksi, heidän kansansa tukahtuisi. Haltioiden vastustus hankaloitti tilannetta. Jos mörköjen riesana olisivat pelkästään keijukaiset, ongelmaa ei olisi, sillä nuo siipiveikot olisi helppoa puhua ympäri. He halusivat kaikille vain pelkkää hyvää ja olisivat helposti ohjailtavissa. Keijut olivat jopa ylisuvaitsevaisia. Haltiat sen sijaan olivat uppiniskaista väkeä. Ylimielisiä ja kaikin mahdollisin tavoin ärsyttäviä. Mörkö-Romppainen päätti saattaa haltiat liriin.

Pumpulilaakson keskusaukiolla oli Sateenkaarikaivo. Se symboloi rauhaa ja sydämellistä rinnakkaiseloa koko valtakunnan alueella. Haltioiden tehtävänä oli huolehtia, että Sateenkaarikaivo pysyi hyvässä kunnossa ja valaisi värikirjollaan taivasta sekä antoi elämänvoimaa kaikille olennoille. Mörkö-Romppainen tiesi, ettei kaivoa vartioineet haltiat odottaneet minkäänlaisia ikävyyksiä, ja siksi tuo värikylläinen piristyksen lähde olisi helppo kohde. Jos sen onnistuisi turmelemaan, se herättäisi eripuraa keijukaisten ja haltioiden välille, koska haltiat olisivat epäonnistuneet tehtävässään. Mörkö-Romppainen oli onnistunut ottamaan kotimaastaan mukaansa Kauman luolan pikimustaa sientä. Se värjäisi kaiken pimeäksi. Kun sen pudottaisi kaivoon, olisi koko Pumpulilaakso pian synkkä ja kalsea paikka. Möröille se sopisi mainiosti, mutta varsinkin haltiat lähtisivät pian evakkoon.

Seuraavana aamuna Mörkö-Romppainen lähestyi Sateenkaarikaivoa. Hänellä oli Kaumansieni piiloitettuna isoon kouraansa. Kaivoa vartioivat haltiat tuijottivat tiukasti lähestyvää mörköä. Tumma olento tuli vartijoiden luokse ja kertoi heille, että Hillevi Hentomieli oli pyytänyt heitä luokseen. Mörkö-Romppainen tiesi, että Hillevi oli haltioiden vartiokaartin ylipäällikkö. Vartijat kummeksuivat, miksi mörkö toi viestiä Hilleviltä, mutta koska kyseessä oli heidän ylipäällikkönsä, käskyä ei sopinut uhmata. Pian Mörkö-Romppainen oli yksin kaivolla. Sitä ympäröi puista ja köynnöksistä rakennettu muuri, josta kohosi lasiset pylväät. Ne kannattelivat jalokivistä koostuvaa katosta, joka kimalteli lumoavasti. Kaivosta kohosi sateenkaari, joka kaivon katossa olevien jalokivien kautta jakautui värikkäiksi säteiksi kaikkialle Pumpulilaaksoon. Mörkö-Romppainen hihitteli miettiessään, miten kaikki olisi pian mustaa. Hän astui muurin päälle, mutta juuri silloin jotain yllättävää tapahtui.

Mörkö-Romppaisen jalka takertui yhteen köynnöksistä ja tuo musta, karvainen ja torahampainen olento kaatui suoraan kaivon sisälle. Samalla Kaumansieni irtosi hänen otteestaan. Se lensi kaaressa kaivoa kohti, mutta osui ensin kaivon reunaan ja siitä edelleen aukion myyntitorin pöydällä olevaan viiniruukkuun. Saviastiassa ollut juoma muuttui hetkessä täysin mustaksi. Myöhemmin haltia, jonka ruukku oli, saavutti mainetta keksimällään uudella juomalla – Tervasnapsilla.

Mörkö-Romppainen jäi roikkumaan kaivon reunalle jalka edelleen kiinni köynnöksessä. Hän karjui apua. Samalla hetkellä koiriensa kanssa hauvakävelyllä ollut Hillevi Hentomieli osui paikalle. Haltia kuuli mörön elämöinnin ja niin hän riensi paikalle. Huomattuaan Mörkö-Romppaisen ahdingon Hillevi puhalsi vartiopilliinsä ja pian joukko haltiavartioita oli paikalla. Yhdessä he saivat nostettua Mörkö-Romppaisen ylös. Tumma olento jäi maahan istualleen.

Tämä eriskummallinen tapahtuma houkutteli nopeasti paikalle muitakin. Hetkessä kaivon ympärillä oli mörköjä, keijukaisia ja haltioita. Möröt syyttivät haltioita Mörkö-Romppaisen solvaamisesta ja kunnian tahrimisesta. Haltiat taas syyttivät Mörkö-Romppaista Sateenkaarikaivon sabotointiyrityksestä. Kaiken metelöinnin keskellä kukaan ei kuitenkaan huomannut, miten Mörkö-Romppaisen ulkonäkö oli alkanut muuttua. Sateenkaarikaivon taianomaisesta vaikutuksesta johtuen, mörön turkki oli alkanut muuttaa väriään. Se ei ollut enää musta, vaan se hehkui kaikissa sateenkaaren väreissä. Hillevi Hentomieli tuijotti Mörkö-Romppaista haltioissaan. Mörkö tuijotti käsivarsiaan ja sortui lohduttomaan itkuun.

Hillevi karjaisi niin kovaa, että kaikki hiljenivät. Yleisö havahtui vasta nyt Mörkö-Romppaisen kohtaloon. Hiljaisuus rikkoontui, kun ensin haltiat alkoivat nauraa. Pian hohotukseen yhtyivät keijukaiset. Ja mikä pahinta, myös möröt päästivät ilmoille valtaisan ilon myräkän. Hillevi tuijotti järkyttyneenä ympärilleen ja karjaisi uudelleen. Toistamiseen kaikki hiljenivät.

Nainen nousi seisomaan kaivon reunalle.

– Miksi te nauratte? Eikö tämä mörkö ole kärsinyt jo tarpeeksi? Hän on menettänyt kotinsa, sukulaisiaan ja ystäviään, nyt hän menetti oman turkkinsa mustuuden. Eikö teitä hävetä? Minä aiemmin vastustin mörköjä, mutta nähdessäni hänen lohduttomuutensa, oivalsin jotain. Vasta nyt näin hänen todellisen karvansa. Ei möröt ole sen kauheampia kuin mekään. Meillä on erilaiset taustamme, mutta pohjimmiltaan olemme kaikki samanlaisia tuntevia olentoja, jotka vain haluamme elää omanlaistamme elämää. Olosuhteet ovat ajaneet meidät väkisin yhteen, meidät jotka emme ole tottuneet toisenlaisiin. Nyt meidän on yritettävä yhdessä. Ja yhdessä me löydämme varmasti ratkaisun. Älkää pilkatko tätä mörköä! Hänen aikomuksensa eivät olleet hyvät, mutta parannammeko me tilannetta pilkkaamalla häntä? Kohtalo antoi jo hänelle rangaistuksensa. Älkää lyökö lyötyä, sillä sitä on jo kerran lyöty. Ehkä meidän tulisi tutustua paremmin toisiimme, jotta ymmärtäisimme mistä me unelmoimme ja mitä toivomme. Ehkä silloin löydämme tien takaisin harmoniaan, joka Pumpulilaaksossa aiemmin oli. Pystymme siihen, jos me kaikki yhdessä sitä haluamme. Älkää antako pahojen ajatusten vallata mieliänne.

Hillevi laskeutui alas ja auttoi Mörkö-Romppaisen pystyyn. Mörkö tuijotti ihmeissään Hilleviä, eikä osannut tehdä muuta kuin sanoa tälle kiitos. Hän lupasi jatkossa kunnioittaa haltioita, sillä nämä olivat kaikesta huolimatta auttaneet häntä. Väkijoukko hajaantui. Kuuno katseli kirjavan väristä mörköä ja mietti, että tietämättään tuo olento saattoi luoda epäonnistumisellaan ruusuisemman tulevaisuuden heille kaikille.

Elvis elää!

Olen täysin varma, että naapurini on Elvis Presley! Ihan totta! Hänen täytyy olla itse rockin kuningas! Kaikki täsmää täysin. Kaikkihan tietää, että Elvis ei kuollut 1977, vaan lavasti oman kuolemansa tuolloin. Tämähän on jo vanhaa tietoa. On myös helppoa todistaa tämä väite todeksi.

Elvis oli vuonna 1977 pulska kuin merileijona, olette ehkä nähneet kuvia hänestä noilta ajoilta. Miten siis on mahdollista, että lanteiden keisarin ruumisarkussa makasi sopusuhtainen ja normaalipainoinen Elvis? Miten tämä on selitettävissä?

Kuolinsyyn tutkinnassa tehtiin lukuisia virheitä. Esimerkiksi kuolinsyytodistukseen merkityt fyysiset tuntomerkit ruumiista eivät täsmää Elviksen kanssa. Arpia oli väärissä paikoissa ja tietyt mitat olivat kaukana todellisuudesta.

Outoa oli myös se, että Elviksen henkilökohtaiset tavarat ja tunnearvoltaan rakkaimmat esineet olivat hävinneet Gracelandista, kun viihteen valtias oli löydetty ”kuolleena”. Miksi nämä olivat kadonneet? Koska Elvis itse oli siirtänyt nämä salaiseen asuinpaikkaansa, minne hän asettui lavastettuaan ensin kuolemansa.

Lisää selkeitä todisteita on esimerkiksi se, että kukaan ei koskaan ole yrittänyt lunastaa Elviksen huomattavan suuria henkivakuutuskorvauksia. Miksi? Koska elossa olevan ihmisen henkivakuutuskorvauksia ei voi lunastaa. Tähän olisi tarvittu kuolinsyytodistus, mikä oli kuitenkin täynnä virheitä, joten lakimiesten olisi ollut helppoa kumota väite Elviksen kuolemasta. Koko juoni olisi siinä tapauksessa paljastunut.

Tärkein todiste on kuitenkin se, että Elviksen haudalla hänen toinen etunimensä Aaron on kirjoitettu väärin. Tähän syynä on yksinkertaisesti se, että Elvis oli taikauskoinen eikä uskaltanut käyttää täysin oikeaa nimeään hautakivessään.

Aiheesta tehtiin aikanaan myös televisiodokumentti, jossa edesmennyt näyttelijä Bill Bixby esitti näitä samoja todisteita. Vakuuttavassa ohjelmassa esitettiin esimerkiksi äänitteitä, joille oli todistettavasti tallentunut Elviksen ääni – hänen oletetun kuolemansa jälkeen. Jos Bill Bixbyn kaltainen kuuluisuus on tätä mieltä, niin tottahan tällaisen väitteen on oltava!

 

Mutta takaisin naapuriini. Elvis syntyi vuonna 1935 ja viisikymmentäluvun alussa tämä kuorma-autokuski nousi kuuluisuuteen ja pysyi kiistattomana viihdetaivaan kuninkaana aina seitsemänkymmentäluvulle asti. Lopulta Elvis ”kuoli” yllättäen vuonna 1977.

Naapurini on sattumoisin alun perin amerikkalainen mies, joka muutti Suomeen samana vuonna pian Elviksen kuoleman jälkeen. Hän on myös syntynyt vuonna 1935. Aikamoinen sattuma!

Vaikka naapurini osaa hyvin suomea, hänen puheestaan pystyy tarkkakorvainen kuulemaan selkeän Yhdysvaltojen Tennesseen alueen etelävaltiolaisen aksentin. Elvishän oli syntynyt Tupelossa, Mississippin osavaltiossa, joka on sattumalta Tennesseen naapurivaltio.

Suurimman osan elämästään Elvis asui Memphisissä, Tennesseessä, missä myös Graceland, hänen kuuluisa kotinsa sijaitsee. Nämä taustatiedot mielessäni tein järisyttävän havainnon naapuristani.

Erään kerran satuin huomaamaan hänen ulkovarastossaan lojuvat vanhat muuttolaatikot. Mies oli tehnyt virheen, sillä hän oli unohtanut oven auki. Paha moka, joka johdatti minut hänen todellisen henkilöllisyytensä jäljille. Laatikoihin oli merkitty lähettäjän osoite. Pystyin helposti erottamaan tekstin ”Memphis, Tennessee”. Tämä varsinaisesti herätti minun huomioni ja epäilykseni, että saattaisin olla rockin kuninkaan naapuri.

 

Kun aloin epäillä tätä epätodelliselta tuntuvaa faktaa, päätin tutkia asiaa tarkemmin. Vaistonvaraisesti toimien päätin kysyä asiaa häneltä suoraan. Esitin hänelle väitteen, että hän on Elvis Presley.

Naapurini esitti huvittunutta, mutta erinomaisena ihmistuntijana saatoin helposti huomata vahvaan vaivautuneisuuteen viittaavia merkkejä. Hän tietenkin kiisti asian huumorin varjolla, kuten olin arvellutkin. Kun jatkoin kuitenkin hänen pommittamistaan epäilyilläni, hänen ärsyyntyneisyytensä paljasti hänet. Pohdiskelin, miksi ihmeessä naapurini tunsi vaivautuneisuutta ja ärsyyntyneisyyttä, jos hän ei todella ollut Elvis Presley.

Siirryin tutkimuksissani toiseen vaiheeseen, joka tarkoitti hänen taustojensa selvittämistä. Se oli todella mielenkiintoista. Pystyin vaivattomasti saamaan selville paljon hänen elämästään Suomessa aina vuoteen 1977 asti. Kun yritin sen jälkeen selvittää jopa kahden eri yhdysvaltalaisen yksityisetsivän avulla, mitä naapurini oli tehnyt ennen vuotta 1977 USA:ssa, jäljet päättyivät kuin seinään.

Etsivät varmistelivat minulta useasti naapurini nimeä ja muita tunnisteita, koska vaikutti siltä ettei hän olisi koskaan asunutkaan USA:ssa. Tämä vain vahvisti epäilyksiäni entisestään. Miten saattoi olla mahdollista, ettei Yhdysvaltain kansalaisesta ollut minkäänlaisia jälkiä löydettävissä, ellei miehen menneisyyttä oltu tarkoituksella peitelty tai miehellä oli valehenkilöllisyys. Aloin saada vahvistuksia epäilyilleni.

Suomessa naapurini oli aluksi Suomeen tullessaan perustanut musiikkiliikkeen, joka myi pääasiassa amerikkalaisia LP-levyjä ja musiikki-instrumentteja. Muutaman vuoden jälkeen hän oli myynyt liikkeensä ja päässyt musiikinopettajaksi kouluun. Viimeiset vuodet ennen eläkkeelle pääsyään hän oli opettajana rock-opistossa. Kaikki tämä täsmäsi erinomaisesti epäilyksiini. Elvikselle ei olisi ollut temppu eikä mikään hoitaa tuollaisia vastuita ja ammatteja.

Kaikkein eniten hänen taustassaan herätti huomiota, että naapurillani oli ollut huomattavasti enemmän varallisuutta, kuin mihin hänen työllään saamansa ansiot edellyttivät. Miehellä oli ollut kesämökkejä ympäri Suomea ja hän oli asunut hienoissa ja kalliissa asunnoissa maan parhailla asuinpaikoilla. Hänellä oli ollut aina upeita ja kalliita autoja. Nykyisinkin hänellä on täydellisessä kunnossa oleva vaaleanpunainen 53-vuosimallin avo-Cadillac sekä talvikäyttöön tuliterä Bentley. Mistä hänellä siis oli rahaa niin paljon?

Varallisuutta hänellä oli pakko olla paljon jo siinä vaiheessa, kun hän muutti Suomeen. Tekokuollessaan Elviksellä, jos kenellä, rahaa oli paljon vuonna 1977. Nykyisin hän asuu tavallisessa rivitaloyhtiössä, mikä toisaalta tuntui ristiriitaiselta ja arveluttavalta.

Kysyin häneltä kerran, miksi hän asui niin vaatimattomasti, vaikka hänellä tuntui olevan rahaa runsaasti. Naapurini väitti, että hän oli saanut autot perintönä juuri edesmenneeltä rikkaalta amerikkalaiselta sukulaiseltaan, mutta ettei hän muutoin ollut mitenkään varakas. Selkeä valhe, huomasin tämän oitis hänen ruumiinkielestään. Luin häntä kuin avointa kirjaa.

 

Jatkaessani tutkimuksiani aloin löytää mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka toivat lisätodisteita epäilyilleni. Eräänä päivänä keskustelin rivitaloyhtiöömme suunnitteilla olevista pihajuhlista erään toisen asukkaan kanssa.

Tämä asukas kertoi miten joskus aiemmin, jolloin itse en vielä asunut kyseisessä rivitaloyhtiössä, heillä oli ollut kesäjuhlat, jotka olivat onnistuneet erinomaisesti. Tämä toinen naapurini kertoi, että Elvikseksi epäilemäni oli ollut juhlien kohokohta, sillä hän oli esittänyt karaokea ja laulanut äärimmäisen taidokkaasti rockin kuninkaan hittejä. Tuolloin oltiin epäilty, että naapurini oli suuri Elvis fani ja oli opetellut imitoimaan esikuvaansa.

Toinen naapurini kertoi myös epäilleensä, että Elvis-naapurini oli saattanut joskus nuoruudessaan heittää Elvis-imitaatiokeikkoja. Ihmettelin miksi hän sellaista epäili, jolloin hän näytti minulle valokuvan, jonka oli ottanut noista juhlista. En ollut uskoa silmiäni. Tuossa kuvassa naapurini oli esittämässä Elvistä yllään kullanhohtoinen lamee takki, jollaista rockin valtias piti uransa alkuaikoina viisikymmentäluvulla.

Uskomatonta, mutta tuossa kuvassa hän esiintyi selvästi sama takki päällä. Miten ihmeessä saattoi olla mahdollista, että tuo asuste sopi niin täydellisesti hänen ylleen ja miten hänellä se takki saattoi olla hallussaan, jos hän ei muka ollut Elvis? Nähtyäni kuvan, kysyin asiaa naapuriltani, mutta hän vain tuhahti ja löi oven kiinni nenäni edessä.

Jälleen elekieli oli minulle varsin selvä – olin osunut arkaan paikkaan. Olin samalla myös osoittanut hänelle itselleen, miten varomattomasti hän oli toiminut. Kaikki epäilykseni vahvistuivat entisestään, koska jouduin poliisikuulusteluihin. Naapurini oli tehnyt minusta rikosilmoituksen. Hän syytti minua häirinnästä.

Virkavalta kuulusteli minua. Kerroin heille avoimesti epäilyistäni ja todisteistani. Poliisi ei uskonut minua ja käski minun jättää naapurini rauhaan. Tässä vaiheessa olin täysin varma: naapurini oli pakko olla Elvis. Kukaan muu ei voisi lahjoa suomalaista poliisia tällaisessa vähäpätöisessä asiassa. Sellaiseen pystyi vain, jos oli paljon rahaa – kuten Elviksellä.

Naapurillani täytyi olla paljon käteistä käytettävissään, mutta miksi hän eli niin vaatimatonta elämää, jos hän oli todella rikas? Selitys oli yksinkertainen, hän ei halunnut tuoda rikkauttaan esille, koska hän todennäköisesti samalla paljastuisi Elvikseksi. Rikkaat joutuivat muutenkin aina yhteiskunnan silmätikuksi, ja jos häntä kuvattaisiin lehtiin, niin äkkiä joku hoksaisi, että no helvetti Elvishän se siinä… Ovelaa, todella ovelaa…

 

Koska poliisi oli Elviksen puolella ja suojeli häntä, totesin etten voisi jatkaa tutkimuksiani enää. Minulla ei ollut varaa lahjoa virkamiehiä tai taistella oikeuslaitoksessa oikeuksistani tässä asiassa. Tein järkevämmän päätöksen ja luovutin, mutta olen yhä täysin varma, että naapurini on rockin, ennen kaikkea elävä, legenda Elvis Presley, siitä ei ole epäilystäkään.

Minun on vaikea sulattaa tätä tietoa ja varmaankin juuri siitä syystä päätin tämän asian julkaista täällä internetissä. En ymmärrä miksi Elvis on päätynyt aikoinaan lavastamaan kuolemansa, ja ennen kaikkea miksi ihmeessä hän halusi muuttaa juuri Suomeen? Ehkä Suomi oli niin syrjäinen ja hiljainen, mutta kuitenkin sivistynyt maa, että se soi hyvän pakopaikan Elvikselle, mitä hän nyt ikinä sitten pakeni.

On kerrassaan hurja ajatus, että naapurissani asuu todellakin Elvis Presley. Miettikääpä sitä.

 

Ai niin! Yksi todiste vielä. Unohdin mainita aiemmin. Naapurini muutettua Suomeen 1977 muutti nimensä suomalaiseksi. Hän saapui maahan nimellä Yelserp Noraa, mutta saatuaan Suomen kansalaisuuden, hän muutti nimensä suomalaisempaan muotoon eli on nykyisin Aarno Ilves. Aika järisyttävää vai mitä?