Menneen heijastus

Taivaan vesihanat olivat auenneet. Kuin lumottuina pisarat kietoutuivat ympärillä vallitsevaan pimeyteen ja tanssivat tiensä ilman halki. Katulyhty oli luonut miehestä tumman kaksoisolennon, joka kiipesi hänen jaloistaan jalkakäytävältä talon seinälle. Sade rei’itti kaksoisolentoa armottomasti. Borsalinoon käytetty huopa tuoksui vahvasti taivaan veden kasteltua sen. Lierin alla hehkui syntisen tulenhehkuinen natsa huulten välissä. Mies antoi sielunsa huuhtoutua hetken.

Hän lähti liikkeelle tumman kaksoisolentonsa sulautuessa yön pimeyteen. Taival ei olisi pitkä, mutta sen aikana hän ehtisi käydä läpi elämänsä viimeiset kaksikymmentä vuotta niin kuin ne olisi pitänyt elää. Jokaisella askeleella hänen mielensä ehti kääntää kalenterin sivuja.

Sade oli jo häipynyt jättäen kolkon viiman miehen saapuessa baariin. Hän asteli suoraan tiskille ja istui punaiselle kauhtuneella plyysillä jo vuosikymmen sitten päällystetylle puiselle baarijakkaralle. Vaatteet valuttivat tuskaa elämää nähneelle lattialle. Baarimikon silmäpussit korostivat hailakoita silmiä, jotka tuijottivat miestä. Hän nyökkäsi herkästi, lähes huomaamatta saaden baarimikon nousemaan tuoliltaan.

Maistettuaan viskiä mies vilkaisi ympärilleen savun hämärtämää baaria. Tiskiä lähinnä olevassa nurkassa biljardipöytä pölyttyi kannatellen vuosia sitten katkennutta mailaa. Tiskin toisesta päästä avautui viiden pöydän täyttämä lattia, jonka uloimmalla reunalla oli piano ja mikrofoni. Juopunut nahjus istui lähinnä pianoa olevan pöydän äärellä kokeillen sormellaan kynttilän liekin kuumuutta. Pianon äärellä istui vanha mies nukkainen villatakki yllään ja päässään pyöreät silmälasit. Epäsiisti parta oli valkoinen.

Hän siemaisi toisen kulauksen viskiä suuhunsa. Hetki oli koittanut ja se sai alkoholin viipymään hänen suussaan maagisen kauan. Hän kohotti hitaasti oikean käden etusormellaan lakkiansa ylemmäksi. Pidättäen hengitystään hän vilkaisi mikrofonin suuntaan. Vanhalla pianolla soitetun kappaleen intro loi hänen mieleensä kaihon sinisen odotushorisontin. Nuori nainen seisoi itsevarman kyllästyneenä mikrofonin edessä ja lauloi samettisella ja hennon käheällä äänellään riipaisevan syvää bluesia. Lopulta mies sai nielaistua viskinsä.

Nainen lauloi ja katseli välinpitämättömästi yleisöään. Hän lauloi jumalaisesti. Mies tuijotti herkeämättä tuota kaunista olentoa, jonka olemassaolosta ei ollut tiennyt vielä aamulla mitään. Hän tutki naisen kasvojen piirteet tarkasti ja tatuoi ne sydämeensä. Hänen hengityksensä salpautui naisen kauneuden loistaessa hänen ylleen.

Mies joi lasinsa tyhjäksi. Pussisilmäinen baarimikko täytti lasin uudelleen ja jatkoi ristisanatehtävän ratkaisemista. Nainen lopetti laulun ja katosi sivuovesta takahuoneeseen. Pianoa rääkännyt vanhus taapersi naisen perässä.

Kääntyessään baaritiskin puoleen mies näki kuvajaisensa seinällä olevasta suuresta peilistä. Hän tuijotti uurteisia kasvojaan pitkään. Samat piirteet hän oli nähnyt hetki sitten. Korvannipukat ja voimakas leukaperä olivat olleet helposti tunnistettavia. Peilin kuvajaisessa hän oli yhtä kuin tuo nainen.

Mies sulki silmänsä saaden aamupäivän tapahtumat voimakkaana eteensä. Hän, joka aikoinaan vannoi rakkautta, oli tuonut viestin, joka oli julmasti salattu kaksi vuosikymmentä. Vahvasti myöhässä. Oliko se elämän ironiaa?

Kaksikymmentä vuotta mies oli kulkenut varjoissa. Hän ei ollut valittanut. Hän oli nöyrtynyt kohtaloonsa ja kantanut sen vahvoilla hartioillaan. Koskaan ei ollut taipunut eikä luhistunut. Horjahduksia oli joskus ollut, mutta niistä hän oli selvinnyt aina. Ei ollut ollut tarvetta tavoitellut parempaa. Parempi oli olla ilman. Elämä maistui yksinkertaisena parhaimmalta. Nyt hän ei kuitenkaan voinut olla miettimättä valoa, joka oli varjoihin kätketty. Yhtäkkiä tunne oli outo ja miehen merkitys suurempi kuin koskaan aiemmin.

Kolmas viski laskettiin baaritiskille. Mies halusi voittaa pelkuruutensa. Hän halusi osoittaa rohkeutensa, mutta ei pystynyt kuin tuijottamaan baaritiskillä olevaa tuhkakuppia, jota ei oltu pesty vuosikausiin. Kaataessaan viskiä kurkkuunsa, hän maistoi siitä päällimmäiseksi suolaisen pisaran maun. Hän kävi kamppailuaan järjen ja sydämen kesken tietäen ettei voittajaa voinut olla, joskaan ei välttämättä häviäjääkään. Lasi kumoutui tyhjäksi vapisevan käden saattelemana. Otettuaan kahdesti syvään tupakansavun kitkeröittämää ilmaa keuhkoihinsa hän nousi jakkaraltaan. Katseltuaan hetken itseään peilistä hän lähti lopulta liikkeelle.

Mies asteli itsevarmoin askelin salin poikki takahuoneen ovelle. Hän seisahtui hetkeksi ja vilkaisi ympärilleen. Kukaan paikalla olijoista ei kiinnittänyt vähäisintäkään huomiota. Kahva tuntui tahmaiselta ja se kitisi väännettäessä. Hän astui ovesta sisään löytäen itsensä jonkinlaisesta käytävästä. Puinen lattia ilmoitti narinalla miehen jokaisen askeleen. Vain yksi pieni lamppu hohti pimeässä. Se loisti himmeää valoaan punaisen oven yllä. Ovessa oli tähti. Se oli merkki. Hän käveli hitaasti, epäröiden, oven eteen ja katseli tovin tähteä näkemättä sitä. Lopulta hän koputti oveen. Naisen ääni oven toiselta puolelta kehotti astumaan huoneeseen sisään. Avattuaan oven hän kohtasi hermostuneen, sievän hymyn. Miehen hymy ei ollut yhtä sievä, mutta se oli aito ja tuli suoraan sydämestä.