Kahvitauko

Panu istui tuotannon kahvipaikalla iltapäivällä. Mukana olivat hänen työkaverinsa Jarkko ja Tiina. Perinteinen kahvitauko oli suonut heille kiireiseen työpäivään hetken hengähtää. Firman tarjoama kahvi lämmitti mukavasti ja maistui hyvältä.

Panu oli mietteissään. Hän tuumaili kahvia siemaillessaan mitä haluaisi tehdä ruoaksi kotona. Hän oli poikamies, joten vapautta oli valita ihan mitä mielensä teki. Jarkko flirttaili Tiinalle tuttuun tapaan. Vitsaili jotain iänikuisia puujalkajuttujaan. Tiinaa ne naurattivat aina uudelleen ja uudelleen.

Hetkeä aiemmin keskustelulla oli ollut kuitenkin huomattavasti vakavampi sävy. Firmalla oli mennyt jo jonkin aikaa huonosti. Säästötoimenpiteitä oli tehty paljon, mikä näkyi ikävällä tavalla työn arjessa. Kaikkea säännösteltiin, mikään ei ollut enää itsestään selvää. YT–neuvottelujakin oli pidetty ja usea tuttu oli saanut kengän kuvan ahteriinsa. Panu oli salaa hyvillään siitä, ettei ollut saanut potkuja, mutta ymmärsi olla näyttämättä tyytyväisyyttään muille. Kolmikkoa huoletti firman tulevaisuus. Pelättiin konkurssia tai työn siirtämistä ulkomaille. Nuo pelot eivät olleet lainkaan turhia.

 

Yrityksen johtoryhmä oli vaikean päätöksen edessä. Säästöjä oli pakko jatkaa ja lisää säästökohteita oli keksittävä. Irtisanomiset tai lomautukset eivät tulleet enää kyseeseen. Johtajat olivat tuskallisen tietoisia siitä, että jos he vielä vähentäisivät tehtaan väkeä, tuotanto pysähtyisi. Heillä eivät resurssit enää riittäisi jatkamaan asiakastoimituksia.

Tehtaalle oli asetettu tavoitteeksi tuottaa kaksikymmentäkolme prosenttia voittoa. Nykyisellä kulurakenteella ei siihen kuitenkaan pystyttäisi. Voittoprosentti jäisi vain yhdeksääntoista, mikä tarkoittaisi että tehtaan tulos jäisi tavoitteeseen nähden miinukselle. Se taas merkitsisi todennäköisesti potkuja osalle johtoryhmässä istuvista, erityisesti toimitusjohtajalle. Koska henkilöstöstä ei enää voitu vähentää vaarantamatta liikaa tuotantoa, johtoryhmän oli pakko keksiä jokin muu säästötoimenpide.

Johtoryhmä piti kahvitaukoa. Toimitusjohtaja Erkko Silfgrenin sihteeri Anne Ruttunen kaatoi toiset kupilliset kahvia läsnäolijoille. Pullat oli jo syöty ensimmäisellä kierroksella. Erkko tuijotteli hajamielisenä kahvikuppiaan, kun siihen valui mustaa ja höyryävää nestettä. Siitä Erkko sai ajatuksen.

– Hei kuulkaas kaikki! Erkko sanoi. Muut käänsivät päänsä Erkon suuntaan.

– Onkos kukaan laskenut paljonko meillä menee rahaa kahviin vuositasolla?

Muut tuijottelivat hieman hämmästyneinä toisiaan. Erkko ei saanut kysymykseensä vastausta.

– Oletan, että ei kukaan? Tulin vain ajatelleeksi, että meillä on tehtaalla yli kaksituhatta työntekijää, jotka juovat firman tarjoamaa kahvia vähintään pari kuppia päivässä. Lisäksi kahvin keittää työpaikkaruokalamme ravintoloitsija, joka ei varmasti myy kahvia meille ihan tukkuhintaan. Miettikää! Kaksituhatta ihmistä juo pari kuppia päivässä kahvia, joka ikinen työpäivä. Montako kahvikupillista se tekee? Paljonko firmalle maksaa yksi kahvikupillinen? Laskekaa siitä, paljonko meillä menee rahaa kahviin vuositasolla!

Yrityksen talouspäällikkö Linnea Pollamo alkoi tutkia innokkaasti läppäriään, naputteli näppäimistöä ja klikkaili hiirellä. Lopulta hän pienehkö puna kasvoillaan ilmoitti summan kaikkien kuullen.

– Jos oletetaan, että kahvia menee pari kuppia päivässä per työntekijä, me maksamme siitä vuositasolla noin kuusisataakaksikymmentätuhatta euroa.

– Kuusisataakaksikymmentätuhatta euroa! Erkko sanoi. – Melkoinen summa! Mitäs jos me lopettaisimme kahvitarjoilut kokonaan?

Tämä aiheutti suuren kohahduksen muissa. Hämmästeleviä ilmeitä oli jos jonkinlaisia, osalla ilme oli suorastaan järkyttynyt. Lopulta henkilöstöpäällikkö Marjaana Takkuinen sai suunsa auki.

– Olitko Erkko nyt ihan tosissasi?

– Ehdottoman tosissani! Erkko vastasi.

– Kai sinä käsität mitä kahvi merkitsee suomalaiselle työntekijälle? Marjaana jatkoi.

– Enhän minä ole kahvia kokonaan poistamassa. Minä en vain enää halua jakaa sitä ilmaiseksi. Kahvia olisi edelleen tarjolla kaikille, kuten ennenkin, mutta jokainen saa maksaa siitä itse! Erkko sanoi.

– Henkilöstö ei kyllä pitäisi tällaisesta, Anne Ruttunen sanoi.

– Ihanko tosi? No, voi voi sitten! Olisiko parempi, että tarjoamme edelleen kahvit, mutta saamme miinusmerkkisen tuloksen? Kai parempi vaihtoehto on kuitenkin, että tämä tehdas pysyy pystyssä? Ajatelkaa kokonaisuutta! Jos me emme säästä, emme saavuta tavoitettamme. Jos emme saavuta tavoitettamme, voi konsernin hallitus tehdä johtopäätöksen, ettei tämä tehdas ole riittävän tehokas! Se taas saattaa johtaa siihen, että koko tehdas suljetaan tai myydään, jolloin me kaikki saamme kenkää! Sitä paitsi eiväthän ne duunarin perkeleet pidä muutenkaan mistään säästötoimenpiteestä minkä me teemme, eikö niin? Erkko sanoi.

– Se on totta tietenkin, että henkilöstö ei pidä mistään säästöstä minkä teemme, Linnea peesasi.

– Ei siis ole väliä mistä me säästämme, ruttuisia naamoja tulee joka tapauksessa vastaan! Kahvi on minusta erinomainen säästökohde. Se ei vaikuta mitenkään tehtaan toimintakykyyn. Tuotanto ei ole millään tavalla riippuvainen kahvista. Me pärjäämme ilman kahvia aivan hienosti. Kuten jo sanoin, minä en ole poistamassa kahvia, teen siitä ainoastaan maksullista. Kyllähän ihmiset maksavat kaupungillakin ravintolassa kahvista, joten miksi ihmeessä meidän tehtaan ravintolan pitäisi olla eri asemassa?

– Eli siis ravintolasta saatu kahvi muuttuisi maksulliseksi? Anne kysyi.

– Niin juuri, tai no se riippuu tietenkin ravintoloitsijasta, mutta me emme enää osta kahvia tarjottavaksi henkilöstölle. Ravintola saa jakaa sitä ilmaiseksi jos haluaa, mutta veikkaanpa etteivät halua, Erkko sanoi.

– Entä kahviautomaatit? Niitähän on aika monta ympäri tehdasta? Linnea sanoi.

– Sama juttu! Nekin maksulliseksi! Jos pelkästään ravintolan kahvi muuttuisi maksulliseksi, ihmiset ottaisivat automaateista ilmaista kahvia. Me maksamme myös niistä automaateista, joten firman piikkiin se kahvi menisi edelleen. Pakkohan sekin kahvi on laittaa maksulliseksi, muuten säästöjä ei synny!

– Enpä tiedä Erkko. Tämä on kyllä todella paha isku työntekijöille. Me olemme koko ajan tiukentaneet säästöjen nimissä ja lisäksi irtisanoneet ihmisiä. Nyt sitten vielä tämä? Linnea sanoi.

– Siis ymmärränkö oikein, että te mieluummin haluatte ajaa tehtaan konkurssiin? Jos me saamme vuositasolla kuudensadankahdenkymmenentuhannen euron säästöt, se kattaa jo yli puolet uusista säästötavoitteistamme. Tällä tavalla meidän on helpompi saavuttaa ne. Loppu saadaan rajoittamalla toimistovälineiden ja wc–paperin saantia. Toistan vielä kerran! Onko kahvi oikeasti niin tärkeä asia, että sen vuoksi kannattaa kaataa koko tehdas nurin?

Johtoryhmän jäsenet keskustelivat jonkin aikaa aiheesta ja lopulta kaikki myöntyivät Erkon esitykseen, kuten aina ennenkin. Kahvin ilmaistarjoilu henkilöstölle päätettiin lopettaa kokonaan.

 

Panu, Jarkko ja Tiina istuivat tauolla. Panulla oli murukahvipurkki mukana, josta hän oli juuri tarjoillut toisille kahvia. Kuumaa vettä sai taukopaikan vedenkeittimestä ja kahviautomaateista. Vesi oli sentään ilmaista.

– Hyi helvetti! Jarkko sanoi.

– No mikäs nyt? Panu kysyi.

– Tämähän maistuu ihan hirveältä. Tässä on joku omituinen sivumaku.

– Anna minäkin maistan? Tiina kysyi. Jarkko ojensi mukinsa Tiinalle, joka maistoi kulauksen siivittäen kokemustaan nenäänsä nyrpistämällä.

– Yök! Ei tuo kyllä oikein hyvää ole! Tiina sanoi.

– Ollaanpa sitä kranttuja. Jos ei murukahvi kelpaa, niin ostakaa automaatista tai ruokalasta. Kyllä tämä nyt ainakin parempaa on kuin tuo automaatin kahvi? Panu sanoi.

– No joo, kyllä se ehkä sen voittaa just ja just, Jarkko sanoi.

– Se on sitä, kun teidät on opetettu niin hyvälle. Pitäisi olla Presidenttiä vähintään, Panu sanoi.

– No et voi kieltää etteikö oikea kahvi olisi parempaa? Tiina sanoi.

– En minä sitä väitäkään, mutta olosuhteet huomioiden tämä on minusta ihan hyvä vaihtoehto kuitenkin, Panu sanoi.

– No, automaatista saa vielä kuitenkin viidelläkymmenellä sentillä kupposen, joten se on minulle ihan ok vaihtoehto, Jarkko sanoi.

– Laskin, että murukahvin hinnaksi tulee noin kolmekymmentä senttiä kuppia kohden. Automaatista tietenkin saa vaivattomammin. Vaan mitenkähän kauan mahtaa sitäkään kahvia saada? Panu kysyi.

– No ei kai ne nyt niitä voi ottaa pois? Tiina kysyi.

– Miksi ei voisi? Panu sanoi.

 

Tehtaan työntekijät nurisivat pitkään ilmaisen kahvin menetyksestä. Tämä alkoi johtaa erilaisiin kahvi–ilmiöihin. Jotkut toivat Panun lailla murukahvia itselleen. Joillakin oli omia kahvinkeittimiä ja muutamien työntekijöiden kahviporukoita syntyi sinne tänne. Toivatpahan muutamat kahvinsa termospullossa.

Tämä kaikki alkoi vaikuttaa selvästi työilmapiiriin. Ihmisten asenne työnantajaa kohtaan kiristyi lisää ja työmotivaatio heikkeni olennaisesti. Pelon tunne kasvoi entisestään, sillä ilmaisen kahvin riistäminen henkilöstöltä antoi kirjoittamatonta viestiä siitä, että firmalla täytyi mennä todella huonosti.

Panu huomasi erityisesti, että ihmiset olivat vihaisempia kuin ennen. Lisäksi hän oli huomaavinaan tietynlaisen kapinamielialan kehittyvän. Vaikka automaattikahvi olikin erityisen edullista, sen maku ei houkuttanut. Aiemmin sillä ei ollut ollut niin merkitystä, koska kahvi oli automaateissakin ollut ilmaista. Nyt, kun siitä joutui kuitenkin maksamaan, nousi kahvin maku ja laatu erityisen merkittäväksi seikaksi henkilöstön parissa.

Termospullo– ja murukahvi voittivat selkeästi henkilöstön enemmistön makutottumukset automaattikahviin verrattuna. Monet laskivat asian taloudellista puolta. Joku oli laskenut, että kun kahvin keitti kotona ja laittoi termospulloon, tai jos kahvi keitettiin omalla keittimellä, hintaa kupille tuli noin kymmenen senttiä. Murukahvin hinnaksi saatiin viidestätoista kolmeenkymmeneen senttiä riippuen mitä merkkiä osti. Nämä olivat edullisempia vaihtoehtoja kuin viidenkymmenen sentin automaattikahvi.

Automaatit olivat kuitenkin suosittuja. Kuuman veden kulutus oli noussut hurjasti, sillä se oli yhä ilmaista. Automaattien käyttöasteesta kuuman veden osuus oli noussut reilusti yli yhdeksänkymmenen prosentin, kun kahvin osuus oli enää vain noin viiden prosentin luokkaa. Tämä aiheutti ongelman, jota jouduttiin puimaan johtoryhmässä asti.

– No niin, sitten seuraava asia listalla on nämä kahviautomaatit! Erkko Silfgren sanoi. Hän jatkoi.

– Suomen Automaattikahvi Oy on irtisanonut sopimuksemme. Heidän ilmoituksensa mukaan automaatit tullaan noutamaan pois viikon kuluessa. Mitäs hemmettiä se tämä nyt sitten tarkoittaa? Minun käsitykseni mukaan automaatit ovat olleet ahkerammassa käytössä kuin koskaan aikaisemmin. Helvetti, minähän olen itsekin nähnyt miten ihmiset ovat joutuneet jopa jonottamaan automaateille? Ei sellaista ole ennen tapahtunut. Mikäs tässä nyt kiikastaa?

Talouspäällikkö Linnea Pollamo selvensi tilannetta.

– Niin, Erkko ja muut johtoryhmän jäsenet. Tilannehan on se, että vaikkakin käyttöaste on ollut automaateilla hurja viime aikoina, myynti on ollut olematonta. Sen jälkeen kun kielsimme ilmaisen kahvin yrityksessämme, myynti automaateista käsin on Suomen Automaattikahvi Oy:n mukaan romahtanut yli yhdeksänkymmentä prosenttia.

– Mitä helvettiä? Miten se voi olla mahdollista?

– Ihmiset ovat ottaneet automaateista pääasiassa vain kuumaa vettä, joka on ollut ilmaista. Kahvia ei sen sijaan ole juuri kukaan ostanut.

– Kuumaa vettä? Mitäs helvettiä ihmiset kuumalla vedellä tekevät? Ei kai ne nyt ole kaikki teen juojiksi ryhtyneet?

– Ei tokikaan. Kuumaa vettä he ovat hakeneet pääasiassa murukahviaan varten. Osalla on omat keittimet työpaikalla.

– Murukahvia? Hyi helvetti! Kyllä minä mielellään maksaisin viisikymmentä senttiä kupposesta ennen kuin murukahvia joisin.

– Niinpä… No henkilöstö ilmeisesti on eri mieltä asiasta.

– Tämähän aiheuttaa sitten varmasti jonkinlaista kalabaliikkia henkilöstössä?

– Kyllä, näin voisi kuvitella.

– No, laatikaa joku tiedote henkilöstölle, ja esimiehille ohjeistusta, että tyynnyttelevät ihmisiä. Ei tämä nyt maailmaa kaatava asia ole, kyllä sitä ilman kahviakin pärjää aivan varmasti. Hetkinen, sanoitkos sinä, että ihmisillä on kahvinkeittimiä työpaikoilla?

– Kyllä niitä on kuuleman mukaan?

– Ihan tuotannonkin puolella?

– Kyllä.

– Ei helvetissä sellainen peli vetele. Sehän on vaarallista. Ajatelkaas, jos tulee joku oikosulku ja palaa koko tehdas? Entä jos kahvia kaatuu tuotantolinjalle? Ei, ei, ei sellaista. HR–yksikkö laatii ohjeistuksen, jonka mukaan paloturvallisuuteen vedoten kielletään ehdottomasti yksityiset kahvinkeittimet. Samoin ne vedenkeittimet. Niitä ei saa jatkossa olla!

 

Tuttu taukotila tuntui jotenkin entistä synkemmältä. Töissä ei ollut tuntunut enää aikoihin mukavalta. Panu, Jarkko ja Tiina tunsivat sen kaikki. Siitä ei tarvinnut keskustella erikseen, kaikki tiesivät toistensa fiilikset.

Panu katseli paperilta tiedotetta, joka oli jo aiemmin tullut sähköpostilla kaikille työntekijöille. Viesti oli ollut karu. Automaatit oli viety. Niiden mukana oli häipynyt kuuma vesi. Se ei ollut kuitenkaan pahin isku, vaan eniten pettymystä ja masennusta olivat aiheuttaneet kahvin– ja vedenkeitinten kielto. Kolmikko tuijotti kahvimukejaan, joiden täytteenä oli vielä sillä kertaa kahvia.

– Vai ollaan me sitten vuosikaudet tehty töitä paloalttiissa ympäristössä? Panu kysyi.

– Niin vissiin ollaan tehty. Kas kun eivät sitä aiemmin keksineet? Tiina sanoi.

– Minä en oikein käsitä mikä järki tässä hommassa enää on? Sen minä ymmärrän, että ne automaatit vietiin. Ei ne varmasti sille automaattien toimittajalle mikään hyvä bisnes enää ollut, kun ei kukaan kahvia ostanut, mutta miksi helvetissä piti kieltää keittimet? Jarkko kysyi.

– Kukapa sitä noista herrojen konhotuksista tietää? Panu sanoi. – Ei tämä helvetti voi oikeasti näin mennä? Pakkohan meidän on kahvia saada jollain tapaa?

– Onko luottamusmiehiltä kuultu mitään, mitä liitto on asiasta mieltä? Jarkko kysyi.

– Eipä liitto voi mitään tällaiseen. Se on kuulemma firman oma sisäinen asia. Vaikka sympatiat ovat kuulemma meidän puolella? Panu sanoi.

– Vittuako me niiden sympatialla tehdään? Kahvia meidän tarttee saada! Tiina sanoi.

Kolmikko hiljeni. Panu jäi miettimään asian vakavuutta ja mahdollisia vaihtoehtoja, miten kahvia saataisiin jatkossa edelleen työntekijöille.

Kun automaatit olivat kadonneet, yrityksen vartijat saivat tehtäväkseen ratsata tehtaan tilat ja käskeä työntekijät poistamaan joka ikinen kahvin– ja vedenkeitin. Muutaman viikon kuluttua laitteita ei enää ollut kenelläkään. Tehdas oli lopulta täysin kahviton lukuun ottamatta työpaikkaruokalan kahvia, jota sai ostaa kahden euron kuppihintaan. Se ei kuitenkaan käynyt kaupaksi, kuin vain korkeimmille managereille ja johtajille.

Työntekijät alkoivat olla ärtyneitä ja rasittuneita päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän. Elämä tuntui muutenkin jo tiukoilla olleen työntekijäyhteisön parissa entistä ankeammalta. Herrat vastaan työntekijät asetelma vahvistui ajan kuluessa ja kaikki esimiehet saivat tuntea työntekijöiden kommenteissa kaiken sen tuskan ja epätoivon, minkä kahvin kieltäminen oli henkilöstölle aiheuttanut.

 

Panu, Jarkko ja Tiina viettivät taukoa, nimenomaan kahvitaukoa. Henkilöstö aivan erityisesti painotti jokaisen paussin nimeä kahvitauoksi, eräänlaisena mielenosoituksena työnantajan toteuttamia pakkotoimia vastaan. Juodessaan vettä Panu havahtui äkkiä.

– Ei perkele! Onkohan tämä jotain harha–aistimusta, mutta ihan kuin nenään tulisi kahvin tuoksu jostain?

– Tiedätkö, niin minustakin. En kehdannut sanoa aiemmin mitään, kun luulin kahvinpuutteessani kokevan jotain harha–aistimuksia, Tiina sanoi.

– Olisiko jollain salapannu porisemassa? Jarkko kysyi.

– Salapannu? Ei hemmetti… Voisiko olla? Mahtaisikohan siitä riittää meillekin? Panu kysyi. – Lähdetäänpä etsimään tuoksun lähdettä.

Kolmikko nousi tuoleiltaan ja vaelsivat tehtaan tuotantohallia hajuaistiensa johdattamina. Pian he saapuivat syrjäisen työstökoneen luokse, joka puksutti täyttä höyryä tehden metalliosia. Koneen vieressä istui koneenkäyttäjä ja pari hänen kollegaansa. Panu tervehti miehiä ystävällisesti. Samalla hän huomasi, miten yksi paikalla olleista miehistä asetti termosmukinsa päälle kannen hermostuneena.

– Tervepä terve! Panu sanoi.

– Terve! Koneenkäyttäjä Aimo Tortelli tervehti vilkaisten epäluuloisesti saapunutta kolmikkoa.

– Tuota noin… Ette ole sattuneet huomaamaan, mutta täällä tuoksuu todella voimakkaasti kahvi? Panu kysyi.

– Kahvi? Mistäs ihmeestä täällä nyt kahvi tuoksuisi? En minä ainakaan haista mitään? Aimo sanoi.

– Kyllä tämä on ihan selvästi kahvin tuoksu ja se tulee täältä nurkasta, Panu sanoi.

– Mitä sinä oikein sekoilet hyvä mies? Aimo kysyi.

– En minä mitään sekoile. Kyllä tämä on selvä kahvin tuoksu! Panu sanoi.

Jarkko ja Tiina taustalla nyökyttelivät hyvin tietäväisen näköisinä vahvistaen Panun väitettä todeksi. Panu otti pari askelta lähemmäksi aivan nurkkaan tungetun suuren kaasupullon viereen. Hän nuuhkaisi kaasupulloa.

– Ei helvetti! Se kahvin tuoksu tulee tästä kaasupullosta? Panu kysyi.

– Alkakaas nyt laputtaa siitä tiehenne! Aimo sanoi.

– Kuule, haluatkos sinä, että kutsumme vartijan paikalle selvittämään mistä tämä tuoksu tulee? Panu kysyi.

Koneenkäyttäjä vilkaisi kollegoidensa suuntaan, jotka näyttivät vähintäänkin säikähtäneiltä.

– Ei tässä mitään vartijoita tarvita, Aimo sanoi.

– No kerro sitten, miten tämä kaasupullo voi tuoksua kahville? Jarkko kysyi.

Koneenkäyttäjä nousi tuoliltaan ja käveli kaasupullon luokse. Hän painoi kaasupullon kyljessä liittimeksi naamioitua kahvaa, minkä ansiosta pullon yläosa avautui. Kaasupullon sisällä oli kahvikeitin ja keittimessä lähes puolillaan oleva kahvipannu.

– Ei jumalauta! Panu sanoi. – Onpa hienosti naamioitu. Miten helkkarissa te olette tällaisen osanneet tehdä?

– No onhan meillä täällä tehtaalla metallityöntekijöitä vaikka millä mitalla, Aimo totesi.

– Onko tuo ihan ehtaa kamaa? Tiina kysyi.

– On, on. Se on parasta laatua. Presidenttiä, Aimo sanoi.

– Presidenttiä? No helvetti, tarjoahan meillekin huikat? Panu kysyi.

– No okei. Saatte huikat ja saatte jatkossakin. Mutta teidän pitää vannoa, että ette kerro kenellekään mitään! Ja teidän pitää tuoda kerran kuukaudessa paketti Presidenttiä! Onko selvä? Aimo sanoi.

– On on, ilman muuta! Jarkko sanoi.

– Ja tuotte sen paketin sitten salaa, niin ettei kukaan huomaa. Muuten joku voi alkaa epäillä, Aimo sanoi.

– Ilman muuta! Salassa tuodaan, Tiina sanoi.

– Hyvä. Muistakaakin pitää tämä salassa, muuten menetetään vartijoille koko roska, Aimo totesi.

– Totta kai, salassa pidetään koko homma! Panu sanoi.

– Hieno homma! Pidetään ”poika” täällä porisemassa, Aimo jatkoi.

– Juu, pistetään ”poika” porisemaan, hih hih hii! Jarkko sanoi.

Panu, Jarkko ja Tiina nauttivat hyvästä kahvista. Se kummasti piristi päivää ja mielialaa. He olivat hyvin onnellisia päästessään mukaan salakahviporukkaan.

 

Johtoryhmä oli kokoontunut kriisikokoukseen. Toimitusjohtajalle oli tuotu raportti, joka sisälsi hyvin hälyttäviä tietoja. Oli käynyt ilmi, että tehtaalle oli ilmestynyt salakahvinkeittäjiä. Jotkut työntekijät olivat salakuljettaneet kahvinkeittimiä tehtaalle ja naamioineet niitä mitä kekseliäimmillä tavoilla. Vartijat olivat onnistuneet käräyttämään muutaman tällaisen salakeittoporukan, mutta oli ilmiselvää, että kyse oli vain murto–osasta. Ongelma oli paljon laajempi.

Asia oli esitelty johtoryhmän jäsenille ja Erkko otti totutusti ohjat jälleen käsiinsä.

– No niin! Tämä on todella vakava asia. Ensinnäkin nämä salakeittimet ovat selkeä paloturvallisuusuhka, kuten jo aiemmin keittimistä olemme todenneet. Se, että työntekijät ovat salaa näitä kuljettaneet tehtaalle ja vielä naamioineet niitä, osoittavat työntekijöiden täydellistä piittaamattomuutta. Hehän ovat sitä paitsi rikkoneet räikeästi yrityksen määräyksiä ja ohjeita. Tämä on törkeää! Tällaista ei voi kerta kaikkiaan hyväksyä!

– Mitä meidän pitäisi siis tehdä? Marjaana Takkuinen kysyi.

– No ensinnäkin sinä Marjaana henkilöstöpäällikkönä hoidat asiat niin, että ne työntekijät, jotka ovat nyt jääneet kiinni tästä, saavat välittömästi potkut!

– Potkut? Linnea Pollamo kysyi. – Voimmeko todella antaa heille potkut?

– Totta kai voimme! Hehän ovat toimineet vastoin työnantajan selvää määräystä ja uhanneet paloturvallisuutta. Kyllä siinä on riittävästi syytä antaa potkut.

– Selvä, hoidan asian heti huomenna! Marjaana sanoi.

– Sitten henkilöstölle pitää kirjoittaa huomautus, että tällaiset salakeittohommat pitää ehdottomasti lopettaa koska ne ovat firman sääntöjen vastaisia. Jokainen joka jatkossa jää sellaisesta kiinni saa potkut! Erkko totesi. – Ja koska kahvia ei kukaan enää osta ruokalasta, eikä sitä voida keittää muuallakaan tehtaalla, me poistamme kahvitauot tarpeettomina!

– Mitä? Poistetaan kahvitauot? Onko se kuitenkaan ihan laillista? Linnea kysyi.

Sihteeri Anne Ruttunen kaatoi johtoryhmän jäsenille toiset kupilliset kahvia.

– Suoraan sanoen minä en välitä onko se laillista vaiko ei. Kahvitauot pois. Ainoa tauko tästä lähtien on lounastauko ja se vähennetään puoleen tuntiin! Eivät ne tarvitse lounaalle tunnin taukoa, kun eivät kerran juo sitä perkeleen kahviakaan!

– Minä hoidan tämänkin! Marjaana sanoi.

 

Panu oli raivoissaan. Jarkko ja Tiina olivat lähinnä masentuneita.

– Ei perkele tämä enää ole reilua! Tähän on tultava muutos! Kyllä tässä on jumalauta kaikenlaista nähty näiden säästötalkoiden suhteen, mutta tämä on jo liikaa! Ensin viedään kahvit, sitten annetaan potkut kavereille, kun he yrittävät ylläpitää edes jonkinlaista työilmapiiriä täällä ja sitten viedään vielä kahvitauotkin! Voi saatana se Silfgren tulee vielä katumaan syntymäänsä tämän vuoksi! Mehän ei ilman taistelua luovuteta, eihän? Panu totesi.

– Mutta mitä me voidaan oikeasti tehdä? Jarkko kysyi. – Ammattiliiton mukaan asialle ei oikein voi mitään? Nehän yrittivät jo painostaa firmaa, mutta ei se taipunut tässä asiassa ja liiton mukaan käräjille ei kannata lähteä.

– Paskapuhetta! Varmasti voi, jos on vain tahtoa ja halua voida! Me noustaan kapinaan! Se me tehdään jumalauta! Panu sanoi.

– Kapinaan? Tiina kysyi. – Oletko sä nyt ihan tosissasi?

– Olen varmasti! Noustaan kapinaan! Joka ikinen tehtaan jannu ryhtyy kapinoimaan. Ensin napataan vartijat ja HR:n ihmiset ja vangitaan ne varastohuoneeseen. Sen jälkeen tehdään uhkavaatimus Silfgrenille, että sen on annettava meille kahvitauot ja kahvit! Muuten ei työt etene tässä tehtaassa enää pätkääkään! Mitä se siinä voi mitään muuta kuin suostua vaatimuksiin? Ei sillä ole varaa seisottaa tehdasta kovin pitkiä aikoja!

– No eikö me voitaisi mennä vaan ihan tavalliseen lakkoon? Jarkko kysyi.

– Ei tietenkään! Etkö muista miten kävi viime lakon aikana? Tänne tuli se alipalkattu rikkurilauma tekemään hommia meidän puolesta. Nyt meidän pitää nousta kapinaan ja estää ettei kukaan tule tehtaalle eikä lähde tehtaalta!

– Sinähän olet ihan tosissasi? Tiina kysyi.

– Meillä on jumalauta oikeutemme kahviin! Ei tämä maa ole itsenäinen ja demokraattinen turhan vuoksi! Kahvi on perusoikeuksiamme, eikä sitä ole kenelläkään Silfgrenillä oikeus riistää meiltä! Kahvi kuuluu kiistämättömästi jokaiseen suomalaiseen työyhteisöön, eikä ilman sitä voi tehdä töitä! Minä olen ainakin lopen kyllästynyt kahvitta olemiseen työpaikalla! Se ei ole suomalaisen työntekijän arvoinen työpaikka, missä ei kahvia saa!

Panun palopuhe oli alkanut herättää kiinnostusta muissakin paikalla olijoissa ja pian hänen ympärillään oli runsaasti tehtaan muitakin työntekijöitä. Hän nousi pöydän päälle seisomaan, että äänensä kantaisi paremmin myös taaempana seisovien korviin. Panu jatkoi uhmakasta ja innostavaa puhettaan, jota hän säesti voimakkaasti käsillään elehtien. Voimakas, lujatahtoinen ääni sekä itsevarmat käsivarsien liikkeet ja nyrkkien puimiset antoivat sykähdyttävän vaikutelman.

Pikku hiljaa paikalla olleet työntekijät alkoivat nyökytellä Panun puheessa esille tulleille väitteille. Ihmiset alkoivat taputtaa ja hurrata suureen ääneen joka kerta, kun Panu toi esille perusteluita heidän oikeuksistaan ilmaiseen kahviin työpaikalla. He buuasivat ja kirosivat, kun Panu listasi loputtomilta kuulostavien säästötoimenpiteiden listaa. Lopulta työntekijät olivat kuin hurmoksessa. He näkivät Panussa pelastajansa.

Panun puhe sai myös tehtaan vartijoiden huomion. He tulivat paikalle ja tulkitsivat tilanteen laittomaksi mielenosoitukseksi. Vartijat astelivat päättäväisesti Panua kohti aikeenaan poistaa hänet tehtaalta kokonaan. He eivät kuitenkaan ymmärtäneet huomioida Panun aikaansaamaa huumaa työntekijöiden joukossa. Tästä syystä vartijoiden aikomus myös jäi pelkästään aikomukseksi.

Kun paikalla olleet työntekijät huomasivat vartijoiden lähestyvän Panua, he tarrasivat vartijoiden käsivarsista kiinni. Vartijat luonnollisesti yrittivät estää työntekijöiden aikeet, mikä johti lopulta pienehköön nujakointiin. Työntekijöiden ylivoimalle vartijat eivät kuitenkaan pystyneet mitään. Niinpä heidät otettiin kiinni ja kädet sidottiin selän taakse nippusiteillä. Vartijat vietiin nopeasti varastohuoneeseen, minne heidät lukittiin. Kukaan ei onneksi saanut mustelmia pahempia vammoja.

Panu seurasi tapahtunutta hämmentyneenä. Vasta tuossa vaiheessa hän käsitti puheidensa vaikutuksen, mutta oli jo liian myöhäistä perua mitään. Tilanne oli riistäytynyt tietyssä mielessä käsistä, joten Panu tulkitsi ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa uhmakasta vastarintaansa. Nyt otettaisiin miehestä mittaa. Niin Panusta tuli tehtaan kahvikapinakenraali.

 

Erkko huusi täyttä kurkkua naama punaisena johtoryhmälle huoneessaan.

– Mitä vittua tämä on? Kapina tehtaalla? Miten tällainen voi olla mahdollista? Ettekö te saatanan idiootit osaa hoitaa hommaanne? Eihän tällainen voi olla mahdollista nykyaikana?

– Rauhoituhan nyt ja kuuntele! vastasi brändimanageri Voitto Kelonen.

– Rauhoitu saatana itse! Hommatkaa nyt perkele sinne vähintään poliisin iskuryhmä tekemään selvää jälkeä niistä kiittämättömistä kusipäistä!

– Kuuntele nyt Erkko! Ei tässä järeät keinot välttämättä auta vai haluatko, että firma menee konkurssiin? Voitto kysyi.

– Ja vitut! Se menee konkkaan jo muutenkin!

– Ei mene! Istuhan nyt alas ja ota tuosta kupillinen kahvia, se rauhoittaa! Kuuntele nyt, niin minä kerron sinulle! Totta kai me voisimme saada poliisin iskuryhmän paikalle. Helvetti, me voimme saada armeijan sinne, jos niin haluamme! Kyllä kokoomuslainen hallitus sellaisen myönnytyksen aina meille antaa! Mutta meidän pitää kysyä itseltämme, onko sellainen toimintatapa kuitenkaan järkevää bisneksen kannalta?

– Miten niin? Erkko kysyi.

– Mietitäänpä hetki, millainen mediamyllytys siitä tulisi, jos me väkivalloin tai muutoin voimakeinoilla kukistamme tuon porukan! Kysehän on nyt loppujen lopuksi vain kahvista. Henkilöstö ei ole tuhonnut mitään tehtaan omaisuutta, eikä tiedossa ole mitään henkilövahinkoja. Jos me liian rajusti reagoimme tähän, kun kyse on kuitenkin vain kahvista, me pilaamme oman maineemme lopullisesti. Suuren yleisön mielipide kääntyy meitä vastaan. Se on jo nyt meitä vastaan, kun tämä kapina tulee kuitenkin joka tapauksessa julkisuuteen enemmin tai myöhemmin.

– Miten niin?

– Suomi on suurimpia kahvinjuojamaita. Tässä maassa enemmistö on kahviin suopeasti suhtautuvia. Ei tarvitse kovin pitkään arvailla, kenen puolella suuri yleisö on, jos mediaan tulisi juttu isosta firmasta, joka kielsi henkilöstöltään Suomessa kahvin ja kahvitauot.

– Tuo on ehkä totta.

– Todennäköisesti tehtaalla on jo toimittajat paikan päällä ja tekevät juttua urheista suomalaisista työn sankareista, jotka vastustavat työnantajan tyranniaa estää heiltä oikeutta kahviin! Jos meidän maineemme kärsii tästä, kärsii myös bisnes. Kuka tämän jälkeen enää ostaa meidän tuotteitamme? Me olemme sentään kuitenkin maailman johtava teepannujen ja –keittimien valmistaja, joten me emme todellakaan tarvitse tällaista mainetta itsellemme.

– Kyllä, kyllä, se on selvää! Mutta mitä helvettiä me sitten teemme? Tuo kuulostaa siltä, että me olemme joka tapauksessa jo kärsineet tappion? Erkko kysyi.

– Emme suinkaan! Meillä on vielä mahdollisuus selvitä tästä voittajina!

– Ja miten muka? Erkko kysyi.

– Sinä menet ensinnäkin sinne tehtaalle ja vaadit saada keskustella sen Panun kanssa!

– Kuka helvetin Panu?

– No se heidän kahvikapinakenraalinsa, kaveri joka johtaa heidän orkesteriaan, Linnea sanoi.

– Mitä hänen kanssaan juttelu auttaa? Tuskinpa hän edes minun kanssani suostuu keskustelemaan? Erkko kysyi.

– Varmasti suostuu! Totta kai hän haluaa jutella sinun kanssasi, koska hän haluaa esittää sinulle vaatimuksia. Mutta sinun ei tarvitse kuunnella niitä, sillä sinä lyöt hänelle niin sanotusti luun kurkkuun! Voitto sanoi.

– Niinkö? Miten?

– Sinä lupaat palauttaa ilmaisen kahvin työntekijöille!

– Mitä helvettiä? Enhän minä sitä voi tehdä! Mehän menetämme suuren summan, kuusisataakaksikymmentätuhatta euroa vuodessa, ilmaisen kahvin vuoksi!

– Kahviin kuluu varmasti se kuusisataakaksikymmentätuhatta euroa vuodessa, mutta mitä sillä rahalla saa? Sinä saat ainakin työrauhan tehtaalle! Ihmiset palaavat iloisena töihin ja heillä on jälleen hyvä työmotivaatio. Tuotanto pyörii ja tehdas tekee sillä rahaa. He kokevat voittaneensa oman taistelunsa kahvisodassaan ja se luo heille työhyvinvointia! Mutta ajattele mikä mediavoitto se on firmalle ja ennen kaikkea sinulle, kun suuri yleisö näkee sinussa miehen, joka ymmärsi suomalaisen työläisen tuskan ja nöyrtyi jalomielisyyttään heidän hyvinvointinsa vuoksi. Sinusta tulee sankari! Sitä paitsi, jos tämä homma nyt ryssitään, firma menettää paljon enemmän kuin sen kuusisataakaksikymmentätuhatta euroa, Voitto vastasi.

– Sankari? Tuskinpa sentään. Ei se sankaruus tuo sitä kuuttasataakahtakymmentätuhatta euroa takaisin, minkä kahvissa menetämme! Jos me emme saa sitä säästöä, niin tehdas menee alta joka tapauksessa!

– Ei sitä tiedä! Jos sinä parannat mainettasi tällaisella tempauksella, saattaa se vaikuttaa firman tuotteiden myyntiin suotuisasti. On hyvinkin mahdollista, että myynti kasvaa huimasti sen jälkeen, kun mediassa kerrotaan jalomielisyydestäsi. Muista, että teen juojat ovat meidän asiakkaitamme. Suuri osa teen juojista kannattaa vihreitä ja ekologisia arvoja, he suosivat pehmeää politiikkaa ja ihmisläheistä lähestymistapaa. Jos tämä suuri teenjuojien kollektiivi saa median kautta näkemyksen, että sinä, Erkko Silfgren, olet humaani ihminen ja arvoihisi kuuluu enemmän työntekijöidesi hyvinvointi kuin rahan tahkoaminen, se on huima arvovaltavoitto ja parasta mahdollista mainosta tälle firmalle. Arvaa kenen teenkeittimiä nämä ihmiset sen jälkeen ostavat? Voitto sanoi.

– Hmm… Voisiko tuo todella toimia?

– Onko sinulla vaihtoehtoja? Poliisin sotkeminen tähän selkkaukseen loisi kuvan ahneesta riistoporvarista, joka tekee rahaa työntekijöiden selkänahasta repimällä. Se johtaisi myös oikeudellisiin prosesseihin, jotka pahimmassa tapauksessa lamauttaisivat tehtaan toimintaa entisestään. Miten pitkään tehdas joutuisi olemaan kiinni pelkästään poliisitutkimusten vuoksi? Jos viranomaiset sotketaan tähän, olisi pidätettävien työntekijöiden määrä merkittävä. Osa heistä varmasti saisi jonkinlaisen tuomionkin. Me menettäisimme paljon työntekijöitä. Joutuisimme paikkaamaan resurssivajetta rekrytoinneilla, mutta kuka meille haluaisi enää sellaisen julkisuuden jälkeen töihin?  Voitto sanoi.

– Niin, no. Ehkä sitä neuvottelua työntekijäpuolen kanssa voisi ainakin kokeilla? Jos se ei toimi, niin sitten otetaan kovat keinot käyttöön! Mutta uskooko tämä heidän kapinakenraalinsa minua, kun lupaan heille kahvit takaisin?

– Sinä tietenkin viet kahvit sinne mukanasi! Otin vapauden tilata jo kahvit ja keittovälineet paikan päälle.

– Niinkö? No hyvä on, kokeillaan tätä sitten. Mutta muistakin, että jos tämä menee perseelleen, niin sinä olet ensimmäinen joka saa kenkää!

– Totta kai! Ilman muuta!

 

Panu ei ollut uskoa silmiään, mutta toden totta Erkko Silfgren seisoi hänen edessään ehdottamassa neuvotteluja. Panu oli varautunut poliisin paikalle tuloon, mistä syystä hän oli kahlehdituttanut työntekijöitä koneisiin ja ulko–oviin kiinni. Lisäksi hän oli pitänyt huolen siitä, että jokaisen suuren mediatalon uutistoimittajat olivat kameroineen paikalla.

Tähän Panu ei ollut varautunut, että Erkko Silfgren tulisi itse henkilökohtaisesti paikalle ilman poliisia tai turvamiehiä ja vielä kahvirekka mukanaan. Kaikki vaikutti liian hyvältä ollakseen totta. Tietenkin Panu suostui neuvottelemaan Erkon kanssa. Hänen yllätykseksi Erkko toivoi median edustajien olevan läsnä, ikään kuin todistajina. Tämä seikka häiritsi Panua aivan erityisesti.

– No, mitäs asiaa sitä itse toimitusjohtajalla on? Panu kysyi.

– Niin, sinä olet ilmeisesti siis se Panu? Kapinakenraali? Erkko kysyi.

– No tuskin nyt sentään mikään kenraali kuitenkaan.

– Siten olen kuullut sinua kutsuttavan. Mutta mentäisiinkö suoraan asiaan? Minä olen suoran toiminnan miehiä ja haluan yleensä aina puhua asiat suoraan, joten jos sopii niin keskustellaan tästä tilanteesta?

– Joo, ei kai siinä mitään. Sen kuin puhut vaan.

– Kiitoksia! Niin, tulin tänne itse henkilökohtaisesti, koska tämä tilannehan on nyt selvästi riistäytynyt käsistä. Eihän tällainen voi jatkua?

– No, tehän tämän olette itse aiheuttaneet! Ei olisi kannattanut alkaa riistää meidän oikeutettua etuamme ilmaisen kahvin suhteen.

– Aivan niin, totta hyvinkin.

Erkko joutui puremaan hammasta yhteen, sillä niin kovasti hänen teki mielensä puhua suunsa puhtaaksi ja huutaa ja raivota tuolle Panulle, mutta hän onnistui kuitenkin hillitsemään itsensä.

– Niin, minä huomaan, että olemme ehkä tehneet hieman hätiköityjä päätöksiä tuon kahvitarjoilun suhteen. Emme suoraan sanoen odottaneet asialle näin rajua reaktiota. Olemme selvästi aliarvioineet kahvin merkityksen henkilöstöllemme, mutta vastuunsa tuntevana yrityksenä haluamme luonnollisesti korjata erehdyksemme ja näin ollen tulin ilmoittamaan henkilökohtaisesti, että me palautamme välittömästi ilmaisen kahvin henkilöstön eduksi. Tämä tietenkin edellyttää, että lopetatte myös kapinanne välittömästi ja palaatte työnne ääreen. Lupaan, ettei tämä kapinanne aiheuta jatkossa mitään toimenpiteitä henkilöstöä vastaan.

– Ei käy!

– Anteeksi? Ei käy? Mutta ettekös te halunneet nimenomaan ilmaisen kahvin takaisin?

– Kyllä, totta kai haluamme, mutta ehdotuksenne sellaisenaan ei kelpaa meille. Teidän täytyy myös perua ne irtisanomiset, jotka annoitte työtovereillemme. Heidän, jotka keittivät itse omaa kahvia tehtaalla ja saivat siitä hyvästä potkut, täytyy saada työpaikkansa takaisin entisin ehdoin.

– Hyvänen aika sentään! Kyllähän sinäkin varmasti sen ymmärrät, että hehän toimivat täysin vastoin yrityksen sääntöjä. Eihän sellainen käy päinsä! Jos me otamme heidät takaisin, niin silloinhan me viestitämme henkilöstölle, että firman sääntöjä saa rikkoa miten haluaa, eikä siitä koidu seurauksia!

– Siinä tapauksessa kapina jatkuu! Kiitos ja näkemiin! Panu nousi tuolistaan ja oli aikeissaan poistua paikalta.

– Ei, ei! Odottakaahan nyt! Älkää nyt tehkö hätiköityjä päätöksiä!

– Enhän minä koskaan mitään sellaista. Kyllä ne taitavat olla jotkut muut, jotka ovat tässä hätiköineet!

– Aivan niin! Totta joka sana! Me luonnollisesti perumme nuo irtisanomiset!

– Hyvä! Sitten, kun saan näistä lupauksistanne niin sanotusti mustaa valkoisella, me lopetamme kapinan. Ja vielä yksi ehto! Te pidätte huolen, etteivät vartijat tee yhdestäkään työntekijästämme rikosilmoitusta!

– Heitähän ei ole mitenkään vahingoitettu?

– Ei ainakaan fyysisesti, mutta ammattiylpeys heillä on varmasti kolhiintunut.

– Olet varmasti oikeassa. Minä pidän huolen, ettei kukaan heistä tee minkäänlaista ilmoitusta minnekään.

– Hyvä, sitten meillä on sopimus!

Panu nousi tuolistaan ja käveli sisälle tehtaaseen. Erkko jäi istumaan paikalleen ja kirosi itsekseen koko tilannetta. Erkon teki mieli huutaa kurkun täydeltä, mutta onnistui vaivoin hillitsemään itsensä samalla, kun hän väkinäisesti hymyillen poseerasi toimittajien kameroiden ristitulessa.

 

Puolen vuoden kuluttua Panu, Jarkko ja Tiina istuivat kahvikuppostensa äärellä. Kahvi oli kuumaa ja tuoretta, firman pannuilla keitettyä firman ostamaa kahvia. Panu nuuhkaisi ihanaa tuoksua.

– Ai ai… On se tämä kahvi hyvää! Panu sanoi.

– Kyllä! Täytyy vielä kerran sanoa Panu, että oli sulla kyllä pokkaa, Tiina sanoi.

– Pistit sen Silfgrenin kyykkyyn kerta heitolla! Jarkko totesi.

– No, niin kuin Timo Jutila sanoi vuonna 1995, kiitos kuuluu koko joukkueelle! Panu sanoi.

– Kyllä sinä ison vaikutuksen teit. Sait meille kahvit takaisin ja peruttua ne irtisanomiset, mutta olikohan tuolla jutulla vaikutusta Silfgrenin irtisanomiseen? Tiina kysyi.

– Ilmeisesti sillä oli. Kuulin juttua, että hallitus päätti irtisanoa Silfgrenin, koska hän oli hallituksen tietämättä luvannut meille kahvit takaisin ja perua ne irtisanomiset. Hallitus oli kuulemma tulkinnut tämän epäluottamukseksi yritystä kohtaan ja luottamuspulan perusteella sitten irtisanoivat, Panu sanoi.

– No, tämä tapaus, jos mikä, todella todistaa, että Suomi on kahvinjuojamaiden ykkönen! Jarkko sanoi.