Mökki

Taivaalta valui vettä. Ei satanut – valui! Myrsky oli pahin miesmuistiin, sanottiin. Kukaan ei muistanut minkä miehen muistiin vertailtiin. Radiossa Mikko Kuustonen yritti kertoa enkeleistä jotain, mutta sanat hukkuivat myräkästä ja peltikatosta aiheutuneeseen melutsunamiin. Jartsa tuijotti keskelle lattiaa sijoitettua ämpäriä, joka keräsi peltikaton läpi murtautuneet pisarat. Se oli komppiosasto. Jartsa oli arvannut kaiken ennalta.

Hänellä oli alkanut kesäloma. Mökiltä se oli aloitettava, vaikka sääennustus valehteli mitä tahansa. Mökillä elämä on elämää, vaikka pitäisi sitten linnoittautua sisätiloihin koko loman ajaksi. Ei ollut hänen ensimmäinen kertansa tällaisessa kurimuksessa mökillä.

Keskimäärin aurinkoisia ja tyyniä päiviä osui mökille hänen siellä ollessa noin kaksi vuodessa. Tästä syystä kukaan ei mökkiä ollut koskaan ostanut, vaikka myynnissä oli ollut. Ehkä rakennelman tietyt puutteet ja jonkin asteisen remontoinnin tarve vaikuttivat myös asiaan. Kerran oli Jartsa laittanut huvilansa panokseksi korttipeliinkin, koska arveli siten pääsevänsä siitä eroon. Sen ainoan kerran elämänsä aikana Jartsa oli voittanut – kakkosparilla.

Tuntui, että Saatana itse oli luonut mökin ristiksi Jartsalle. Tämä ajatus vaelteli mieleen aina, kun mietti omia syntejään. Ensimmäisenä palasi aina mieleen kerta, jolloin hän oli alakouluikäisenä käynyt leikkaamassa naapurin pyykkinarut poikki. Toinen ikimuistoinen synti oli ollut kenkälankkituubin tyhjentäminen isän metsästyskiväärin lukkopesään. Sitä muistellessaan Jartsa tunsi aina aavemaista pakotusta persposkissaan. Ehkä hän nyt sai maksaa pahoista teoistaan tämän kirotun mökin myötä.

Mökki oli ja pysyi. Jartsa oli nöyrtynyt kohtaloonsa, mutta ei yksin. Jos ei satanut, hän sai kaverikseen miljardilukuisen armadan hyttysiä ja muita öhkömönkiäisiä. Käärmeitäkin kivikoissa vilisi. Niistä ei yleensä haittaa ollut, mutta pelottivat ostajaehdokkaat tehokkaasti tiehensä.

Hän ei voinut käsittää, miksi helvetissä joku oli joskus halunnut rakentaa mökin sellaiseen käsittämättömän vaikeakulkuiseen kivikkoon. Isä oli saanut sen perintönä omalta isältään. Sitä Jartsa ei tiennyt mistä paappa oli aikoinaan mökin haltuunsa saanut. Paappansa tuntien ajatus oli pulpahtanut Jartsan mieleen, että taata oli ihan vain vittuillakseen hommannut mökin juuri ennen kuolemaansa, jotta poikansa saisi jotain oikein paskamaista perittäväksi.

Koska mökki kuitenkin oli, täytyihän siellä käydä. Olisi pyhäinhäväistys, jos oli mökki eikä sitä käyttäisi. Sellainen ei kuulunut suomalaisuuteen ainakaan Jartsan mielestä. Hän ei ollut lannistuvaa sorttia, vaan kuului samaan ikiaikaiseen kastiin, kuin Sven Tuuva ja Lalli Partinen. Kun kerran mökistä ei päässyt eroon, siitä nautittaisiin vaikka väkisin.

Tietenkin työkavereille täytyi mökkiä kehua. Pelkästään sen olemassaolo oli meriittiä. Se täytyi saattaa työkavereiden uteliaisuuden kiihkon valtaamaan tietoisuuteen. Kaikki työtoverit eivät olleet mökkiläisiä. Osalla oli sellainen, mutta heidän jutut Jartsa pystyi päihittämään mennen tullen. Kaikki ne puutteet mitä mökillä sitten olikaan, Jartsa osasi lipevällä kielellään ja runsaalla mielikuvituksellaan muokata mahtavuudessaan ylivertaisiksi ominaisuuksiksi, joita muut kadehtivat. Toisaalta suomalainen oli lapsellisen helppoa saada kateelliseksi.

Oli mökistä ollut joskus kyllä hyötyäkin. Jartsa pääsi ensimmäisestä tulevasta ex–vaimostaan sen avulla eroon. Yksi viikonloppu mökillä riitti ja akka lähti. Toisen exän kanssa piti töitä tehdä enemmän. Tämä oli saanut oman sukunsa perinnehuvilassa siedätyshoitoa sen verran, ettei Jartsan mökki enää yksistään ollut riittänyt.

Toinen positiivinen puoli oli, että hökkelissä majaillessaan Jartsa pystyi pakoilemaan velkojiaan. Mökin sijainti ei ollut kovin laajasti tiedossa, eikä Jartsa sitä informaatiota kovin mielellään jakanut. Tosin samanlaisia verenimijöitä ne velkojat olivat kuin hyttysetkin. Muutama tilastopoikkeus tosin oli. Eräät harvat kyylät kyllä tiesivät, missä hänen mökkinsä sijaitsi, koska isäukko oli heidän vanhoja asiakkaitaan. Paikan päälle koronkiskurit eivät silti tulleet, vaan karttoivat kyhäelmää kuin ruttoa. Jartsa oli joskus suunnitellut uhraavansa mökkinsä velkojilleen, mutta ei rakennelma ollut kelvannut velan kuittaukseen. Erityistä rahallista arvoa kukaan ei uskonut mörskällä tai edes tontilla olevan.

Saunakin oli. Se oli kuusi kertaa olemassaolonsa aikana palanut savusauna. Viimeisten loimujen jälkeen sitä ei kunnostettu. Savuinen se toki oli edelleenkin. Jartsa ei savusaunasta ollut pitänyt koskaan, joten remontoimatta oli tuo ikiaikainen pyhättö jäänyt. Tavallisen saunan hankkiminen olisi ollut liian kallista puuhaa, joten tonttia koristi toisen ex–vaimon serkulta haalittu tynnyrisauna. Se oli ainoa asia kyseisellä tontilla, jota Jartsa sieti jopa kohtalaisesti. Tynnyri toi hänen oman lapsuutensa mieleen, sillä isä oli rakennellut samanlaisia pyöreämuotoisia kylpemisloukkoja ihmisten riesaksi. Pienihän sellainen oli, mutta löylyt siellä sai ja sadevedellä saattoi pestä itsensä.

Mökki itsessään ei ollut kovin suuri. Siinä oli tupa, joka sisälsi käytännössä kaiken muun paitsi saunan. Ulko–ovesta katsoen oikealla oli pieni kahden neliömetrin keittokomero, jossa yksi mies mahtui tekemään ruokansa. Tämä edellytti kuitenkin kaasupullon asettelua hieman kumolleen. Vasemmalla oli sänky, jonka jalkopää oli miltei takassa kiinni. Noin joka kolmannella mökkireissullaan Jartsa joutui sammuttelemaan kytevää peittoaan. Takan vieressä oli pieni pöytä, jonka päällä perintömatkatelevisio, josta ei näkynyt enää kuin kolme kanavaa digiaikaan siirtymisen jälkeen. Kanavat näkyivät ainoastaan poutasäällä, jos antennijohdosta piti kädellä kiinni tai siihen sitoi villasukan oikeaan kohtaan.

Koska Jartsa ei ollut erähenkinen, eikä harrastanut sen ihmeemmin kalastusta kuin metsästystäkään, hänen ainoa huvituksensa mökillä oli ryyppääminen. Tämäkään ei ehkä ollut mitenkään poikkeuksellista suomalaisessa mökkikulttuurissa.

Kalsarikänneistä Jartsa oli aina pitänyt. Tämä oli yksi niistä syistä, mitkä olivat edesauttaneet ex–vaimon numero kaksi lähtöön ja ehkä kaikkein painavin perustelu sille, miksi Jartsa vielä jaksoi käydä mökillään. Hän koki, että yksin humaltuminen oli jollain tapaa sielua puhdistava ja filosofinen elämys. Oli vanha viisaus, että elämää saattoi nähdä hyvinkin erilaisesta näkökulmasta, kun nautti etanolin kaltaista tajunnanlaajentajaa. Varsinkin aina seuraavana aamuna hän koki saaneensa yhteyden jollain tapaa yhä syvemmälle omaan henkiseen minäänsä. Ja kun kaiken tämän teki karun luonnon keskellä rähjäisessä rötiskössä, se toi täysin uuden ulottuvuuden itsetutkiskelulle.

Mökkireissulle Jartsa yleensä lastasi ainoastaan kirkkaita juomia. Kotioloissa hän usein aloitti kalsarikänninsä oluen tai siiderin voimalla, mutta koska mökillä ei ollut mahdollisuutta säilyttää kylmässä yhtään mitään, oli taskulämmin Koskenkorva paras vaihtoehto.

Yleensä Jartsan viikonloppu mökillä sujui rutiininomaisesti tiettyjen rituaalien kautta. Ensin perjantai–iltapäivänä saapuessaan mökille, hän viritteli kymmenet hyttyskarkottimet ja –ansat kuntoon. Sen jälkeen hän otti muutamat aloitushömpsyt ja valmisti itselleen maittavan aterian, joka pääsääntöisesti koostui joko makkarajalosteista tai lihaeineksistä.

Ruokailun jälkeen hän laittoi saunan lämpiämään ja nautti jälleen muutamat hömpsyt. Saunassa piti tietenkin olla omat juomat mukana ja siihen kelpasi ainoastaan Dry Vodka. Tosin sen jälkeen, kun Alko lopetti kyseisen tuotteen myynnin, tämä vaihtui aluksi Pöytäviinaan ja sen jälkeen ihan vain Koskenkorvaan.

Saunomisen jälkeen loppuilta vietettiin mökissä elämää filosofoiden ja kirkkaita nauttien. Toisinaan Jartsa saattoi innostua laulamaankin, mutta tätä sattui harvemmin. Ehkä Jartsan olisi kuitenkin kannattanut harjoittaa melodioiden raiskaamista äänihuultensa tuottaman kakofonian avulla, sillä se tuntui karkottavan hyttysiä erityisen tehokkaasti.

Lauantaina yleensä sama rutiini jatkui. Tosin aamupäivä kului edellisillan filosofoinneista toipumiseen. Sunnuntaina ei enää Jartsakaan pystynyt yleensä jatkamaan riehakasta kalsarikännikulttuuria, vaan suunnisti takaisin kotiinsa heti kuntonsa ollessa  siihen suotuisa.

Mökkielämä oli tiivis osa Jartsan elämää, vaikka hän ei siitä juuri positiivisia puolia löytänytkään. Tuosta pahaisesta hökkelistä oli vain enimmäkseen harmia, eikä se mitenkään lievittänyt ajoittain esiintyvää yksinäisyyttä, pikemminkin päinvastoin. Kyllähän Jartsa mieluiten halusi siitä kokonaan eroon, niin mökistä kuin yksinäisyydestäkin, mutta ainakin mökki oli ja pysyi. Ei sitä tyhjillekään viitsinyt jättää. Olipahan joku paikka maailmassa, minne saattoi linnoittautua pelkästään omien ajatustensa kanssa häiriötekijöiden ulkopuolelle.

Outoa viha–rakkaus–suhdetta ikiaikaista rakennelmaa kohtaan vahvisti myös, että Jartsa tiedosti kulttuuriperinnön ainutlaatuisuuden ja sen vaalimisen tärkeyden.

 

Sade ei tuntunut lakkaavan millään. Televisio ei suostunut yhteistyöhön, joten visioita joutui hakemaan nesteytyksestä. Saunan lämmittäminen myrskysäällä ei oikein kiehtonut. Jartsa oli jo tyhjentänyt edelliseltä reissulta jääneen neljäsosapullon, kun hän ähki kääntyäkseen ottamaan keittiösyvennyksen lattialle jättämästään kassista korkkaamattoman lasisen laulukirjan.

Kun Jartsa oli napannut pullon, hän käännähti katsomaan ikkunasta ulos. Silmäkulmastaan hän oli havainnut jotain, joka oli vaikuttanut jonkinlaiselta liikkeeltä. Se ihmetytti. Vaikkei Jartsa ollut erätaitajia, sen verran hänkin tiesi, että elukatkin mielellään pysytteli piiloissaan myrskyn aikana.

Tarkempi tarkastelu varmisti asian. Kaksi hahmoa liikkui etäämmällä. Ne olivat ihmisiä ja selvästi tulossa Jartsan mökkiä kohti.

Tilanne oli kerrassaan outo. Eihän kukaan vapaaehtoisesti ollut koskaan tullut Jartsan mökille. Harvahan edes tiesi sen olemassaolosta. Ex–vaimot eivät varmasti olisi tulossa. Vaikka niillä yhä olisikin jotain vaatimuksia eroriitojen jäljiltä, eivät hekään nöyrtyisi sentään Jartsan kivikkomaisemaan raahautumaan. Sitä paitsi ei niillä akoilla ollut enää mitään mielenkiintoa kajota hänen jäljellä olevaan omaisuuteen. Kaikki vähänkin arvokkaammat kipot ja kupit oli jo sosialisoitu viimeisintä Tupperware–eväsrasiaa myöten.

Hetken tuijotettuaan läheneviä hahmoja Jartsan mieleen alkoi piirtyä huolestuneisuuden pilviä. Toisen henkilön liikehdintä oli jollain tapaa tuttua. Siinä oli jotain sellaista, minkä hän oli nähnyt aiemminkin. Pian mies oivalsi, mistä tuttuus johtui. Oikean jalan konkkaaminen toi kitkeriä muistoja mieleen. Tämä hahmo ei voinut olla kukaan muu, kuin hänen serkkunsa Lauri. Ja jos Lauri oli paikalla, toisen henkilön oli pakko olla tämän vaimo Marjatta. Välitön ensireaktio oli juosta karkuun.

Jartsan mökiltä ei noin vain kuitenkaan rynnätty pakoon. Maasto ei mahdollistanut kovin nopeaa etenemistä. Sääkään ei houkuttanut ulkoutumaan näinkään painavasta syystä. Sitä paitsi mökin valot olivat jo varmasti paljastaneet tulijoille, että asukas oli paikalla. Tässä linnakkeessa ei auttanut muu kuin jäädä asemiinsa ja taistella viimeiseen asti.

Jartsa korkkasi Koskenkorvan ja kumosi niin pitkän ryypyn, että keuhkot meinasivat salpautua. Toettuaan tarpeettoman koettelemuksen aiheuttamasta hörpystään Jartsa päästi ääneen neljä yleisintä suomalaista kirosanaa. Pian sen jälkeen mökin ovi avautui.

– No terve serkku–poika! Mepä päätimme kuule yllättää sinut, Lauri naurahti astuessaan sisälle.

– Jaa, Jartsa totesi.

– On kerrassaan kamala myrsky. Minä sanoin Laurille, että eihän tässä ole mitään järkeä lähteä tarpomaan tällaisella ilmalla tänne Jumalan selän taakse, mutta tiedäthän sinä Laurin, Marjatta hönki seuratessaan miestään.

Laurilla ja Marjatalla oli molemmilla reput selässään. He heilauttivat ne keittiönurkkauksen lattialle ja istuutuivat sängylle. Muuta istumapaikkaa mökissä ei ollut. Jartsa tuijotti kaksikkoa hämmentyneenä, samalla muristen lähes äänettömästi.

– Mikäs teidät tänne sai ryntäämään? Jartsa kysyi.

– Lauri sai töistä yllättäen vapaata, joten keskustelimme miten ajan voisi hyödyntää. Sehän sitten sai päähänsä tulla tänne katsomaan millaisessa kunnossa suvun vanha mökki on. Hän halusi, että viettäisimme viikonlopun täällä, mutta minä sanoin, että eihän sitä nyt voi noin vain rynnätä toisten mökille. Mitä jos sinäkin olet täällä viettämässä viikonloppua, niin kuin nyt sitten oletkin. Kyllähän sen arvasi, että näin siinä käy. Aivan hyvin voisimme lähteä takaisin, kun eihän täällä oikein tilaakaan ole kolmelle, mutta tietenkin tämä herra tässä ajoi automme kivikkoon – ja ihan täysin itse ilman mitään ohjeita. Kuvittele, siellä se Volvo on nyt ihan tohjona, eikä sillä aja kukaan hetkeen, Marjatta selitti.

Jartsa ei koko sepustuksesta kuullut kuin vain muutaman avaintermin eli viikonlopuksi ja Volvo tohjona. Mies synkistyi entisestään ja otti edellistäkin pidemmän siivun lohdutusta ja sielunrauhaa.

– Jaahas, sinä oletkin jo aloittanut viikonlopun vieton. Kylläpäs sitä kurkkua kuivaa tuollaisen patikoinnin jälkeen, Lauri selitti.

– Niin, viinaahan Laurin mieli tekee luonnollisesti. Oli jo kotona pakkaamassa useampaa viskipulloa mukaan, kun minä sanoin, että stop tykkänään. Laurinhan on pitänyt aloittaa se viinalakko jo ties miten monta kertaa. Eihän se Lauri pahapäinen ole, kun ryyppää, mutta ei sitä sen imelää itsekehua jaksa kerta kaikkiaan kuunnella. Siinä käy sitten aina niin, että minä joudun itsekin ottamaan, kun ei tuota selvin päin kestä, kun se on kännissä. Parempi siis minullekin, kun ei Lauri ota, niin jää minultakin sitten väliin. Tottahan se sinulta nyt ryyppyä kärttää, kun ei itsellä sitä viinaa ole tipan tippaa. No, auto on romuna ja myrsky vaan pahenee, joten ihan sama, vaikka huikan ottaisikin, Marjatta jatkoi.

– Mitenkäs, kai sitä nyt serkkupojalle heltiää pienet maistiaiset, Lauri kärtti.

Jartsa puri hampaitaan yhteen. On se perkele hommaa tämäkin, hän ajatteli. Kai sitä serkkumiehenkin pitäisi sen verran tietää suomalaisesta mökkiperinteestä, että ei sitä nyt jumalauta tulla toisten mökille kutsumatta. Kerta kaikkiaan hävytöntä. Ja sitten vielä kehtaa ruinata toisten viinoja. Jartsan teki mieli sanoa suorat sanat, mutta muisti äitinsä ohjeen vuosikymmenten takaa. Suvun täytyi pitää aina yhtä, eikä saanut riitaantua. Jartsan mielestä ohje oli kerrassaan typerä, mutta isä oli vannottanut, että äiti oli viisas nainen ja parempi oli tehdä niin kuin äiti käskee. Ikiaikainen ohjesääntö onnistui pitämään jopa Jartsan kaltaista miestä pihdeissään, mutta kovin tuskattomasti se ei tapahtunut.

Lopulta Jartsa ojensi pullon Laurin käteen. Serkku otti Koskenkorvan ja joi sen miltei tyhjäksi.

– No niin, siitä se taas alkaa. Minä en voi nyt ottaa, kun on lääkekuuri päällä. Iski sen verran pahasti keuhkoihin edellinen flunssa, että lääkäri oikein antibiootit määräsi. Niitä on nyt sitten tässä jo toista kuuria syöty. Ei vaan meinaa millään toeta. Eikä tällainen myrskyssä tarpominen tee varmastikaan hyvää taudilleni. Jospa sinä Lauri nyt kuitenkin ottaisi iisisti sen väkevän kanssa, Marjatta ehdotti.

– Ei se yksi huikka nyt mitään tarkoita, Lauri puolusteli. – Mitäs sinä Jartsa olet puuhaillut viime aikoina?

Jartsa murisi jotain mökkeilystä ja keskustelu tyrehtyi siihen. Lauri siirsi reppuaan ja asetteli sen paremmin keittonurkkauksen perälle. Samalla hänen jalkansa osui Jartsan kassiin, josta kuului melkoinen kilinä. Serkku vilkaisi laukkuun.

– Ohhoh! Sinullahan on täällä melkoinen arsenaali. Taitaa olla kunnon kännit mielessä. Vaan tämähän sattui sopivasti, mehän voimme tässä nauttia näitä jaloja juomia ja yrittää selvitä myrskystä, Lauri hekotteli.

Jartsan mieli musteni. Äidin sanat alkoivat kaikua yhä heikompana miehen mielessä. Eikö tuo perkeleen ukko käsitä, ettei sitä voi kajota toisten viinoihin. Se on jo sellainen pyhäinhäväistys, että sellaisesta saisi hirttää munista puun oksaan, Jartsa manaili mielessään.

– Sekö auto ei sitten liiku mihinkään? Jartsa kysyi.

– Volvoko? Lauri ihmetteli.

– No se. Ei kai tässä muitakaan ole, Jartsa vastasi.

– Sinne se jäi. Akseli siitä meni, tai jotain sellaista. Etkö sinä Lauri sanonutkin, että akseli. Juuri niin, se se oli. Täytyisi saada joku hinausauto tai traktori avuksi. Tähän aikaan ja tällä säällä sitä ei kyllä sieltä saada. Ja kun saadaan, niin eihän sillä aja kukaan minnekään, kun tuo Laurikin ehti jo niin ison huikan ottaa. Vähän tässä ollaan niin kuin pakkoraossa, kuten sanotaan. Olisi pitänyt olla maastoauto, kun tänne ajettiin. Minä sitä jo vuosi sitten Laurille sanoin, että pitäisi vaihtaa sellaiseen maasturiin, mutta eihän tuo ukko sellaista, pihikin kun se vielä on kaiken lisäksi, Marjatta paahtoi.

– Sinne se Volvo jäi. Etpä taida olla sinäkään oikein ajokunnossa, jos olet täällä jo hömpsyjä ottanut, Lauri arveli.

– Joo. Muutaman olen jo ottanut. Eikä mulla täällä autoa ole. Taksilla suhautin. Mutta ei taida sitäkään saada tällä säällä tänne asti. Eihän kukaan hullu tänne myrskyllä ajele, Jartsa sanoi ja jäi tuijottamaan mahtoiko serkkupoika huomata pientä piruilua.

– Yritimme kyllä soittaa apua, mutta puhelin ei mennyt verkkoon. Onkohan myrsky aiheuttanut jotain tuhojaan vai mistä lienee kyse? Onko sinulla Elisan vai Soneran liittymä? Minulla on tämä DNA, kun sain sen niin edullisesti. Oli kuule oikein ystävällinen mies, joka soitti minulle ja teki niin hyvän tarjouksen, että pakkohan se oli ottaa. Sain puheaikaa ja tekstiviestejä ilmaiseksi. Eikös tämä DNA käyttänyt Elisan verkkoa? Jospa niillä on ongelmia, siis siellä Elisassa. Alussa, kun aloin käyttää tätä DNA:ta, niin meidän kotona puhelin ei saanut koskaan yhteyttä verkkoon, jos meni kylpyhuoneeseen. Tein siitä reklamaation. Eihän se tietenkään mitään auttanut. Minun piti soittaa perään ainakin neljä tai viisi kertaa ennen kuin sieltä lopulta tuli joku harjoittelija mittaamaan. Hädin tuskin kävi edes kylpyhuoneessa asti. Kaikki oli kuulemma ok, mutta ei se kenttä kuulu edelleenkään siellä kylppärissä, Marjatta tarinoi.

Jartsa mietti, miksi kukaan haluaisi käyttää puhelintaan kylpyhuoneessa. Täytyi olla todella kiireellistä asiaa, jos piti soittaa ollessaan pytyllä tai suihkussa. Laurin elämä mahtoi olla  melkoista kärsimystä Marjatan puolisona. Joskus elämä johdattelee mitä eriskummallisimmat ihmiset yhteen. Onkohan se jonkin suuremman johdatusta, ja jos on, niin sen jonkun täytyy olla joko sokea tai täysi mulkku, Jartsa pohti itsekseen.

– Eipä täällä varsinkaan myrskysäällä tahdo yhteyttä saada. Poutasäälläkin on vain yksi palkki. Joskus joutuu useampaan otteeseen yrittämään, ennen kuin saa taksia.

– Sitähän minä sanoin Marjatallekin. Mutta kai se niin on, että tänne olemme nyt jämähtäneet. Pitäisikö ottaa huikka vähän niin kuin lämmikkeeksi, Lauri ehdotti.

Ilta sujui Jartsan osalta ristiriitaisissa tunnelmissa. Jäyhä mieli onnistui tukahduttamaan viinalla pahimmat ärtymyksen puuskat. Onneksi Marjatta päätti oma–aloitteisesti siirtyä tynnyrisaunalle nukkumaan. Ilmeisesti häntä hirvitti ajatus, että joutuisi jakamaan mökin ainoan sängyn Jartsan kanssa, joskaan siihen vuoteen omistaja ei olisi suostunut kuin vain kuolleen ruumiinsa ylitse.

Lauri ja Jartsa saivat tyhjennettyä pari pulloa kirkasta, minkä jälkeen Jartsa nukahti omalle sängylleen ja Lauri sai unen päästä kiinni lattialla. Aamuyöllä myrsky laantui ja raolleen jääneestä ovesta hyttysten iskujoukot onnistuivat livahtamaan sisälle nauttimaan talon antimista.

 

Seuraavana aamuna Jartsa heräsi kolinaan. Mies ei aluksi oikein ymmärtänyt missä maailmassa oli ja kuka hän itsekään edes oli, mutta tilanne tuli kohtalaisen nopeasti selväksi. Hän nousi istualleen ja näki Laurin hääräämässä jotain keittonurkkauksessa.

Jartsa nousi vuoteesta ja laahusti mitään sanomatta ulkovessaan. Suoritus ahtaassa kopissa oli hyvin haasteellinen. Fyysinen olotila oli varsin kurja. Krapula oli tavallista pahempi. Vatsa tuntui pitävän yhä omia hurjia bileitään, joista innokkaimpia olisi ollut tarve heittää ulos. Tilannetta ei mitenkään helpottanut, että joka puolella vartaloa tuntui olevan satoja kutisevia patteja.

Selvittyään huussista lopulta ulos Jartsa tarkkaili säätilaa. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Pilvistä ei ollut jälkeäkään. Kaikki vaikutti siltä, että sään puolesta oli tulossa yksi vuoden parhaista mökkipäivistä. Valitettavasti vain Marjatan tynnyrisaunasta ulos tursuava hahmo muistutti elämän realiteeteista. Eihän tällä mökillä pystynyt koskaan nauttimaan yhdestäkään päivästä, edes silloin kun sää kerran sadassa vuodessa osui kohdalleen, Jartsa pohti humalan viimeisten huurujen vielä kierrellessä aivosopukoissa.

– Huomenta! Onkos kovakin kohmelo? Marjatta kysyi huomattuaan Jartsan. Nainen asteli kohti vessaa.

– On kai niitä pahempiakin ollut, Jartsa vastasi hajamielisenä. Mies tuijotti kivistä horisonttia.

– Te taisitte aika myöhään pämpätä eilen illalla Laurin kanssa? No, kerrankos sitä. Onhan se kivaa, että sukulaismiehet voi pitää hauskaa yhdessä, vaikka ei niin kovin tiheästi nähdäkään. Eipä se minunkaan sukuni kauhean tiiviisti ole yhteyttä pitänyt. Enimmäkseen niitä näkee vain häissä ja hautajaisissa. Siskoni tosin kyllä soittelee joka viikko. Se on meillä sellainen perinne. Ei meillä varsinaisesti ehkä niin oikeaa asiaa ole, kunhan soitellaan ja varmistetaan, että onhan se toinen vielä hengissä. Marketta, siskoni siis, on muuten hyvä leipomaan. Se kyllä osaa tehdä vaikka minkälaista pullaa ja kakkua ja ties mitä leivonnaisia. Itse en ole oikein mikään jauhopeukalo sinänsä, Marjatta kertoi.

– Mitähän se Lauri mahtaa touhuta? Jartsa kysyi saadakseen Marjatan vaihtamaan aihetta. Miestä ei todellakaan kiinnostanut kuulla tämän siskosta yhtään mitään. Kertojassa itsessään oli jo ihan riittävästi kestämistä.

– Varmaan se kahvia hamuaa itselleen. Kai sinulla oli kahvia? Itsekin kyllä kaipaisin sitä. Aika huonosti nukuin. Se ei tuo tynnyrisaunan lattia ollut oikein hyvä nukkuma–alusta. Vaikka eihän sitä tietenkään sitä varten ole rakennettukaan. Hyttysiäkin oli melko hurjasti. Menin peiton alle kokonaan, etteivät niin kovasti pistäisi, mutta sitten minun tuli niin kuuma, että oli pakko välillä olla ilman ja huitoa hyttysiä. Miten täällä onkin näitä itikoita niin paljon? Uskomatonta, että tällaiseen paikkaan on joku vielä mökinkin rakentanut. Eikö tuo tynnyrisauna ole vähän pieni?  Jos tänne vaikka perheellä tulisi saunomaan, niin eihän tuossa mahtuisi kuin pari aikuista kerralla kylpemään, Marjatta saarnasi ja astui sen jälkeen vessaan.

Jartsa mietti, millaisen tuomion siitä saisi, jos kerran humauttaisi oikein kunnolla. Ei niin, että henki lähtisi, mutta että edes taju menisi hetkeksi. Toisaalta äiti aina oli takonut päähän, että naisia ei saa missään tilanteessa lyödä.

Marjatta tuli vessasta ulos lähes saman tien. Hän ei ollut pystynyt jäämään tarpeilleen, koska Jartsan käynti hetkeä aiemmin oli vielä turhan selvästi aistittavissa huussin sisätiloissa. Nainen haukkoi ilmaa ja päätti kävellä pihalla hetken. Jartsa seisoi paikallaan jonkin aikaa ja käveli sitten takaisin mökkiin.

– Jaha, joko sitä ollaan hereillä? Jos ei vielä ihan täysin, niin keitin kahvit. Otin tuolta kaapista pari lasia, kun en löytänyt kuin vain yhden kahvimukin. Arvelin, että se lienee sinun, joten en viitsinyt ottaa sitä. Minä vien tästä lasin Marjatallekin, Lauri selitti.

Jartsa ei vastannut mitään. Hän tuijotti Lauria ikkunasta ja seurasi miten hän vei kahvin vaimolleen. Pariskunta näytti keskustelevan kiivaasti. Marjatan ääni kantoi varsin mainiosti mökin sisälle asti. Nainen kritisoi Laurin ajattelemattomuutta, kun toi pissahädästä kärsivälle naiselle lisää nestettä juotavaksi, sekä siitä ettei kahvissa ollut maitoa tai sokeria. Tällaisia turhia lisukkeita Jartsa ei harrastanut. Jos halusi hienostella kahvinsa kanssa, olisi täytynyt tuoda itse moiset tarvikkeet mukanaan. Eikä sitä kahvia kukaan pakottanut juomaan, Jartsa tuumaili.

Kahvi maistui kamalalta. Laurin keittotaidoissa oli toivomisen varaa. Kahvin määrä suhteessa veteen oli radikaalisti pielessä. Tosin Jartsan olotilallakin oli oma vaikutuksensa makuelämykseen. Mies nappasi tiskipöydälle jääneen Koskenkorva–pullon ja kaatoi vahvistusta juomaansa. Ei se makua pelastanut millään tavalla, mutta se auttoi pääsemään pahimman kankkusen yli. Jartsa oli oppinut itse hoitamaan ja lääkitsemään vaivojansa omin konstein. Lääkärissä mies oli joskus käynyt, mutta vain pakkotilanteissa, kuten esimerkiksi silloin kun kirves oli osunut omaan nilkkaan.

Päivä käynnistyi hitaanlaisesti Jartsan osalta. Marjatta ja Lauri päättivät odotella puolille päivin, jotta Laurin olo petraantuisi riittävästi. Jahka miehen jalat kantaisivat kohtuullisen varmasti myös kivikkoisessa maastossa, voisivat he käydä tarkistamassa autonsa kunnon ja yrittää hankkia apua paikan päälle. Mökin piirissä ei edelleenkään saanut kännyköillä yhteyttä mihinkään verkkoon. Syykin selvisi ikivanhan transistoriradion kautta – myrsky oli tuhonnut teleoperaattoreiden tukiasemia alueella.

Oma sänky toimi Jartsan ankkurina siihen asti, kunnes Marjatta ja Lauri palasivat tutkimusretkeltään. Mökin asukki heräsi meteliin, joka kantautui jo kaukaa kaksikon lähestyessä. Jartsa kirosi mielessään. Eikö ne saatanat älynneet vieläkään lähteä, mies manasi.

Muutaman minuutin kuluttua pariskunta oli jo pihamaalla. Jartsa asteli ulos heitä vastaan.

– Kyllä se Volvo on nyt niin sökö, ettei sillä ajeta metriäkään. Ja eihän sitä sieltä kivisestä ojasta saa mitenkään pois, ennen kuin saadaan apua. Eikö tässä lähistöllä ole ketään, jolta voisi käydä pyytämässä apua, Marjatta uteli.

– Onhan tuo Jaatikaisen Veikko tuossa seitsemän kilometrin päässä. Ei se mahdottoman pitkä matka ole kävellä, Jartsa ehdotti.

– Seitsemän kilometriä. Taitaa se olla minulle kyllä hieman liikaa. Enhän minä edes osaa sinne. Asuuko tämä Veikko tuon saman tien varrella, mitä pitkin tännekin päin ajellaan? Marjatta jatkoi.

– Ei, kun pitää kääntyä siinä Siekkasen risteyksessä oikealle. Sitä sitten mennään pari kilometriä. Sitten tulee se Metsähallituksen varasto, jonka nurkalta lähtee sellainen kinttupolku, saman kaltainen kuin tänne minunkin mökilleni. Sitä polkua sitten kuljetaan joku pari kilometriä, niin mökki on siinä, Jartsa selitti. – Kyllä sen löytää.

– Miksi täälläpäin mökkejä ei rakenneta teiden varsille? Olisi paljon helpompi päästä perille ja ylipäänsä löytää mökki. Tännekin oli eilen todella hankala päästä, varsinkin kun oli se myrskykin. Onneksi Lauri tunsi reitin.

– No, kaipa siinä joku syynsä on, ettei tänne autolla pääse, Jartsa totesi lakonisesti.

– Onkohan se Veikko edes kotona? Lauri kysyi.

– Jaa. Sitähän voisi soittaa ja kysyä, jos nuo puhelimet vaan toimisi, Jartsa totesi.

– Sinulla ei siis ole mitään varmaa tietoa, että Veikko olisi mökillään tai että ei ole, Marjatta varmisti.

– Eipä ole. Ei se Veikko ole tavannut minulle raportoida tekemisiään, Jartsa vastasi.

– Mennään nyt tuonne mökkiin hieman miettimään. Turhaa me tässä pihalla seistään näiden hemmetin itikoiden syöttinä, Marjatta ehdotti.

Lauri ja Marjatta jatkoivat matkaansa mökkiä kohti. Jartsa asteli tynnyrisaunan vierellä olevalle halontekopaikalle. Mies tarttui kirveeseensä ja alkoi pilkkoa puita pienemmiksi. Hänestä tuntui, että aggressiot oli parempi purkaa jonkinlaiseen hyödylliseen sijaistoimintaan, kuin hukata hyvää vihaa aivosolujen ylikuormittamiseen tai kohdistaa tekojaan vieraana olevaan pariskuntaan.

Totta kai Jartsan teki mieli sanoa muutama valittu tehokas ja korostetun harkittu arvosteleva kommentti, mutta Lauri oli sentään sukulaismies. Marjatta tuntui olevan samaa kastia kuin Jartsan ensimmäinen ex–vaimo, minkä perusteella mies arveli, että kaikki hyvinkin kekseliäät solvaukset menisivät täysin hukkaan. Ei tämä nainen niistä koskaan mitään oppisi.

 

Reilun tunnin huhkimisen jälkeen Jartsa totesi olevansa nesteytyksen tarpeessa. Mies iski kirveen kantoon, jota vasten polttopuita oli hakattu. Päästyään mökkiin hän huomasi, että Marjatta ja Lauri olivat kunnostautuneet ruoan laitossa. Tiskipöydällä oli muutama tyhjä säilykepurkki. Lihapullat ja nötkötti olivat maistuneet vieraille.

– Otahan siitä kattilasta. Sinne taisi pari pullaa vielä jäädä. Päätimme lämmittää ruokaa, kun oli jo niin kova nälkä, Marjatta totesi.

– Ethän pahastu? Tässä vain alkoi olla jo verensokerit melko alhaalla, kun tuli vaellettua sinne autollekin ja takaisin. Pakko saada tankata, ettei käy köpelösti, Lauri jatkoi.

Jartsa tuijotti tyhjiä purkkeja ja kattilaa, jossa näytti kelluvan kolme pyörykkää ruskeassa kastikkeessa. Sinne olivat huvenneet Jartsan viikonlopun gourmet–ateriat. Olihan hänellä kaapissa korppuja ja hernekeittotölkki, mutta ne eivät juuri mieltä lämmittäneet kyseisellä hetkellä.

Voisi todeta, että Jartsa teki jonkinlaisen itsehillinnän maailmanennätyksen. Puna kuumotti miehen kasvoilla, nyt myös voimakkaasta harmistuksen tunteesta, ei pelkästään krapulan aiheuttamasta hetkellisestä verenkiertohäiriöstä. Tietenkään Lauri ja Marjatta eivät tätä huomanneet.

– Kyllähän näitä nyt syö, kun on niin kova nälkä, mutta kannattaisi ehkä jatkossa panostaa hieman laadukkaampaan ravintoon. Nämä tällaiset purkkiruoat eivät ole kovin terveellisiä, eivätkä erityisen hyviäkään. Huomasin, että täällä mökissäsi ei ole jääkaappia lainkaan. Miten ihmeessä sinä olet pärjännyt ilman sitä? Eikä sinulla ole edes mikroaaltouunia. Voi olla tietenkin aika haasteellista kantaa jääkaappia tuon kivierämaan yli tänne mökille. Ehkä se mikroaaltouuni olisi parempi vaihtoehto. Voisit tehdä kotona valmiiksi erilaisia kotiruokia ja sitten niitä lämmittelisit mikrolla. Tietenkin pitäisi olla sellaisia ruokia, ettei ne ihan heti normaalissa huoneenlämmössä mene pilalle. Ruokamyrkytys voi olla paha tauti. Ja jos sellainen iskee täällä mökillä, niin se ei varmasti ole mitenkään mukavaa. Sinulla ei ollut muuten mitään lääkkeitäkään täällä. Yritin etsiä Laurille särkylääkettä, kun hänellä päätä jomottaa. Laurilla on sitä ongelmaa aika usein. Olen yrittänyt patistaa Lauria lääkärille, kun tuollainen jatkuva päänsärky voi olla merkki vaikka kasvaimesta. Ehkä se on jotain migreeniä. Siihenkin vaivaan saa nykyisin aika hyviä lääkkeitä. Tällaisessa paikassa pitäisi olla kyllä vähintään kyypakkaus, kun noita käärmeitäkin täällä vilisee, Marjatta papatti henkeä lähes lainkaan välillä vetämättä.

Onhan täällä hyvinkin yksi käärme läsnä jatkuvasti, mutta siihen tuskin kyypakkaus tehoaisi, Jartsa ajatteli. Hiljaisesti murahtaen mies nappasi kattilan ja kaivoi jostain laatikon syövereistä lusikan, joka oli aikanaan sosialisoitu neuvostoliittolaisesta ravintolasta, kun hän vanhempiensa kanssa kävivät silloisessa Leningradissa. Isän mielestä lusikka oli ollut hyvä matkamuisto. Hän alkoi syödä lihapullia suoraan kattilasta. Toisesta kaapista mies nappasi korpun, jolla hän kauhaisi kastiketta ja laittoi omasta mielestään herkullisen yhdistelmän suuhunsa.

Marjatta tuijotti hämmästyneenä Jartsan ruokailutottumuksia, mutta tällä kertaa jätti sanomatta sen, mikä päällimmäiseksi tuli mieleen. Lauri vain naurahti. Hän nousi sängyltä ja asteli ulos. Marjatta seurasi muutaman kymmenen sekunnin ajan Jartsan syömistä kiusaantuneena ja asteli sitten miehensä perään.

Pian vähäiset eväät oli nautittu. Jartsa nappasi vettä saavista ja kulautti lasillisen kurkkuunsa. Tiskipöydälle jätetyt likaiset astiat ärsyttivät miestä erityisesti. Normaali näkyhän se oli silloinkin, kun hän oli yksin mökillään, mutta nyt erona oli se, että nämä lautaset ja lasit nimenomaan symboloivat tämän herkän miehen rauhan järkkymistä. Tuolla hetkellä Jartsa oivalsi, että hänen maailmansa oli todella keikahtanut hieman.

Marjatan konetuliasemainen papatus jatkui ulkona. Mitähän sillä eukolla nyt on mielen päällä, Jartsa ajatteli ja asteli pihalle. Nainen seisoi tynnyrisaunan edessä ja vaikutti suuntaavan suustaan tulevan sanatulvan rakennelman oviaukkoon. Pian kiinteistön omistaja huomasi, että saunan piipusta alkoi tupruta savua. Mitä helvettiä, Jartsa kirosi mielessään ja tarpoi vieraitaan kohti.

Montaa askelta ei tarvinnut miehen ottaa, kun Marjatta huomasi tämän lähestyvän.

– Maistuikos ruoka? No, sehän nyt oli vain sellaista purkkiruokaa. Hätävaraa, niin kuin meillä päin sanotaan. Se tuo Lauri keksi, että voisi se pahempi olo lähteä helpommin, jos pääsisi saunomaan. Kun ei tässä ilmeisesti ihan äkkiä päästä täältä poiskaan, niin miksipä ei kylvettäisi. Tai no minä menen tietenkin yksin, mutta miehethän voitte mennä sitten kahdestaan, Marjatta selitti.

Lauri tuli saunasta ulos. Hänen käsissään oli mustia jälkiä. Ilmeisesti mies oli sotkenut itseään noella laittaessaan puita kiukaan pesään. Samoilla käsillä oli selvästi pyyhitty hikeä otsalta, mistä oli osoituksena kulmakarvojen yläpuolella vaakatasossa kulkeva musta viiru.

– Hyvinhän se syttyi. Hyvä veto. Ja onhan se sauna kyllä ihan eri juttu puulämmitteisellä kiukaalla. Sähkösaunassa ei vaan ole sitä jotain samaa, Lauri pohdiskeli.

Jartsa tuijotti hetken Lauria ja Marjattaa. Eikö nämä perkeleestä siinneet ihmispaholaiset tajua mistään mitään, mies ajatteli. Ensin tulevat kutsumatta kylään, sitten juovat viinat, syövät ruoat, tuo akka valittaa aivan kaikesta ja lopulta jumalauta häpäisevät vielä saunankin  lämmittämällä sen omin päin ilman omistajan lupaa. Jartsan korvissa alkoi kuulua kihinää, aivan kuin jokin olisi alkanut kiehua. Verisuonissa alkoi nesteet liikkua normaalia vilkkaammin ja aivosoluissa alkoi salamoida ennen näkemättömällä tavalla.

– Kuule. Tuossa saunaa lämmittäessäni tuli sellainen ajatus mieleeni, että mitäpä kuule Jartsa jos myisit tämän mökin minulle? Uskoisin, että me kyllä pääsemme hinnasta sopimukseen, Lauri ehdotti.

Marjatta oli kerrankin täysin hiljaa. Lauri oli selvästi esittänyt tarjouksensa konsultoimatta ensin asiaa puolisonsa kanssa. Naisen ilmeet vaihtelivat epätoivosta kiukkuun.

– Lauri! Mitä ihmettä sinä höpiset? Emme kai me tällaista rötisköä osta? Marjatta ennätti sanomaan. Sen jälkeen Jartsan itsehillintä romahti täysin.

Mies otti muutaman loikan halonhakkuupaikalle ja tarttui kirveeseen. Hän nosti sen päänsä päälle ja heilutteli sitä hurjasti samalla astellen hitain, mutta varmoin askelin kohti Lauria ja Marjattaa.

– Nyt saatana häivytte täältä ja äkkiä! Te perkeleet tulette tänne kuin jotkut helvetin maailman omistajat! Ryyppäsitte viinani ja söitte ruokani. Sinäkin saatanan ämmä et yhtään positiivista asiaa suustasi ole päästänyt. Ja sinä Lauri olet sellainen mulkku, että et ole ansainnut saada tällaista mökkiä itsellesi! Tämä ei jumalauta ole myytävänä. Nyt lähdette perkeleellistä juoksua täältä helvettiin ja takaisin ei ole tulemista!

Lauria ja Marjattaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Pariskunta sai jalat alleen varsin nopeasti, eivätkä he taakseen vilkaisseet, kun poistuivat alueelta.

Jonkin aikaa Jartsa seisoi saunan edessä odottaen tulisivatko yllätysvieraat vielä takaisin. Koska tuntiin mitään ei kuulunut, Jartsa päätti mennä saunaan. Hän otti sinne mukaansa viimeisen Koskenkorva–pullon. Tunteet kiehuivat vielä miehen suonissa, kun tämä riisuuntui lauteille menoa varten. Perkeleen hihhulit kuvittelivat tuosta noin vain valloittavansa ja ottavansa mökin itselleen. Tämä oli sentään hänen isänsä ja isoisänsä perintöä, eikä sitä noin vain kenelle tahansa luovuteta. Vesihöyryjen laannutellessa Jartsan mietteitä hän soi jo hymynkin itselleen. Olihan nuo parin päivän koettelemukset osittain jopa koomisiakin, mutta pahoja etikettivirheitä vieraat olivat tehneet, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.

Lauteilla löylyjä heittäessä Jartsa antoi lopulta kuitenkin yhden tunnustuksen Laurille – oli mies sentään osannut saunan lämmittää.