Erakko

Tuskassa marinoitu selkä raastoi Jessen tietoisuutta. Rinne oli ollut kostea ja kivikkoinen. Hänen aivoihinsa oli ponnistamisvaiheessa rekisteröitynyt ajatus, että loikka päättyisi todennäköisesti liukastumiseen. Siinä vaiheessa oli ollut liian myöhäistä. Pitkään onneksi Jessen ei ollut tarvinnut kiroilla, sillä toinen vaeltaja löysi hänet nopeasti. Harvasanainen mies oli esittänyt pari kysymystä, todennut tilanteen ja rakentanut oksista ja repuista vetoalustan, millä hän oli saanut vedettyä Jessen parin kilometrin päässä sijaitsevaan mökkiinsä. Vasta siellä mies oli esitellyt itsensä Artuksi.

Matka rinteestä mökille oli ollut haasteellinen. Selkä oli pahassa kunnossa. Muutoin Jesse vaikutti selvinneen ongelmitta, mitä nyt jonkin verran naarmuja ja mustelmia. Parempi kuitenkin, että pääsi katon alle turvaan, kuin että olisi jäänyt selkä juntturassa luonnon armoille. Kammettuaan Jessen sisälle Arttu oli kaivellut särkylääkkeitä.

Pikaisen tarkistuksen jälkeen kännykkä, joka Jessellä oli ollut tapaturman sattuessa kädessään, oli yhä kateissa. Järjestelmäkamera oli rikki. Muut tarvikkeet olivat säilyneet ehjinä ja tallessa.

Pari Buranaa antoi laihaa lohtua. Olisi pitänyt olla lihassalpaajia, joilla kipu hellittäisi. Tärkeintä olisi päästä nopeasti liikkumaan, että lihasjännitys laukeaisi ja olotila helpottaisi. Sirdalude olisi auttanut siihen, mutta mistäpä niitä tähän hätään olisi saanut. Jesse tiesi ennestään, että veisi noin viikon, ennen kuin pystyisi kävelemään kunnolla. Edellisen kerran yhtä paha noidannuoli oli iskenyt pari vuotta sitten, kun Jesse oli kumartunut nostamaan lattialle pudonnutta sukkaansa. Tilannetta ei helpottanut se, että hän lojui mökissä keskellä korpea, josta ihmisten ilmoille olisi useamman kymmenen kilometrin matka.

Oli vaikea tulkita, oliko virtsarakko täynnä, sillä tunne sekoittui selästä säteileviin raastaviin salamoihin. Pian Jesse kuitenkin oli varma, että painetta pitäisi päästä purkamaan. Hän yritti nousta vuoteesta, mutta kipu naulasi hänet patjaan kiinni. Hikipisarat ilmestyivät miehen otsalle. Jesse yritti kääntyä kyljelleen. Ponnistus eteni hampaita yhteen purren. Onnistumisen jälkeen hän huohotti raskaasti.

Arttu astui sisälle sylissään halkoja. Hän pudotti ne takan eteen ja riisui sen jälkeen saappaansa ja takkinsa. Mies tuijotti Jesseä.

–  Minun pitäisi päästä tarpeilleni, Jesse parahti. Arttu jatkoi tuijotustaan.

–  Kuselle, Jesse tarkensi.

Arttu asteli miehen luokse ja tarttui tätä käsivarteen.

–  Sano, kun voin nostaa. Autan ovelle.

Jesse nyökkäsi ja Arttu nosti. Selkä tuntui olevan tulessa ja vääntävän rangan väkisin kieroon. Istuma– asento oli myrkkyä, joten Jesse pyrki nousemaan seisaalleen saman tien. Arttu auttoi kainaloista. Kun Jesse yritti oikaista vartaloaan suoraksi, hänen jaloistaan lähti tunto miltei kokonaan. Valtaisa kivun aalto painoi miehen kumaraan.

–  Jos minä jakkaran avuksi, Arttu totesi ja otti vierestä puisen keittiötuolin. Jesse tarttui selkänojaan kiinni ja pysytteli sen turvin pystyssä.

–  Minä voin tämän tuolin avulla päästä vessaan. Yritän yksin. Pitäisi yrittää liikkua. Se on ainoa keino, millä tämä paranee, Jesse selitti.

Arttu tuijotti hetken Jessen vaivalloista matkaa parin metrin päässä olevalle ovelle. Kun Jesse pääsi määränpäähänsä ja lorina alkoi kuulua, Arttu lähti sytyttämään tulta takkaan. Tuolia hyväksi käyttäen Jesse vaelsi takaisin sänkyynsä.

–  Kiitos vielä kerran avustasi. Olen erittäin kiitollinen tästä kaikesta, Jesse totesi päästyään muutaman kirosanan saattelemana makuuasentoon. Arttu murahti jotain vastaukseksi.

–  Minulla oli onnea, että satuit tulemaan paikalle. Olisin jäänyt sinne rinteeseen. Tässä kunnossa en olisi päässyt sieltä elävänä pois. Ilman ravintoa, vettä ja kännykkääni. Olisin varmasti kuollut, Jesse selitti ja irvisti kivulleen.

–  Mitäs tuosta, Arttu sanoi ja lisäsin roihun alkuun puuta.

–  Ulkona on ilmeisesti melkoinen myräkkä? Jesse kysyi.

–  Onhan se. Myräkkä, Arttu vastasi.

–  Sanoit, että etsit kännykkääni, mutta sitä ei löytynyt?

–  Ei

–  Ja sinulla on oma kännykkä?

–  On.

–  Voisiko sitä vielä kokeilla? Jos saataisiin joku hakemaan minut pois?

–  Ei ole kenttää.

–  Mutta jos silti kokeilisi?

Arttu asteli lipaston luokse ja otti sen päältä puhelimensa. Mies ojensi sen Jesselle.

–  Voit yrittää. Kenttää ei ole.

Jesse otti luurin käteensä ja tarkisti näytön. Akussa oli virtaa, mutta yhteyttä operaattoriin ei ollut, aivan kuten Arttu oli todennut. Jesse näppäili numerot 112 ja painoi vihreää luuria. Laite ilmoitti, että verkkoon ei saada yhteyttä. Mies toisti muutaman kerran yrityksensä, mutta lopputulos ei siitä miksikään muuttunut. Lopulta hän laittoi kännykän sängyn vieressä olevalle yöpöydälle.

–  No, oliko verkkoa? Arttu kysyi.

–  Ei. Kerroit, ettei täällä ole naapureita lähimailla. Miten kaukana seuraava asutus on?

–  Ehkä noin kymmenen kilometriä.

–  Voisiko sieltä hakea apua?

Arttu kääntyi ja tuijotti Jesseä hetken.

–  Omistajat ovat Helsingissä. Käyvät vain kesäisin, talvilomalla ja jouluna.

–  Entä seuraava naapuri?

–  Parinkymmenen kilometrin päässä. Mutta siinä on iso suo välissä.

–  Ja sinulla ei ole kulkuvälineitä täällä?

–  On.

–  Eilenhän sinä sanoit, ettei täältä pääse kuin kävellen pois?

–  Mönkijä on rikki. Siihen pitäisi saada osia.

Jesse huokaisi. Hän tuijotti hirsiseiniä. Mökki oli sisustettu karusti. Kalusteet olivat vanhoja. Mitään ylimääräistä ei mökissä näkynyt. Jokaiselle esineelle pystyi helposti tunnistamaan selkeän käyttötarkoituksen mökkielämään sovellettuna. Koristeita tai taideaarteita ei Artun sisustukseen kuulunut. Buranat armahtivat Jesseä lopulta. Mies nukahti ja nukkui kohtalaisesti muutaman tunnin.

Kivun lisäksi Jesse tunsi ruoan tuoksun herätessään. Arttu oli tehnyt lihakeittoa. Resepti ei ollut kummoinen. Perunoita, keittojuurespussin sisältö ja purkillinen sikanautaa. Pippuria ja suolaa mies oli lisännyt vain, koska joutui tarjoamaan apetta myös Jesselle. Yleensä hän jätti ne pois, kuten myös perunat ja keittojuureksetkin. Nötköttiä saattoi syödä sellaisenaan suoraan purkista.

Keiton syönti oli haasteellista, sillä istuma– asento oli myrkkyä. Tuska oli kuitenkin vain voitettava, Jesse ajatteli. Lusikointi vihlaisi selästä aina, kun hän joutui nostamaan kättään kasvojen kohdalle.

Lopulta lautanen oli tyhjä. Jesse köpötteli tuoliin kulkuaan tukien takaisin sänkyyn.

–  Kiitos ruoasta. Oli hyvää keittoa, Jesse valehteli.

Arttu murahteli jotain vastaukseksi. Mies keräsi astiat pois pöydästä ja laittoi kahvin valmistumaan.

–  Olen pahoillani, että olen riesanasi, Jesse sanoi.

–  Tuskin nyt riesaksi, Arttu totesi.

–  Et sinä varmaan ole lomareissuasi tällaiseksi suunnitellut, Jesse naurahti.

–  En ole lomalla.

–  Sinäkö asut pysyvästi täällä? Jesse ihmetteli.

–  Niin.

–  Miksi ihmeessä olet tänne muuttanut? Jesse kysyi ja katui saman tien sanomaansa. Hän pelkäsi Artun pitävän kysymystä liian tungettelevana.

–  Missä sitä pitäisi sitten asua? Arttu ärähti ja asteli keittiösyvennyksestä takan eteen.

–  Anteeksi. En missään nimessä tarkoittanut loukata, Jesse sanoi ja tunsi pelon livahtavan ajatusten sekaan. Hän arveli, ettei pystyisi puolustautumaan, jos Arttu haluaisi jollain tapaa vahingoittaa häntä. Kukaan ei kuulisi avunhuutoja. Jesse tajusi olevansa täysin Artun armoilla.

–  Halusin muuttaa pois ihmisten ilmoilta, Arttu kertoi.

–  Oletko asunut täällä jo kauan?

–  Kymmenen vuotta.

–  Melko pitkä aika. Sinäkö asut täällä ympäri vuoden? Jesse ihmetteli.

–  Niin, Arttu vastasi ja istuutui takan edessä olevalle sohvalle. Jesse huokaisi salaa mielessään.

–  Miksi sinä tänne muutit? Ja mitä teet työksesi? Eikö täältä ole hankalaa käydä töissä?

–  Eihän minulla mitään töitä. Irtisanouduin kymmenen vuotta sitten. Muutin tänne koska halusin. Sain kaupungista tarpeekseni.

Jesse oivalsi, että Arttu vastasi ensimmäistä kertaa peräti neljällä lauseella. Ehkä jokseenkin kankean miehen mieli oli avautumassa. Tilaisuus tulisi hyödyntää.

–  Irtisanouduit. Miksi ihmeessä? Mitä töitä sinä teit?

–  Olin tehtaalla. Pikku pomo. Ei mikään häävi homma. En pystynyt enää sitoutumaan firman arvoihin.

–  Miten siinä niin kävi?

–  Turhaa niitä menneitä muistelee, Arttu tuhahti ja oli aikeissa nousta sohvalta.

–  Kuulisin mielelläni. Ymmärrän toki, jos et halua kertoa. Minähän olen täysin tuntematon, eikä sinun asiasi tietenkään minulle kuulu millään lailla. Toisaalta, jos asiat ovat sinua vaivanneet, niin ehkä saattaisi helpottaakin, jos kertoisit jollekin, Jesse yritti houkutella.

–  Ethän sinäkään ole kertonut, miksi olit siellä rinteessä. Miksi sinä ylipäänsä tulit tänne korpeen?

–  Voin minä sen kertoa, ilman muuta. Olen ammatiltani valokuvaaja. Halusin ottaa luontokuvia. Olen käynyt usein kiertelemässä Suomen luontoa ristiin rastiin. Tarkoitukseni oli kävellä Railakan laavulle, yöpyä siellä muutaman yön ja ottaa aamuhämärissä Palikon suolla kuvia linnuista. Minulle vain kävi köpelösti, kun liukastuin ja kaaduin siellä rinteessä.

–  Vai kuvia. Onko niitä oikein julkaistu jossain?

–  Onhan niitä. Eri lehdissä, ja kuvistani on tehty kirjakin.

–  Vai oikein kirja. Olet varmaan melko kuuluisa?

–  No en minä mikään julkkis ole, Jesse naurahti. – Kaipa minut tunnetaan valokuvaajien keskuudessa, ehkä media–alalla jollain tasolla, mutta tuskin niin sanottu suuri yleisö nimeäni tuntee. Mutta kerro lisää siitä työpaikastasi. Miksi sinä siis irtisanouduit?

–  Tein hommani liian hyvin.

–  Liian hyvin? Nyt en ihan ymmärtänyt.

Arttu nousi ylös ja asteli keittokomeron kaapille. Hän otti viskipullon ja palasi. Mies siirsi Jessen tukena käyttämän tuolin pöydän korvikkeeksi sohvan ja sängyn väliin. Lasit ja pullon Arttu laski tuolille. Hän kaatoi reilut kaksi sormellista molempiin laseihin ja ojensi toisen Jesselle.

–  No jos tässä kerran oikein tarinoimaan aletaan, niin tehdään se sitten kunnolla.

–  En tiedä pitäisikö minun ottaa, kun tuo selkä on niin kipeä ja olen sitä särkylääkettäkin ottanut.

–  Ei särkylääkkeisiin kuole. Buranaa se vain on. Tämä helpottaa kipuunkin, Arttu tokaisi.

Jesse otti lasin ja maistoi. Arttu tyhjäsi omansa yhdellä huikalla ja kaatoi lisää.

–  Olin tehtaalla esimiehenä ryhmälle, jonka vastuulla oli kehittää tehokkaampia prosesseja ja koneita valmistuslinjalle. Tiimi oli pirun kova. Suurin osa oli hyviä miehiä, mutta oli siinä pari vittumaistakin kaveria. Niille ei mikään ollut hyvä. Ei niin sanotusti henkilökemiat kohdanneet. Ne oli aina lähtökohtaisesti sitä mieltä, että esimiehet ovat mulkkuja ja työnantaja tahtoo aina työntekijöille jotain pahaa.

–  Hankalia alaisia? Jesse ehdotti.

–  Nimenomaan. Hommat kuitenkin hoitui perkeleen hyvin. Tavoitteet saavutettiin ja tiimi niitti mainetta. Minuakin kehuttiin kovasti. Ja palkittiinkin. Sain jopa firman osakkeita. Kaikki vaikutti tosi hyvältä. Todellisuudessa minä vihasin hommaani.

–  Miksi ihmeessä?

–  En koskaan halunnut sitä roolia. Minut laitettiin siihen väkisin.

–  Väkisin. Mutta ei kai ketään voi pakottaa tekemään sellaista mitä ei halua? Jesse ihmetteli.

–  Missä paratiisissa sinä kuvittelet meidän elävän? Totuus on kuule semmoinen, että jos et halua saada hankalan miehen mainetta ja lappua kouraan, kun tulee seuraavat YT– neuvottelut, niin on parasta tehdä kiltisti vain mitä firma ja pomot määrää, Arttu saarnasi.

–  Ei kai se nyt ihan noin karua ole?

–  Missä pumpulissa sinä olet kasvanut? Oletko ollut oikeissa töissä koskaan?

Jesse pelästyi Artun suuttuvan. Hän ei halunnut missään nimessä ärsyttää koko ajan enemmän humaltuvaa pelastajaansa. Eihän Jesse voinut tietää miten arvaamattoman samoilijan loukkuun hän oli joutunut.

–  Varmaankaan en. Olen tehnyt toimittajan töitä, kunnes siirryin pelkästään valokuvaajaksi. Tehdasympäristöstä minulla ei ole mitään kokemusta.

–  Niin arvelinkin. Totuus on kuitenkin se, että aika moni työnantaja on melko tyly eikä juurikaan halua työntekijän parasta kuin vain silloin, kun siitä on etua firmalle itselleen.

Jesse oivalsi, että Arttu kuulosti täsmälleen samalta kuin millainen miehen aiemmin kuvailema hankala alainenkin oli, mutta päätti olla kommentoimatta havainnostaan yhtään mitään.

–  Eli sinä siis jouduit esimieheksi vastoin tahtoasi?

–  Juuri niin. Edellinen rooli, missä olin, lakkasi olemasta organisaatiomuutosten vuoksi. Sitten tuotantopäällikkö kutsui luokseen ja kertoi, että halusi minut kehitysryhmän vetäjäksi. Tajusin pian, ettei minulla ollut vaihtoehtoja. Homma oli otettava vastaan ja sillä hyvä.

–  Sanoitko, ettet ollut kiinnostunut? Jesse kysyi.

–  En uskaltanut. Jos olisin kieltäytynyt, olisin saanut todennäköisesti jonkun vielä paskemman homman. Sillä siis mentiin.

–  Mutta kerroit, että sinua sitten myöhemmin kehuttiin ja palkittiin. Eli ei kai se homma niin paha ollut sitten kuitenkaan? Tarkoitan, että tuskin olisit niin hyvin menestynyt, jos olisit pelkästään vain vihannut työtäsi.

–  Oma työmoraalini on aina ollut korkea ja tinkimätön. Vaikka olisi miten paska duuni, niin se hoidetaan kunnialla, aina. Se on niitä harvoja isä–vainaan oppeja, mitä olen elämässäni noudattanut, Arttu uhosi ja joi lasinsa jälleen tyhjäksi. Viskiä hän kaatoi uudelleen molempiin laseihin. Jesse hieman nyrpisti, koska ei olisi halunnut juoda enempää, mutta totesi ettei hänellä tainnut vaihtoehtoja olla.

–  Niin, eihän se pidemmän päälle itselle ole hyvä, jos työnsä hoitaa huonosti. Siinä käy aika äkkiä kehnosti, Jesse peesasi ja siemaisi viskiään.

–  Juuri niin. No, tein siis työtä mistä en pitänyt, mutta menestyimme hyvin siitä huolimatta. Sitten tuli eräs uudistushanke, mikä ei itse asiassa kuulunut minun ryhmäni vastuualueelle, mutta koska olin hoitanut työni niin pirun hyvin, minut laitettiin vetämään sitä perkeleen projektia.

–  Oletan, että sinä et pitänyt siitä? Jesse varmisteli.

–  No en helvetissä. Jouduin tekemään kahden ihmisen työt. Elämäni alkoi mennä vauhdilla alamäkeen. Olin nimittäin tuolloin lisäksi myös naimisissa.

–  Eli tilanne kotonakin alkoi mennä huonoksi? Jesse kysyi.

–  Juuri niin., Arttu vastasi. Mies nousi seisaalleen ja käveli lipaston luokse. Hän nappasi tupakkapussin ja piippunsa. Pian Aroman tuoksu levisi mökkiin savun mukana.

–  Sekö sitten johti eroon? Jesse arvasi.

–  Kai siihen muitakin syitä oli, mutta kyllähän se työtilanne kovasti joudutti asiaa. Jouduin tekemään pitkiä päiviä jatkuvasti. Välillä piti olla viikonloppuisinkin töissä. Kotoa käsin piti iltaisella olla puhelimitse palavereissa tai naputella läppärillä raportteja ja ties mitä muuta.

–  Vaimoko ei sitä sulattanut?

–  Ei tietenkään. Ymmärtäähän sen. Alkoi mennä moni asia pahasti pieleen. Jäi lasten joulujuhlat tai perheen matka anoppilaan sivuun sen perkeleen raatamisen vuoksi. Minähän olin kai se suurin syypää.

–  Miten niin sinä?

–  En älynnyt tehdä ajoissa mitään. Kyllähän minä parin vuoden ajan valitin pomolleni, etten minä kestä sitä työkuormaa, ja että työn tekeminen kahden roolin loukussa oli minulle aivan liikaa. Pomo lupaili kovasti auttaa asiassa, mutta aidosti mitään konkreettista ei tapahtunut. Minä yritin pärjätä. Olin liian tunnollinen.

–  Millä tavalla tilanne sitten lopulta ratkesi?

–  No, ensin vaimo jätti. Eräänä päivänä, kun tulin myöhään illalla töistä kotiin, kaapeista oli hävinnyt vaimon ja lasten tavarat. Keittiön pöydältä löytyi kirje. Sen jälkeen en ole vaimoani enää nähnyt. Hän hoiti kaikki eroon liittyvät asiat lakimiehen ja veljiensä kautta. Muuttivat vaimo kotipaikkakunnalle muutaman sadan kilometrin päähän.

Arttu oli hetken hiljaa ja tuijotti liekkien loimuja. Hän kumosi jälleen lasin tyhjäksi ja täytti sen. Jesse pohti miten pitkään hiljaisuutta oli ylläpidettävä – milloin oli soveliasta esittää seuraava kysymys.

–  Kuulostaa varsin ikävältä.

–  Paskat siitä akasta, mutta lapsia minulla oli ikävä. No, ovat ne joskus käyneet nyt, kun ovat isompia.

–  Täällä korvessako?

–  Niin. Vaikka ei tänne kovin helppoa ole tulla. Kai se osoittaa, että jollain tasolla isäukostansa pitävät, kun jaksavat tarpoa tuolla mättäiden seassa, Arttu naurahti. – Onko sinulla perhettä?

Jesse hätkähti kysymystä.

–  Ei ole. Ei ole vaimoa eikä lapsia.

–  Eikö naiset kiinnosta?

Jesse hätkähti uudelleen.

–  Ei se siitä johdu. Tarkoitan, että kyllä naiset toki kiinnostaa, mutta ei kai vain ole osunut sitä oikeaa kohdalle.

–  No, sinä olet vielä nuori mies. Kyllä se joskus kohdalle osuu. Mutta sitten kun osuu, niin pidä siitä naisesta hyvää huolta. Älä uhraa häntä työllesi tai muillekaan haihatuksille.

–  En tietenkään, Jesse sanoi arvellen kuulostaneen kornilta. Hän tyhjäsi lasinsa. Arttu täytti sen nopeasti.

–  Kun jäin yksin, niin hommat alkoi mennä entistä huonompaan suuntaan. Helpotusta työkuormaan ei tullut, päinvastoin. Tuli YT– kierros ja porukkaa pistettiin pihalle. Minun tiimistä osa sai kenkää, mutta työn määrä ei kadonnut minnekään. Minusta alkoi tuntua, että muserrun kaiken sen taakan alle.

–  Haitko lainkaan apua mistään?

–  Tarkoitatko lääkäreitä?

–  Esimerkiksi.

–  Mitä apua niistä olisi ollut? Olisivat vain määränneet masennuslääkkeitä, antaneet sairauslomaa ja patistaneet psykologin juttusille. Ei niistä apua olisi ollut niiden ongelmien ratkaisemiseen. Ei ne olisi tuoneet perhettäni takaisin tai vähentäneet työkuormaani.

–  Mutta kai pomosi olisi pitänyt lääkärin määräyksestä vähentää töitäsi? Jesse ihmetteli.

–  Ei lääkäri sellaisia voi määrätä. Eikä se minun pomoni olisi ymmärtänyt sellaista tilannetta. Hän olisi tulkinnut sen heikkoudeksi ja olisi todennäköisesti hommannut jollain tapaa potkut.

–  Mutta kai hän olisi ymmärtänyt, että olisi menettänyt hyvän työntekijän? Sinähän kerroit, että koska sinua pidettiin niin hyvänä osaajana, sinut laitettiin siihen uuteen hankkeeseen.

–  Niin, ehkä. Pomoni päätavoite oli vain pitää minut kiinni niissä projekteissa, koska olin niin hyvä ja tunnollinen hoitamaan hommani. Hän ei halunnut päästää minua pois. Sain sen selville, kun kuulin, että eräs toinen päällikkö oli halunnut ottaa minut tiimiinsä avoinna olevaan paikkaan. Minun pomoni oli sanonut, että ei onnistu.

–  Mutta miksi se toinen päällikkö sitä sinun pomoltasi kysyi? Eikö hänen olisi pitänyt kysyä sitä sinulta? Jesse hämmästeli.

–  Nimenomaan. Molemmat toimivat päin persettä siinä tilanteessa. Voit kuvitella, että minua vitutti suunnattomasti. Mutta tilanne muuttui edelleen huonompaan suuntaan. Päätin lopulta hakea muihin tehtäviin firman sisällä. Yksi kiinnostava paikka aukesi ja hain sitä. Pahaksi onnekseni oma pomoni hoiti sen paikan rekrytointihaastattelun.

–  Eli sinulla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta?

–  Ei sitten niin mitään. Pomoni kyseenalaisti mahdollisuuteni työskennellä kyseisessä tehtävässä, koska minulla oli jaksamishaasteita. Nehän perkele johtui nimenomaan siitä, että pomoni itse oli kaatanut niskaani kahden miehen työt, eikä tehnyt elettäkään korjatakseen tilannetta, Arttu raivosi ja joi tällä kertaa suoraan pullon suusta kohtuullisen kulauksen.

Jesse alkoi tuntea humalan hiipineen tajuntaan. Tilanteen luovuttaminen ryyppäämisen jatkamiselle oli enää ajan kysymys.

–  Mitä sinä sitten teit?

–  Sen mitä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Irtisanoin itseni.

–  Noin vain?

–  Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Minä tiesin, etten pääsisi siitä paskasta muuten eroon. Tokihan minä olin hakenut töitä muistakin firmoista, mutta en päässyt edes haastatteluihin. En kuitenkaan voinut jatkaakaan tehtaalla. Minun oli päästävä pois. En keksinyt mitään muutakaan. Olisin varmaan tehnyt itsemurhan tai ryypännyt itseni hengiltä, jos olisin pidempään yrittänyt sinnitellä.

Jesse kaatoi itse pullosta lasinsa täyteen. Arttu lisäsi puita takkaan.

–  Mutta miten sinä ajattelit pärjääväsi taloudellisesti? Ja miten sinä olet kaikki nämä vuodet pystynyt elämään ilman työtä? Tarkoitan, että eihän työttömyyskorvauksilla kukaan pysty elämään, eihän ne rahat riitä mihinkään? Jesse uteli, mutta huolestui saman tien ylittäneensä soveliaan uteliaisuuden rajat. – Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut kysellä liikoja. Eihän sinun raha–asiat minulle kuulu.

–  Mitäs tuosta. Ei tuo nyt mikään valtion salaisuuskaan ole. Minulle jäi asunto erossa. Myin sen pois. Lisäksi minulla oli niitä firman osakkeita ja myin nekin. Tätä metsää minulla oli ennestään ja mökki. Sain nämä isäukoltani aikanaan perinnöksi. Päätin muuttaa tänne. Aluksi ajatukseni oli tulla pois ihmisten ilmoilta, saada olla rauhassa ja miettiä, mitä minun pitäisi tehdä elämälläni. Ensimmäisten kuukausien aikana tosissani pohdin ja suunnittelin, mitä töitä tekisin seuraavaksi. Hakisinko jonnekin töihin, yrittäisinkö kouluttautua uuteen ammattiin vai ehkä jotain muuta?

–  Ilmeisesti se jokin muu sitten voitti? Jesse arvasi.

–  Kyllä. Minulla oli kohtuullisesti rahaa tililläni, joten päätin sijoittaa osakkeisiin. Onnistuin siinä. En ole koskaan saanut mitään isoja voittoja, mutta sen verran, että pystyn elättämään itseni täällä korvessa.

–  Miksi et ole koskaan palannut täältä? Olisithan sinä voinut silti kaupungissa edelleen asua?

–  Kai minä petyin ihmisiin. Ja petyin itseeni. Alussa olin todella vihainen kaikille. En luottanut toisiin ihmisiin. Olin kokenut karvaita pettymyksiä töissä ja muuallakin. Vihasin itseäni. Hävitin mökistäni kaikki peilit, koska en halunnut tuijottaa itseäni.

–  Miksi olit niin vihainen itsellesi? Ethän sinä ollut tehnyt mitään väärin? Pomosihan se idiootti oli? Jesse kysyi.

–  Minä laiminlöin perheeni. Sitä kadun edelleen.

–  Etkö yrittänyt saada perhettäsi takaisin? Tarkoitan sen jälkeen, kun irtisanouduit töistä?

–  Yritin, mutta vaimoni oli jo siinä vaiheessa löytänyt uuden miehen. Se itse asiassa katkeroitti minua vielä lisää.

–  Ymmärrän.

–  Ymmärrätkö todella? Et ole ollut tehtaalla töissä eikä sinulla ole perhettä. Miten sinä voisit ymmärtää? Miten voit väittää ymmärtäväsi, jos et ole kokenut sitä mitä minä olen? Arttu ärähti ja korotti ääntään.

Jesse hätkähti. Hän tajusi loukanneensa pelastajaansa.

–  Olen pahoillani. En tarkoittanut missään nimessä loukata. En tietenkään pysty ymmärtämään sitä, mitä olet kokenut, mutta ymmärrän, että sinulla on ollut hyvä syy katkeroitua ja olla vihainen.

–  Mitäs tuosta. Mutta silloin vihasin kaikkia. Halusin eroon ihmisistä. Täällä mökillä luonnon keskellä sain olla rauhassa. Kukaan ei kaivannut minua. Ei ollut ketään, jonka olisi tarvinnut pettää minua. Ei ollut ketään, jolle olisin voinut tuottaa pettymyksen, Arttu jatkoi ja sytytti uuden pesällisen piippuunsa. Hän imi muutaman kerran ja jatkoi. – Vuosien aikana vihani laantui, mutta aloin pitää mökistäni ja ympäristöstäni missä asuin yhä enemmän. Tämä luonto sai koukutettua minut. Se hyväksyi minut, eikä luonto ole milloinkaan pettänyt minua. Se toimii aina samojen pelisääntöjen mukaan. Jos asiat menee täällä pieleen, voin vain todeta, että se johtuu todennäköisimmin pelkästään minusta itsestäni. Itseni kanssa olen päässyt sopuun jo aikoja sitten.

–  Olet sinä melkoinen kaveri, Jesse naurahti. – Ei välttämättä kyllä kovin moni olisi lähtenyt noin vain korpeen asumaan.

–  Ihmiset ovat niin mukavuudenhaluisia. Täällä sitä kuitenkin minun sieluni lepää. Nautin suunnattomasti elämästäni täällä. Kyllä minä joskus käyn kaupungissakin. Pitää ostaa kaikenlaisia tarvikkeita välillä. Ruoan saan metsästämällä ja kalastamalla, sieniä ja marjoja poimimalla. On minulla tuolla oma perunamaakin. Mutta jotain asioita ei saa kuin kaupungista, Arttu naurahti ja joi viskiä pullon suusta.

Miehet joivat yömyöhään asti. Jesse totesi seuraavana aamuna selkäänsä kirotessaan, ettei alkoholi noidannuoleen kovin hyvää lääkettä ollut. Kohmelo kummitteli kummankin mökkiläisen aivoituksissa pitkälle iltapäivään.

Viiden päivän kuluttua Jesse oli valmis palaamaan takaisin kirkolle ja sieltä edelleen kotiinsa. Arttu oli kolmantena päivänä tarponut parinkymmenen kilometrin päässä olevan naapurinsa luokse ja tuonut mönkijäänsä tarvittavat osat. Korjaaminen oli onnistunut käden käänteessä.

Noiden viiden päivän aikana Arttu ja Jesse eivät enää palanneet puheissaan siihen, mitä Arttu oli menneisyydestään kertonut. Miesten välille oli syntynyt jonkinlainen sanomaton, itsestään syntynyt kunnioitus.

Jesse oli kuntouttanut parhaansa mukaan selkäänsä ja Arttu pitänyt taloudesta huolta, joskaan miksikään mökin hengettäreksi Jesse ei välttämättä pelastajaansa olisi kutsunut. Päivät olivat sujuneet moitteettomasti ja miehet olivat keskustelleet pääasiassa valokuvaamisesta, luonnosta, autoista ja tietenkin naisista. Alkoholia he eivät olleet uskaltaneet enempää nauttia.

Mönkijän kyydissä Jessen selkää vihloi ja kivisti, mutta mies kuitenkin kesti matkan kirkolle. Reilun tunnin ajomatka oli ollut haaste, mutta voitettavissa. Jessen auto oli edelleen parkissa motellin edessä, mihin hän oli sen viikkoa aiemmin jättänyt.

Saatuaan reppunsa mönkijän tarakalta Jesse asteli Artun viereen, joka istui menopelinsä penkillä.

–  Kiitokset vielä kerran Arttu. Olen henkeni sinulle velkaa, Jesse totesi.

–  Tuskinpa sentään, Arttu naurahti.

–  No, jos joskus tulet kaupunkiin, niin tulehan käymään. Sinulla on aina vieraspeti valmiina luonani, Jesse jatkoi.

–  Jaa. No katsotaan onko tässä tarvetta kaupunkiin. Ehkä sitten joskus.

–  Toivotan sinulle kaikkea hyvää tulevaisuudessa. Ehkä me tapaamme vielä, Jesse totesi.

–  Mistä sen tietää, miten tämän maailman kohtalot meitä johdattaa, Arttu tokaisi ja käynnisti mönkijän.

Jesse katsoi miten mies loittoni maantietä pitkin. Hän mietti, miten kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Artun elämä tuntui olevan nykyisellään tasapainossa. Kävellessään motellin ovesta sisään Jessen mielessä alkoi salakavalasti pyöriä ajatuksia siitä, millaisen mökin hän laittaisi keskelle korpea.