Merkkipäivä

Kalle oli iäkäs mies. Hän oli ollut jo useita vuosia eläkkeellä. Tulot eivät olleet suuren suuria, mutta riittävästi tullakseen kohtuullisesti toimeen. Hän pystyi hoitamaan vuokransa ja ostamaan ruokaa sekä sai maksettua laskunsa. Tämän kaiken jälkeen hänelle jäi vielä hieman säästöönkin.

Kallella ei ollut mitään erityisempiä säästötavoitteita. Hänellä oli jo kaikkea mitä tarvitsi. Matkustelusta hän ei ollut enää kiinnostunut eikä ollut jälkeläisiäkään, joille olisi saattanut jättää perintöä. Hän oli yksin.

Vaimo oli kuollut jo muutama vuosi sitten yli kuudenkymmenen yhdessä elettyjen ihanien vuosien jälkeen. Rakkaan puolison kuolema oli ollut raskas isku ja hän yhä ikävöi vaimoaan. Kalle saattoi joskus nukkumaan mennessään jutella hänelle, ikään kuin nainen olisi vielä vieressä yhteisessä parivuoteessa.

Tänään oli Kallelle tärkeä päivä, jota hän oli valmistellut jo hyvissä ajoin etukäteen. Kyseessä oli eräänlainen juhlapäivä. Tärkeä osa juhlaa oli syödä hyvin. Kalle oli ostanut aamiaiseksi erityisen maukkaita sämpylöitä. Niitä sai vain tietystä konditoriasta. Sinne oli pitkä matka eivätkä jalat enää kestäneet sellaisia patikkareissuja. Hän oli mennyt taksilla. Samalla ajomatkalla he olivat pysähtyneet herkkupuotiin, josta mies oli ostanut erinomaista yrteillä maustettua leikettä sämpylänsä väliin. Lähikaupasta oli löytynyt loput tarvikkeet niin aamiaiselle kuin päivällistäkin varten. Aamuksi Kalle oli ostanut paketillisen Presidentti–kahvia. Se sopi poikkeuksellisen hyvin juuri tähän päivään.

Päivällisenkin hän oli suunnitellut huolellisesti. Kallen suurta herkkua oli naudan sisäfile. Hän oli ostanut lihatiskiltä yhden pihvin ja lisäksi ainekset aurajuustokastikkeelle ja perunamuusille. Jälkimmäistä varten hän oli ottanut ostoskoriinsa aitoa voita.

Jälkiruoaksi hän oli valinnut konditoriasta Sacher–leivoksen kahvin kanssa nautittavaksi. Olihan hänellä myös konjakkia, mutta sitä saattoi nauttia vain lasillisen. Sitä paitsi ei olisi ollut lainkaan sopivaa humaltua liikaa. Iltapäivän juhlahetkeä ei sopinut pilata sellaisella.

Kalle valmisti aamiaisensa tunnollisen tarkasti joka päivä kello seitsemän. Hän oli aikanaan työskennellyt armeijassa upseerina. Puolustusvoimien palveluksesta hän oli päässyt eläkkeelle viisikymmentävuotiaana, minkä jälkeen hän oli entisen työkaverinsa kanssa perustanut vartiointiyrityksen, joka oli menestynyt kohtalaisesti. Lopulta seitsemänkymmentävuotiaana hän jätti työelämän kokonaan ja siirtyi täyspäiväiseksi eläkeläiseksi. Kallen minuuttiaikataulut juonsivat juurensa armeija–ajoista ja tiukkaan kurinalaiseen rytmiin tottuneesta elämäntavasta.

Aamiaisestaan Kalle nautti täysin siemauksin. Presidentti–kahvi maistui erinomaiselta ja sämpylä oli juuri niin herkullinen kuin hän oli muistanutkin sen olevan. Hänen teki mieli syödä toinenkin, mutta pystyi vastustamaan kiusausta. Toista ei sopinut ottaa, koska piti pystyä nauttimaan vielä päivällisestäkin. Kalle ei voinut syödä enää sellaisia määriä kuin joskus nuorempana. Ikä ja terveys asettivat omat esteensä. Eikä hänen yleensä tehnyt mieli syödäkään kovin paljoa, mutta tämä aamu oli tosin poikkeus. Ehkä osasyynä oli se, että tavallisesti Kalle söi kaurapuuroa aamuisin ja oli alkanut jo aika tavalla kyllästyä siihen.

Aamiaisen jälkeen Kalle asteli olohuoneeseensa ja istuutui nojatuoliin lukemaan päivän lehteä. Hän luki aina ensimmäiseksi kuolinilmoitukset. Niistä hän löysi surukseen entisen työtoverinsa ja edesmenneen vaimonsa pikkuserkun nimet. Kalle ajatteli lähettävänsä adressin työtoverinsa omaisille, mutta vaimon sukulaisille ei olisi niin väliksi.

Seuraavaksi hän luki yleisönosaston kirjoitukset. Hän nautti niiden lukemisesta, koska niissä oli usein melko huvittaviakin kommentteja. Osa oli hauskoja tarkoituksella ja osa tahattomasti. Jälkimmäisistä Kalle piti erityisen paljon.

Kolmas vaihe lehdenluvussa oli uutiset. Ulkomaat eivät enää kiinnostaneet. Kotimaata koskevista hän luki ainoastaan kotipaikkakuntaansa koskevat artikkelit. Useimmiten ne eivät olleet kovin mielenkiintoisia. Uutisten lukemisen jälkeen hän taitteli lehden ja asetteli sen nojatuolin vieressä olevaan lehtikoriin.

Pienen ajatustauon jälkeen Kalle meni makuuhuoneeseensa tarkistamaan vaatteensa iltapäivän erityistilaisuutta varten. Hän otti parhaimman pukunsa ja tarkisti, ettei siinä ollut tahroja ja eikä ryppyjä. Housut olivat hyvin prässätyt ja puhtaat. Takki oli puhdas ja siisti.

Puvun jälkeen hän tarkisti pukupaitansa, jotka olivat värien mukaisessa järjestyksessä. Hän otti muutaman ja vertaili, mikä olisi paras mustan puvun kanssa. Solmiot hän asetteli sänkynsä päälle. Tarkoituksena oli päättää tilaisuuteen sopiva yhdistelmä. Kalle päätyi valkoiseen kauluspaitaan ja solmioon, jossa oli sekä tumman– että vaaleansinisiä raitoja. Hänen mielestään kokonaisuus oli erityisen juhlava.

Lopuksi vuorossa oli jalkineet. Kallella oli vain yhdet pukukengät, joten valinta oli siinä mielessä helppo. Ne olivat hieman pölyttyneet ja likaiset. Hän puhdisti ne, jonka jälkeen kiillotti niitä armeijasta saamallaan kenkävahalla.

Kun asusteet olivat valmiit, hän avasi makuuhuoneessa olevan lipastonsa ylimmän laatikon ja otti sieltä rasian. Sen sisällä oli kokoelma erilaisia mitaleja ja arvomerkkejä, joita Kalle oli saanut työstään armeijassa. Hän ei ollut käyttänyt niitä hetkeen, mutta nyt hän otti ne sieltä yksitellen ja puhdisteli niitä rievulla, jonka oli napannut keittiön siivouskomerosta mukaansa.

Kallen vaimo ei ollut pitänyt mitaleista ja arvomerkeistä. Hän oli ollut sitä mieltä, että ne olivat lapsellisia. Mies oli toteuttanut vaimonsa toivetta, eikä ollut pitänyt niitä. Vaivoin hän oli onnistunut salaamaan pettymyksensä tekemästään myönnytyksestä, sillä mies oli ylpeä saamistaan merkeistä. Rakkaus oli kuitenkin painanut vaakakupissa enemmän. Erityisen arvokkaina pitäminään päivinä Kalle oli kuitenkin laittanut mitalit rintaansa vaimon vastusteluista huolimatta. Tänään olisi sellainen juhlapäivä.

Puuhasteltuaan aikansa vaatteiden, kenkien ja mitalien parissa, Kalle totesi, että hänen oli aika ottaa päivänokoset. Hän nukkui pari tuntia ja olisi kenties nukkunut pidempäänkin, mutta kello herätti ajoissa.

 

Kalle meni keittiöön ja alkoi valmistaa päivällistään. Kello ei tuossa vaiheessa ollut kuin vasta kahden tienoilla, mutta hänelle se oli jo päivällisaikaa. Hän meni yleensä jo joskus kuuden tai seitsemän aikaan nukkumaan. Hän oli sen verran vanha, ettei enää jaksanut kovin paljoa olla hereillä vuorokaudesta, joten oli suunniteltava tarkkaan mitä tekisi, milloin ja minä päivänä.

Maittava päivällinen valmistui ongelmitta. Hän nautti ruoastaan. Annos oli hieman liian suuri eikä hän jaksanut syödä kaikkea. Kalle laittoi ruokailuvälineensä, lautasen ja juomalasinsa tiskipöydälle ja asteli jälleen olohuoneeseen nojatuoliin istumaan.

Hän avasi radion ja kuunteli musiikkia sekä uutislähetyksiä. Levättyään jonkin aikaa, Kalle alkoi valmistautua suureen juhlatilaisuuteen.

Makuuhuoneessa mies vaihtoi puvun ylleen sekä asetteli arvomerkkinsä ja mitalinsa takin rinnukseen kiinni. Vilkaistuaan itseään eteisen peilistä hän totesi vanhan sanonnan pitävän paikkansa – vaatteet tekevät miehen. Hän puki ylleen vanhan villakangastakkinsa ja etsi nahkasormikkaat sekä karvalakin.

Juuri poistuessaan asunnostaan, hän huomasi unohtaneensa tärkeimmän. Lappu. Hänenhän piti ottaa lappu mukaan. Kalle palasi olohuoneeseen ja availi lipaston laatikoita etsien. Paperia ei tuntunut löytyvän mistään. Hän muisteli, mihin ihmeeseen oli sen laittanut. Lopulta tieto palautui mieleen. Lappu oli makuuhuoneen lipaston laatikossa. Kalle asteli makuuhuoneeseen ja löysi etsimänsä.

Tämän matkan hän oli päättänyt kävellä. Tällä kertaa ei ajettaisi taksilla. Paikan päälle ei onneksi ollut kuin reilu kilometri. Sen jaksaisi tarpoa ja olihan hän ottanut kävelykeppinsä mukaan tueksi ja turvaksi.

Hänen kulkunsa johti kohti läheistä koulurakennusta. Kalle oli käynyt samaa opinahjoa aikanaan. Tosin hänen lapsuudessaan nykyisen talon tilalla oli ollut puinen koulu, joka oli joskus seitsemänkymmentäluvulla purettu pois uuden tieltä. Nykyinen oli ruma betoninen vaaleanruskeaksi rapattu laitos, mistä syystä Kalle ei lainkaan ihmetellyt, jos ei nykyajan lapsia koulunkäynti tahtonut kiinnostaa.

Koulu vaikutti hiljaiselta. Kalle ihmetteli tätä, koska oli kuitenkin kyse niinkin suuresta juhlapäivästä. Hän astui ovesta sisään ja seurasi opastekylttejä. Lopulta hän löysi sokkeloisesta rakennuksesta liikuntasalin.

Kalle esitti lipaston laatikosta löytämänsä lapun sekä passinsa miehelle, joka istui pulpetin takana. Virkailija varmisti henkilöllisyyden ja tarkisti, että nimi löytyi listasta. Tämän jälkeen hän viivasi nimen yli ja vieressä istuva nuori nainen antoi Kallelle uuden lapun.

Ylpeys kohosi Kallen mieleen. Hän piteli saamaansa lappua kädessään kuin se olisi maailman arvokkain paperi. Mies asteli kohti koppia. Siellä hän otti puvun taskusta kotelon, avasi sen ja asetteli silmälasit päähänsä. Kallen kädet vapisivat, sillä häntä jännitti niin paljon. Olihan hän tehnyt tämän monesti aiemminkin elämänsä aikana, mutta aina tilaisuus oli yhtä juhlava ja arvokas. Tuntui suurenmoiselta, että hänen mielipiteellään oli merkitys.

Kalle merkitsi vapisevalla käsialallaan numeron lappuun ja taitteli sen. Hän otti lasit silmiltään, laittoi ne takaisin koteloon ja kotelon povitaskuun. Mies astui kopista ja vei lapun toimitsijalle, joka leimasi sen. Tämän jälkeen seurasi kaikkein upein ja vavisuttavin vaihe. Äänestyslappu pudotettiin vaaliuurnaan. Kyynel kohosi Kallen silmäkulmaan. Hän oli liikuttunut. Hän oli kertonut mielipiteensä.