Tossut mättäällä

Sirkka, jos kuka, suorastaan jumaloi luontoa. Siksi ei ollut lainkaan epätavallista, että hän oli lähtenyt jälleen kerran viikonloppuna metsään vaeltamaan. Vapaassa luonnossa liikkuminen rauhoitti niin monin eri tavoin Sirkkaa, jonka toinen intohimo oli dekkarit, joita hän ahmi joko kirjoina tai televisiosarjoina pääasiassa arki-iltaisin. Saattoi hän joskus metsän keskellä jonkin länsinaapurin rallin luikauttaa, kun sille päälle sattui. Kolmas intohimo oli ruotsalaiset Allsång-lauluillat.

   Se ehkä oli Sirkan elämässä aavistuksen paradoksaalista, että luontoihmisenä hän oli kuitenkin päätynyt työhön, missä joutui pääasiassa istumaan konttorissa tuijottaen tietokoneen monitoria seitsemän ja puoli tuntia päivässä, joskaan ei koskaan minuuttiakaan pidempään. Miksi en koskaan opiskellut mitään luontoalaa, Sirkka oli usein itsekseen harmitellut. Hän oli usein harkinnut alan vaihtoa ja todennäköisesti hän sen tulisi vielä tekemään.

   Tällä kertaa Sirkka oli mielensä puhdistukseen valinnut Puolangan vaaramaisemat. Oulusta sinne ajoi noin puolessatoista tunnissa, ehkä kahdessa, riippuen vallitsevasta ilmastosta ja teillä lonnivien porojen määrästä. Alueella oli useitakin kävely- ja vaellusreittejä, mutta Sirkka ei halunnut käyttää niitä. Periaatteen naisena hän halusi kulkea aina mieluiten mahdollisimman koskemattomassa luonnossa, jossa ei juurikaan muita homo sapiens heimon edustajia olisi läsnä.

   Sirkka oli tarkkaan tutkinut karttaa etukäteen ja keksinyt alueen, joka todennäköisesti ei olisi juurikaan toisten ihmisten käytössä. Puolangalla tuskin oli aluetta mihin ei ihmisjalka olisi joskus tallannut ja jättänyt jonkinlaista hiilijalanjälkeä, mutta ei siellä sentään valtoimenaan kansaa vaeltanut. Nyt Sirkan bongaama alue oli selkeästi kohtalaisen kaukana yleisistä reiteistä ja vaikea kulkuisessa maastossa, joten se vaikutti turvalliselta vaihtoehdolta.

   Reilun tunnin kuljettuaan luonnossa Sirkka sattumalta havaitsi etäämmällä jotain sinertävää. Se vaikutti sangen omituiselta. Luonnossa ei kovin paljon ole kirkkaan sinistä, ainakaan Suomessa. Toki syksy oli jo värjännyt puiden lehdet mitä moninaisimmin värein, mutta ei sentään siniseksi mitään. Koska väri oli niin poikkeuksellinen, Sirkka päätti käydä kurkistamassa, mistä mahtoi olla kyse.

   Noin sadan metrin matkan kuljettuaan nainen saapui pienen mättään luokse, jonka päällä lojui rantasandaalit. Ne olivat siniset ja niissä oli amerikkalaisen avaruusjärjestön Nasan logot. Sirkka katseli ympärilleen ja yritti hahmottaa, näkyisikö missään lähistöllä muita ihmisiä tai vaikkapa telttaa, ehkä leirinuotio. Mitään sellaista ei kuitenkaan piirtynyt tämän hämmästyneen naisen näkökenttään. Hän varmuuden vuoksi loi katseen myös yläilmoihin, vaikkakaan Sirkka ei uskonut, että jalkineiden omistaja olisi Nasan logosta huolimatta missään ylemmissä sfääreissä.

   Onpa omituista, Sirkka pohti. Sandaalit näyttivät hieman käytetyiltä, mutta eivät olleet kuitenkaan pahasti kuluneet. Lisäksi vaikutti siltä, että ne olisivat olleet mättäällä vain vähän aikaa. Sirkka tarkisti nopeasti säätiedot ja totesi, että yöllä alueella oli satanut. Jalkineissa ei kuitenkaan ollut lainkaan kosteutta, mistä nainen arveli, että ne on jätetty mättäälle saman päivän aikana.

   Miksi ihmeessä kukaan jättäisi sandaalinsa keskelle metsää? Sirkka päätti huhuilla. Ehkä tämän mysteerin aiheuttaja lymyilisi jossain lähistöllä? Kenties tämä joku toinen henkilö on jättänyt ne jostain kiusallisesta syystä mättäälle ja nyt piileksii jossain pusikossa, eikä kehtaa tulla näkyviin.

– Hohoi! Onko täällä ketään? Sirkka huudahti.

Nainen pälyili ympärilleen ja huusi uudelleen.

– Onko näiden sandaalien omistaja paikalla?

Kukaan ei vastannut Sirkan huutoihin. Häntä alkoi ihmetyttää entistä enemmän. Jos nämä jalkineet on jätetty tähän hiljattain, niin miten ihmeessä tämä joku on ehtinyt niin pikaisesti huutoetäisyyden ulottumattomiin. Pian Sirkka kuitenkin totesi itsekseen, että onhan lipokkaiden jättämisestä voinut kulua jo useampi tunti jopa.

   Sirkka kumartui kyykkyasentoon ja hän samalla laski repun selästään maahan. Hän saman tien tajusi tehneen mahdollisen virheen. Naisen tarkoitus nimittäin oli tutkia löytyisikö maasta jälkiä kulkijasta, joka Nasan logoilla merkatut esineet oli paikalle tuonut. Hän kuitenkin oli ajattelemattomasti saattanut sotkea maassa olleita jälkiä. Sirkka nappasi nopeasti repun maasta ja tutkaili tarkkaan kohtaa, missä se oli maahan osunut. Siinä ei näyttänyt olevan mitään erityisempiä merkkejä kenenkään läsnäolosta.

   Seuraavaksi nainen tutkaili ympärilleen ja yritti löytää mitä tahansa, mikä voisi viitata jonkun olleen paikalla. Hän ei kuitenkaan tiennyt millaisia merkkejä hänen tulisi etsiä. Sirkka muisteli, miten jossain vanhassa länkkärissä intiaanit olivat tutkineet kasvien ja puiden oksien sekä maaperään painautuneiden jälkien perusteella, minkä verran hevosia ja ihmisiä oli kulkenut, mihin suuntaan ja mihin aikaan. Sirkka ei löytänyt ainoatakaan sellaista merkkiä. Mistä ihmeestä intiaanit osasivat tulkita milloin jonkun oksan oli katkaissut ihminen eikä joku villieläin?

   Sirkka aikoi tarttua sandaaleihin, mutta juuri ennen kuin koski niihin, hän veti kätensä nopeasti taaksepäin. Hän muisti kuinka ties miten monessa poliisisarjassa rikostutkijat aina kuvasivat kaikki todisteet ennen kuin koskivat niihin. Nainen otti kännykkänsä taskusta ja avasi näytön. Hän pienen aavistuksen omaisen hetken huokaisi nähdessään paidatonta Pete Parkkosta esittävän taustakuvan ennen kuin näppäili pin-koodin. Tämän jälkeen hän otti useamman valokuvan jalkineista hieman eri puolilta.

   Laitettuaan kännykkänsä takaisin taskuun Sirkka tarttui sandaaleihin ja tutkaili niitä. Hän toivoi, että omistaja olisi laittanut nimensä tai ehkä jopa puhelinnumeronsa niihin. Mitään tunnistetietoja ei kuitenkaan löytynyt. Nainen katseli uudelleen ympärilleen. Hän ei voinut käsittää. Miksi ensinnäkään kukaan lähtisi näin syvälle metsään sandaaleissa? Eihän siinä ollut mitään järkeä? Ja miksi ne oli jätetty tänne mättäälle? Ja oliko tämä joku sitten sukkasillaan tai peräti paljain jaloin jatkanut kulkuaan? Sukkasillaan! Siinähän se ratkaisu tietenkin oli. Henkilö, joka mättäällä oli käynyt, on tietenkin jatkanut sukkasillaan matkaansa, koska Sirkka ei löytänyt mitään jälkiä maasta. Mahtoiko tämä kulkija olla kuitenkin pulassa? Ehkä hänen pitäisi yrittää kuitenkin löytää tämä samoaja ja tarjota apua?

   Sirkka tuijotti hetken aikaa sandaalien pohjaa ja loi katseensa sen jälkeen uudelleen maastoon. Hän pohti, että ehkä hän voisi löytää jalkineiden jälkiä ja nyt kun hän tiesi millaisen jäljen kyseinen popo jättää, olisi helppoa päätellä mistä päin kulkija on tullut. Olisi nimittäin loogista päätellä, että kuka nuo töppöset onkin jättänyt luonnon helmaan, jatkaisi kulkuaan samaan suuntaan ja siten Sirkka osaisi etsiä kaveria oikealta taholta. Naisen pettymykseksi mitään jälkiä ei kuitenkaan löytynyt edelleenkään.

   Sirkka päätti huutaa uudelleen.

– Hohoi! Eikö kukaan kuule minua? Vastaa jos kuulet minua! Oletko pulassa?

Metsä vastasi hiljaisuudellaan.

   Jo on kummallinen tapaus, Sirkka ihmetteli ja nousi seisaalleen. Jännitys oli jossain määrin kasvanut liian suureksi, joka oli kohdistunut myös virtsarakon toimintaan. Se oli sinänsä ihan normaalia tällaisilla metsäreissuilla, että välillä joutui tekemään tarpeensa luonnon keskellä, ja niihin Sirkka oli toki varautunut. Hän kaivoi repustaan vessapaperirullan ja katseli sopivan puskan, minkä taakse mennä kyykkimään. Sirkka ei halunnut sandaalien löytöpaikan läheisyyteen niin sanotusti merkata reviiriään, koska pelkäsi edelleen sotkevansa mahdollisia todisteita. Eihän tällaisessa tilanteessa voinut olla varma, etteikö kyse ollut jopa rikoksesta. Ei hänellä onneksi ollut iso hätä kyseessä, mutta kun tilanne on niin sanotusti päällä, on vain mentävä.

   Juuri, kun hän oli saanut vedettyä housunsa alas ja laskeuduttua kyykkyasentoon tuntiessaan rentouttavan ja vapauttavan virran, nainen kuuli jotain epämääräistä ääntä. Sirkka säikähti hieman ja alkoi katsella ympärilleen. Samalla hän otti muutaman palan vessapaperia rullasta, jota oli pitänyt kädessään. Samassa hän jähmettyi paikoilleen. Suuri uroshirvi asteli suoraan Sirkkaa kohti. Nainen oli kauhuissaan. Oli hän hirviä nähnyt toki ennenkin, mutta ei koskaan näin läheltä saati, että yksikään olisi kävellyt kohti.

   Sirkka pyyhki paperilla itseään ja tiputti tollon maahan, jonka jälkeen hän hyvin hitaasti ja varovaisesti alkoi nousta ja vetää housujaan takaisin ylös. Hirvi vaikutti kuulleen naisen touhut ja pysähtyi tuijottamaan puskaa, minkä takana Sirkka oli. Sattumalta tuo isokokoinen metsän ruhtinas oli juuri samaisen mättään kohdalla, missä edelleen lojui avaruuslaitoksen merkeillä varustetut sandaalit.

  Nainen pysyi liikkumattomana, tuskin uskaltaen edes hengittää. Hirvi tuijotti hetken, mutta pian eläimen mielenkiinto kohdistui mättäällä lojuviin sandaaleihin. Se kumarsi päätään niitä kohti ja nuuski. Tämän jälkeen se etujalallaan sohi niitä ja sitten uudelleen kurotti turpaansa lähemmäksi. Ei helvetti, Sirkka kirosi mielessään. Tuo perkeleen elukka meinaa viedä ne. En minä voi sitä mitenkään sallia. Kiukku kasvoi naisen mielessä. Hän ei antaisi yhden hirven tuhota tai viedä todistusaineistoa. Ne tossut olivat sentään kuitenkin jonkun henkilökohtaista omaisuutta.

   Sirkka ampaisi puskan läpi, huusi eläimelle ja heitti vessapaperirullan kohti. Hirvi nosti päätään ja samalla hetkellä tuo ihmisten intiimialueiden puhdistukseen tarkoitettu varuste solahti eläimen sarveen. Hirvi ei kuitenkaan ollut moksiskaan naisen elämöinnistä. Se ensin heilautti päätään, jotta saisin rullan pois. Se ei kuitenkaan irronnut vaan alkoi purkautua. Hirvi yritti useamman kerran saada vieraan esineen irti, mutta se vain lisäsi purkautumista ja pian sarvissa oli melkoinen sotku hyvin vaalean vihreää kolmikerroksista erityisen pehmeää ja luontoystävällistä paperia. Tässä vaiheessa hirvi alkoi olla ärsyyntynyt.

   Sirkka tuijotti tapahtumaa ja oli varsin hämmästynyt. Hirvi sen sijaan alkoi olla toden teolla vihainen ja päätti antaa opetuksen tuolle ihmiselle, joka oli tällaisen riesan saanut aikaiseksi. Niinpä se alkoi lähestyä naista kiukusta kihisten. Sirkka onneksi tajusi, että eläin ei ollut välttämättä kovin iloinen tilanteesta. Nainen päätti häipyä paikalta nopeasti ja kääntyi aikeenaan lähteä juoksuun. Tässä vaiheessa kuitenkin tuli kiusallisen ilmiselväksi se tosi seikka, että Sirkkahan ei ollut muistanut kiinnittää housujaan. Hän oli vain nostanut ne ylös, mutta vetoketju oli yhä auki ja samoin vyö. Tästä johtuen, kun Sirkka ampaisi riuskasti liikkeelle, housut valahtivatkin tiukan kääntöliikkeen vuoksi alas. Koska Sirkka ei ehtinyt ajoissa reagoimaan radikaalisti muuttuneeseen tilanteeseen, hänen jalkojensa liike oli edelleen mitä suurimmassa määrin eteenpäin suuntautuva, jota kuitenkin varsin tehokkaasti alas sujahtaneet housut estivät. Sirkka kaatui maahan. Ennen kuin hänen kasvonsa osuivat puolukan varpuihin, nainen pohti mahtaisivatko hänen ruumiinsa löytävät henkilöt ihmetellä, miksi hänellä oli Nasan sandaalit mukana.

   Tässä tilanteessa voidaan kuitenkin todeta, että sanonta onni onnettomuudessa voi joskus pitää todellakin paikkansa. Juuri kun Sirkka oli päässyt rähmälleen keskelle Suomen kauneinta luontoa, hänen kännykkänsä pärähti soimaan. Keskellä Puolangan vaaramaisemia alkoi yhtäkkiä soida Mikko Alatalon Poppaloora. Tämä oli hirviparalle aivan liikaa. Kuullessaan tuon melusaasteen, sillä ihmisten musiikki voi joskus olla eläinkunnalle täysin järkyttävää, vaikka ihmiset sellaista yhtäaikaista moninaisten nuottien soittoa ja ääneen melodisen soinnukkaasti lausuttuja sanoja arvostaisivatkin, hirvi pysäytti hyökkäyksensä samantien ja päätti juosta jolkottaa karkuun. Vessapaperia sarvissa oli pieni riesa tuohon kakofoniaan verrattuna.

   Sirkka nosti päätään ja rekisteröi häntä uhanneen luontokappaleen lähteneen karkuteille. Hän nousi istualleen ja kaivoi puhelimen taskusta. Soittaja oli hänen äitinsä. Sirkka mietti hetken ja päätti olla vastaamatta. Hän ei juuri nyt ollut siinä kunnossa, että voisi jutella synnyttäjänsä kanssa. Oli parempi istua hetki ja yrittää hahmottaa mitä kaikkea oli tapahtunut.

Noin parin tunnin kuluttua Sirkka istui vuokraamassaan mökissä. Hän oli saanut juuri takkaan tulen ja vedenkeittimessä oli vettä kiehumassa. Pian hän saisi juoda lämmintä teetä. Ruoaksi hän oli suunnitellut hirvikäristystä. Poppaloora alkoi soida jälleen. Sirkka vilkaisi kännykkänsä näyttöä – äiti. Hän vastasi soittoon.

– Hei äiti. Mitäs sinä?

– No hei Sirkka. Kunhan soittelin aikani kuluksi. Yritin tuossa jo aiemminkin, mutta et vastannut.

– Joo, olen Puolangalla. Kävin vähän vaeltelemassa tuolla metsässä.

– Ai jaa. Näkyikös siellä mitään erikoisempia?

– Sirkka katseli takassa sulavia sandaaleita.

– Ei mitään. Ei yhtään mitään.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s