Ero

Jens oli katsonut peilistä itseään jo hyvän tovin. Hän tuijotti silmiään. Ne eivät heijastaneet mitään takaisin. Hänen päänsä sisällä myllersi ajatusten virta, joka juoksi, törmäili ja vauhkosi hallitsemattomana. Hän yritti hahmottaa, saavuttaa, saada jostain kiinni, edes vähän. Elämä oli niin pirun kummallista välillä.

Vain tuntia aiemmin Noora oli ilmoittanut Jensille jättävänsä hänet. Vaimo oli löytänyt toisen miehen, joka osasi rakastaa ja ymmärtää. Jens ei ymmärtänyt, nyt hän oli sen käsittänyt. Jens ei ollut aluksi uskonut Nooraa. Hän kuvitteli vaimonsa pilailevan ja oli suuttunut sen sopimattomuudesta. Lopulta naisen vakuuteltua naurun säestyksellä Jens oli käsittänyt kaiken olevankin totta.

Miten hän ei ollut koskaan huomannut, että Nooralla oli toinen mies? Miten hän saattoi olla niin sokea? Koska hän ei ymmärtänyt eikä rakastanut, oli vaimo perustellut. Jens kuvitteli eläneensä hyvässä parisuhteessa. Hän oli joustanut ja antanut vapauksia naiselleen. Hän oli suostunut luopumaan monista itselleen tärkeistä asioista. Hän oli suorastaan palvonut Nooraa.

Koskaan ei vaimo ollut hänelle valittanut asioista kotona tai hänestä itsestään. Noora oli usein kehunut Jensille, miten ihana ja täydellinen mies hän oli. Seksi oli ollut upeaa. Hän osasi rakastella uskomattoman ihanasti, niin nainen oli kehunut. Mutta kuitenkaan Jens ei osannut rakastaa eikä ymmärtää. Toinen mies osasi. Sitä ei voinut käsittää.

Noora oli uutisensa kerrottua alkanut pakata tavaroitaan matkalaukkuihin. Jens ei pystynyt sanomaan mitään. Hän vain seisoi olohuoneen ikkunan edessä ja katsoi ulos sateen raapiessa lasiin viiltoja. Vaimo oli vaiti pakatessaan.

Jonkin ajan kuluttua, kun nainen oli saanut kolme matkalaukkua täyteen henkilökohtaisia tavaroitaan, hän tuli olohuoneeseen. Noora toivoi, että Jens ymmärtäisi. Hän lupasi ilmoittaa myöhemmin, milloin tulisi hakemaan loput tavaroistaan. Lopulta nainen astui Jensin eteen ja pyysi anteeksi tapahtunutta, mutta sanoi myös ettei voinut enää tilanteelle mitään. Tapahtunut oli tapahtunut ja sillä hyvä. Vaimon mielestä joskus elämässä oli vain pakko tehdä itsekkäitä ratkaisuja. Joskus asiat vain sattuvat ilman, että ne ovat varsinaisesti kenenkään syytä.

Jens ei edelleenkään osannut sanoa yhtään mitään. Tilanne oli täysin uusi hänelle. Vaimo ymmärsi, ettei miehestä saisi mitään irti, joten hän hyvästeli Jensin ja poistui kolmen laukkunsa kanssa kadulla odottavaan autoon. Sitä kuljetti mies, joka osasi rakastaa ja ymmärtää.

Jens jäi seisomaan olohuoneeseen. Jonkin ajan kuluttua hän tajusi, että hänen pitäisi mennä suihkuun. Niin hän oli aiemmin suunnitellut. Jens riisui itsensä alasti ja meni kylpyhuoneeseen. Hän astui peilin eteen ja tuijotti itseään.

Katsoessaan heijastamattomia silmiään, Jens yritti oivaltaa elämästään jotain. Elämä osasi olla katkera ja ilkeä niin halutessaan. Tapahtuiko elämässä asioita suunnitellusti, jonkin korkeamman toimesta, vai oliko kaikki vain pelkkää sattumanvaraista kaaosta? Elämä oli kaikkea muuta kuin suopea.

Jens muisteli aikoja, jolloin oli tavannut Nooran ensimmäisen kerran viisi vuotta aiemmin. Se oli ollut kohtalo. Jens oli ollut siitä täysin varma silloin. Samoin Noora. He olivat tavanneet sattumanvaraisesti, mutta sen tapahduttua he tiesivät etteivät voisi enää koskaan elää ilman toisiaan. Se ikuisuus kesti viisi vuotta. Jens tunsi suunnatonta pettymystä.

Mitä hän oli tehnyt väärin, että oli ansainnut tällaisen kohtalon? Miksi vaimo oli hänet oikeastaan jättänyt? Hän oli tehnyt kaikkensa sen eteen, että Noora olisi ollut hänen kanssaan onnellinen. Jens mietti, miten hän oli voinut olla niin sokea, ettei ollut nähnyt tätä tulevaksi? Pitäisikö Jensin päätellä sen perusteella jotain hänestä itsestään? Kertoiko se jo jotain heidän parisuhteestaan, ettei hän edes huomannut Nooralla olevan toista miestä? Oliko hän pitänyt asioita liiaksi itsestään selvänä? Miksi vaimo ei ollut sanonut mitään aiemmin? Jens olisi ehkä voinut yrittää pelastaa heidän suhdettaan, jos olisi vain tiennyt, että oli olemassa jokin ongelma. Aina kun hän oli keskustellut vaimonsa kanssa, tämä oli vakuuttanut kaiken olevan hyvin. Noora oli ollut niin onnellinen, niin nainen oli itse sanonut.

Jens kävi suihkussa, kuivasi itsensä ja palasi kylpytakissaan takaisin olohuoneeseen. Hän istuutui sohvalle ja tuijotti ikkunasta ulos nähden nauhana viliseviä muistoja hänen ja Nooran onnellisimmista hetkistä vuosia sitten.

Oliko Jens itse oikeasti ollut onnellinen? Eihän hänen elämästään ollut puuttunut mitään. Hänellä oli ollut ihana vaimo, hyvä työ ja mukavat harrastukset. Kaikki oli hyvin tasapainossa. Miten ihmeessä hänet oli nyt yhtäkkiä jätetty? Miksi hän ei osannut rakastaa ja ymmärtää?

Nuo sanat tuntuivat atraimen piikeiltä hänen sydämessään. Ne saivat vuotamaan verta niin runsaasti, että hänen sielunsa tuntui hukkuvan. Tuo veri alkoi vuotaa kyyneleinä Jensin silmistä. Hän käpertyi sohvan nurkkaan. Tuona hetkenä hän oli vain kalpea aavistus omasta itsestään. Tunteet velloivat Jensin ylitse. Ne iskivät myrskyn lailla ja riepottelivat tuuliajolla olevaa sielua, joka oli eksynyt. Katkeruus kynsi arpia hänen sydämeen. Epätoivo ankkuroi hänet kurimuksen pohjaan ja antoi raakalaismaisten pyörteiden vapaasti riepotella. Jens upposi syvemmälle lohduttomuuteen.

Jens ei ollut saanut unta koko yönä. Häntä oli valvottanut piinaavat ajatukset omasta riittämättömyydestään. Hän tunsi olevansa huono ihminen, jonka ei pitäisi edes olla. Hänen paha olonsa kuritti mieltä kiirastulen lailla.

Nainen, jota hän jumaloi, oli osoittanut hänen virheensä. Hän oli epäonnistunut, epäkelpo, epämies. Jens soimasi itseään. Miksi hän oli ollut niin tyhmä, ettei ollut osannut pitää naistaan hyvänä? Miten hän oli antanut tämän kaiken tapahtua?

Jokin raateli yhä uudelleen ja uudelleen Jensin sydäntä säälimättömästi. Se sai hänet antamaan ylen. Syöminen oli mahdotonta. Vesikin poltti ja kirvelsi typeryyden ruoskan aiheuttamia haavoja. Mitä hän voisi enää tehdä saadakseen Nooransa takaisin? Oliko jo liian myöhäistä? Oliko balsami valunut hiekan lailla sormien välistä?

Kolmantena päivänä Noora tuli hakemaan lisää tavaroitaan. Jens istui sohvalla vaiti. Vaimo katsoi Jensiä ja näki. Se riepoi naista lähes yhtä paljon, kuin se oli raastanut Jensiä.

Nainen kuitenkin osasi kovettaa itsensä. Hän pystyi olemaan raudanluja. Hän osasi takoa metallivaipan sydämensä ympärille ja pysäyttämään sielunsa virran. Suonet olivat täynnä elohopeaa ja katse terästä. Rakkaus antoi hänelle tuon voiman. Ei rakkaus Jensiin vaan rakkaus mieheen, joka osasi rakastaa ja ymmärtää.

Noora pakkasi loput henkilökohtaiset tavaransa, kaikki muu oli Jensin, niin hän kertoi. Jens ei puhunut, silmät huusivat. Vaimo ei katsonut. Hän otti laukut ja poistui. Poistuessaan hän sanoi lähtevänsä viimeisen kerran. Jens ei enää häntä näkisi. Noora lähti uudelle mantereelle, iäksi pois.

Jens kuuli, miten hänen murskattu miehuutensa ropisi paloina parkettilattialle. Hän oli iäksi vajaa.