Vainottu

Kauniin kesäpäivän auringonsäteet lämmittivät riemuitsevaa yleisöä. Ihmiset nauttivat paikalle tulleiden soittajien iloisista sävelistä ja nauttivat torimyyjien antimista. Oluttelttojen terassit olivat täynnä riehakkaita kansalaisia. Auringonpaiste välkehti kirkkaaksi hiotusta giljotiinin terästä.

Raimo tuijotti sellinsä ikkunasta lavaa, joka odotti häntä. Mies saattoi aistia metallin terävyyden kurkullaan. Hikipisarat uuttivat toivoa ohimoilta ja kastelivat ohuen puuvillapaidan kauluksen. Hänen ajatuksensa vilisivät edellisten päivien tapahtumissa.

Oikeuskäsittely oli ollut pelkkää teatteria. Raimolle oli määrätty valtion toimesta puolustusasianajaja. Tuo juristin irvikuva oli tehnyt parhaansa, että hän saisi tuomion. Se ei sinänsä ollut yllättänyt. Aitoa oikeutta ei tässä maassa voinut kuvitella saavansa. Hän oli ajojahdin uhri. Oikeutta ei tässä paikassa jaettu.

Avain työnnettiin lukkoon. Vankikopin ovi narahti auetessaan. Poliisipäällikkö ja kaksi vartijaa astuivat sisälle. Raimo kääntyi heidän suuntaansa.

– No niin. Nyt olisi aika, poliisipäällikkö totesi katsoen halveksuen Raimoa.

– Annan anteeksi teille kaikille. Te ette ymmärrä mitä olette tekemässä, Raimo totesi.

Poliisipäällikkö löi avokämmenellä häntä poskelle.

– Kuvitteletko tosiaan, että sinulla olisi oikeus antaa minulle jotain anteeksi? Sinä kuulut alhaisimpaan kastiin mitä maa päällä kantaa. Ethän sinä ole edes ihminen vaan ihmisen irvikuva. Teidänlaiset tullaan hävittämään maan päältä, sillä te olette ihmiskunnan syöpä.

– Milloin te käsitätte, että minä olen ihminen siinä missä kuka tahansa muukin. Miksi sinä kuvittelet, että sinulla olisi oikeus riistää minulta ihmisarvoni?

Poliisipäällikkö löi nyrkillä häntä kasvoihin. Raimon nenästä alkoi valua verta.

– Näetkö? Vereni on yhtä punaista kuin sinunkin, Raimo totesi hymy kasvoillaan.

– Laittakaa tuolle saastalle raudat käsiin. Meillä ei ole aikaa rupatteluun, poliisipäällikkö käski.

Vartijan kiinnittivät Raimon kädet hänen selkänsä taakse. Poliisipäällikkö näytti merkin ja miehet tarttuivat Raimoa käsivarsista kiinni. Seurue lähti kulkemaan vankilan käytäviä kohti mestauslavaa.

 

Lavan reunalla ollut ovi avattiin. Raimo kuuli miten lavalla seissyt seremoniamestari kuulutti mikrofoniin hänen nimensä. Kansa riehaantui nähdessään hänet. Valtaisa villiintyneen yleisön buuauskuoro kaikui. Tuhannet ihmiset solvasivat ja pilkkasivat Raimoa.

Mustiin vaatteisiin ja huppuun pukeutunut mies tarttui Raimon käsivarteen ja vei hänet giljotiinin viereen. Raimo ei nähnyt pyövelinsä kasvoja. Hänet aseteltiin giljotiinin laverille. Pyöveli asetteli Raimon pään terän alle.

Yhtäkkiä yleisö hiljeni. Lavalle oli tullut arvovaltaiseen asuun pukeutunut nainen. Hän oli presidentti. Tunnelma oli sähköistynyt. Oli harvinaista, että maan ylin johto osallistui mestausjuhliin. Nainen asteli mikrofonin eteen.

– Kansalaiset! Olen murheissani. Tämä mies tuomittiin kuolemaan. Hän, jos kuka, on sen ansainnut. Olen murheissani, koska luulin, että hänen kaltaisistaan olisimme jo päässeet eroon. Olen pettynyt, koska luulin, että tämä sairaus oli jo tuhottu maailmasta. Tämä uhka on kuitenkin sikissyt jälleen esiin. Olen varma, ettei hän ole ainoa. Hän ei ole yksin. Heitä on jossain lisää ja minä lupaan teille, että me tulemme hävittämään heidät kaikki. Minä vetoan teihin kansalaiset. Tarkkailkaa ympäristöänne, olkaa varuillanne, heitä voi olla joukossamme. Älkää antako tämän syövän levitä joukkoomme. Olkoon tämän miehen kuolema esimerkkinä kaikille siitä, että me emme aio sietää hänen kaltaisiaan. Heidät on kitkettävä viimeiseen mieheen.

Kansa hurrasi. Raimo tuijotti presidenttiä. Hän tiesi, että nainen oli oikeassa. Hän ei ollut yksin. Heitä oli paljon. Miehen mieleen tulvi muistoja salaisista tapaamisista, pimeissä kellareissa käydyistä keskusteluista, tunneleihin rakennetuista keskuksista. Pian he nousisivat pimeydestä valoon. Presidentti oli oikeassa, hän olisi esimerkki. Raimo tiesi, että kuolemallaan hän vahvistaisi tovereidensa uskoa itseensä. Raimo nauroi ääneen. Presidentti kääntyi katsomaan Raimoa. Hän nyökkäsi pyövelille merkin.

Eräs hengästynyt nuori mies oli juuri päässyt torin reunalle. Hän yritti tiirailla ihmismassan yli kaukana siintävälle lavalle, mutta ei nähnyt tarkasti mitä oli tapahtumassa. Mies kysyi vieressään seisovalta naiselta.

– Anteeksi, mutta mitä täällä oikein tapahtuu?

– Etkö tiedä? Missäs pellolla sinä oikein asut? nainen naurahti.

– Olen ollut matkoilla ja saavuin juuri junalla kaupunkiin, mies selitti hieman nolostuneena.

– Vai niin. Tuo mies mestataan. Hän jäi kiinni pari viikkoa sitten. Hän on niitä, nainen selitti.

– Niitä. Mitä tarkoitat? mies ihmetteli.

– No niitä, rasisteja! nainen tuhahti vihaisesti.

– Ahaa. Siinä tapauksessa tuo sika saa ansionsa mukaan, mies naurahti.

Pyöveli kiskaisi kahvasta. Painava terä putosi sekunnin murto–osassa alas. Raimo pää putosi koriin. Irti leikkautuneen pään kasvoille jäänyt kelmeä hymy sädehti auringon kanssa kilpaa.