Tossut mättäällä

Sirkka, jos kuka, suorastaan jumaloi luontoa. Siksi ei ollut lainkaan epätavallista, että hän oli lähtenyt jälleen kerran viikonloppuna metsään vaeltamaan. Vapaassa luonnossa liikkuminen rauhoitti niin monin eri tavoin Sirkkaa, jonka toinen intohimo oli dekkarit, joita hän ahmi joko kirjoina tai televisiosarjoina pääasiassa arki-iltaisin. Saattoi hän joskus metsän keskellä jonkin länsinaapurin rallin luikauttaa, kun sille päälle sattui. Kolmas intohimo oli ruotsalaiset Allsång-lauluillat.

   Se ehkä oli Sirkan elämässä aavistuksen paradoksaalista, että luontoihmisenä hän oli kuitenkin päätynyt työhön, missä joutui pääasiassa istumaan konttorissa tuijottaen tietokoneen monitoria seitsemän ja puoli tuntia päivässä, joskaan ei koskaan minuuttiakaan pidempään. Miksi en koskaan opiskellut mitään luontoalaa, Sirkka oli usein itsekseen harmitellut. Hän oli usein harkinnut alan vaihtoa ja todennäköisesti hän sen tulisi vielä tekemään.

   Tällä kertaa Sirkka oli mielensä puhdistukseen valinnut Puolangan vaaramaisemat. Oulusta sinne ajoi noin puolessatoista tunnissa, ehkä kahdessa, riippuen vallitsevasta ilmastosta ja teillä lonnivien porojen määrästä. Alueella oli useitakin kävely- ja vaellusreittejä, mutta Sirkka ei halunnut käyttää niitä. Periaatteen naisena hän halusi kulkea aina mieluiten mahdollisimman koskemattomassa luonnossa, jossa ei juurikaan muita homo sapiens heimon edustajia olisi läsnä.

   Sirkka oli tarkkaan tutkinut karttaa etukäteen ja keksinyt alueen, joka todennäköisesti ei olisi juurikaan toisten ihmisten käytössä. Puolangalla tuskin oli aluetta mihin ei ihmisjalka olisi joskus tallannut ja jättänyt jonkinlaista hiilijalanjälkeä, mutta ei siellä sentään valtoimenaan kansaa vaeltanut. Nyt Sirkan bongaama alue oli selkeästi kohtalaisen kaukana yleisistä reiteistä ja vaikea kulkuisessa maastossa, joten se vaikutti turvalliselta vaihtoehdolta.

   Reilun tunnin kuljettuaan luonnossa Sirkka sattumalta havaitsi etäämmällä jotain sinertävää. Se vaikutti sangen omituiselta. Luonnossa ei kovin paljon ole kirkkaan sinistä, ainakaan Suomessa. Toki syksy oli jo värjännyt puiden lehdet mitä moninaisimmin värein, mutta ei sentään siniseksi mitään. Koska väri oli niin poikkeuksellinen, Sirkka päätti käydä kurkistamassa, mistä mahtoi olla kyse.

   Noin sadan metrin matkan kuljettuaan nainen saapui pienen mättään luokse, jonka päällä lojui rantasandaalit. Ne olivat siniset ja niissä oli amerikkalaisen avaruusjärjestön Nasan logot. Sirkka katseli ympärilleen ja yritti hahmottaa, näkyisikö missään lähistöllä muita ihmisiä tai vaikkapa telttaa, ehkä leirinuotio. Mitään sellaista ei kuitenkaan piirtynyt tämän hämmästyneen naisen näkökenttään. Hän varmuuden vuoksi loi katseen myös yläilmoihin, vaikkakaan Sirkka ei uskonut, että jalkineiden omistaja olisi Nasan logosta huolimatta missään ylemmissä sfääreissä.

   Onpa omituista, Sirkka pohti. Sandaalit näyttivät hieman käytetyiltä, mutta eivät olleet kuitenkaan pahasti kuluneet. Lisäksi vaikutti siltä, että ne olisivat olleet mättäällä vain vähän aikaa. Sirkka tarkisti nopeasti säätiedot ja totesi, että yöllä alueella oli satanut. Jalkineissa ei kuitenkaan ollut lainkaan kosteutta, mistä nainen arveli, että ne on jätetty mättäälle saman päivän aikana.

   Miksi ihmeessä kukaan jättäisi sandaalinsa keskelle metsää? Sirkka päätti huhuilla. Ehkä tämän mysteerin aiheuttaja lymyilisi jossain lähistöllä? Kenties tämä joku toinen henkilö on jättänyt ne jostain kiusallisesta syystä mättäälle ja nyt piileksii jossain pusikossa, eikä kehtaa tulla näkyviin.

– Hohoi! Onko täällä ketään? Sirkka huudahti.

Nainen pälyili ympärilleen ja huusi uudelleen.

– Onko näiden sandaalien omistaja paikalla?

Kukaan ei vastannut Sirkan huutoihin. Häntä alkoi ihmetyttää entistä enemmän. Jos nämä jalkineet on jätetty tähän hiljattain, niin miten ihmeessä tämä joku on ehtinyt niin pikaisesti huutoetäisyyden ulottumattomiin. Pian Sirkka kuitenkin totesi itsekseen, että onhan lipokkaiden jättämisestä voinut kulua jo useampi tunti jopa.

   Sirkka kumartui kyykkyasentoon ja hän samalla laski repun selästään maahan. Hän saman tien tajusi tehneen mahdollisen virheen. Naisen tarkoitus nimittäin oli tutkia löytyisikö maasta jälkiä kulkijasta, joka Nasan logoilla merkatut esineet oli paikalle tuonut. Hän kuitenkin oli ajattelemattomasti saattanut sotkea maassa olleita jälkiä. Sirkka nappasi nopeasti repun maasta ja tutkaili tarkkaan kohtaa, missä se oli maahan osunut. Siinä ei näyttänyt olevan mitään erityisempiä merkkejä kenenkään läsnäolosta.

   Seuraavaksi nainen tutkaili ympärilleen ja yritti löytää mitä tahansa, mikä voisi viitata jonkun olleen paikalla. Hän ei kuitenkaan tiennyt millaisia merkkejä hänen tulisi etsiä. Sirkka muisteli, miten jossain vanhassa länkkärissä intiaanit olivat tutkineet kasvien ja puiden oksien sekä maaperään painautuneiden jälkien perusteella, minkä verran hevosia ja ihmisiä oli kulkenut, mihin suuntaan ja mihin aikaan. Sirkka ei löytänyt ainoatakaan sellaista merkkiä. Mistä ihmeestä intiaanit osasivat tulkita milloin jonkun oksan oli katkaissut ihminen eikä joku villieläin?

   Sirkka aikoi tarttua sandaaleihin, mutta juuri ennen kuin koski niihin, hän veti kätensä nopeasti taaksepäin. Hän muisti kuinka ties miten monessa poliisisarjassa rikostutkijat aina kuvasivat kaikki todisteet ennen kuin koskivat niihin. Nainen otti kännykkänsä taskusta ja avasi näytön. Hän pienen aavistuksen omaisen hetken huokaisi nähdessään paidatonta Pete Parkkosta esittävän taustakuvan ennen kuin näppäili pin-koodin. Tämän jälkeen hän otti useamman valokuvan jalkineista hieman eri puolilta.

   Laitettuaan kännykkänsä takaisin taskuun Sirkka tarttui sandaaleihin ja tutkaili niitä. Hän toivoi, että omistaja olisi laittanut nimensä tai ehkä jopa puhelinnumeronsa niihin. Mitään tunnistetietoja ei kuitenkaan löytynyt. Nainen katseli uudelleen ympärilleen. Hän ei voinut käsittää. Miksi ensinnäkään kukaan lähtisi näin syvälle metsään sandaaleissa? Eihän siinä ollut mitään järkeä? Ja miksi ne oli jätetty tänne mättäälle? Ja oliko tämä joku sitten sukkasillaan tai peräti paljain jaloin jatkanut kulkuaan? Sukkasillaan! Siinähän se ratkaisu tietenkin oli. Henkilö, joka mättäällä oli käynyt, on tietenkin jatkanut sukkasillaan matkaansa, koska Sirkka ei löytänyt mitään jälkiä maasta. Mahtoiko tämä kulkija olla kuitenkin pulassa? Ehkä hänen pitäisi yrittää kuitenkin löytää tämä samoaja ja tarjota apua?

   Sirkka tuijotti hetken aikaa sandaalien pohjaa ja loi katseensa sen jälkeen uudelleen maastoon. Hän pohti, että ehkä hän voisi löytää jalkineiden jälkiä ja nyt kun hän tiesi millaisen jäljen kyseinen popo jättää, olisi helppoa päätellä mistä päin kulkija on tullut. Olisi nimittäin loogista päätellä, että kuka nuo töppöset onkin jättänyt luonnon helmaan, jatkaisi kulkuaan samaan suuntaan ja siten Sirkka osaisi etsiä kaveria oikealta taholta. Naisen pettymykseksi mitään jälkiä ei kuitenkaan löytynyt edelleenkään.

   Sirkka päätti huutaa uudelleen.

– Hohoi! Eikö kukaan kuule minua? Vastaa jos kuulet minua! Oletko pulassa?

Metsä vastasi hiljaisuudellaan.

   Jo on kummallinen tapaus, Sirkka ihmetteli ja nousi seisaalleen. Jännitys oli jossain määrin kasvanut liian suureksi, joka oli kohdistunut myös virtsarakon toimintaan. Se oli sinänsä ihan normaalia tällaisilla metsäreissuilla, että välillä joutui tekemään tarpeensa luonnon keskellä, ja niihin Sirkka oli toki varautunut. Hän kaivoi repustaan vessapaperirullan ja katseli sopivan puskan, minkä taakse mennä kyykkimään. Sirkka ei halunnut sandaalien löytöpaikan läheisyyteen niin sanotusti merkata reviiriään, koska pelkäsi edelleen sotkevansa mahdollisia todisteita. Eihän tällaisessa tilanteessa voinut olla varma, etteikö kyse ollut jopa rikoksesta. Ei hänellä onneksi ollut iso hätä kyseessä, mutta kun tilanne on niin sanotusti päällä, on vain mentävä.

   Juuri, kun hän oli saanut vedettyä housunsa alas ja laskeuduttua kyykkyasentoon tuntiessaan rentouttavan ja vapauttavan virran, nainen kuuli jotain epämääräistä ääntä. Sirkka säikähti hieman ja alkoi katsella ympärilleen. Samalla hän otti muutaman palan vessapaperia rullasta, jota oli pitänyt kädessään. Samassa hän jähmettyi paikoilleen. Suuri uroshirvi asteli suoraan Sirkkaa kohti. Nainen oli kauhuissaan. Oli hän hirviä nähnyt toki ennenkin, mutta ei koskaan näin läheltä saati, että yksikään olisi kävellyt kohti.

   Sirkka pyyhki paperilla itseään ja tiputti tollon maahan, jonka jälkeen hän hyvin hitaasti ja varovaisesti alkoi nousta ja vetää housujaan takaisin ylös. Hirvi vaikutti kuulleen naisen touhut ja pysähtyi tuijottamaan puskaa, minkä takana Sirkka oli. Sattumalta tuo isokokoinen metsän ruhtinas oli juuri samaisen mättään kohdalla, missä edelleen lojui avaruuslaitoksen merkeillä varustetut sandaalit.

  Nainen pysyi liikkumattomana, tuskin uskaltaen edes hengittää. Hirvi tuijotti hetken, mutta pian eläimen mielenkiinto kohdistui mättäällä lojuviin sandaaleihin. Se kumarsi päätään niitä kohti ja nuuski. Tämän jälkeen se etujalallaan sohi niitä ja sitten uudelleen kurotti turpaansa lähemmäksi. Ei helvetti, Sirkka kirosi mielessään. Tuo perkeleen elukka meinaa viedä ne. En minä voi sitä mitenkään sallia. Kiukku kasvoi naisen mielessä. Hän ei antaisi yhden hirven tuhota tai viedä todistusaineistoa. Ne tossut olivat sentään kuitenkin jonkun henkilökohtaista omaisuutta.

   Sirkka ampaisi puskan läpi, huusi eläimelle ja heitti vessapaperirullan kohti. Hirvi nosti päätään ja samalla hetkellä tuo ihmisten intiimialueiden puhdistukseen tarkoitettu varuste solahti eläimen sarveen. Hirvi ei kuitenkaan ollut moksiskaan naisen elämöinnistä. Se ensin heilautti päätään, jotta saisin rullan pois. Se ei kuitenkaan irronnut vaan alkoi purkautua. Hirvi yritti useamman kerran saada vieraan esineen irti, mutta se vain lisäsi purkautumista ja pian sarvissa oli melkoinen sotku hyvin vaalean vihreää kolmikerroksista erityisen pehmeää ja luontoystävällistä paperia. Tässä vaiheessa hirvi alkoi olla ärsyyntynyt.

   Sirkka tuijotti tapahtumaa ja oli varsin hämmästynyt. Hirvi sen sijaan alkoi olla toden teolla vihainen ja päätti antaa opetuksen tuolle ihmiselle, joka oli tällaisen riesan saanut aikaiseksi. Niinpä se alkoi lähestyä naista kiukusta kihisten. Sirkka onneksi tajusi, että eläin ei ollut välttämättä kovin iloinen tilanteesta. Nainen päätti häipyä paikalta nopeasti ja kääntyi aikeenaan lähteä juoksuun. Tässä vaiheessa kuitenkin tuli kiusallisen ilmiselväksi se tosi seikka, että Sirkkahan ei ollut muistanut kiinnittää housujaan. Hän oli vain nostanut ne ylös, mutta vetoketju oli yhä auki ja samoin vyö. Tästä johtuen, kun Sirkka ampaisi riuskasti liikkeelle, housut valahtivatkin tiukan kääntöliikkeen vuoksi alas. Koska Sirkka ei ehtinyt ajoissa reagoimaan radikaalisti muuttuneeseen tilanteeseen, hänen jalkojensa liike oli edelleen mitä suurimmassa määrin eteenpäin suuntautuva, jota kuitenkin varsin tehokkaasti alas sujahtaneet housut estivät. Sirkka kaatui maahan. Ennen kuin hänen kasvonsa osuivat puolukan varpuihin, nainen pohti mahtaisivatko hänen ruumiinsa löytävät henkilöt ihmetellä, miksi hänellä oli Nasan sandaalit mukana.

   Tässä tilanteessa voidaan kuitenkin todeta, että sanonta onni onnettomuudessa voi joskus pitää todellakin paikkansa. Juuri kun Sirkka oli päässyt rähmälleen keskelle Suomen kauneinta luontoa, hänen kännykkänsä pärähti soimaan. Keskellä Puolangan vaaramaisemia alkoi yhtäkkiä soida Mikko Alatalon Poppaloora. Tämä oli hirviparalle aivan liikaa. Kuullessaan tuon melusaasteen, sillä ihmisten musiikki voi joskus olla eläinkunnalle täysin järkyttävää, vaikka ihmiset sellaista yhtäaikaista moninaisten nuottien soittoa ja ääneen melodisen soinnukkaasti lausuttuja sanoja arvostaisivatkin, hirvi pysäytti hyökkäyksensä samantien ja päätti juosta jolkottaa karkuun. Vessapaperia sarvissa oli pieni riesa tuohon kakofoniaan verrattuna.

   Sirkka nosti päätään ja rekisteröi häntä uhanneen luontokappaleen lähteneen karkuteille. Hän nousi istualleen ja kaivoi puhelimen taskusta. Soittaja oli hänen äitinsä. Sirkka mietti hetken ja päätti olla vastaamatta. Hän ei juuri nyt ollut siinä kunnossa, että voisi jutella synnyttäjänsä kanssa. Oli parempi istua hetki ja yrittää hahmottaa mitä kaikkea oli tapahtunut.

Noin parin tunnin kuluttua Sirkka istui vuokraamassaan mökissä. Hän oli saanut juuri takkaan tulen ja vedenkeittimessä oli vettä kiehumassa. Pian hän saisi juoda lämmintä teetä. Ruoaksi hän oli suunnitellut hirvikäristystä. Poppaloora alkoi soida jälleen. Sirkka vilkaisi kännykkänsä näyttöä – äiti. Hän vastasi soittoon.

– Hei äiti. Mitäs sinä?

– No hei Sirkka. Kunhan soittelin aikani kuluksi. Yritin tuossa jo aiemminkin, mutta et vastannut.

– Joo, olen Puolangalla. Kävin vähän vaeltelemassa tuolla metsässä.

– Ai jaa. Näkyikös siellä mitään erikoisempia?

– Sirkka katseli takassa sulavia sandaaleita.

– Ei mitään. Ei yhtään mitään.

Korona-joulu

Lenni pohti pitkään lähteäkö kauppaan vaiko ei. Hän kuului riskiryhmään, koska oli diabeetikko. Hän kaipasi kovasti sosiaalista kanssakäymistä oikeastaan kenen tahansa elävän olennon kanssa. Toki hän oli arkisin tekemisissä työkavereidensa kanssa, mutta vain etänä. Kotitoimiston seinät olivat jo pitkään alkaneet kallistua Lenniä kohti luoden synkkiä varjoja ympärille. Pääasiassa hän oli hoitanut ruokaostokset nekin etänä. Lähin K-Supermarket toimitti kotiinkuljetuksena kerran viikossa lähes kaiken sen mitä kauppalistaan oli kirjattu. Aina silloin tällöin jokin tuote oli loppunut, eikä kauppias laittanut korvaavaa tilalle. Tämä välillä johti tilanteisiin, että Lennin täytyi käyttää luovuutta ruoanlaitossa, mikä oli varsin haasteellinen tilanne sinkkuna asuvalle tietotekniikan insinöörille. Ohjelmistokoodiin hän osasi heittää sopivat mausteet sekaan ja keittää sopan sopivasti hauduttaen, mutta ravinnon saattaminen syömiskelposeksi ilman reseptissä tarkoin merkattuja ainesosia aiheutti melkoista päänvaivaa. Kyllä Lenni aina kaiken keittämänsä söi, mutta joskus tyhjille seinille värikkäitä ilmeitä esittäen.

   Nyt oli kuitenkin poikkeustilanne. Joulu oli vain parin päivän päässä. Kauppa ei enää toimittaisi kotiin mitään ennen kuin vasta pyhien jälkeen. Lenni oli aluksi ajatellut, ettei sen kummemmin juhlistaisi Jeesuksen syntymäpäivää. Einesmakaronilaatikko ja pakastepizzat odottivat herkkusuuta jääkaapissa. Kuitenkin ajatus oli lähtenyt aivonystyröissä vaeltamaan. Jostain oli kaivaantunut esille muistoja lapsuuden kodista ja äidin kokkaamista jouluruoista. Tietenkin mieltä vaivaavat välähdykset olivat pälkähtäneet esille vasta nyt, kun oli enää pari päivää juhlaan aikaa.

   Aluksi Lenni mietti mitä hän mahdollisesti hankkisi pöytään päivän juhlallisuutta korostamaan. Kinkku, laatikot, lipeäkala ynnä muut perinteiset herkut tulvivat mieleen nopeasti. Joulutorttukin voisi maistua kahvin kanssa vähän niin kuin jälkiruoaksi. Mikään vannoutunut jouluihminen Lenni ei ollut, esimerkiksi joululaulut olivat kauhistus miehen mielessä. Joulukuusta ei ollut nähty saman katon alla vuosikymmeniin, saati mitään tonttuihin viittaavia ornamentteja. Muutama jouluvalo oli kuitenkin harvakseltaan löytänyt tiensä ikkunalle. Nyt kuitenkin jouluateria alkoi houkuttaa niin vahvasti, että mieliteolle oli melkeinpä pakko antaa periksi.

   Mutta jos kystä kyllin haluaisi vielä saada, olisi pakko käydä ihan fyysisesti kaupassa. Se kammoksutti Lenniä. Hän ei ollut suinkaan bakteerikammoinen alunperin. Tässä suhteessa hän oli täysin eri maata kuin siskonsa, jolle korona tavallaan oli oikeutus vuosikymmeniä kestäneelle epäluulolle tavaroiden ja esineiden, huonekalujen ynnä muiden pintojen hygeniaan liittyvien riskien suhteen. Lenni oli varma, että Leenu oli kokenut jossain määrin jopa sairaanloistakin mielihyvää siitä, että korona oli osoittanut tämän näkemyksen oikeaksi. Lenni ei edelleenkään jakanut siskonsa pakkomielteitä pöpöjä kohtaan yleisellä tasolla, mutta korona oli selvästi vaarallinen tauti, johon oli syytä suhtautua vakavasti.

   Ruoka on hyvää ja hyvä ruoka vielä parempaa, Lenni pohti. Useimmiten hänen ateriansa olivat valmistuotteista lämmitettyjä, joskin hän usein höysti niitä raejuustolla saadakseen ravintoonsa enemmän keveyttä ja terveellisiä ainesosia. Suurimman osan jouluruoista sai valmiina, jopa kinkkua oli tarjolla paistettuna. Ruskeaa kastikettakin sai pikkutölkissä. Perunoiden keiton Lenni sentään osasi. Vain kerran oli pelastuslaitoksen tarvinnut käydä tarkistamassa hänen keittämisensä mustanpuhuvia tuotoksia. Lenni suorastaan uhkui itsevarmuutta miettiessään mahdollista onnistumisprosenttia jouluaterian suhteen.

   Lopulta mieliteko huumasi aivot ja ohitti järjen. Lenni päätti uhrata itsensä joululle ja lähteä käymään henkilökohtaisesti kaupassa. Tämä myös tarjoaisi mahdollisuuden nähdä pitkästä aikaa ihan elävä oikea toinen ihminen. Jos oikein hyvä onni olisi matkassa, hän saattaisi päästä jopa vaihtamaan muutaman sanan jonkun toisen kanssa. Kenties hän voisi olla ostavinaan vaatteita, sillä silloin yleensä joku myyjä ilmestyy selän taakse esittäen tuon ikiaikaisen kysymysklassikon – ”voinko olla avuksi?”

   Onneksi Lennin sisko oli ymmärtänyt varustaa veljensä pahimman varalle. Tämä tosin oli tapahtunut jo vuosia sitten, kauan ennen koronaa. Tuolloin Leenu oli ollut varma, että jokin supertappajavirus leviää maailmaan viikossa ja halusi suojella myös veljeään pahimmalta. Aluksi Lenni oli aikonut heittää varusteet roskiin tai myydä kirpputorilla, mutta jokin alitajunnassa oli kuitenkin kehottanut varastoimaan ison pahvilaatikon pihavarastoon. Sieltä Lenni sen haki sisälle ja avasi sen.

   Kaasunaamarin Lenni hylkäsi ensimmäisenä. Sille tuskin oli nyt tarvetta. Ehkä se olisi suojannut tehokkaasti koronaa vastaan, mutta jotenkin sen käyttö tuntui ylilyönniltä. Laatikosta löytyi type IIR luokituksen kirurgisia vaaleansinisiä kasvomaskeja. Pakkauksen mukaan ne suojasivat 98% bakteereilta ja veriroiskeilta. Lenni mietti, miten suuri todennäköisyys olisi saada päälleen veriroiskeita kauppareissulla. Oletettavasti melko pieni. Varusteisiin kuului myös suojalasit ja -visiiri. Lenni pohti hetken miksi ihmeessä hänen täytyisi sellaisiakin pitää, mutta totesi melko pian, että myös silmien kautta voisi pisaroiden mukana jotain tartuntoja saada. Silmäsuojus turvaisi myös sen, ettei hän ajatuksissaan koskisi käsillään silmiin. Kaupassa hän joutuisi kuitenkin koskettelemaan tuotteita ja erilaisia pintoja, joista saattaisi tarttua ties mitä pöpöjä. Suojalasit ei siis vaikuttanut lainkaan huonolta vaihtoehdolta. Visiiri sen sijaan jo pelkästään näytti niin epämukavalta, että Lenni hylkäsi sen oitis vaihtoehdoistaan.

   Suojakäsineitä löytyi muutama pakkaus. Ne olivat vinyylisiä, puuteroituja ja ilmeisesti sairaalakäyttöön valmistettuja. Nekin olivat vaaleansinisiä. Laatikossa oli myös useampi kertakäyttöinen suojahaalari. Ne olivat saumoista tiivistettyjä ja vetoketjuissa oli itseliimautuva suoja. Ranteissa ja nilkoissa oli elastiset saumat. Lennistä ne näyttivät juuri sellaisilta mitä dekkareissa poliisien rikospaikkatutkijat tai katastrofielokuvien virustutkijat käyttivät. Lenni pohti pitäisikö kauppareissulle varustautua haalarein. Suojalasit, kasvomaski ja käsineet vaikuttivat itsestään selvyyksiltä, mutta haalarit mietityttivät. Kun Lenni hetken aikaa oli asiaa arvioinut mielessään, haalarit vaikuttivat varsin järkevältä vaihtoehdolta. Kun kaupassa joka tapauksessa joutui kosketuksiin ostoskorien tai -kärryjen tai ylipäänsä esineiden ja kalusteiden kanssa, se saattaisi johtaa bakteerien ja virusten tarttumisen vaatteisiin. Tämä taas altistaisi Lennin sairastumiselle, koska pöpötä voisivat siirtyä vaikkapa takin pinnalta häneen itseensä. Kertakäyttöhaalarit sen sijaan voisi kauppareissun jälkeen hävittää ja näin ongelmaa ei olisi.

   Laatikosta löytyi myös erilaisia desinfiointiaineita suihkeina, pumppupulloissa ja jauheinakin. Lenniä huvitti, että niiden sisältämä alkoholi voisi puhdistaa elimistöä sisältäkin päin, mutta siihen tarkoitukseen kaapissa lymynnyt korkkaamaton Finlandia-vodka olisi todennäköisesti parempi vaihtoehto.

   Kun Lenni oli pukenut tamineensa ylleen ja kirjoittanut kauppalistan, hän oli valmis kauppareissuunsa. Se tulisi tehdä nopeasti ja tehokkaasti, koska ei ollut järkeä tarpeettomasti käyttää aikaa ja siten altistaa itsensä turhille riskeille.

Parkkeeratessaan autoaan Lenni tuli ajatelleeksi joutuisiko hän desinfioimaan Fordinsa jälkeenpäin. Jos esimerkiksi haalarien pinnalle tarttuisi pöpöjä, ne voisi jäädä autoon ja sitä kautta myöhemmin tarttua Lenniin. Joutuisiko hän jatkossa aina käyttämään autoaan suojahaalareihin verhoutuneena? Ehkä se riittäisi, jos hän puhdistusaineella pyyhkisi auton sisäpinnat. Entä jos ilmastointilaitteen sisälle olisi päässyt viruksia? Pitäisikö siis koko ilmastointilaitteisto puhdistaa jotenkin? Siihen Lennin osaaminen ei riittäisi. Olisi pakko käyttää auto huollossa, jos sen haluaisi saada tehdyksi. Mutta miten varma Lenni voisi olla jonkin korjaamon puhtaudesta? Ne, jos mitkä, olivat perinteisesti hyvinkin likaisia paikkoja. Voisi kuvitella, että autopajoilla bakteerit jylläävät. Pitäisikö siis koko auto vaihtaa uuteen?

   Astuessaan kaupan ovesta sisään Lenni päätti unohtaa autoon liittyvän problematiikan hetkeksi ja yrittää vain suoriutua kauppareissusta. Luonnollisesti valkoiseen suojahaalariin, suojalaseihin, suojakäsineisiin ja kasvomaskiin sonnustautunut joulushoppailija herättää kummastusta missä tahansa kaupassa. Lennin ilmestyminen aiheutti joissain asiakkaissa jopa jonkin asteista paniikkitunnetta, koska nämä tulkitsivat virustilanteen muuttuneen radikaalisti huonompaan. Hätäisen johtopäätöksen tehneet kansalaiset tunsivat pakonomaista tarvetta pelastautua selkeästi hengenvaaralliseksi muuttuneesta liiketilasta nopeasti ulos turvaan. Osa paikalla olijoista sen sijaan tulkitsivat näyn realistisemmin tuomiten Lennin äärimäisen varovaiseksi yksilöksi, jotkut jopa mielessään antoivat kylähullun arvonimen haalaripukuisella shoppailijalle.

   Myös vartiointiliikkeen edustajat kiinnostuivat Lennistä ja pysäyttivät tämän lyhyen juttutuokion ajaksi. Varmistuttuaan, että kyse oli kuitenkin jokseenkin siinä määrin henkisesti terveestä yksilöstä, jonka voi antaa itsenäisesti tehdä ostoksensa, vartijat päästivät miehen jatkamaan visiittiään. Lennistä taas oli oikeastaan vain mieluisa kokemus, että jotkut ihmiset ylipäänsä antautuivat jonkin tasoiseen kommunikointiin hänen kanssaan. Keskustelun aiheella ei ollut merkitystä, pääasia oli, että jonkinlainen kontakti ihan elävään toiseen ihmiseen oli saatu. Tältä osin Lennin kauppareissu oli jo vahvasti positiivisen puolella.

   Tietenkin Lenni oli kaikessa kiireessä unohtanut ostoslistan kotiin. Onneksi hän kuitenkin muisti ulkoa pääosin, mitä jouluaterialla tulisi olla – kinkkua, lanttulaatikkoa, porkkanalaatikkoa, ruskeaa kastiketta, graavilohta ja lipeäkalaa. Jälkimmäisestä tosin Lenni ei ollut täysin varma. Se oli niitä jouluruokia, mistä hän ei juurikaan pitänyt. Koska se kuitenkin kuului perinteisiin, sitä olisi periaatteesta pitänyt ostaa. Hän päätti jättää lopullisen päätöksen teon siihen hetkeen, kun hän kyseiseen tuotteeseen kaupassa törmäisi.

   Raakoja kinkkuja oli vielä paljon jäljellä. Enimmäkseen ne olivat poikkeuksellisen suurikokoisia. Lenni epäili, ettei yksikään tarjolla olleista vaihtoehdoista mahtuisi hänen uuniinsa. Sitä paitsi ei hän uskaltanut jättää joulupöydän kunkun onnistumista omien kokkaustaipumustensa varaan. Turvallisempi vaihtoehto oli ostaa valmiiksi paistettua kinkkua. Sellaista onneksi tarjolla oli myös. Laatikotkin löytyivät helposti, samoin graavilohi. Lenni muisti vielä yhden tuotteen, mikä oli hankittava, ja se oli tietenkin ketsuppi. Mitään ruokaa ei voinut nauttia ilman ketsupin herkullista aromia. Sitä paitsi ketsuppi takasi sen, että mahdollisesti huonoja aromeja sisältävä ruoka oli myös syömäkelpoista, kunhan sen kera sai riittävän määrän etikalla höystettyä tomaattisosetta.

   Pian Lenni löysi myös lipeäkalan. Hän edelleen arpoi mielessään, uskaltaisiko moista niin sanottua herkkua ostaa. Kenties lipeäkalakin olisi maukasta, kunhan sen kyytipoikana olisi Ilonaa tai Felixiä? Lipeähän oli kauheaa myrkkyä, Lenni pohti mielessään. Kuitenkin kalaan lisättynä ihminenkin saattoi sitä syödä. Olisiko se kuitenkaan kovin terveellistä? Lopulta Lenni päätti olla ottamatta riskiä ja jätti hyllyyn lipeäkalat.

   Jouluna tietenkin piti herkutella myös muilla asioilla kuin vain niin sanotulla oikealla ruoalla. Joulutorttuja piti saada, kuten myös Pandan Juhlapöydän konvehteja. Ei Lenni niistä suklaistakaan juuri pitänyt, mutta perinteet olivat perinteitä ja kun nyt kerran tarkoitus oli kerrankin juhlistaa joulua ihan aidolla tavalla, pakko se oli konvehteihinkin sijoittaa. Jälkiruokaherkut löytyivät nekin kohtalaisen helposti, joten enää oli juomapuoli jäljellä.

   Lenni pohti mitä joulujuomaa hänen lapsuudessaan oli nautittu jouluaterialla. Aikuiset joivat kotikaljaa, mitä äiti oli itse tehnyt. Sellaista urotyötä Lenni ei voinut kuvittellakaan, että alkaisi kaljan kanssa läträämään. Eikä sellaiseen enää tainnut olla oikein aikaakaan. Lenni muisteli, että kaljan valmistumisessa kesti useita päiviä ennen kuin siitä tuli juomiskelpoista. Isä nautti usein olutta ja myöhemmin illalla taisi ottaa oikein konjakkiakin. Lenni ei ollut kovin perso alkoholijuomille, joten nekään eivät oikein tuntuneet vaihtoehdoilta. Joskus hän otti kyllä viinaa, mutta enimmäkseen vain silloin, jos oli aivan erityisellä juhlatuulella tai jos työasiat harmittivat liiaksi. Jouluna sen sijaan ei ollut kummastakaan tilanteesta kyse. Normaalisti Lenni joi maitoa ruoan kanssa, mutta jouluaterialle sekin tuntui ihan liian rahvaanomaiselta. Tavallinen limonadikin vaikutti jollain lailla hölmöltä. Vaikka Coca-cola oli keskinyt punanuttuisen joulupukin, ei silti Kokis oikein tuntunut joulujuomalta sekään.

   Tullessaan juomaosastolle Lenni hoksasi pullon, jossa luki Julmust. Etikessä komeili joulupukki. Sellaisesta Lenni ei ollut aiemmin kuullutkaan. Ilmeisesti kyseessä oli ruotsalainen joulujuoma. Hän mietti pitkään ja hartaasti olisiko se jotenkin väärin ottaa ruotsalaista juomaa suomalaiseen joulupöytään, ei niinkään rasistisista syistä vaan nimenomaan, ettei rikkoisi perinteitä. Lennille syöksyi sieluun vastustamaton suvaitsevaisuuden puuska ja tahto osoittaa teoillaan olevansa vastaan kaikenlaista erilaisuuden vastustamista, että valitsi lopulta joulujuomakseen Julmustin.

   Kävellessään kassaa kohti Lenni pohti vielä, että kaikenlaiset kasvikset ja salaatit uupuivat täysin ostoskorista, mutta ehkäpä sitä jouluna saattoi jossain asioissa olla lepsumpi. Tyytyväisin mielin hän asteli kassajonoon.

   Odottaessaan vuoroaan ja ihmetellen muiden asiakkaiden pitkiä tuijotuksia Lenni oivalsi pahan ongelman hänen suunnitelmassaan. Miten ihmeessä hän pystyisi maksamaan ostoksensa? Lompakko nimittäin oli hänen housujensa taskussa, mutta housujen päällä oli tiiviisti suljettu haalari. Lennin hikoilu lisääntyi runsaasti. Jo aiemmin hän oli tuntenut poikkeuksellisen kovan lämpötilan nousun, johtuen hänen asukokonaisuudestaan, mikä oli aiheuttanut hien poikkeuksellisen runsaan erittymisen. Nyt kuumotusta lisäsi ilmiselvä ongelma, joka tuntui tehokkaasti estävän suunnitelman loppuunviemistä.

   Miten hän pystyisi ottamaan lompakkonsa taskustaan ilman, että joutuisi avaamaan haalarit? Vetoketjun avaaminen ei tullut kuuloonkaan. Silloin hän altistuisi siinä määrin pöpöille, että koko joulu menisi desinfioituessa. Oli pakko keksiä jokin muu keino. Pian Lennin aivonystyrät tuottivat mahdollisen toimintasuunnitelman ongelman ratkaisuksi. Hän voisi keplotella kätensä irti hansikkaasta ja haalarin hihasta. Lenni päätteli, että jos pystyisi ikään kuin vetämään kätensä pois hihasta ja ujuttamaan sen haalarin sisäpuolelle, hän pystyisi ottamaan lompakkonsa taskusta. Tämän jälkeen hän voisi toisella kädellä sen verran avata haalarin hupun aukkoa, että sieltä voisi ujuttaa lompakon esille. Hänen edellään jonossa oli kolme asiakasta, joista kahdella kärry täynnä tavaraa. Lenni arveli, että aika riittäisi hyvin haalia massi esiin, ennen kuin hänen täytyisi maksaa ostoksensa.

   Hansikkaan irroittaminen onnistui mainiosti toisen käden avustuksella, mutta saman tien Lenni tajusi seuraavan ongelman. Haalarin ranneosan resori ei puristannut siinä määrin tiukasti, että olisi pitänyt hansikkaan hihansuussa, joten tämä aiheutti tartuntariskin. Lenni kuitenkin oivalsi ratkaisun nopeasti. Hän antoi oikean käden käsineen pudota lattialle, jonka jälkeen hän sitoi hihan suun umpisolmuun. Lenni oli varsin tyytyväinen oivallukseensa.

   Oikea käsi oli hieman työläs saada vedettyä pois hihasta, mutta vasemman käden avustuksella se oli kuitenkin mahdollista tehdä. Pian Lenni onnistui kaivelemaan oikeanpuoleisesta housun taskustaan lompakkonsa. Hän sai avattua huppuaan siinä määrin, että onnistui ujuttamaan lompakon vasempaan käteensä. Operaatio oli onnistunut mainiosti.

   Koko hankkeensa ajan Lennin ostoskori oli ollut lattialla. Nyt mies tajusi olevansa jälleen uuden ongelman edessä. Oikean käden ollessa nyt haalareiden sisällä pois hihasta, hän ei käytännössä pystynyt kättään juurikaan käyttämään. Miten hän onnistuisi nostamaan korin, kun lompakko oli vasemmassa kädessä. Nopeasti Lenni oivalsti, että voisi vain pudottaa massin koriin ja sen jälkeen käsi vapautuisi kantohommiin.

   Onneksi kassalla oli aputaso, minkä päälle korin saattoi nostaa. Siitä oli helppo yhdellä kädellä nostella tavarat hihnalle, minkä jälkeen hän nosti lompakon aputasolle ja lopulta tyhjän korin niille tarkoitettuun telineeseen. Haasteellista oli myös saada pankkikortti yhdellä kädellä kukkarosta, mutta siinäkin Lenni onnistui kohtuullisen hyvin.

   Uusia ongelmia kuitenkin ilmeni jatkuvasti lisää. Seuraava haaste oli saada tavarat muovikassiin. Se tuntui olevan ratkaisematon paikka yksikätiselle Lennille. Onneksi kuitenkin viereisellä kassalla asioinut mummo ojensi auttavat kätensä. Nainen katsoi epäileväisesti miehen asukokonaisuutta, mutta päättäväisesti tarttui muovikassin ripoihin, avasi sen ja alkoi lappaa Lennin ostoksia. Mummo yritti kohteliaasti udella Lenniltä, miten tämä oli ilman avustajaa lähtenyt ruokakauppaan, koska kyllähän invalideilla kai sellaisia olisi käytettävissä. Lenni yritti selittää vastaukseksi jotain itsenäisyydestään ja halusta pyrkiä tulemaan omilla toimeen. Mummo toivotti onnea ja hyvää joulua.

   Lopulta Lenni sai kassin kantoonsa ja alkoi kävellä ulko-ovea kohti. Pian hän kuitenkin tajusi, että hänen lompakkonsa oli ollut suojavarustuksen ulkopuolella ja näin ollen se oli altistunut jo ties miten monille pöpöille. Mitä hän saattaisi tehdä sille? Voisiko sen jotenkin desinfioida? Pankkikorteissa oli siruja ja magneettiviivoja. Menisivätkö ne miten pahasti rikki, jos niitä pyyhkisi alkoholipitoisilla puhdistusaineilla. Ties mitä kaikkia myrkkyjä niissä litkuissa oli. Ei Lenni kuitenkaan voisi lompakkoaan noin vain asuntoonsa tuoda. Pian mies sai jälleen pelastavan oivalluksen.

   Minuutissa Lenni oli infotiskin luona. Hän ojensi oman lompakkonsa tiskin takana palvelleelle naiselle ja kertoi, että oli löytänyt lompakon lattialta. Nainen kiitti Lenniä ja lupasi laittaa lompakon talteen. Se toimitettaisiin löytötavaratoimistoon, jos ei omistaja tulisi sitä pariin viikkoon kyselemään. Lenni poistui autolleen. Hän oli mielissään ovelasta suunnitelmastaan. Kotiin päästyä hän ilmoittaisi lompakkonsa kadonneeksi ja kuolettaisi kaikki kortit. Tämän jälkeen hän saisi uuden, täysin neitseelliset ja puhtaat muovit pankista tilalle.

   Auton avattuaan hän asetteli ostoskassinsa takapenkille ja istui tämän jälkeen kuljettajan paikalle. Samassa Lenni tajusi, ettei auton ajaminen olisi kovin helppoa vasenkätisenä. Miten hänen onnistuisi vaihtaa vaihteita? Virtalukkokin oli ratin oikealla puolella, joten vasurilla jo pelkkä auton käynnistäminen tuntui hankalalta. Lopulta Lenni älysi ujuttaa oikean käden takaisin hihaansa. Vaikka siinä solmu olikin, hän sen verran saattoi tarttua kädellään haalarin hihan kankaan läpi, että autolla ajaminen saattoi onnistua. Hän oivalsi, että tämä keino olisi saattanut auttaa jo kaupassa asiointiakin.

Vartin ajomatkan jälkeen Lenni oli jälleen kotipihassaan. Hän kantoi kauppakassin kotiinsa, riisui suojavarusteet ja sulloi ne mustaan jätesäkkiin. Samoin hän teki muovipussille, missä hänen ostoksensa olivat. Tämän jälkeen hän otti desinfiointiainepullon ja alkoi pyyhkiä nesteellä vaatteitaan. Pyyhinnän jälkeen Lenni laittoi vaatteensa pesukoneeseen ja meni suihkuun. Hän varmuuden vuoksi suihkun jälkeen pyyhki vielä kertaalleen itsensä desinfiointiaineella ja huuhteli vartalonsa. Ostokset hän myös pyyhki desinfiointiaineella ennen kuin laittoi ne kaappeihin.

   Kun Lenni oli ilmoittanut korttiensa katoamisesta ja tilannut uudet tilalle, hän saattoi huokaista ja istua olohuoneen sohvalleen. Hän katseli ajatuksissaan ikkunaan. Lenni mietti, miten haasteellinen hänen kauppareissunsa oli ollut ja miten hankalaa oli elää korona-Suomessa. Hän myös tunsi sääliä ja sympatiaa siskoaan Leenua kohtaan. Lenni ei voinut olla miettimättä, miten hankalaa siskolla mahtoi olla, tämä kun oli vielä niin tavattoman bakteerikammoinen.

   Tyytyväinen Lenni kuitenkin oli. Joulu oli pelastettu. Nyt hän saattoi vain odottaa aattoiltaa ja sitä suloista mikron kilahdusta, kun jouluateria olisi valmis nautittavaksi.

Minä murhaaja – kuudes teokseni julkaistu!

Niin se sitten lopulta tuli tämä kuudeskin teokseni julkisuuteen Mediapinta Oy:n kustantamana. Tämän kirjan parissa vierähti tovi jos toinenkin. Aloitin tätä kirjoittamaan vuonna 2012 ja se on sitten aina välillä maannut pitkiäkin aikoja pöytälaatikossa, kunnes lopulta sain sen valmiiksi.

Kyseessä on rikosromaani, mutta ei niinkään perinteinen dekkari. Tämä tuotos kertoo tarinan murhaajan näkökulmasta. Kirja kuitenkin sijoittuu samaan maailmaan ja miljööseen kuin edellinen teokseni Syyttäjä, tuomari, pyöveli. Osittain samoja henkilöhahmojakin on mukana.

Tästä saisi jännitystä pukinkonttiin jollekin lahjaksi.

Mikäli haluat kirjan hankkia, sen voi tilata Mediapinnan omilta verkkosivuilta, Suomalaisesta kirjakaupasta tai Adlibriksesta… 😊

Krapula

Heräsin seitsemän aikaan aamulla. Ei mitään hajua missä helvetissä olin. Painoin silmät kiinni. Nukahdin viideksi minuutiksi. Avasin silmäni uudelleen. Muistin heränneeni hetkeä aiemmin. Suussani maistui pahalta. Päässä jyskytti ihan helvetisti. Luomet puolitangossa katselin varovaisesti ympärilleni. Varovaisesti siksi, koska päässäni kolmen takojan trio nakutteli menemään täysin rinnoin. Lopulta aivosoluni pääsivät sen verran liikkeelle, että tulkitsin muistikuvani omasta makuuhuoneestani käyvän yksiin sen huoneen arkkitehtuurin ja sisustuksen kanssa missä sillä hetkellä olin. Olin siis omassa kodissani. Huokaisin helpotuksesta. Yritin saada jonkinlaista käsitystä tilanteestani. Aivoni rekisteröivät valtaisan myllerryksen vatsassani, järkyttävän kivun päässäni, ratkeamistilassaan olevan virtsarakkoni aiheuttaman tuskan sekä suunnattoman väsymyksen. Ensireaktioni oli se, että minun pitäisi päästä vessaan. Sängystäni sinne ei ollut matkaa kuin kolme metriä, mutta se tuntui tuossa olotilassani lähinnä maratonin suorittamiselta käsillään kävellen. Minun oli pakko kuitenkin yrittää. Ymmärsin sen verran, että jos en menisi, olisi minulla kohta märät, pahan hajuiset ja kellertävät lakanat. Nousin istualleni. Liian nopeasti. Äsken päässäni tuntunut takominen muuttui maanjäristykseksi pääni sisällä. Silmissäni säkenöi, oli pakko painaa luomet kiinni.

Nousin varovaisesti sängyltäni ylös. Seisominen ei tuntunut onnistuvan millään. Horjahdin ja jouduin ottamaan kirjahyllystäni tukea. Se oli harkitsematon teko, mutta minulla oli onnea. Kirjahylly heilahti äkkinäisestä liikkeestä, joka syntyi haparoivasta, osittain päämäärättömästä, käden suuntauksesta tuen saamiseksi. Onneksi voimaa ei ollut niin paljoa, että hylly olisi kaatunut. Saatuani kohtalaisesti itseni tasapainoon, enemmän kuin sen hetkinen itsevarmuuteni antoi aihetta uskoa, lähdin syvässä etukumarassa astelemaan kohti kylpyhuonettani. Etukumarani oli välttämätön, jotta olisin saanut pääni sisääni edes sen verran sisäistä harmoniaa, että pystyisin ylipäänsä liikkumaan. Askeleet jysähtelivät lattiaan aiheuttaen joka kerta suuren hetkittäisen moukarin iskun aivoihini. Ikuisuudelta tuntuvan matkan jälkeen pääsin wc-pöntön eteen. Peniksestäni turskahtava tsunami tuotti suunnatonta helpotuksen tunnetta virtsarakkoni alueelle. Tuo hetkittäinen hyvänolon tunne oli niin suuri ilon riemuvoitto, että kaikesta muusta tuskasta huolimatta sain viritettyä hymyntapaisen kasvoilleni. Tunsin itseni pikku pojaksi ohi kiitävän hetken verran. Iloa kesti kuitenkin vain hetkisen, vaikka tyhjennysoperaatio sinänsä oli keskimääräistä pidempi.

Toimenpiteeni suoritettua minun oli pakko nojata hetken aikaa molemmin käsin lavuaaria vasten. Tuntui kuin äskeinen operaatio olisi imenyt minusta kaiken voiman. Hengitykseni oli tiheää ja raskasta. Tässä vaiheessa aivoni onnistuivat rekisteröimään rinnastani kumpuavan bassorummun tömistyksen, joka tuntui takovan hurjalla voimalla rintakehääni. Vilkaisin lavuaarin yläpuolella olevaa peiliä. Kuvajainen, joka tuijotti minua, näytti suoraan sanoen aika hemmetin pahalta. Näky oli pahempi kuin kuukauden vanha maksalaatikko. Silmät punoittivat vahvasti. Kasvot olivat hyvin kalpeat. Hikikarpalot valuivat norona kasvoilla. Hiukset olivat sekaisin. Toisella poskella oli kuivunutta sinapin ja ketsupin sekoitusta (olin siis ilmeisesti tullut grillin kautta kotiin?). Silmieni alustat olivat tummat ja turvonneet. Pesin käteni ja kasvoni kylmällä vedellä. Yritin saada itseäni virkistymään tietäen yritykseni etukäteen täysin toivottomaksi. Hoipertelin takaisin sänkyyni yhtä vaivalloisesti kuin sieltä poistuessanikin. Rojahdin sänkyyni ja nukahdin uudelleen. Tällä kertaa vajaaksi tunniksi.

Heräsin uudelleen. Suussani maistui vieläkin pahemmalta. Pääni oli edelleen raivoisan takomisen keskipisteenä. Vatsassani möyri ja jouduin välittömästi herättyäni käynnistämään epätoivoisen taisteluni pitääkseni vatsani sisällön nimenomaan vatsassa. Olin Napoleon Waterloon äärellä ja vatsani oli Wellington. Tässä vaiheessa hajuaistini heräsi henkiin. Tunsin voimakkaan hajun nenääni, joka kuvotti minua. En aluksi käsittänyt mikä haju oli ja mistä se tuli. Suljin silmäni ja yritin nukahtaa, mutta enää se ei onnistunut. Haju alkoi tuntua yhä voimakkaammalta. Yritin maatessani selvittää mistä haju tulee. Yritykseni oli kohtalaisen ponneton. Sitten lopulta tajusin. Minulla on makuuhuoneessani kahden hengen sänky, vaikka asuinkin yksin. Haluan nukkua tilavasti. Huomasin sängyn toisella reunalla grillipaketin. Se oli auki ja paketin sisällä oli puoliksi syöty hampurilainen ja pari ranskalaista. Suurin osa ilmeisesti yöllä tilaamani annoksen ranskalaisista oli vuoteellani. Samoin niihin sotkettu sinappi-ketsuppi-kurkkusalaatti-sipuli sekoitus. Kirosin itsekseni. Ensimmäinen ajatukseni oli siivota tuo sotku, mutta olotilani pisti sen verran idealleni hanttiin, että päätin raahautua olohuoneen sohvalle palautumaan. Tämäkin ”via dolorosani” tuntui ikuiselta, mutta lopulta kuitenkin pääsin tavoitteeseeni. Tosin saman tien vatsani päätti väliaikaisesti antaa periksi taistelussani ja niinpä jouduin kiirehtien loikkimaan kylpyhuoneeseeni. Se oli äärimmäisen tuskallinen kokemus pääni sisäisen infernon vuoksi, mutta minun oli se vain pakko kestää, etten olisi sotkenut tällä kertaa vatsastani ryöppyävällä tsunamilla sohvaani.

Pääsin vaivoin kylpyhuoneeseen ja saman tien, kun onnistui lysähtämään polvilleni tuon posliinisen helpotusvälineen eteen, vatsastani suihkusi ennennäkemättömällä voimalla edellisen yön grilliannoksen puuttuvat osat, mitä ei ollut sängyllä. Wellington oli onnistunut ajamaan ranskalaiseni Waterloostani viemäriin. Minusta tuntui, että sisuskaluni tulisivat samalla pönttöön, kun kyökin jo toistakymmenettä kertaa. Valitettavasti tämä wc:ssä suorittamani operaatio ei ollut läheskään niin hyvässä kontrollissa kuin edellinen. Näin ollen oksennustani oli pirahdellut sinne tänne pitkin kylppäriä. Onneksi kuitenkin suurin osa oli osunut pönttöön. Tämä ei luonnollisestikaan auttanut pääni sisällä olevaa karmeaa olotilaa. Toisaalta oloni muutoin helpottui selkeästi hieman. Ei kovin mainittavasti, mutta sen verran kuitenkin, että pystyin kuin ihmeen kaupalla siivoamaan kylpyhuoneestani pahimmat roiskeet. Tosin siivouksen aikana minun oli pakko kyökkiä vielä pari kertaa.

Kun kylppäri oli mielestäni kohtuullisessa kunnossa, hoipertelin keittiöön. Minun oli pakko saada jotain juotavaa, koska jano oli ensinnäkin hyvin valtaisa ja toisekseen suussani oli entistä pahempi maku laatoitukseni jälkeen. Näin keittiön pöydällä lasin, joka näytti olevan puolillaan vettä. Hajanainen muistikuvani oli, että olin yöllä ruokailua varten ottanut lasillisen vettä, jota en sitten kaikkea juonutkaan. Nappasin lasin pöydältä ja kumosin sen sisällön suuhuni reippaalla otteella. Juuri kun käteni oli kaatamassa lasissa olevaa nestettä suuhuni, nesteen vielä saavuttamatta janoista kitaani, mieleeni tulvahti hassun hauska yksittäinen muistikuva edellisyöltä. Olin kaatanut kaapissani olevasta kossupullosta lasin puolilleen kossua, kun olin ensiksi kaatanut lasissa olleet vedet viemäriin. Samalla maistoin suussani lämpimän Koskenkorvan vastustamattoman voimakkaan maun. Tämä puolestaan laukaisi välittömän reaktion vatsalaukussani provosoiden Wellingtonin kiivaaseen hyökkäykseen, ja niinpä päädyin kurkkimaan lähietäisyydeltä keittiön tiskiallasta samalla, kun vatsalaukustani evakuoitiin väkivalloin kaikki loputkin vatsanesteet.

Kun vatsani hieman rauhoittui, käperryin keittiön lattialle kaksinkerroin nojaten allaskaapin oveen. Minun teki mieleni jäädä siihen, mutta nukkuminen keittiön matolla ei oikein kiehtonut. Pakotin itseni nousemaan ylös. Nojasin kymmenisen minuuttia tiskipöytää vasten, jonka jälkeen otin tiskikaapista puhtaan lasin ja täytin sen vedellä. Join vettä pienin siemauksin ja voi luoja miten ihanalta se kylmä vesi maistuikaan. Join sitä itse asiassa pari lasillista. Tässä vaiheessa havahduin siihen, että päätäni jyskytti edelleen kuin siihen olisi pudotettu keilapalloja muutaman metrin korkeudelta. Säilytin lääkkeitäni keittiön kaapissa, joten avasin sen ja aloin etsiä särkylääkettä. Löysin Burana paketin, mutta se oli tyhjä. Kirosin itseäni ja soimasin ajattelemattomuuttani lähinnä siksi, että olin jättänyt tyhjän paketin kaappiin. Kaivelin lisää kaappini kätköjä ja löysin lopulta viisi vuotta vanhan antibioottilääkepullon ja seitsemän vuotta vanhan kyypakkauksen takaa todella vanhan aspiriinijauhepakkauksen. Ihmettelin ensin miten minulla saattoi olla tuollainen ikivanha pakkaus, mutta lopulta tajusin, että sen täytyi olla jäänne niistä lääkkeistä, mitä äitini pakkasi aikanaan mukaani joskus reilut kaksikymmentä vuotta sitten, kun muutin kotoa pois (ja tuo pakkaus oli varmasti jo silloin ikivanha). Kiitin äitiäni mielessäni huomaavaisuudestaan ja nautin harvinaisen kitkerän makuisen jauheen runsaan veden kanssa suustani alas. Tässä vaiheessa alkoi jälleen tuntua voimakkaasti siltä, että vatsalaukkuni alkaisi kapinoimaan juuri keksimääni parannuskeinoa vastaan, mutta rautaisella itsekurilla ja ällistyttävällä tahdonvoimallani onnistuin pitämään aspiriinin ja veden vatsalaukussani, vaikka ne tulvahtelivatkin jo välillä miltei suuhuni asti.

Raahauduin kumarassa takaisin olohuoneeseen ja sohvalleni. En olisi pystynyt kulkemaan tuossa vaiheessa selkä suorana ja pää pystyssä. Oloni oli sellainen, että jos olisin nostanut päätäni, se olisi takuuvarmasti pudonnut harteiltani. Nukahdin uudelleen ja kun seuraavan kerran avasin luomeni, kello oli jo puoli kuusi illalla. Ensimmäinen tietoinen ajatukseni herättyäni oli se, että olotilani ei ollut vieläkään oikein kovin hyvä. Oli se hieman parempi kuin aamulla, mutta selkeästi edelleen tietyiltä osin heikko. Vatsani tuntui osittain antautuneen ja suostuneen jonkinasteiseen välirauhaan, mutta pääni oli edelleen kivistävien aaltojen taistelutanner. Yleinen olotila oli heikko, mikä johtui suurimmaksi osaksi siitä etten ollut syönyt tai juonut juuri mitään koko päivänä. Ilmeisesti aspiriini kuitenkin oli auttanut jonkin verran, koska olin pystynyt nukkumaan niinkin paljon, mutta nyt ei aspiriinin hellästä ja siunaavasta avusta ollut mitään tietoakaan, sillä päätäni siis jyskytti edelleen ihan käsittämättömän paljon. Vaikka välirauha olikin saatu aikaan vatsani kanssa, se ei oikein tuntunut olevan yhteistyöhaluinen edelleenkään. Aamulla siinä missä vatsani oli tuntunut siltä, kuin sitä olisi sekoitettu sähkövatkaimella, nyt alkuillasta vatsani tuntui siltä, kuin joku voimamies puristelisi kourallaan vatsani sisäpintaa aina puolen minuutin välein. Siinä sohvalla maatessani aloin miettiä, mikä voisi tällaiseen darraan parhaiten auttaa ja niinpä tuli mieleeni isäni neuvo. Pitäisi yrittää syödä jotain raskasta ja rasvaista ruokaa, se auttaisi parhaiten pahimpaan mahdolliseen krapulaan. Olin hyvin vahvasti epäluuloinen ajatellen rasvaisen ruoan tehokkuutta krapulan parantajana, mutta olin myös vahvasti epätoivoinen ja näin ollen valmis kokeilemaan mitä tahansa keinoa. Suurin heikkous suunnitelmassani tuntui olevan se, että miten ihmeessä pystyisin tekemään ruokaa saati syömään, mutta nopeasti nämä ajatukset menettivät merkityksensä, koska tajusin ettei minulla ollut kaapeissa ruokaa nimeksikään. Olin käynyt kyllä edellisenä päivänä kaupassa, mutta en ollut ostanut mitään varsinaista ruokaa, kuten lihaa tai kalaa, puhumattakaan perunoista tai muista lisukkeista. Pääasiassa ostokseni olivat olleet täydennystä perustarvikkeisiin. Olin suunnitellut meneväni tänään kauppaan ruokaostoksille. Yhtäkkiä kauhistuin. Kellohan oli melkein jo kuusi illalla, joten kaupat menisivät pian kiinni. Minulla ei ollut ruokaa lainkaan ja minun pitäisi sunnuntainakin syödä jotain. Sunnuntaina kaupat aukesivat vasta kello 12 päivällä. Minun olisi siis pakko päästä kauppaan ja nopeasti.

Nousin sohvaltani ja oikea käteni vapisten huojahtelin eteiseen. Vaatteeni olivat sikin sokin lattialla. En ilmeisesti ollut löytänyt naulakkoa tai henkaria yöllä tullessani kotiin. Aioin ensin laittaa saman takin mikä minulla oli ollut edellisenä iltanakin. Huomattuani takin rinnuksessa olevat sinappi-ketsuppi-kurkkusalaatti-sipuli tahrat päätin ottaa toisen takin. Saatuani takin päälleni huohotin kuin Cooper testin jälkeen. Otin kengät ja kirosin itseni syvimpään helvettiin etten ollut ostanut nauhattomia kenkiä. Nauhojen sitominen tuntui tuossa vaiheessa käsittämättömältä haasteelta. Kumarruin sitomaan oikean jalan kengännauhoja. Tämä oli lähes ylitse pääsemätön este. Jo pelkästään se, että jouduin suuntaamaan pääni alaspäin kumartuessani, tuntui helvetin esiasteelta. Tuntui siltä kuin pääni takaosasta olisi vierinyt miljoona rautaista piikkikuulaa pääni etuosaan. Ulvahdin kivusta. Hikirauhaseni hikiventtiilit pettivät täydellisesti ja pisarat valuivat vuolaana ohimoillani ja otsallani. Sydämeni tykytykset kuuluivat etäisen heimon rummutuksena Borneon viidakkoon saakka ja oikean käteni vapina toi melkoisen lisähaasteen nauhojen sitomiseen. Jouduin pitämään viiden minuutin hengähdystauon oikean kengän nauhojen sitomisen jälkeen. Vasemman kengän kohdalla sama toistui. Kun kengät olivat lopultakin jalassa nauhat sidottuina, nappasin eteisen lipaston päältä kotiavaimeni sekä lompakon, laitoin ne taskuuni ja kierähdin puolikuolleena rappukäytävään.

Luonnollisesti talon hissi oli epäkunnossa, kuinkas muuten. Minun oli siis pakko lähteä raahautumaan kuudennesta kerroksesta kävellen rappusia pitkin alas. Lähdin laskeutumaan portaita alas viidennettä kerrosta kohti. Puolivälissä kerrosten välisiä rappuja oli aina pieni tasanne. Vaivoin pääsin ensimmäiselle tällaiselle tasanteelle. Minun oli sillä kohtaa pakko pysähtyä. Hengitykseni oli hyperventilaation rajamailla. Paitani rintamus ja kainaloiden kohdat olivat hiestä läpimärät. Sydämeni tykytys tuntui iskevän korvani sisuskalut pihalle. Ilmanpaineen muutos kerrosten välillä, vaikkakin häviävän pieni, aiheutti päässäni infernaalisia tuntemuksia, joita on äärimmäisen vaikea sanoin kuvailla. Saatuani hengitykseni tasautumaan tarrasin portaikon kaiteeseen ja siihen tukien pääsin juuri ja juuri ensin neljännen ja sitten kolmannen kerroksen tasalle. Tässä vaiheessa jouduin istumaan portaille. Hengitin raskaasti ja pääni tuntui olevan räjähtämispisteessä. Totesin olevan mahdottoman tehtävän äärellä. Toiseen ja ensimmäiseen kerrokseen pääsy oli vastaavanlaisten urotöiden takana, mutta suomalaisen sisun siivittämänä pystyin siihen. Kauppa oli onneksi vain korttelin päässä. Ulkona kadulla kulkeminen oli sekin työlästä, mutta haasteena vain puoleksi niin vaativa kuin rappuset. Olin kaupan ovella kello 17.55. Vartija ei aikonut päästää minua enää kauppaan, koska sulkemisaika oli jo niin lähellä. Yritin vedota vartijan inhimillisyyteen ja alennuin yrittämään jopa spanielinkatse-nimistä tehokeinoa (tämä ei tosin koskaan tehonnut baarissa naisiin, niin miksi sitten muskeleita pullistelevaan vartijaan…). En saanut vakuutettua vartijaa hädänalaisesta tilastani. Pettymykseni oli valtaisa, mutta minulla ei ollut voimia kritisoida tai reklamoida asiasta. Minun oli pakko nöyrtyä tilanteeseen ja palata tyhjin käsin. Vajaan tunnin jälkeen olin taas kotioveni edessä ja pääsin sisään. Rappusissa kesti paljon kauemmin palatessani, sillä ylöspäin kapuaminen oli huomattavasti haasteellisempi ja hengenvaarallisempi urakka. Alaspäin meno oli ollut lasten leikkiä nousuun verrattuna. Päästyäni eteiseen romahdin täysin. Hädin tuskin sain kengät jalastani. Lojuin eteisessä lattialla istuen, oveen nojaten ja raskaasti huohottaen. Hikoilin allani olevan eteisen maton märäksi ja kun lopulta sydämeni pauke oli hiljentynyt patarumpujen tasolle, uskalsin nousta kontalleni. Neliraajatekniikkaa hyödyntäen heikommin kuin alle yksivuotias onnistuin saavuttamaan olohuoneen sohvan. Kampesin itseni sohvalle ja huohotin jälleen keuhkoni melkein pihalle. Lopulta myönsin tilanteeni mahdottomuuden itselleni ja soitin kaverilleni Janssille, joka onnekseni toi pizzaa tunnin päästä kotiovelleni… Janssi ehdotti, että voisimme saunoa ja lähteä sen jälkeen baarikierrokselle. Janssin vaimo oli lähtenyt tyttöporukalla viihteelle ja Janssilla oli tässä mielessä vapaailta itselläänkin. Tässä vaiheessa kuitenkin vatsalaukkuni osoitti vielä yhteistyöhaluttomuuttaan. Ajatus alkoholin nauttimisesta viritti kapinan vatsalaukkuuni. Janssi naureskeli olotilaani, mutta koki sen verran sympatiaa minua kohtaan, että armahti minua poistumalla kotoani ja jättämällä minut omaan rauhaani. Hänen lähdettyä käperryin sohvani uumeniin, nukahdin ja heräsin lopulta sunnuntaiaamuna. Sunnuntaiaamuna oloni oli jo kohtalainen. Päässäni kumisi vielä oudosti, mutta se ei ollut enää pahemmin kipeä. Vatsanikin tuntui toipuneen. Noustessani erittäin varovaisesti sohvaltani, totesin klassisen toteamuksen puoliääneen – ei koskaan enää…

Mustaa

Vesi aaltoili kevyesti. Vain hetkeä aiemmin se oli ollut tyyni. Hennot laineet etenivät lähes äänettömästi mustan hahmon lipuessa lammen pinnalla. Auringonlaskun viimeinen kajo heijastui vedestä luoden kontrastin pimeän olennon asuun.

Pitkä, siro kaula kannatteli ylvästä päätä. Majesteettinen olemus huokui itsevarmuutta. Sen pelkkä läsnäolo viestitti ehdotonta valtaa, etäistä ja mystistä voimaa, jota ei kannattanut uhmata.

Lipuessaan hahmo oli liikkumaton, mutta sen tarkat silmät näkivät kauaksi. Sen rauhallisuus loi herkän tunnelman, joka samalla antoi aavistuksen vaarasta.

Kuin mustapukuinen morsian, lintu loi arvokkaan kauniin vaikutelman itsestään. Kunnioitusta herättävänä lampi oli sen oma, juuri tuona hetkenä. Mikään tai kukaan ei sitä uhmannut.

Lammen ympärillä pimeys sokaisi luonnon armottomalla syleilyllään. Tavoittamattoman valon viimeiset säteet ehtyivät lammen pinnasta. Pahuutta uhkuva olento sulautui mustan suomaan kauneuteen. Yön kuningatar oli saapunut.

Kelmi kylmän kujan

Rotannaama-Antero vilkuili ympärilleen ja loisti luihua hymyään pimeällä kujalla. Hän hallitsi hiipimisen jalon taidon, joten siksi ei Rönttö-Rahikainen tajunnut mitään, kun Rotannaama-Antero humautti lujan ja varman iskun tämän takaraivoon tyhjällä pullolla. Särkyneen pullon terävät reunat viilsivät muutaman pintanaarmun Rönttö-Rahikaisen nahkaan, minkä ansiosta punainen värjäsi kiveystä.

Päästyään kujalta kadulle Rotannaama-Antero varoi kasvojensa osumista valokeilaan, joka suuntautui katulampusta. Hänen piirteensä olivat liian kovaa valuuttaa niille, jotka haaveilivat äkkirikastumista viranomaisten lupaaman palkkion muodossa. Kelmeä varjo seurasi kuin hai laivaa Rotannaama-Anteron väistellessä vastaantulijoita. Kulku suuntautui läheiseen satamakapakkaan, jolla oli nimenä Räyringin Rivolli.

Rivollin kanta-asiakkaiden löyhkä toivotti Rotannaama-Anteron tervetulleeksi. Hän saattoi hieman vapautuneemmin antaa hengityksensä pilata kapakan ilmaa. Rivollissa ei kukaan häntä käräyttäisi. Sellainen tietäisi vasikoijalle ennen aikaista lähtöä puupalttoossa matojen seuraan.

 

Rivollin omistaja tunnisti Rotannaama-Anteron. Hän nyökkäsi karulle miehelle tervehdykseksi, jonka jälkeen toinen nyökkäys viittasi nurkkapöytään. Rotannaama-Antero vilkaisi vihjattuun suuntaan, jonka jälkeen irvokas hymyntapainen koristi miehen kasvoja.

Nurkassa istui Viillokki-Verneri. Hän oli tunnettu teräaseiden käsittelytaidoistaan. Rivollin kanta-asiakkaista muutaman naamaa koristi syvään uurrettu muisto Viillokki-Verneriltä. Tämän miehen kunnioitus oli pelolla ja kauhulla ansaittua.

Rotannaama-Antero asteli nurkkapöytään ja istui ilman eri käskyä Viillokki-Vernerin seuraan. Viillokki-Verneri ärähti kerran ja siemaisi olutta, johon oli sekoitettu rommia.

– Vai itse Rotannaama-Antero? Minkä loukon alta sinä olet kaivautunut esille?

– Loukkoja on minulla monta, vaan yksikään niistä ei sinulle kuulu.

– Sillä tavalla… Kaipaatko keuhkoosi ylimääräistä reikää vai miksi tulit häiriköimään minua ollessani iltapalalla?

– Turha lätistä tyhjänpäiväisiä uhkauksia, sinä tiedät ettei täällä kenenkään henki ole edes sinun perskarvan arvoinen.

Sen tiuskaistuaan Rotannaama-Antero otti esille stiletin, jonka terä välähti kapakan hämyssä kuin kultaharkko Fort Knoxissa. Viillokki-Verneri selvästi ärsyyntyi Rotannaama-Anteron liikkeestä ja nopeasti hänen kädessään oli taittoveitsi, jonka mattavärillä maalattu terä huokui tummaa määrittelemätöntä uhkaa pimeässä nurkkauksessa.

– Perkeleen Viillokki-Verneri…

Saman tien Rotannaama-Antero taittoi terän stiletistä piiloon ja selvästä ujostuneena ojensi sen Viillokki-Vernerille.

– Tuossa… Ole hyvä!

– Mitä… Mitä tämä tarkoittaa? Viillokko-Verneri hämmästeli.

– Se on… mmlahjammm… Rotannaama-Antero mutisi epäselvästi.

– Lahja? huudahti Viillokki-Verneri.

– Pidä nyt helvetissä pienempää ääntä!

– Anteeksi! Mutta en ymmärrä?

– Tänään on ystävänpäivä!

– Häh?

– Niin… Ystävänpäivä! Minä halusin antaa sinulle tämän stilettini lahjaksi. Me olemme olleet toistemme vihamiehiä niin kauan, että emmehän me pysty olemaan ilman toisiamme, negatiivisessa mielessä ajatellen tietenkin. Jos sinä et olisi minun vihamieheni ja pitäisi minua niin sanotusti varpaillaan koko ajan, minusta ei olisi tullut sellaista kovanaamaa kuin olen, joten olen tavallaan sinulle kiitollisuudenvelassa siitä ja siksi pidän sinua ikään kuin myös ystävänä, tietyllä tavalla.

– Mitä vittua sinä horiset?

– No mieti nyt hieman! Olisiko sinulla kaltaistasi mainetta, jos minä en olisi koko ajan pyrkimässä reviirillesi ja bisneksiisi?

– No… Ei varmaankaan.

– Nimenomaan! Siinä näet. Joten tämän ystävyyden kunniaksi halusin antaa sinulle lahjaksi tuon veitsen. Se on sama stiletti, jolla minä otin hengen Törky-Tanelilta.

– Törky-Tanelilta? Todellako? Tämä on sama veitsi?

– Se on sama…

Viillokki-Verneri tunsi miten kyynel valui hänen arpista poskeaan pitkin. Hän ymmärsi miten symbolisesti suuren lahjan Rotannaama-Antero oli hänelle antanut. Aseella oli erityisen merkittävä tausta ja saadessaan sen suoraan itseltään Törky-Tanelin historiankirjoihin siirtäneeltä henkilöltä oli se osoitus mitä suurimmasta arvostuksesta.

– Voi Antero…

– Älä vittu koskaan kutsu minua Anteroksi! Nimi on Rotannaama-Antero, ymmärrätkö! Antero on liian nössö. Minulle nauretaan, jos kutsut minua sillä nimellä vai mitä Verneri?

– Totta! Ymmärrän toki. Anteeksi! Ja suuret kiitokset tästä lahjasta. Sinä olen hieno mies.

– Kiitos.

Miehet halasivat äärimmäisen väkinäisesti, jonka jälkeen Rotannaama-Antero nousi pöydästä ja nyökkäsi Viillokki-Vernerille hyvästiksi. Rotannaama-Antero asteli kohti ulko-ovea, jolloin yksi kanta-asiakkaista tarttui miestä hihasta saaden saman tien nyrkkiraudasta kivuliaan verenmakuisen muistutuksen käytöstapojen tärkeydestä julkisella paikalla.

Ulos päästyään seinästä revityn näköinen gangsteri katosi pimeälle kujalle seuranaan mustaakin pimeämpi varjo ja Colt 45 Widowmaker kainalokotelossaan.

Sunnuntai

Sunnuntaipäivä oli aurinkoinen ja rauhallinen. Virpin mielestä liiankin rauhallinen. Hän kaipasi tekemistä. Alun perin suunnitelmissa oli ollut mennä kaverinsa Reetan kanssa konserttiin, mutta ei siitä ollut tullut mitään. Reetta oli perunut koko reissun, koska hänen siskonsa oli järjestänyt häät samalle viikonlopulle. Totta kai Virpi ymmärsi, että sellainen sukujuhla meni ohi musiikkitapahtuman, mutta se ei lieventänyt sitä levottomuutta, mitä Virpi nyt sunnuntai-iltapäivänä koki. Yksin hän ei konserttiin halunnut, joten lippu oli jäänyt varaamatta. Nyt nainen oli tullut toisiin aatoksiin, mutta esitys oli jo loppuunmyyty.

Olisihan kotona ollut kaikenlaista tekemistä sinänsä. Asunto kaipasi siivousta ja parit vaatteet olisi voinut ommella kuntoon. Terassilla oli rikkinäinen pöytä, jonka olisi voinut kunnostaa. Kaikki tällaiset rästiin jääneet asiat kuitenkin vaikuttivat liiaksi työltä, jollaiseen Virpi ei halunnut uhrata pyhäpäivän suomaa vapaa-aikaansa.

Televisiosta ei tullut mitään kiinnostavaa. Kanavat lähettivät vain uusintoja toistensa perään. Jopa uusintojen uusintoja. Ainoa uusi ohjelma oli keskustelufoorumi, jossa asiantuntijat pohtivat, miksi kanavat lähettivät niin paljon uusintoja. Nainen oli tuhahtanut nähdessään ajankohtaisohjelman aiheen.

Virpi päätti keittää itselleen kahvit. Hän asteli keittiöön ja nappasi keittimeen jääneen suodatinpussin. Tiskipöydän kaapin oven takaa lemahti pahanhajuinen hyökyaalto. Nainen ihmetteli, mikä sen oli saattanut aiheuttaa. Nopeasti mieleen tuli edellispäivän kalan jäännökset. Roska-astia täytyisi tyhjentää.

Saatuaan keittimen ladattua kahvinkeittoa varten Virpi poistui asunnostaan lemuava pussi mukanaan. Suuntana oli roskakatos. Juuri, kun nainen oli heittänyt jätteet ruskeaan astiaan, katokseen astui naapuri, Tero. Miehellä oli tyhjä pizzalaatikko, jonka hän heitti pahvinkeräykseen.

– Terve! mies tervehti hymyillen.

– Hei! vastasi Virpi. Hän tuijotti miehen takamusta, jonka muoto miellytti.

– Tuli kaunis päivä, Tero totesi kääntyessään roskalaatikolta takaisin.

– Niin tuli. Aiotteko lähteä lasten kanssa jonnekin, kun on niin upea sunnuntai? Virpi kysyi ja jäi seisomaan katoksen oviaukolle. Mies asteli Virpin viereen.

– Ei. Lapset lähtivät Maisan kanssa mummolaan lomailemaan. Minä jäin vähän niin kuin kesäleskeksi. Kyllä ne sieltä palaavat viikon päästä takaisin. Minulla on töitä ensi viikolla, niin en voinut itse lähteä.

– Voi sinua onnekasta! Saat ihan omaa aikaa ja mahdollisuuden rentoutua, Virpi naureskeli.

– Niinpä! Ei tällaisia tilaisuuksia usein satu, Tero nauroi mukana. – Pitää osata nauttia tästäkin.

– Onko sinulla suunnitelmia, miten aiot tämän laatuajan käyttää?

– En ole suunnitellut mitään sen ihmeempää. Kunhan lepäilen kotosalla. Tietenkin käyn lenkillä ja salilla, mutta muuten varmaankin vain nautin kotona olosta, Tero selitti ja astui katoksesta pihalle. Virpi seurasi häntä postilaatikoille asti.

– No, pidähän mukava lomaviikko, Virpi toivotti.

Tero kiitteli toivotuksesta ja asteli takaisin omaan asuntoonsa. Virpi jatkoi matkaansa kotiovelleen, mutta ennen sisälle menoaan vilkaisi vielä taakseen. Mies oli ehtinyt jo mennä sisälle. Naista harmitti, ettei ollut nähnyt vielä yhtä vilausta Terosta.

Kahvi maistui erinomaiselta. Virpi tunsi olonsa selvästi piristyneemmäksi nähtyään Teron. Hän oli ollut jo pitkään yksin, vailla elämänkumppania. Avioliitto Jarin kanssa oli mennyt mönkään. Ei siinä ollut ollut mitään dramaattista, rakkaus oli vain kuihtunut eikä ollut järkeä elää enää saman katon alla. Koska heillä ei lapsiakaan ollut, ero oli ollut vaivaton. Omaisuus vain jaettiin ja kaikki oli siinä. Kymmenen vuoden jakso elämästä päättyi yllättävänkin nopeasti ja kivuttomasti.

Nyt Virpi kaipasi miestä elämäänsä. Jotain säpinää täytyisi saada. Seksin puutekin haittasi. Oli hänellä omat kotikonstinsa siihen tarpeeseen, mutta eihän aitoa mikään voittanut. Oikeastaan tärkeämpää Virpin mielestä olikin saada ensiapua fyysisen kosketuksen kaipuuseen. Ei ollut sinänsä mikään ongelma elää vielä jonkin aikaa täysin sinkkuna, mutta sänkyhommiin olisi tarvetta saada kaveri.

Ajatukset alkoivat harhailla Teroon. Mies oli ulkoisesti kaikin puolin sopiva rakastajaksi. Ainoa ongelma tietenkin oli se, että mies oli perheellinen. Hänellä oli vaimo ja kolme lasta. Tästä syystä Tero olisi ehdottomasti kiellettyjen herkkujen listalla. Pakko olisi löytää jostain muualta sopiva vaihtoehto. Baareista tietenkin saisi takuuvarmasti aina jonkun, mutta silloin laadusta ei voinut tinkiä. Ravintolasta löytäisi joko liian humalassa olevan törpön, joka todennäköisesti ei sängyssä suoriutuisi kunnolla, tai sitten liian suurella egolla varustetun penisaivon, joka kuvittelee syntyneensä vain tyydyttääkseen itsensä kaikilla maailman naisilla. Totuus oli, että kaikki hyvät miehet olivat aina varattuja.

Iltaan mennessä Virpi oli saanut järjesteltyä kirjahyllynsä uuteen uskoon. Tekemisen puute oli ajanut naisen laittamaan kirjat aakkosjärjestykseen, kun ne aiemmin olivat olleet värin mukaisesti hyllyissä. Pian sen jälkeen ahdistus jälleen iski. Kuten usein muinakin iltoina, Virpi päätyi helpottamaan ahdinkoaan punaviinillä. Aluksi iltapäivällä oli mennyt muutama siideri työn lomassa. Kun omenanmakuinen makea juoma oli loppunut, päätti Virpi korkata viinipullon. Eihän se haitannut, vaikka sunnuntai olikin – hän oli lomalla seuraavan viikon.

Pienen sievän humalan siivittämänä naisen mietteet palasivat Teroon. Mies oli yksin asunnossaan, kuten hänkin. Pian Virpi havahtui siihen, että siveli itseään rinnastaan. Se tuntui hyvältä. Selviä kiihottumisen merkkejä oli havaittavissa. Nainen tiesi, että alkoholi herkisti himoja ja poisti estoja. Ei Virpin mielestä siinä silti ollut mitään pahaa, jos hieman ajatuksissaan rietasteli naapurin miehen kanssa.

Alkoholi kuitenkin vahvisti Virpin mietteitä entisestään. Hän alkoi yhä enemmän ajatella Teroa ja mahdollisuutta päästä kokemaan tämän läheisyys. Kun nainen muisteli heidän tapaamistaan roskakatoksessa, hän alkoi nähdä selviä merkkejä Teron eleissä ja puheissa, jotka oli tulkittavissa kiinnostukseksi Virpiä kohtaan. Mies takuulla ajatteli häntä myös. Virpi tiesi olevansa hyvännäköinen nainen. Kyllä miehet yleensä häntä vilkaisivat pariinkin otteeseen. Sopivan provosoiva pukeutuminen toki edesauttoi, vaikka vetovoimaakin löytyi. Vaativa hän kuitenkin oli, eikä suostunut kenen tahansa vietäväksi. Virpin mieltä kiusasi ajatus, että hänen täytyisi tehdä jonkinlainen aloite Teroa kohtaan. Miksi hän ei käyttäisi tilaisuuttaan hyväkseen, kun kerrankin oli sellainen mies tarjolla, joka täytti hänen kriteerinsä?

Mietittyään asiaa vielä toisenkin punaviinilasillinen verran hän rohkaisi mielensä. Virpi päätti ottaa riskin ja lähettää Terolle tekstiviestin. Hän pyytäisi miestä käymään luonaan. Hän ehdottaisi suoraan, mitä haluaisi. Se olisi totta kai uhkarohkeaa, mutta mitä hän voisi hävitä? Tero pahimmassa tapauksessa suuttuisi hänelle, mutta entä sitten? Mies oli kuitenkin vain naapuri, eikä Virpin tarvinnut olla hänen kanssaan sinänsä missään tekemissä, ja mikä tärkeintä ei myöskään Teron vaimon kanssa.

Virpi hymyili hermostuneesti ja painoi Lähetä–nappia kännykästään. Viesti lähti Terolle. Nainen jäi sohvalleen odottamaan jännittyneenä tulisiko mies kohta hänen ovelleen.

 

Tero asetteli työkalujaan huolellisesti laukkuunsa. Hän oli alkuillasta puhdistanut ne perusteellisesti ja tarkistanut, että kaikki veitset ja muut terät olivat varmasti kunnossa. Suojalasit hän oli jo pakannut aiemmin. Haalareita hän tarvitsisi ilman muuta, hän ei missään nimessä halunnut sotkea omia vaatteitaan. Työasulla ei ollut niin väliä.

Miehen oli vaikea keskittyä puuhiinsa, sillä ajatukset palasivat aina vähän väliä naapurin sinkkunaiseen Virpiin. He olivat kohdanneet roskakatoksessa aiemmin päivällä. Se oli jäänyt Teron mieleen erityisesti. Hän oli huomannut selviä merkkejä naisessa, että tämä oli tavallista kiinnostuneempi. Olihan Virpi kysellyt kaikenlaista, mutta tapa miten hän puhui ja elehti, kuvasti selvästi jonkinlaista mielenkiintoa.

Tero oli tavannut Virpin kaltaisia naisia ennenkin. Aina välillä joku nainen jossain osoitti kiinnostusta häntä kohtaan. Se oli omituista. Tero oli naimissa oleva mies, joten miksi vieraat naiset halusivat häntä. Ilmeisesti sormus ei todellakaan ollut muuta kuin hidaste. Sinänsä Tero ei lainkaan pitänyt asiaa mitenkään negatiivisena, päinvastoin. Miehen itsetuntoa hiveli, että hän oli suosittu. Ja aina ennenkin, kun tilaisuus oli ilmaantunut, Tero oli lopulta antanut periksi omille himoilleen. Miehen laskujen mukaan näin oli käynyt jo seitsemän kertaa aiemmin.

Hän teki sen vain suojellakseen avioliittoaan. Totta kai se vaikutti oudolta ajatukselta, niin Tero oli usein todennut mietteissään, mutta hänestä oli parempi antautua himoilleen, kuin jättää tilaisuuden kiusaamaan itseään. Naiset, jotka Teron perään olivat, eivät välttämättä luovuttaisi kovin helposti, jos mies vain toteaisi heille, ettei ollut kiinnostunut. Sen sijaan, kun kävi niin sanotusti tekemässä temput, nainen ei enää perään soittelisi. Terokin sai tyydytyksen, eikä vaimon tarvitsisi koskaan tietää. Avio-onni säilyisi.

Tietenkin juuri nyt oli aivan satumainen onni matkassa, koska hän oli yksin kotona. Terolla olisi täysi rauha antautua Virpin kanssa intohimojensa aalloille. Ainoa asia mikä miestä häiritsi, oli se, että Virpi oli naapuri. Asuiko nainen liian lähellä häntä? Olisiko se liian suuri riski otettavaksi? Kaikissa aiemmissa tapauksissa naiset olivat olleet huomattavasti tuntemattomampia, joilla ei ollut suoraan minkäänlaista kytköstä Teroon asuinpaikan, työn tai harrastusten kautta. Heidän suhteensa asiat olivat olleet helpompia hoitaa. Virpin kohdalla Teron täytyisi olla huomattavasti huolellisempi.

Tero oli jo suunnitellut kaiken valmiiksi. Hän pyytäisi Virpiä mukaan ajelulle jollain sopivalla tekosyyllä. Ei olisi ongelma saada naista houkuteltua mukaan, koska tämä oli selvästi kiinnostunut. Tietenkään Tero ei voisi ottaa häntä kyytiin kotipihalta, koska muut naapurit sen näkisivät. Tätä ei olisi kuitenkaan vaikea perustella Virpille, koska totta kai hän käsittäisi salailun tarpeen – olihan Tero naimisissa oleva mies. He ajaisivat jonnekin syrjemmälle, mielellään jonkin metsätien sivuhaaraan, missä ei olisi muita silminnäkijöitä kuin metsän eläimet. Seuraavaksi Tero houkuttelisi naisen ulos autosta ja sitten nopeasti iskisi vasaralla takaraivoon. Ei kuitenkaan liian lujaa, sen virheen hän oli tehnyt ensimmäisen kohdalla. Sopiva isku, jonka voimasta Virpi vain menettäisi tajuntansa. Kun hän olisi sitonut Virpin kunnolla, voisi Tero pukeutua haalareihin, suojalaseihin ja hansikkaisiin, minkä jälkeen hän voisi alkaa työstää naisen vartaloa ihanilla uusilla työkaluillaan. Virpin suu pitäisi tietenkin tukkia, ettei hänen huutonsa kuuluisi.

Kännykän piippaus säikäytti Teron. Hän vilkaisi puhelintaan ja näki Virpiltä tulleen viestin. Nyt on miehellä todella onni matkassa, ajatteli Tero. Tämänkertainen keissi tulee sujumaan kuin tanssi…

Suvaitsevaisuus

Suomessa kuohui. Suvaitsemattomuus oli noussut otsikoihin sen jälkeen, kun ilmeisesti ääriliikkeiden edustajat olivat tehneet iskun Suomen Vasenkätiset ry:n eli SuVan toimistoon. Toimitiloihin oli murtauduttu ja se oli täytetty virkatuilla oikean käden vanttuilla. Iskusta epäiltiin Suomen Oikeat –järjestöä eli SuoKeaa. Suvalaiset olivat syystäkin suivaantuneet tästä ja tohkeissaan kommentoivat SuoKealta homman lähteneen täysin lapasesta.

Taustalla oli SuoKean äärimmäinen näkemys siitä, että vasenkätiset eivät missään nimessä kuuluneet Suomeen. Pelkona oli liiallinen suvaitsevaisuus suomalaisessa yhteiskunnassa, jonka nähtiin menneen jo liian pitkälle. SuoKean antamassa julistuksessa peloteltiin muun muassa sillä, että pian vaadittaisiin tasa-arvoa myös vasenkätisille.

Koska lait ja asetukset jo takasivat tasa-arvon seksuaalisille vähemmistöille, eri uskonnoille ja roduille, SuoKean mielestä vasenkätisten mahdollinen hyysääminen oli jo täysin liikaa. Uhkana oli, että vasenkätisten kulttuuri leviäisi kansalaisten parissa.

SuoKean edustaja Immo Saarela oli pyydetty vieraaksi aihetta käsittelevään television ajankohtaisohjelmaan Television Ajankohtaisohjelma, jossa toimittaja Assi Lindgren-Haapalainen tenttasi Saarelaa.

– Olette tuoneet julki useassa eri yhteydessä järjestönne vasenkätisyyttä vastustavan ohjelmanne. Mitä te itse asiassa pelkäätte vasenkätisyydessä? toimittaja kysyi.

– Vasenkätisyys ei vain yksinkertaisesti ole normaalia. Vasenkätisten oikeuksien tasa-arvoistaminen mullistaisi yhteiskuntamme täysin ja siihen meillä ei yksinkertaisesti ole varaa, varsinkaan maamme nykyisessä taloudellisessa tilanteessa, Saarela vastasi.

– Millä tavoin tasa-arvoistaminen mullistaisi yhteiskuntaamme? Lindgren-Haapalainen jatkoi.

– Koko suomalainen kulttuurimme on uhattuna! Miettikääpä esimerkiksi sitä, jos presidentti itsenäisyyspäivän vastaanotolla kättelisi kaikki vieraat vasemmalla. Jokaisen vieraan, joista yli yhdeksänkymmentä prosenttia on oikeakätisiä, joutuisi opettelemaan kättelyn kokonaan uusiksi. Voiko sellaista vaatia vain siitä syystä, että presidentti olisi vasenkätinen? Sellainen on kohtuutonta. Entäpä jos kaikki infrastruktuuri pitäisi muokata vasenkätisille soveltuvaksi? Siitä syntyisi järjetön lasku yhteiskunnalle. Ties miten moniin kuntien ja virastojen oviin pitäisi lisätä vasenkätisille oma kahva tai ovet täytyisi muuttaa unisexkätisiksi, ehkäpä automaattisesti avautuviksi liukuoviksi. Kahvikuppeihin täytyisi lisätä vasenkätisille oma korvansa. Kahvakuulista täytyisi saada vasenkätisille omat mallinsa. Armeijassa jouduttaisiin vaikeuksiin, koska ei olisi enää mahdollista tervehtiä pelkästään oikealla kädellä, tai pahimmassa tapauksessa koko armeijan tervehtimiskäytäntö menisi täysin uusiksi. Ja jäisikö tämä pelkästään tähän? Kohta vasenjalkaiset alkavat vaatia tasa-arvoa, jolloin koko homma leviää täysin käsistä, Saarela uhosi.

– Eikö tällainen puhe ole rasistista ja kiihotusta kansanryhmää kohtaan? toimittaja ihmetteli.

– Ei missään nimessä. Vasenkätiset eivät ole mikään etninen ryhmä, jota voisi rasistisesti solvata. He ovat vain luonnonoikkuja ja sellaisenaan normaalista poikkeava vähemmistö, jolle ei pidä antaa mitään erityisoikeuksia oikeakätisten kustannuksella. Ja minun on pakko vielä lisätä tähän se, että jos tällainen vasenkätisyys nousee suosioon, siitä saattaa tulla muoti-ilmiö, joka johtaa siihen, että harhaan johdetut oikeakätiset alkavat kääntyä vasenkätisiksi, Saarela manasi.

– Suomen Vasenkätiset ry:n toimistoon tehtiin hiljattain radikaali isku, jossa toimiston tiloihin murtauduttiin ja se täytettiin virkatuilla lapasilla. Oliko tämä SuoKean organisoima isku?

– En ole tietoinen tällaisen iskun organisoinnista. Minä en ainakaan ole ollut virkkaamassa lapasia, Saarela vakuutteli.

– Teillä ei ole siis mitään arvausta, kuka iskun takana on?

– Ei tietenkään ole. Mistä minä voin tietää, jos joku vasureita vihaava porukka saa päähänsä täyttää toimiston lapasilla, Saarela totesi ja köhi samalla vasempaan nyrkkiinsä.

 

Ohjelman esityksen jälkeen nettien mielipidepalstat ja some täyttyi erilaisista kannanotoista ja vaatimuksista. Oikea- ja vasenkätisillä oli omat puolustajansa. Puolin ja toisin syytettiin rasismista ja vihapuheista sekä provosoinnista vanttuisiin liittyvään iskuun viitaten. Suomi tuntui olevan yhtä suurta hornankattilaa, lukuun ottamatta Pohjois-Suomea, jossa enimmäkseen harmiteltiin huonoa kesäsäätä ja runsaslukuisia hyttysiä.

Koska Immo Saarelan nimi liitettiin vahvasti hallituspuolueeseen nimeltä Varsinaissuomalaiset, vaadittiin puolueen puheenjohtajalta, joka oli myös pääministeri, kommentteja Saarelan haastatteluun ja yleensäkin SuoKean toimintaan.

Pääministeri Veikko Suonio asteli kuuluisia Arkadianmäen rappusia alas, kun joukko toimittajia, etunenässä Voi hyvää päivää –lehden toimittaja Arvi Loimaa sekä Reklaami-TV:n Viittä-vaille-puoli-seitsemän-uutisten ankkuri Reijo Lehvä, syöksyi Suoniota kohti mikrofonit tanassa.

– Anteeksi herra pääministeri, voisitteko antaa kommentin SuVan toimistoon tehdystä iskusta. Mitä hallitus aikoo tehdä asian suhteen? Loimaa ehätti kysymään ensimmäisenä.

– Olemme keskustelleet aiheesta budjettiriihen tauolla ja tulleet siihen tulokseen, että vallitsevien asianhaarojen yhteydessä on täysin selvää, että huomioimatta aiempaa viitekehystä aihepiiriin liittyen, joissa on myös oletettavasti olemassa tiettyjä viitteitä siitä, miten asian tiimoilta on keskustelu, kuitenkaan väheksymättä sitä tosiseikkaa, mihin viitattiin jo aiemmin, että olisiko sittenkään sen kaltainen toimintamalli tässä yhteydessä mahdollinen, mistä ei ole oletettavasti tiedoksi annettu sitä seikkaa, mihin edellisessä jo aiemmin viittasin, on syytä mahdollisesti tarkistaa varmuuden saamiseksi, että asioiden vallitessa nykyisen olettamuksen pohjalta, tulisi pysyä juuri siinä samassa linjauksessa. Tästä emme tingi.

– Aivan… Entä mikä on teidän oma kantanne liittyen Suomen Oikeat -järjestön osallisuudesta tapahtumaan? Immo Saarela, joka toimii järjestön nokkamiehenä, on liitetty useissa yhteyksissä Varsinaissuomalaisiin. Onko iskussa jonkinlainen kytkös edustamaanne puolueeseen?

– Tässä täytyy nyt ottaa huomioon, että varsinaisen asian selvittämisen kannalta on olennaista se, miten kuitenkaan päättelemättä asian luonteen olennaisen merkityksen väheksymättömyyttä sen suhteen, kuinka aiemmin käsittelemättä jättämättä tehdyn päätöksenteon huomioiminen asiaan liittyvän johtopäätöksen lopputuloksen päinvastaisen käsittelyn ennakoimaton tuloksellisuus varsinaiseen tekoon nähden on saattanut olla toteutumatta, kuitenkaan sitä muokkaamatta vastoin oletuksia, mikä oli aiemmin jo arvioitu mahdollisesti toisin, on todettava, että asiassa voidaan päätyä vain tähän johtopäätökseen. Tästä emme tingi. Ja nyt pahoittelen arvoisat toimittajat, mutta minulla on kiire, joten minulla ei ole valitettavasti aikaa vastailla enempiin kysymyksiin.

Pääministeri Suonio kiirehti nopeasti kadun varrella odottavaan autoon. Toimittajat seurasivat harmistuneina haastateltavansa katoamista paikalta.

 

Totuus SuVan toimitukseen tehdystä iskusta ei koskaan selvinnyt. Suojelupoliisi tutki tarkoin Suomen Oikeat –järjestön taustoja ja kuulusteli siihen kuuluvia henkilöitä, mutta koskaan yhtäkään järjestön jäsentä ei voitu yhdistää iskuun suoraan tai virkattuihin lapasiin. KRP:n tutkijat löysivät joitain johtolankoja järjestön tiloista, mutta eivät villaisia.

Immo Saarelan maine koki karvaan kolauksen ja hän lopulta jätti tehtävänsä SuoKean johdosta. Huhuttiin, että SuoKean sisäpiiri antoi Saarelalle potkut pieleen menneestä iskusta. Yleinen mielipide oli muuttunut SuoKean vastaiseksi ja heidän riveistään katosi paljon jäseniä. Eroa SuoKeasta –sivuston mukaan Saarelan televisiohaastattelun jälkeen eronneita oli jo yli viisikymmentä, mikä vastasi noin kuuttakymmentä prosenttia koko järjestöstä.

Muita iskuja SuVan toimitukseen ei tehty. Yhdistys muutti ohjelmaansa iskun jälkeen, eivätkä he tuntuneet enää olevan kiinnostuneita tasa-arvoisista oikeuksista. Tavoitteekseen he ottivat muuttaa yhdistyksensä statuksen puolueeksi, jonka jälkeen seuraava etappi olisi eduskuntavaalit.

Murha – kaikista rikoksista lopullisin

Siinä minä seisoin, verinen veitsi kädessäni. Olin paniikissa, vaikka olinkin suunnitellut kaiken pienintä yksityiskohtaa myöden. Olin juuri murhannut työkaverini. Oli ollut kerta kaikkiaan pakko tehdä se.

Minulla oli ollut intohimoinen suhde Meiraan. En minä häntä rakastanut, ei se sillä tavalla ollut intohimoista. Hän vain oli niin himottava nainen, ja minulla oli tarve päästä nauttimaan hänestä. Se oli lopulta tapahtunut erään firman juhlan jälkeen. Olimme molemmat humalassa, mutta syrjähyppyni ei jäänyt tuohon yhteen kertaan. Halusimme lisää.

Rakastelimme työpaikalla aina, kun se oli mahdollista. Hän himoitsi minua, minä himoitsin häntä. Se oli helvetin hyvä diili meille molemmille. Se oli puhdasta seksiä seksin ilosta. Olimme naimisissa, emme tosin keskenämme. Halusimme piristystä ja vaihtelua seksielämäämme.

Sitten tapahtui moka. Sellaisia sattuu kaikissa salasuhteissa jossain vaiheessa? Meidän kohdallamme virhe oli pahin kaikista. Meira tuli raskaaksi. Yritin puhua hänet ympäri, että hän tekisi abortin, mutta ei. Meira halusi synnyttää lapsen ja mennä kanssani naimisiin. Hän vaati, että meidän pitäisi molempien erota puolisoistamme.

Minä tajusin, että Meira ei ajatellut oikeasti mitään muuta, kuin helvetin hyvää palkkaani ja korkeaa asemaani firmassa. Minä olin johtoryhmän jäsen ja firman talousjohtaja. En voinut mitenkään riskeerata tulevaisuuttani firmassa, saati omaa perhettäni. Silloin minä päätin tehdä lopullisen ratkaisun ongelmaani. Minä suunnittelin Meiran murhan ja nyt olin toteuttanut sen.

 

Meira makasi maassa elottomana. Veri virtasi vuolaana hänen kaulastaan. Nainen näytti irvokkaalta maatessaan kauhua kuvastava ilme kasvoillaan. Ruumis lojui keväisellä kanoottikerhon rantakivikolla.

Olin ollut todella huolellinen. Minulla oli kirpputorilta hankitut kengät, jottei jälkiä voisi yhdistää minuun. Minulla oli niin ikään kirpputorilta hankitut vaatteet päälläni, takki oli Meiran veren tahraama. Olin myös käyttänyt kumihansikkaita. Hävittäisin vaatteet myöhemmin polttamalla.

Olin sopinut tapaamisen Meiran kanssa syrjäiseen kolkkaan meren rannalle, eikä hän ollut epäillyt mitään. Olin selittänyt hänelle puhelimessa, että halusin keskustella paikassa, missä kukaan ei näkisi meitä yhdessä. Väitin haluavani keskustella hänen kanssaan yhteisestä tulevaisuudestamme. Olin kertonut sen hänelle niin, että hän luuli minun haluavan naimisiin kanssaan. Meira, idiootti, oli uskonut kaiken.

Hain autostani muovipressun, johon kiedoin ruumiin. Jouduin tekemään kunnolla töitä, että sain peiteltyä ruumiin kokonaan ja ujutettua kiviä painoksi mukaan. Kun olin varma, että pressu oli tiivisti suljettu, vieritin Meiran peitetyn ruumiin mereen. Olin etukäteen varmistanut, että valitsemallani paikalla oli riittävän syvää heti rannassa, joten Meiran ruumis vajosi nopeasti muutaman metrin syvyyteen.

Meiran autoa en voinut jättää tekopaikalle. Minun täytyi kuljettaa se pois paikalta. Olin tämänkin suunnitellut etukäteen. Ajoin noin kolmen kilometrin päähän hylätyn tehtaan pihalle. Siellä ei koskaan kulkenut ketään. Valelin auton bensalla ja sytytin sen palamaan.

Polttamisen jälkeen hain aiemmin alueelle piilottamani polkupyörän ja poljin takaisin omalle autolleni. Laitoin pyörän kyytiin, jonka jälkeen ajoin hiekkatietä noin kaksisataa metriä, kunnes tulin risteykseen ja käännyin asvaltoidulle tielle. Pysäköin auton, otin mukanani tuomat kuusen oksat ja palasin vielä tekopaikalle. Pyyhin hiekkaisesta maasta ja tieltä kengän, auton ja pyörän jäljet samalla palaten autolleni. Heitin kuusen oksan takakonttiin polttaakseni sen myöhemmin kotana takassa ja ajelin kaikessa rauhassa kotiin.

Kotiin päästyäni olin tyytyväinen, että olin onnistunut tekemään murhan ja pyyhkimään Meiran ongelmineen pois päiväjärjestyksestäni. Kaadoin itselleni lasillisen konjakkia ja keskityin kirjoittamaan keskeneräistä romaanikäsikirjoitustani. Jonain päivänä saattaisin olla vaikkapa kirjailija.

 

Muutama päivä murhan jälkeen pari poliisia tulivat käymään firmassa. He halusivat keskustella Meiran katoamisesta. Hänen aviomiehensä oli tehnyt poliisille katoamisilmoituksen, ja nyt poliisi tutki Meiran katoamista.

He halusivat kuulustella työpaikalla niitä työkavereita, jotka olivat olleet tekemisissä Meiran kanssa useimmin ja jotka saattoivat ehkä tietää jotain Meirasta, tai mahdollisesti siitä miksi ja minne hän oli kadonnut.

Niinpä toinen poliiseista jututti myös minua. Meira toimi osastollamme assistenttina, joten oli täysin luonnollista ja itsestään selvää, että poliisi halusi kysellä myös minulta jotain. Minä olin tämänkin ennakoinut ja valmistautunut huolellisesti.

Hämäsin virkavaltaa loistavasti. Poliisi kyseli minulta rutiiniluontoisia kysymyksiä, mutta mikään ei herättänyt tämän epäilyksiä minua kohtaan. Onnistumiseni oli totta kai ollut minulle selvää jo alusta alkaen.

 

Muutaman päivän päästä poliisit tulivat uudelleen työpaikalleni ja halusivat tavata nimenomaan minut. Kun saavuin poliisien luokse, nämä pidättivät minut epäiltynä Meiran murhasta!

En voinut uskoa tapahtunutta! Miten ihmeessä poliisit olivat selvittäneet murhan näin nopeasti? Enhän ollut jättänyt yhtäkään jälkeä, joka olisi liittänyt minut murhaan, puhumattakaan, että olisin murhaaja.

Minut kuljetettiin poliisitalolle ja suljettiin selliin odottamaan kuulusteluja. Muutaman tunnin päästä minut haettiin kuulusteluhuoneeseen, jossa kaksi siviilipukuista poliisia odottivat minua nauhuri pöydällä ja videokamera jalustallaan valmiina kuvaamaan kuulustelun.

Toinen poliiseista puhui ensin nauhurille selostaen keitä oli läsnä, mistä kuulustelusta oli kyse ja mikä oli päivämäärä ja kellonaika. Tämän jälkeen hän käänsi katseensa minuun ja aloitti kuulustelun.

– Sinua syytetään assistenttinne Meiran murhasta, kuten sinulle jo pidätettäessä kerrottiinkin. Minua kiinnostaisi nyt tietää, etkö tosiaan nähnyt mitään muuta keinoa paeta tilanteesta kuin murhata Meira? Itse asiassa kyseessähän on kaksoismurha, koska Meira oli raskaana…

En voinut käsittää, miten poliisit näin nopeasti saattoivat tietää kaiken tämän? Eiväthän he olleet mitenkään voineet löytää ruumista näin nopeasti. Heidänhän olisi pitänyt tietää murhapaikka, ja sen jälkeen heidän olisi pitänyt tehdä Meiralle ruumiinavaus ennen kuin he olisivat voineet tietää Meiran raskaudesta. Eniten minua hämmästytti, miten he heti osasivat kaiken tämän yhdistää minuun?

– Minä en voi ymmärtää mistä ihmeestä te oikein puhutte?

– Etkö tosiaan? No minäpä kerron. Sinä murhasit Meiran, koska tämä oli raskaana. Hän odotti sinun lastasi ja vaati sinua menemään kanssaan naimisiin. Sinä tiesit, että jos Meira päättää kertoa miehelleen raskaudestaan, minkä hänen olisi täytynyt tietenkin tehdä, jos olisi eronnut hänestä, sinun urasi olisi vaakalaudalla. Sinä pelkäsit, että firma ei katsoisi hyvällä tällaista työpaikkaromanssia. Lisäksi et halunnut menettää vaimoasi ja perhettäsi, joten suojellaksesi perhettäsi ja työpaikkaasi, päätit murhata Meiran. Viilsit hänen kurkkunsa auki, peittelit ruumiin ja upotit kanoottikerhon rantaan. Sen jälkeen sinä poltit hänen autonsa hämätäksesi poliisia. Eikö kaikki tapahtunutkin juuri näin?

En tajunnut enää mistään mitään. Kuinka helvetissä poliiseilla oli tuo kaikki tieto? Tämä oli täysin käsittämätöntä. Menetin hermoni ja romahdin täysin. Tajusin, että poliiseilla oli pakko olla raudanlujat todisteet, koska he tiesivät niin täydellisesti kaiken. En vain voinut käsittää mistä he olivat saaneet kaiken tietoonsa.

– Hyvä on, hyvä on. Minä tunnustan. Minä murhasin todellakin Meiran ja juuri noin kuten kerroit. Mutta kertokaa nyt hyvänen aika, miten ihmeessä te saatoitte saada kaiken tuon tietoonne näin nopeasti? Ja miten te saatoitte yhdistää minut murhaan näin pian?

– Itse asiassa vaimosi paljasti sinut. Hän toi meille todisteet, joiden perusteella meidän oli äärimmäisen helppoa tietää miten kaikki oikein tapahtui.

– Vaimoni? Mutta miten ihmeessä hän saattoi mitään tietää tästä? Eihän hän voinut mitenkään tietää koko asiasta? Hänhän oli kyseisenä iltana työreissussa?

– Aivan, mutta sinä itse teit erään kohtalokkaan virheen omalta kannaltasi.

Poliisi otti takapöydältä kannettavan tietokoneen. Tunnistin sen välittömästi. Siinä oli kannessa tarra, jonka olin liimannut siihen joskus pari vuotta aiemmin.

– Tunnistatko tämän läppärin?

– Toki, se on minun. Miten tuo läppäri tähän liittyy?

– Me haimme se äskettäin kotoanne ja tarkistimme sen sisällön. Vaimosi oli tehnyt sen jo aiemmin, mistä syystä hän ilmiantoi teidät.

– Vaimoniko on nuuskinut konettani?

– Niin, mutta hänen kunniakseen on sanottava, että hän teki sen täysin viattomissa aikeissa. Hän kertoi nimittäin halunneensa löytää hirvipaistin reseptin. Sinun äitisi oli nimittäin aikanaan antanut useita reseptejään sinulle, ja olit ne kirjoittanut puhtaaksi koneellesi word–tiedostoksi. Äitisi reseptillä tehty hirvipaisti on vaimosi mukaan eräs suosikkiruokasi?

– Aivan, pitää paikkansa. Äitini teki erittäin herkullista hirvipaistia. Reseptit pitäisi olla siellä koneellani.

– Niin ne ovatkin ja niitä vaimosi etsi, koska halusi yllättää sinut tekemällä lempiruokaasi nimenomaan äitisi reseptillä. Tässä vaiheessahan vaimosi oli jo tietoinen, että Meira oli murhattu. Kun hän sitten alkoi etsiä koneeltasi noita reseptejä, hän löysikin jotain ihan muuta.

Siinä vaiheessa minä tajusin olleeni idiootti. Miten saatoin ollakin niin julmetun typerä! Ei ollut mikään ihme, että poliisi tiesi kaiken. Ei ollut mikään ihme, että olin jäänyt kiinni tekemästäni murhasta. Vaimoni oli löytänyt nimenomaan juuri tämän kirjoitukseni koneeltani ja vienyt sen poliiseille. Miksi minä ikinä aloinkaan kirjoittamaan tätä tarinaa…

 

Negatiivisuuden positiivisuus

Nyt on kerrankin hyvä syy olla avaamatta ovea, tuumi Lotta itsekseen. Riskiryhmään kuuluminen oli oiva perustelu kieltäytyä turhanpäiväisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä, varsinkin naapurin Tertun kanssa. Se akka pyrki puoliväkisin tuppautumaan sisälle asuntoon. Yleensä taustalla oli halu tarkistella, ettei vain missään nimessä mitään asuntoyhtiön sääntöjä oltu rikottu. Kerrankin sen piti päästä parvekkeelle muka haukkaamaan raitista ilmaa, mutta todellisuudessa kyylä kävi tarkistamassa, ettei näkynyt tupakannatsoja missään. Lotta oli usein harkinnut, että aloittaisi tupakanpolton ihan vain Tertun kiusaksi. Toistaiseksi kuitenkin huoli omasta terveydestä oli estänyt toteuttamasta sellaista kostoretkeä.

Kun asiaa tarkemmin ajatteli, Lotta suorastaan toivoi, että Terttu ilmestyisi oven taakse. Se ämmähän kuului itsekin riskiryhmään. Silloin hän rikkoisi pääministerin tekemää linjausta ja olisi siten paljon suurempi roisto kuin yksikään asuntoyhtiön säännöistä poikkeava. Tietenkin sellainen tapaus täytyisi saattaa pikimmiten asuntoyhtiön muiden hallituksen jäsenten tietoisuuteen. Se tosin oli haasteellinen tehtävä.

Lotan puhelin oli unohtunut työpaikalle ja hän oli ainoastaan sähköpostin varassa. Se ei ollut ongelma, jos halusi pitää yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin, mutta asuntoyhtiön hallituksen jäsenten osoitteita ei Lotalla ollut. Normaalisti hän kävisi itse henkilökohtaisesti kertomassa, mutta silloin hän syyllistyisi samaan kuin Terttu. Se ei kävisi päinsä. Jokin muu tapa tiedottamiseen olisi oltava, kuin suora kontaktointi ja siten karanteenin sääntöjen rikkominen.

Nopeasti Lotta keksi ratkaisun. Kirjoitettu tiedonanto rapussa olevalle ilmoitustaululle. Siitä tosin Terttu voisi napata sen pois, ennen kuin muut ehtisivät sen huomata. Entä jos laput jakaisikin suoraan postiluukuista? Ottaisivatko muut kuitenkaan lappua vastaan? Hehän voisivat hävittää sen lukematta pelätessään, että paperissa on viruksia. Heille pitäisi etukäteen laittaa ilmoitus, että tulevat saamaan desinfioidun uutisen. Mutta miten paperin saa desinfioitua, ettei se mene pilalle?

Lotalla oli vanhoja piirtoheitinkalvoja, jotka voisi käsidesillä puhdistaa ja sen jälkeen siihen kirjoittaa tiedonannon. Mutta voisiko hän itse koskea naapureiden oviin ja postiluukkuihin? Voisiko niistä saada tartunnan? Nekin pitäisi ensin desinfioida, jonka jälkeen hän voisi tiputtaa tiedotteen tulevasta uutisoinnista ja sen jälkeen käydä jättämässä varsinaisen uutisen.

Pian Lotta oli rapussa kumihansikkaat, pesuainepullo ja rätti mukanaan. Kohta muut saisivat tietää, miten oudon tyypin kanssa he joutuvat asumaan, Lotta ajatteli riemuissaan ja alkoi jynssätä asuntoyhtiön hallituksen puheenjohtajan postiluukkua.