MC Sulkakynä

Se oli Jullen päähänpisto alun perin. Hän sai ajatuksen ilmeisesti jo aiemmin, mutta meidän muiden tietoisuuteen asia lausuttiin Antellin kahvilan terassilla Rotuaarilla. Siitä sai alkunsa MC Sulkakynä.

Meitä oli silloin muutama kaveri, jotka harrastelimme kynäilyä, kuten sitä puuhastelua silloin kutsuimme. Jokaisella meistä oli haave tulla suureksi kirjailijaksi. Osalle unelmat olivat saaneet lisäpontta kirjoituskilpailujen kunniakirjoista tai viidenkymmenen euron suuruisesta kolmannesta sijasta. Surullisempia itsetunnon pönkittämiskeinojakin oli kokeiltu omakustanteiden muodossa – niin kuin niillä nyt kukaan ponnahtaisi maineeseen. Se oli vähän sama, kuin olisi ollut Don Quijote aasilla ratsastamassa.

Olennaista oli, että jokainen janosi mainetta ja kunniaa kirjailijana. Jokainen oli mielestään tuottanut mahtavia tekstejä, jotka hurmaisivat lukijan kuin lukijan. Tietenkään ääneen sitä ei kukaan sanonut. Jos joku yltyi kehumaan, omaa erinomaisuuttaan vältettiin tuomasta esille. Perisuomalaiseen tapaan pikemminkin pyydettiin anteeksi, että oli ylipäätään olemassa, puhumattakaan, että oli vielä kehdannut kirjoittaa jotain.

Veljeskuntamme koostui melko erilaisista taustoista. Julle oli työtön trukkikuski, joka oli ryssinyt viinalla työpaikkansa. Hänellä oli ehkä tässä suhteessa meistä parhaimmat edellytykset taiteilijaksi. Suurin osa hänen teksteistään käsitteli humoristisesti veljesparin humalanhuuruisia seikkailuja Oulun talousalueella. Jaska oli eläkkeelle jäänyt majuri, jonka intohimona oli rakkausrunot. Mies ilmeisesti tällä keinolla yritti hoitaa monen vuoden takaisen avioeron jättämää traumaa. Elina oli toista vuotta burn–out –lomalla talouspäällikön työstään. Hänen kirjoittamisensa oli pääasiassa terapeuttista ajatuksenvirtaa, johon liittyi syvää katkeruutta yritysten taloudenhoitoon. Me muut emme yleensä pysyneet hänen riviensä tuottamilla laduilla kovinkaan pitkään vaan useimmin menimme metsään. Minä, Pate, olin sapattivuotta viettävä osastopäällikkö, joka yritin luoda komisario Palmun henkeä uudelleen komisario Taatelin seikkailujen avulla.

Olimme tavanneet kirjoituspiirissä. Sen oli järjestänyt Oulun kaupungin viriketoimikunta. Vetäjänä piirissä toimi kolme kirjaa ihan oikean kustantajan kautta julkaissut Anneli Suurvuori. Viriketoimikunta oli hakenut kirjoituspiirille aluksi ammattitaitoista kouluttajaa, mutta paremman puutteessa oli tyytynyt Anneliin. Olihan nainen sentään aikanaan pitänyt seurakunnan nuorisokerhoja, joten ei tällainen kirjoittajien paimentaminen siitä kovin kaukana ollut. Toimikunnassa oli ainakin ollut virikettä, kun piiri oli pykätty pystyyn. Kirjoittajia piiri kiinnosti hurjasti. Paikkoja oli kolmekymmentä auki, mutta halukkaita oli ollut melkein sata. Lopulta neljäkymmentä pääsi mukaan.

Piiri kokoontui iltaisin kerran viikossa. Istunnot olivat kaksituntisia, joten puolivälissä pidettiin kahvitauko. Tilat oli varattu Oulun pääkirjaston eräästä kellarihuoneesta, joten saatoimme kahviosta hakea virvokkeita. Nopeasti Julle, Jaska, Elina ja minä löysimme toisemme. Sattuman oikusta me neljä loimme oman kuppikuntamme, koska selvästi meillä juttu luisti.

Tunnistimme useita yhteisiä ongelmia kirjoittamisemme suhteen. Olimme yksin tekstiemme kanssa. Perheissämme tai lähipiirissä ei ollut ketään, joka olisi halunnut tai osannut lukea tuotoksiamme kriittisesti ja siten antaa arvokasta palautetta. Toki aina joku luki tekstejämme, mutta sedän tai serkun ”ihan hyvä” ei vielä riittänyt täyttämään vaatimusta rakentavasta palautteesta. Kaipasimme sielunveljiä, joilla olisi yhtäläinen ymmärrys kirjoittamisesta ja sen haasteista, jotka osaisivat antaa oikeista asioista palautetta oikealla tavalla. Lisäksi kaipasimme vinkkejä ja ohjausta siihen, miten kirjoittaa tekstejä kustantajalle sopivaksi. Kaikki olimme keränneet omat kokoelmamme hylsykirjeitä, joiden sisällöt olivat aina sama – ”teoksenne ei valitettavasti tällä kertaa sovi kustannusohjelmaamme” ja ”emme valitettavasti pysty antamaan arviota”. Pian totesimme, ettei kirjoituspiirikään auttaisi meitä ratkomaan visaisia haasteitamme.

Anneli Suurvuori oli ehkä saanut kolme kirjaa ihan oikean kustantajan kautta julkaistua, mutta yksi näistä oli Koppavan kunnan historiikki, toinen kokoelmateos Koppavan kunnan kansantaruista ja kolmas Koppavan kunnan urheilusuuruuden – Joonas Jormanaisen – elämäkerta. Jormanainen oli haastanut Annelin teoksesta oikeuteen ja asian käsittely oli edelleen kesken. Tuotanto ei siis käsittänyt yhtään fiktiivistä teosta, joskin Jormanainen väitti hänen elämästään tehtyä tuotosta sellaiseksi. Suurvuori osoittautui myös suureksi Femina– ja Lääkäri–sarjojen faniksi. Opettajamme ei siis herättänyt kovin suurta luottamusta proosaan vihkiytyneiden kynäfanaatikkojen parissa.

Piirin ensimmäisessä kokoontumisessa saneltiin tietyt pelisäännöt. Ajatuksena oli, että piiriin osallistujat kirjoittaisivat aina annetun tehtävän tai aiheen mukaisia tekstejä, joita sitten luettaisiin istunnoissa. Niistä ei kuitenkaan saanut sanoa mitään negatiivista – koskaan. Tämä oli meidän nelikkomme yksi suosituimpia puheenaiheita kahvipaussien aikana. Perusteluna kerrottiin, että piirin tarkoituksena oli rohkaista ihmisiä kirjoittamaan. Olisi surullista, jos joku lannistuisi saamastaan kritiikistä niin paljon, että lopettaisi kirjoittamisen kokonaan.

Itse olin täysin eri mieltä. Kritiikkiä nimenomaan piti esittää ja myös saada. Ei kukaan muuten koskaan kehity. Jokainen, joka on vähänkin kirjoittanut tekstejä, tietää miten sokeaksi omille virheilleen voi tulla. Eikä kukaan ole seppä syntyessään. Jotkut ideat voivat olla omasta mielestään älyttömän hyviä, mutta muita ne eivät välttämättä kiinnosta pätkääkään. Ei sellaista tiedä, ellei joku sitä ääneen sano. Ja jos joku ei kestä kritiikkiä, hänen ei liene syytä olla toiminnassa mukana saati haaveilla kirjailijan urasta. On ehkä jopa vaarallista saattaa huono kirjoittaja tuudittautumaan pelkkien kehujen ja mairittelujen kehtoon unelmoimaan mahdottomasta. Pumpulissa kyllästetty lauseiden väkertäjä satuttaa melkoisesti itsensä osuessaan realismin peruskallioon ilman turvatyynyä.

Käytyämme kirjoituspiirissä kuulemassa perusteettomia kehuja muutaman kuukauden ajan jätimme kaiken sen ihanuuden. Julle, Jaska, Elina ja minä päätimme auttaa toisiamme, mutta totesimme ettemme me siihen mitään Anneli Suurvuorta tarvitse tai kirjoituspiiriä. Toimisimme suoraan keskenämme, jakaisimme tekstimme toisillemme ja arvostelisimme ne kunnioittaen, mutta totuutta säästelemättä.

Kun puoli vuotta oli kulunut päätöksestämme, tapasimme tuttuun tapaan kahvila Antellin terassilla Rotuaarilla. Tuolloin oli heinäkuun kahdeksas päivä vuonna 2016 ja silloin Julle esitti, että perustaisimme MC Sulkakynän.

 

Saapuessani Antellin terassille Julle ja Elina istuivat jo kahvikuppiensa äärellä. Tosin Elinalla oli kupissaan teetä. Arvelin sen olevan Keisarin morsianta. En ollut kuullut Elinan tilanneen koskaan mitään muuta. Julle oli jo ahminut puolet munkkipossustaan. Elinan Sammakko–leivos oli vielä koskematon.

– Päivää! Tehän olettekin jo täällä täydessä vauhdissa, totesin.

– Niin me olemme. Tulimme muutama minuutti sitten, Elina naurahti.

– Haen kahvin itselleni, sanoin ja jätin reppuni tyhjälle tuolille.

Palattuani kahvini kanssa myös Jaska saapui ja haki samaa juomaa kuin itselläni. Pian istuimme kaikki pöydän ääressä tuttavallisesti rupatellen itse kunkin päivän tapahtumista.

– Olen miettinyt, että ehkä meidän pitäisi jollain tapaa formalisoida näitä tapaamisiamme, Julle ehdotti yllättäen.

– Mitä tarkoitat? Elina ihmetteli.

– Uskon, että meille olisi hyötyä, jos perustaisimme oman yhdistyksen, Julle sanoi.

– Yhdistyksen? Siis ihan rekisteröidyn yhdistyksen? utelin.

– Niin. Ry olisi juridisesti hyväksytty toimija, oikeushenkilö, jonka nimissä voisimme järjestää kaikenlaista, esimerkiksi omia julkaisutilaisuuksia, kerätä varoja toimintaamme ja niin edelleen. Voisimme pikku hiljaa kehittää puuhasteluamme ja turvata kirjoitusharrastustamme entisestään, Julle selitti.

– Mihin me siinä yhdistystä tarvitsemme? Mehän voimme ihan keskenään sopimalla tehdä kaiken saman? Jaska totesi hämmentyneenä.

– Periaatteessa kyllä, mutta kaikki tekemämme on silloin aina meidän jokaisen henkilökohtaisella vastuulla. Älkää ymmärtäkö väärin, minä kyllä luotan teihin kaikkiin, siitä ei ole kyse, mutta mielestäni toiminnallamme olisi vahvempi pohja, jos virallistaisimme sen. Yhdistyksen turvin meidän olisi helpompi toimia kollektiivisesti. Ry olisi kuitenkin juridisessa mielessä oikeustoimikelpoinen, joten sen kautta pystyisimme toimimaan tehokkaammin ja yhdistyksen nimissä, sen sijaan että joka asiassa olisimme aina pelkästään henkilökohtaisessa vastuussa.

– Ymmärrän kyllä kaiken tuon, mutta eihän meillä varsinaisesti ole mitään sellaista toimintaa, että sitä varten kannattaisi ihan yhdistystä perustaa. Mehän vain kirjoittelemme kukin tekstejämme, luemme niitä toisillemme ja annamme palautetta. Mihin me siinä yhdistystä tarvitsemme? ihmettelin.

– Eikö meidän kaikkien päämääränä ole kuitenkin saada nimemme arvostetun kustantajan painamiin kansiin? Julle haastoi.

– Totta kai, Elina vastasi napakasti.

– Yksityishenkilöinä meidän on vaikea päästä läpi millekään kustantajalle tai saada markkinoitua teostamme missään. Yhdistyksen voimin, meillä on parempi mahdollisuus, Julle jatkoi.

– Miten yhdistys voisi siinä auttaa? Jaska kysyi.

– Yhdistyksenä saamme ensinnäkin paremmin avustuksia. Me voimme kerätä varoja vaikka järjestämällä arpajaisia tai muuta sellaista. Yksityisinä henkilöinä sellaiset ei onnistu. Rahaa me taas tarvitsemme itsemme markkinoimiseen. Rahalla voimme järjestää julkistustilaisuuksia, ostaa mainostilaa tai –aikaa medioista. Voimme palkata freelance–kustannustoimittajan viilaamaan tekstejämme sellaiseen kuntoon, että kustantajat alkavat niistä kiinnostua, Julle innostui selittämään.

– Mutta eikös tuossa ole sellainen munakana–ongelma? Meillä kai pitäisi ensin olla painettuja teoksia, joita markkinoida? Emmehän me voi markkinoida tällä hetkellä mitään, kun ei kenelläkään meistä ole ainuttakaan painettua kirjaa, sanoin.

– Voimme me rakentaa julkisuuskuvaamme, vaikka ei meillä vielä kirjoja olekaan.

– Miten? Jaska ihmetteli.

– Meidän pitää tehdä tempauksia, jotka saavat huomiota ja julkisuutta. Teemme sen yhdistyksen nimissä. Kun yhdistys on niittänyt mainetta ja kunniaa, alamme tarjota tekstejämme yhdistyksemme kuuluisuutta hyödyntäen, Julle selitti innokaana.

– En ihan täysin vieläkään käsitä, miten tämä voisi parantaa meidän mahdollisuuksiamme saada kirjoja kustantajille, Jaska totesi ja pyöritteli päätään ajatuksissaan.

– Tänä päivänä julkisuuden henkilöt myyvät hyvin kirjoja. Kustantajat ottavat julkkiksia mielellään talliinsa. Jos meistä tulee julkkiksia, niin meistä tulee kiinnostavia persoonia. Sitä kautta mahdollisuutemme paranevat, Julle jatkoi.

– Kauheaa. Minustako tulisi julkkis? Eihän minulla ole mitään sopivia vaatteitakaan sellaiseen, Elina kauhisteli.

– Hommataan yhdistyksen piikkiin, Julle naurahti.

– Mutta entä jos meidän tekstimme ovat todellisuudessa vain niin kamalan huonoja, etteivät ne kiinnosta ketään? Jaska murehti.

– Höpö, höpö! Jos olet julkkis, niin tekstisi kiinnostaa aivan varmasti, vaikka olisit kuinka huono kirjoittaja. Ja sitä paitsi, jos meistä tulee riittävän kuuluisia, voimme palkata haamukirjoittajan.

– Liekö tuossa nyt paradoksi? arvelin.

– Ei kai sentään, Jaska nauroi.

–  Antakaahan kun selitän, Julle aloitti. – Karrikoidusti sanoen meillä on kahdenlaisia kirjoittajayhdistyksiä Suomessa. Ensinnäkin on niitä elitistisiä yhdistyksiä, joiden jäsenet ovat aitoja kirjailijoita, koska ovat saaneet ihan oikean kustantajan kautta julkaistua jo useamman kirjan. Näissä yhdistyksissä yleensä kirjailijat kokevat suurta luomisen tuskaa ja ovat elämää suurempia taiteilijoita siinä määrin kuin suomalainen luonne nyt antaa siihen mahdollisuuden. Sitten on niitä toisia yhdistyksiä, joissa majailee yleensä elämän ehtoopuolelle ennättäneitä harrastelijakirjoittajia, jotka yhä kuvittelevat saavansa jossain vaiheessa teoksensa julkiseksi kustantajan kautta. Samaa kastia siis kuin shakkikerhotkin. Puutunutta toimintaa jäyhissä puitteissa vailla tulevaisuutta.

– Minä itse asiassa kuulun Oulun Shakkiseuraan, totesin.

Piinaava hiljaisuus kesti noin pari sekuntia, kun kolmet silmäparit tuijottivat minua hämmästyneitä. Kiitin onneani, että Julle päätti rikkoa itseeni kohdistuneen sanattoman kritiikin.

– Ensin mainittuun kastiin meillä ei ole mitään asiaa, koska eihän meillä ole kenelläkään julkaistuja teoksia, joten emme heidän tulkintansa mukaan täytä kirjailijan määritelmää. Jälkimmäiseen sakkiin emme halua kuulua, koska tällaisten yhdistysten kautta ei yksinkertaisesti tapahdu koskaan mitään, eikä nämä yhdistykset auta meitä saavuttamaan haluamaamme.

– Eli sinun mielestäsi meidän pitäisi perustaa jonkinlainen kolmannen tyypin kirjoittajayhdistys? Elina kysyi.

– Juuri niin! Sellainen yhdistys, jonka toiminta perustuu nimenomaan sille, että se edesauttaa kaikin keinoin kirjoittajiaan saavuttamaan kustannussopimuksen merkittävän kustantamon kanssa, Julle selitti.

– Aivan, mutta miten yhdistys voisi siinä auttaa? Tämä ei edelleenkään oikein aukea minulle. Jos käsitin oikein, sinun ajatuksesi on se, että meidän pitäisi saavuttaa julkisuutta ja sitä kautta ikään kuin nostaa suuren yleisön silmissä kiinnostavuutemme jollekin sellaiselle tasolle, että se riittäisi ylittämään kustantajien kustannuskynnyksen, sanoin Jullelle.

– Nimenomaan! Väitän, että se on helpompi tie, kuin yrittää arvata millainen teksti milloinkin kutakin kustannustoimittajaa kiinnostaa, Julle jatkoi.

– Eikö tuo ole kuitenkin aika työläs homma? Onko se yhdistyksenkään perustaminen nyt niin helppoa tuosta noin vaan? Jaska epäili.

– Kuulkaahan nyt! Yhdistyksen perustaminen on helppo juttu. Se ei maksa paljon mitään, jonkun satasen. Maistraattiin pitää tehdä ilmoitus ja laatia yhdistyksen säännöt. Ja sitten meidän pitää nimetä hallituksen jäsenet. Siinä kaikki. Sen jälkeen yhdistys saa Y–tunnuksen ja voimme alkaa toimia sen nimissä. Niin helppoa se on. Miksi emme siis ainakin yrittäisi? Mitä me siinä häviäisimme? Julle haastoi.

– No, on totta, ettei yhdistyksen perustaminen ole mikään iso juttu sinänsä. Ehkä sitä voisi kokeilla, vaikka suoraan sanoen kyllä epäilen tämän onnistumista, totesin.

– Mutta mikä sen nimi sitten on? Elina ihmetteli.

– MC Sulkakynä! Julle julisti itsevarmasti.

– Häh? minä ihmettelin.

– Niin, MC Sulkakynä, Julle toisti vähemmän itsevarmasti.

– Mitä se MC oikein tarkoittaa? Elina hämmärteli.

– Minun ymmärtääkseni MC lyhennettä käytetään kahdessa tapauksessa. Se voi tarkoittaa ensinnäkin Motorcycle Clubia, jolloin tarkoitetaan moottoripyöräkerhoa. Useimmitenhan tämä MC on tullut tutuksi sellaisten rikollisjärjestöjen kuin Hells Angelsien tai Bandidosin yhteydestä. Toinen merkitys on Master of Ceremonies, mikä usein liitetään rap–musiikoihin. Kukapa ei haluaisi unohtaa esimerkiksi MC Hammeria, minä selitin.

– MC Hammer! Can’t touch this! Jaska innostui.

– Ole hiljaa! komensin.

– Mutta en ymmärrä, miksi meidän yhdistyksessä pitäisi käyttää MC–tunnusta? Emmehän me ole moottoripyöräilijöitä tai räppäreitä? Elina ihmetteli.

– Tämä liittyykin siihen, että olisimme se poikkeava kirjoitusyhdistys. Olisimme sitä kolmatta tyyppiä – radikaalimpi. Miettikää miten pysäyttävä sellainen nimi on. Kiinnostus on taattua, sillä ketä nyt ei ihmetyttäisi sellainen jengi kuin MC Sulkakynä! Me voisimme olla yhdistysmaailman punkkareita! Julle riemastui.

– Punkkareita? Ry, kirjoittaminen ja punk kuulostaa melko kierolta yhdistelmältä, naurahdin.

– Mutta mieti millainen vaikutus sillä olisi. MC Sulkakynä, joka toimisi julkisesti ikään kuin motoristikerho, uhmakkaana ja voimakkaana, hyvin itsevarmana ja määrätietoisena. Kun yleisö tajuaa, että ollaankin kirjoittajia, niin me voitamme varmasti sympatiat puolellemme ja suosio on taattu, Julle hekumoi.

– Suoraan sanoen en nyt ihan kyllä vielä käsitä miten siinä niin voisi käydä, mutta kuten sanottu, ei siinä tietenkään mitään häviä vaikka kokeiltaisiin, Jaska tuumaili.

Istuimme jonkin aikaa miettien mitä kukin tekisi käytännössä, jotta yhdistyksemme voitaisiin saattaa virallisuuteen siunatuksi. Lopulta kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että perustaisimme MC Sulkakynän. Vaikka olin edelleen hyvin skeptinen koko ajatuksen suhteen, tunsin kuitenkin selvää innostuneisuutta ja toiveikkuutta. Ehkä Jullen idea ei olisikaan niin huono.

 

Seuraavan kerran kokoonnuimme Elinan kotona. Hän asui kerrostalokolmiossa yksin. Elina oli ollut joskus naimisissa, mutta liitto oli päättynyt miehen löydettyä toisen naisen. Lapsia naisella ei ollut. Tämä oli ollut kuulemma tietoinen valinta, jota hän sittemmin oli katunut. Ura oli ollut jossain vaiheessa tärkein asia elämässä, suurempi kuin lapset tai parisuhde. Olin ymmärtänyt, että lapsettomuus oli yksi niistä syistä, minkä vuoksi Elina oli burn–out –lomallaan.

Asunto oli hämmästyttävän siisti. En toki missään nimessä ollut epäillyt Elinaa mitenkään sottaiseksi ihmiseksi, mutta hänen kotinsa oli kuin jotain toisesta maailmasta. Huoneet olivat erittäin siistit ja puhtaat. Kaikki huonekalut olivat enintään pari vuotta vanhoja. Sisustus oli hyvin modernia ja niiden paikat oli selvästi mietitty hyvin tarkkaan niin, että ne palvelivat ennen kaikkea funktionaalisesti asukasta. Jokaisella esineellä vaikutti olevan tarkka paikkansa. Kirjat hyllyssä oli järjestetty prikulleen koon ja värin mukaan. Taulut seinillä vaikuttivat olevan millimetrin tarkkuudella täsmälleen samalla etäisyydellä toisistaan ja samalla korkeudella lattiasta. Taulut olivat kaikki tismalleen saman kokoisia. Pöydillä ja hyllytasoilla ei vaikuttanut olevan mitään turhaa, koriste–esineitä ei näkynyt missään. Täsmällisyys ja kontrolli huokui Elinan kodista.

Istuuduimme keittiön pöydän ääreen. Löysimme nimilappumme osoittamassa mille paikalle itse kunkin tulisi istua. Tämä selvästi hämmensi Jullea, mutta Jaska vaikutti olevan mielissään näkemästään. Ehkä häntä armeijan entisenä upseerina viehätti tarkkaan laskelmoitu järjestelmällisyys. Tarjottavatkin olivat pöydällä sotilaallisessa järjestyksessä.  Arvelin Elinan olleen hyvinkin pedantti talouspäällikkö. Ehkä tämä luonteenpiirre oli edesauttanut hänen vakavaa stressitilaansa, mistä syystä hän aikanaan oli joutunut sairauslomalle.

Kun muodollisuudet oli hoidettu ja päivän kuulumiset vaihdettu, päästiin itse asiaan. Oli syytä pohtia uuden yhdistyksen sääntöjä ja toimintasuunnitelmaa. Odotin keskustelusta syntyvän hyvin kiihkeän ja mielenkiintoisen.

– No niin, olette ilmeisesti tutustuneet jo maistraatista kopioimiini asiakirjoihin ja ohjeisiin? Julle aloitti.

– Tarkoitat varmaankin Patentti– ja rekisterihallitusta, Elina korjasi.

– Aivan niin. Maistraattihan ei enää hoida näitä yhdistysasioita, joten korjauksesi on täysin oikea, Julle totesi selvästi harmistuneena.

– Minä ainakin luin kaikki läpi, Jaska totesi. Minä tyydyin vain nyökkäilemään Jullen suuntaan lähinnä siksi, että suuni oli täynnä voisilmäpullaa.

– Eli yhdistyksen perustamista varten meidän täytyy toimittaa maistraa… siis Patentti– ja rekisterihallitukselle perustamiskirja, säännöt ja kuitti käsittelymaksusta, Julle jatkoi.

– Paljonko se käsittelymaksu on? kysyin.

– Hintahaitari on neljänkymmenen ja sadankolmenkymmenen euron väliltä riippuen siitä tehdäänkö perustamisilmoitus sähköisesti vai paperisena ja onko säännöt ennakkotarkastettu vai ei, Julle kertoi.

– No paljonko se meille maksaa? Elina uteli.

– Minusta meidän kannattaa tehdä sähköinen ilmoitus. Sääntöjen ennakkotarkastus maksaa erikseen, jos sen teettää ja summa tulee kaikki kulut yhteenlaskettuna aika lähelle samaa, jos lähettää tarkastamattoman ilmoituksen. Mielestäni ennakkotarkastukseen ei kannata nähdä vaivaa. Eli meille kustannukset olisivat kahdeksankymmentäviisi euroa, Julle vastasi.

– Selvä. Ei tuo iso summa ole varsinkaan neljään jaettuna, Jaska totesi.

– Onko siis kaikkien puolesta ok, jos mennään tällä? Julle varmisti.

Elina ja minä totesimme olevamme samaa mieltä asiasta. Itse halusin jo innokkaasti päästä keskustelemaan toimintasuunnitelmasta.

– Seuraavaksi pitäisi käydä läpi säännöt. Maist… Patentti– ja rekisterihallituksen sivuilla oli ohje, mitä säännöissä pitää vähintään määritellä. Siellä oli maininta hallituksen kokoonpanosta, jäsenmaksuista, tilikaudesta, tilintarkastajista ja niin edelleen. Näistä muista laitoinkin jo ehdotukseni teille sähköpostilla, mutta hallituksen kokoonpanosta ja jäsenmaksusta meidän tulisi keskustella hieman, Julle ehdotti.

– Siinä mailissasi ehdotit, että Haukiputaan Tiliniekat Oy hoitaisi kirjanpidon ja tilintarkastukset. Mikä tämä firma on? En ole ennen kuullutkaan tällaisesta, Elina ihmetteli.

– Se on minun serkkuni vaimon veljen firma. Tai no hän ei varsinaisesti ole pääosakas, mutta omistaa viisi prosenttia yrityksestä. On kyllä luotettava firma. Hoitaa monen oululaisen yrityksen kirjanpitoja, kuten myös usean yhdistyksen, Julle selitti.

– Paljonko meidän pitää maksaa heille tuosta työstä? Jaska kysyi.

– Se pitää vielä neuvotella heidän kanssaan, Julle sanoi arasti.

– Pötyä! Me emme ala käyttämään mitään ulkopuolisia tähän. Tällaisen yhdistyksen kirjanpito on helppo juttu. Minähän voin sen hoitaa yksinkin, Elina tiuskasi.

– Oletko varma? Julle kysyi.

– Epäiletkö etten osaa? Minähän olen herranen aika sentään talouspäällikkö. Minä kuule tiedän aika paljon kirjanpidosta, Elina suutahti.

– Luulen, että Julle tarkoitti sitä, että olisit jäävi suorittamaan ainakaan tilintarkistusta, jos olisit hallituksen jäsen, korjasin.

– Juuri niin, sitä minä ajoin takaa, Julle puolusteli.

– Totta. Minä voin kuitenkin hoitaa talouspuolen muutoin, mutta tilintarkastajat on hommattava ulkopuolelta. Minun serkkutyttöni voivat hoitaa sen. Voin luvata, että tekevät sen pientä nimellistä korvausta vastaan, sanotaanko sata euroa per nuppi, Elina ehdotti.

– Sopii minun puolestani, totesin. Jaska nyökkäili myöntymisen merkiksi. Julle vaikutti pettyneeltä. Arvelin hänen jo alustavasti keskustelleen serkkunsa vaimon veljen kanssa uudesta diilistä.

– No, jos enemmistö on sitä mieltä, niin mikäpä siinä, Julle totesi. – Mutta sitten se hallitus. Jos Elina on meidän talousvastaava eli rahastonhoitaja, niin kuka sitten olisi puheenjohtaja ja siten keulakuva yhdistyksellemme?

– Minusta Pate voisi olla hyvä puheenjohtaja, Jaska ehdotti. Järkytyin välittömästi kuulemastani. Minulla ei ollut vähäisintäkään mielenkiintoa alkaa johtotehtäviin, vaikka en niiden uskonutkaan erityisemmin kuormittavan. En uskonut yhdistyksellä olevan juuri mitään tulevaisuutta. Julle vaikutti jälleen pettyneeltä. Ilmeisesti hän oli ajatellut puheenjohtajan tehtävän lankeavan hänelle kuin itsestään, koska yhdistyksen perustaminen oli alunperinkin nimenomaan hänen ideansa.

– Kiitos luottamuksestasi Jaska, mutta minun on ikävä kyllä kieltäydyttävä. Minua ei oikein innosta sellainen tehtävä.

– Entä sinä itse, Elina ehdotti Jaskalle. Jullen ilme muuttui entistäkin tympeämmäksi.

– En minä olisi hyvä puheenjohtaja tällaiselle yhdistykselle. Sitä paitsi minulla on jo luottotehtäviä muissa yhdistyksissä ja organisaatiossa, lähinnä liittyen näihin maanpuolustuskuvioihin, Jaska kertoi.

– Siinä tapauksessa valinta on helppo, Julle totesi. – Jos Pate ja Jaska kieltäytyvät kunniasta ja Elina hoitaa talouspuolen, niin silloin jäljelle jää vain minä.

– Sopii minun puolestani, totesin. Jaska nyökkäili jälleen taustalla. Elina vaikutti huolestuneelta. Julle vaikutti helpottuneelta.

– Hyvä. Näin ollen meillä on hallitus koossa. Mitä mieltä olette jäsenmaksusta? Julle jatkoi.

– Kai meillä jokin jäsenmaksu pitää olla. Tuleehan tässä näitä juoksevia kuluja jossain määrin, Jaska arveli.

– Sopisiko viisikymppiä vuodessa? Julle kysyi.

– Onko kukaan laskenut, mitä kaikkia kuluja meidän pitäisi tuolla jäsenmaksulla kattaa? Riittääkö se niihin vai onko jäsenmaksu jopa ylimitoitettu? kysyin.

– Emmehän me tässä vaiheessa tiedä kovinkaan realistisesti, mihin meillä rahaa tulee kulumaan. Mutta ideahan tässä olikin se, että me haemme tukia ja avustuksia. Se on se pääoma, millä lähdemme liikkeelle, Julle hehkutti.

– Jos jäsenmaksu on viisikymmentä euroa, saamme sillä kasaan kaksisataa. Se raha menee pelkästään niihin Elinan tilintarkastajiin, Jaska totesi lakonisesti.

Minua nauratti, mutta en uskaltanut paljastaa huvittuneisuuttani. Vahva tunne siitä, että olin mukana jossain absurdissa näytelmässä, kasvoi sisälläni.

– Pitäähän meidän maksaa se perustamismaksukin, totesin.

– No, jos me sen perustamismaksun perimme erikseen kaikilta. Jäsenmaksu olkoon minun puolestani se viisikymmentä euroa. Sitähän voi sitten muuttaa myöhemmin ainakin vuosikokouksessa, Jaska ehdotti.

– Tämä selvä, Julle sanoi ja käytti kädessään ollutta lusikkaa puheenjohtajan nuijana. Kopautuksen seurauksena lusikkaan jääneet muutamat kahvinpisarat singahtivat Elinan virkatulle pöytäliinalle. Naisen ärsyyntymiskynnys oli selvästi jo hyvin lähellä.

– No, nyt voinemme siirtyä toimintasuunnitelman laatimiseen, Julle ehdotti.

– Minua erityisesti kiinnostaa tietää, miten aiomme käynnistää toimintamme ja miten tämän ensimmäisen vuoden aikana pystymme keräämään avustuksia ja tukia, totesin innokkaana.

– Kaupungilta voi anoa yhdistysavustusta. Se meidän tulee tehdä saman tien, koska aikaraja anomusten lähettämiseen päättyy jo parin viikon kuluttua, Julle vastasi.

– Ehdimmekö saada maistraatista vahvistuksen yhdistyksen hyväksymisestä ennen sitä, kysyin.

– Patentti– ja rekisterihallitukselta, Elina korjasi. Jaskaa selvästi huvitti naisen huomautus. Julle ja minä vilkaisimme toisiamme kokien samalla sillä hetkellä ärsytyksen ankkuroivan samaan universumiimme.

– Meneehän se tiukalle, mutta periaatteessa meidän pitäisi saada Y–tunnus parissa viikossa, mikäli meidän perustamisasiakirjoissa ei ole mitään epäselvyyksiä. Mehän voimme sen anomuksen kirjoittaa muuten jo täysin valmiiksi ja lisäämme Y–tunnuksen, kun se on tiedossamme.

– Tehdään sitten niin. Mutta miten se toiminta? Mistä me lähdemme nyt liikkeelle? kyselin.

– Ensimmäiseksi meidän täytyy laatia markkinointi– ja kommunikointistrategia, Julle sanoi.

– Kuulostaa erinomaiselta. Strategia täytyy olla, Jaska innostui.

– Mitä sinä tuolla tarkemmin ottaen tarkoitat? jatkoin utelujani.

– Aluksi meidän täytyy alkaa kasvattaa tietoisuutta yhdistyksestämme. Meidän täytyy päästä esille mahdollisimman nopeasti ja laajalla rintamalla. Siihen meidän täytyy pistää paukkuja. Kun tunnettavuutemme lisääntyy, ihmisten mielenkiinto kohdistuu meihin ja toiminnallamme alkaa olla yhä enemmän pohjaa.

– Mutta mitä me markkinoimme? Mistä me kommunikoimme? Eihän meillä ole vielä niitä kirjoja, joista hehkuttaa muille? Eihän meillä ole vielä sovittu mitään kirjoittamiseen liittyvää toimintaa, josta kertoa muille? Mitä me siis mainostamme itsestämme? jatkoin haastamistani.

– Me vain pidämme isoa meteliä itsestämme. Mainostamme yhdistystämme, Julle innostui.

– Minusta Patella on kyllä pointti. Eihän kukaan kiinnostu meistä pelkästään siksi, että olemme yhdistys. Kyllähän meillä pitää olla tarjota jotain sisältöäkin, Elina komppasi.

– Toki me julistamme olevamme kirjoittajayhdistys, mutta me luomme ensin radikaalin ja huomiota herättävän kampanjan. Herätämme ihmisten mielenkiinnon. Nostatamme heidän huulilleen kysymyksen, mikä tämä porukka oikein on? Mistä he tulevat? Mitä he tekevät? Kun suuri yleisö alkaa ihmetellä keitä me olemme, silloin me iskemme! Julle oli lähes fanaattisessa mielentilassa.

– Mutta en edelleenkään ymmärrä, miten tämä edistää käsikirjoitustemme läpimenoa kustantajalle? totesin.

– Täytyy sanoa, että minäkään en ihan käsitä, Jaska kommentoi.

– Ja miten me alamme käytännössä markkinoimaan itseämme? Elina ihmetteli.

Julle nosti oikean käden etusormensa arvoituksellisesti pystyyn ja nappasi seinän viereen jättämänsä repun. Nyt vasta huomasin, että hänellä oli sellainen mukana. Hetken näperreltyään reppua auki Julle vetäisi sen sisuksista nahkarotsin.

Julle tarttui takin olkapäistä kiinni ja nosti sen ilmaan. Näky lamaannutti meidät kaikki muut hiljaisen hämmennyksen valtaan. Itse takki oli varsin perinteinen 50–luvun motoristitakkia jäljittelevä keinonahkainen rotsi. Se ei sinänsä ollut mitenkään ihmeellinen, mutta takin selkämykseen tehty brodeeraus sai yleisön haukkomaan hetkeksi henkeään. Kuvassa oli sulkakynä, sen vieressä mustepullo, taustalla ilmeisesti jonkinlainen paperi tai käärö, jolle oli kirjoitettu epämääräistä tekstiä, mistä ei saanut selvää. Koko tämän kokoonpanon takaa näkyi suuria lieskoja. Ylimpänä oli koristeellisesti kirjoitettu teksti ”MC Sulkakynä”.

– No tuo ainakin herättää huomiota, Elina sai lopulta sanottua.

– Aivan! Tässä olisi meidän logomme. Ja ajattelin, että me voisimme kaikki tilata itsellemme tällaiset rotsit. Sain neuvoteltua hyvän diilin näistä, vain seitsemänkymppiä per takki. Tämä on tosin keinonahkaa, aito nahkainen olisi tullut julmetun paljon kalliimmaksi, Julle selitti.

En tiennyt mitä olisin sanonut. Olihan takki kieltämättä upea ilmestys sinänsä, mutta ajatus siitä, että käyttäisimme sellaisia ja että niillä markkinoisimme vieläpä nimenomaan kirjoittajayhdistystä, vaikutti jollain tapaa hyvin ristiriitaiselta.

– Missä ja milloin me pitäisimme noita takkeja? kysyin.

– Kaikissa edustustilaisuuksissa. Joka paikassa, missä toimimme yhdistyksen edustajina ja yhdistyksen nimissä. Ideana on se, että ihmiset alkaisivat yhdistää tätä logoa meihin ja kirjoittamiseen. Kaikkialla missä he törmäävät tähän logoon heidän mieliinsä tulee väistämättä kirjoittaminen ja meidän yhdistyksemme. Tietenkin meidän täytyy pitää huolta siitä, että kaikkialla missä tätä logoa käytämme ja missä esiinnymme takit yllä, täytyy liittyä johonkin positiiviseen, jotta luomme miellyttävän mielikuvan ihmisten mieliin, Julle julisti.

– En edelleenkään käsitä tätä juttua, Jaska mutisi.

– Ajatelkaa, että tämä logo synnyttää ihmisissä positiivisia tunteita ja että se ennen kaikkea tunnistetaan kaikkialla. Sen jälkeen, kun alkaa ilmestyä kirjoja, joissa on tämä sama logo, mitä luulette ihmisten pohtivan silloin? Julle kysyi.

– He pitävät kirjan ostamista positiivisena asiana, Elina ehdotti.

– Juuri niin! Eikä silloin ole enää olennaista kenen nimi on kirjan kannessa. Logo on tae sille, että kirja on hyvä, Julle selitti.

– Luuletko tosissaan, että kustantamot tuosta noin vain suostuvat julkaisemaan kirjojamme pelkästään siksi, että ne ovat meidän yhdistyksemme kirjoittajien tuotoksia. Siis sillä olettamuksella, että yhdistyksemme saisi suurta positiivista mainetta ja kunniaa, mikä ei sekään nyt ihan itsestään selvyys mielestäni vielä ole, sanoin.

– Juuri niin. Kustantamot haluavat tehdä voittoa. Heidän pääasiallisin tehtävänsä on kuten muillakin kaupallisilla yrityksillä – tuottaa omistajilleen lisää rahaa. Jos heillä on edessään mahdollisuus painaa kirjoja, joiden kiinnostus perustuu menestyksekkääseen ja kansan suosimaan ilmiöön, ymmärtävät he kyllä varmasti sen, että niillä kirjoilla on mahdollista tehdä rahaa, Julle selitti.

– Minusta Jullen ideassa on kyllä menestymisen mahdollisuus, Jaska kommentoi.

– Suoraan sanoen nahkatakki ei oikein ole minun mieleiseni asuste, mutta jos se auttaa yhteistä asiaamme, olen valmis uhrautumaan, Elina totesi.

Hämmästelin toisten sinisilmäisyyttä. Eivätkö he lainkaan käsittäneet Jullen ehdotuksen absurdiutta? Olivatko he jo niin epätoivoisia saadakseen kirjansa julkaistuksi, että näinkin helposti lähtisivät mukaan Jullen ehdottamaan toimintaan? Olin yhä erittäin skeptinen koko idean toimivuuden suhteen, mutta koska aloituskustannukset eivät vaikuttaneet kovin hurjilta, ajattelin huvikseni lähteä mukaan kaikesta huolimatta. Ja jos ihan täysin rehellinen olin, niin Jullen esittelemä nahkarotsi oli mielestäni tosi upea.

– Hyvä on. Mutta jos me nyt sitten hommaamme nuo takit, niin mikä on ensimmäinen asia mitä meidän tulisi tehdä seuraavaksi? Oletetaan, että saamme yhdistyksen perustettua ja saamme sen Y–tunnuksen. Oletetaan, että saamme jotain avustusta kaupungilta. Mitä sen jälkeen tapahtuu?

– Kahden kuukauden kuluttua Oulussa järjestetään kirjamessut. Me varaamme sieltä pöydän ja menemme esittelemään itseämme sinne. Sitä varten meidän täytyy luoda webbisivut ja sometilit yhdistyksellemme. MC Sulkakynän täytyy näkyä joka puolella. Meidän täytyy tuottaa mainosmateriaalia ja haalia uusia jäseniä mukaan messuilta. Kirjamessut on hyvä kohde, koska siellä on paljon harrastajakirjoittajia paikalla, jotka kaipaavat tukea ja apua kirjoittamiseensa, Julle esitti.

– Mutta eihän meillä ole mitään mitä tarjota uusille jäsenille, totesin.

– No sitä meidän täytyy vielä vähän hioa, Julle vastasi.

– Ja mistä me saamme markkinointimateriaalin? Kuka tekee meille ne webbisivut? Elina hämmästeli.

– Patehan voi tehdä webbisivut. Etkös sinä ollut töissä jossain ATK–hommissa? Jaska ehdotti.

– Olen kyllä osastopäällikkönä IT–alan yrityksessä, mutta en minä tiedä webbisivujen tekemisestä yhtään mitään. Tosin minun siskonpoikani on koodaaja ja tekee tuollaisia työkseen. Voisin kysellä, josko hän tekisi meille jotain ilmaiseksi. Ymmärtääkseni häneltä tuollainen ei kovin kauan kestä.

– Mutta entä sitten se markkinointimateriaali? Elina oli huolissaan.

– Mehän olemme kaikki kirjoittajia, eikö niin? Kai meillä nyt sen verran on luovuutta, että osaamme kirjoittaa myyvää tekstiä omasta yhdistyksestämme? Julle haastoi.

– Totta. Tämä meidän täytyy pystyä tekemään itse, Jaska vastasi. – Minä voin hoitaa sisällön tuottamisen, mutta jonkun täytyy suunnitella ulkoasut ynnä muut.

– Naapurissani asuu eräs opiskelijapoika. Olen auttanut häntä pariin otteeseen, kun poikaparalla on ollut hankalaa taloudellisesti. Voisin pyytää häneltä vastapalvelusta, Elina selitti.

– Miten hän voisi meitä auttaa markkinointimateriaalin luonnissa? Julle ihmetteli.

– Poika opiskelee graafikoksi.

Kokous saatiin päätettyä pari tuntia myöhemmin, mitä alun perin olimme sopineet. Saimme lopulta laadittua suunnitelman kirjamessujen osalta valmiiksi ja sovimme jokaiselle omat vastuualueensa. Minä sain tehtäväkseni hankkia kaikille nahkatakit Jullen ehdottamasta paikasta. Lisäksi minun täytyi ylipuhua sukulaispoikani tekemään yhdistyksen webbisivut. Minua jäi edelleen häiritsemään se, ettemme olleet suunnitelleet yhdistyksen toiminnasta vielä mitään muuta sen tarkemmin, kuin osallistumisemme kirjamessuille. Skeptisyyteni ei hälvennyt vähimmässäkään määrin. Pelkkää logoa esittämällä ei vielä päästä kovin pitkälle.

 

Raksilassa sijaitseva Ouluhalli kuhisi. Sen 12 000 neliömetrin alalle oli levittynyt messuille tulleita yrittäjiä ja yhdistysläisiä. Kojuja ja pöytiä oli kaikenlaisia. Koska edellisvuonna kirjamessut eivät olleet saavuttaneet tavoitteitaan, oli tänä vuonna päätetty yhdistää antiikki– ja kirjamessut samaan viikonloppuun samalle areenalle. Lämmin ja aurinkoinen sää oli todennäköisesti edesauttanut ihmisiä tekemään päätöksensä tulla tutustumaan messujen antiin. Myös MC Sulkakynä oli paikan päällä.

Jo aamusta olimme koko nelikko paikalla kyhäämässä Jaskan autotallista kuskattua työpöytää. Elina oli tuonut ison pöytäliinan, joka peitti kätevästi vasaroiden ja talttojen aiheuttamat kolhut sekä liimojen, lakkojen ja maalien kirjavat värisävyt, joita kannessa oli.

Heti alkuun oli syntynyt lievää hämminkiä yhdistyksen jäsenten keskuudessa, kun edustusasuja jaettiin. Nahkarotsit olivat juuri samanlaiset, millaisen Julle oli esitellyt meille aiemmin Elinan luona. Tuomiani takkeja täydentämään Julle oli keksinyt lisätä asukokonaisuuteen bandanat. En ollut koskaan pitänyt huivia päässäni, koska pidin sellaista kohtalaisen naurettavana asusteena miehellä. En tietenkään ollut sanonut tätä milloinkaan niille motoristeille, joiden parissa bandana oli varsin suosittu vaate.

Puuvillainen päähine oli punainen ja siinä oli mustia ja valkoisia kiekuroita ja muita kuvioita, joita en tunnistanut. Hämärästi muistelin joskus kuulleeni termin tribaali ja mietin oliko tässä nyt kyse juuri sellaisesta.

Jaska uskalsi kritisoida ääneen, mutta Elinalle bandana ei tuntunut tuottavan mitään ongelmaa. Kai sellainen luontui naiselle paremmin. Olihan huivi ollut naisten päähineenä jo ties miten kauan historian havinoista lähtien. Lopulta Julle sai kuitenkin meidät ylipuhuttua. Jos halusimme luoda rankan rokkarityylisen imagon, niin oli parempi vain käyttää vaatetta. Hän viittasi johonkin Axel Roseen, mutta nimi ei kertonut meille muille mitään. Jullen suunnittelema merkittävän esikuvan mainitsemisen aiheuttama wau–efekti meni täysin hukkaan.

Messukansaa varten olimme teettäneet banderolleja ja standeja, joissa logomme näkyi erityisen suurena. Julle itse oli laatinut mainoslehtisen, jossa markkinoitiin yhdistystämme oululaisen kirjoittajaperinteen uudistajana ja kirkkaana johtotähtenä. Väkisinkin viimeisestä hypetys–termistä mieleeni tulvahti vanhat Mersu–mainokset.

Jaska oli hommannut armeijan vanhoja tonkkia, jollaisista ennen jaeltiin varusmiehille ruokaa. Nytkin niissä oli hernekeittoa. Itse olin kyseenalaistanut kyseisen tuotteen käyttämisen pahaa aavistamattomien messulaisten pään menoksi lähinnä siitä syystä, että ruoan tarjoaminen ilmaiseksi tuntui epätoivoiselta lahjomiselta eikä se liittynyt kirjoittamiseen millään tavalla. Elinan tuomat pumpputermokset ja niissä olevan kahvin minä vielä jotenkin hyväksyin. Kuten myös hänen leipomansa pullapitkot.

Julle olisi halunnut tarjota viiniä yleisölle. Se kuulemma yhdistettiin selvästi kirjoittamiseen ja taiteen luontiin. Messujärjestäjät olivat kuitenkin kieltäneet kaikenlaisen alkoholintarjonnan, joten onneksi se idea saatettiin kuopata kohtalaisen helposti.

MC Sulkakynän kiistattomin katseenvangitsija oli kuitenkin aito Harley–Davidson moottoripyörä. Julle oli roudannut sen halliin sisälle pöydän viereen luvattuaan ensin järjestäjille, ettei moottoria käynnistetä sisätiloissa missään tilanteessa. Korneinta oli tietenkin se, ettei kukaan meistä neljästä osannut ajaa moottoripyörää. Julle oli saanut menopelin lainaksi työkaveriltaan, joka oli auttanut siirtämään sen messuille. Sama mies lupasi hakea sen itse pois ja vannotti Jullea moneen otteeseen, että pyörään ei saanut kukaan koskea, eikä ennen kaikkea sen päälle saanut istua. Jälkimmäistä vaatimusta rikottiin useasti, sillä messuvieraat halusivat ottaa kuvia itsestään aidon Harlikan selässä.

Kaiken kaikkiaan kokonaisuus oli siinä. Moottoripyörä, mainoslappu, kahvia, pullaa ja hernesoppaa. Sillä MC Sulkakynä uskoi saavuttavansa suunnattoman suosion ja maineen oululaisten silmissä. Ja helvetti vieköön, sehän toimi!

Ensinnäkään en koskaan ollut ajatellutkaan, että Suomessa saati Oulussa olisi niin paljon ihmisiä, jotka harrastavat kirjoittamista. Kun sitä jälkikäteen mietin, niin eihän se sinänsä mitenkään outoa edes ole. Useat ihmiset kirjoittavat päiväkirjoja tai runoja. Joskus kirjoitellaan lapsille omia tarinoita. Moni kirjoittelee pöytälaatikkoonsa kaikenlaista draamaa, farssia ja niin edelleen. Maaperä oli niin sanotusti otollista. Kun tähän sitten lisätään ilmaisämpärihimoinen suomalainen mentaliteetti, teki kahvi ja ennen kaikkea hernekeitto tehtävänsä.

Ja täytyy antaa kyllä täydet pisteet Jaskalle, joka oli kuulemma salaisella puolustusvoimien reseptillä tehnyt rokan. Se oli todella herkullista. Samoin pullapitko, joka oli uunituoretta, maistui täydelliseltä.

Onnistuimme siis luomaan erittäin positiivisen kokemuksen messukävijöille ja totta kai univormumme siinä sivussa herätti kovasti mielenkiintoa. En voi olla täysin varma asiasta, mutta en usko olevani kovasti väärässä, jos väittäisin, että meidän messupöytämme oli suosituin.

 

Vaikka en erityisemmin sitä halunnut, minusta tuli jonkinlainen kommunikointivastaava. En saanut toisia ymmärtämään, että vaikka olenkin IT–alalla töissä, ei se tarkoita silti sitä, että osaan ATK:sta kaiken. Toisaalta huomioiden Jullen, Jaskan ja Elinan kyvykkyyden käyttää tietokoneita oli varmaan kaiken kaikkiaan parempi vaihtoehto, että minä otin hoitaakseni somen ja webbisivut. Tämä johti siis siihen, että vastasin myös näiden eri medioiden asiasisällöstä.

Pidimme yhä tiheämmin ja tiheämmin kokouksia, sillä jäsenhakemuksia alkoi sadella. Tilanne oli kriittinen, sillä saimme satoja kyselyitä ja kymmeniä jäsenhakemuksia messujen jälkeisinä viikkoina. Meillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista toimintasuunnitelmaa messujen jälkeiselle ajalle. Kukaan ei ollut miettinyt, mitä me tekisimme tai millaisia palveluita tarjoaisimme jäsenillemme. Pian Jullelta tulikin kutsu pitää kriisipalaveri.

 

Jaska asui remontoidussa rintamamiestalossa. Pihassa oli elämää nähnyt autotalli, jonka katolle oli ilmeisesti aukkoja peittämään vedetty maastokuvioinen pressu mallia SA–Int. Piha vaikutti hyvin hoidetulta. Koputin oveen ja pian Jaska tuli harmaaseen neulepaitaan ja maastohousuihin sonnustautuneena avaamaan oven.

Elina ja Julle olivat jo paikalla. He istuivat keittiössä. Eteisessä lojui eräilyyn soveltuvia vaatteita ja varusteita. Useat niistä vaikuttivat olevan armeijan käytöstä poistettuja. Keittiö oli jokseenkin perinteisesti kalustettu. Jaskalla oli kahvinkeitto kesken. Hän hääräsi trangian äärellä.

– Eikö sinulla ole kahvinkeitintä? kysyin.

– On, mutta se hajosi tänä aamuna. Pitää käydä Prismasta ostamassa uusi, Jaska totesi.

Istuuduin toisten seuraan samalla kun tervehdin heitä. Julle mutusti Marie–keksiä ja Elina vaikutti jollain tapaa eksyksissä olevalta pikkutytöltä. Ilmeisesti Jaskan jokseenkin rahvaanomainen sisustus, joka sinänsä oli täsmällistä aivan kuten Elinallakin, ei kuitenkaan vastannut naisen laatuvaatimuksia.

– Ehkä me voimme sitten aloittaa, Julle ehdotti niellessään keksinsä viimeisiä muruja.

– Joo, aloitetaan vaan. Minä tässä keittelen nämä kahvit ja kaatelen teille kuppiin, kun on valmista, mutta voidaan aloitella ilman muuta, Jaska totesi.

– Hyvä homma. Eli kutsuin tämän palaverin syistä, joista olemmekin jo tässä aiemmin keskustelleet ja mailailleet. Ensinnäkin on todettava, että messut olivat menestys, Julle aloitti.

– Kyllä. Ihmisiä pörräsi todella paljon meidän pöytämme ympärillä. Asumme herättivät ansaittua kiinnostusta, Jaska sanoi.

– Ja myös tarjoiluilla oli osansa menestyksestä. Hernekeitto oli erittäin herkullista, sanoin.

– Kiitoksia, Jaska vastasi hieman vaivautuneen oloisena.

Elina loi minua kohti katseen, jolla olisi voinut pudottaa haukan taivaalta.

– Niin ja totta kai pulla oli hyvin maukasta niin ikään, jatkoin.

Naisen katse muuttui anteeksiantavaksi.

– No, mitä sitä nyt turhia kehuskelemaan. Kunhan nyt äkkiä aamusella jotain tein, Elina vastasi.

– Mutta totta Pate puhuu. Tarjoiluilla oli oma merkityksensä menestyksessämme. Kiitos tästä ilman muuta koko tiimille. Teimme kaikki hyvää työtä, Julle kehui.

– Tämä tempaus onnistui yli odotusten. Ihan rehellisesti sanottuna minä kyllä epäilin koko hommaa alusta alkaen, mutta nyt on todettava, että olin täysin väärässä. Tämä hommahan toimi mainiosti, sanoin.

Jaska asteli pöydän ääreen ja kaatoi kaikille kahvia. Lopulta hän itse myös istui meidän muiden seuraan.

– Niin. Täytyy sanoa, että itsekin olen yllättynyt saamastamme suosiosta. Olin kyllä varma, että saamme huomiota ja että meidän noteerataan, mutta en odottanut tällaista jäsenhakemusten tulvaa. Näittekö muuten Kalevasta ja Forumista jutut meistä? Julle kysyi.

– Totta kai. Ne varmaan ovat lisänneet kiinnostusta meitä kohtaan, Elina jatkoi.

– Webbisivuilla kävijämäärä on nyt parissa viikossa noussut yli kymmeneen tuhanteen. Facebookissa meitä likettäneitä on tällä hetkellä neljätuhatta ja Twitterissä meitä seuraa jo kaksituhattakolmesataa. Nämä ovat aivan uskomattomia lukuja, kerroin muille.

– Kyllä. Tämä on aivan uskomatonta. Mutta nyt meidän täytyykin tästä syystä keskustella, että mitä ihmettä me oikein teemme seuraavaksi, Julle selitti.

– Niin, miten me toimimme nyt ensinnäkin näiden jäsenhakemusten kanssa? Tietenkin me voimme ottaa kaikki halukkaat jäseniksi, ja se totta kai kannattaa tehdä, koska saamme jäsenmaksuista lisää rahaa toimintaan, mutta meidän pitäisi pystyä antamaan jotain vastinetta jäsenille. Markkinointimateriaalissa, mitä jaoimme messuille, lupasimme paremmat mahdollisuudet jäsenille saada omia tekstejään kustantajille. Miten ihmeessä me tämä toteutetaan? Pian ihmiset alkavat udella ja vaatia meiltä toimintaa, selitin huolestuneena.

– Pate on täysin oikeassa. Meidän pitää keksiä jotain. Vaikka olemme nyt suosittuja, niin se suosio kyllä häviää aika äkkiä, jos me vain keräämme jäseniltä rahat pois, emmekä järjestä mitään vastinetta, Elina jatkoi ja nyrpisti nenäänsä maistaessaan kahvia. Huomasin hänen kuppinsa reunaan jääneen kahvinporoja. Ilmeisesti pannukahvi ei herättänyt positiivisia tuntemuksia talouspäällikön mieleen.

– Millaista toimintaa muilla yhdistyksillä on? Julle uteli.

– Milloin mitäkin. Kirjaesittelyjä, luentoja, kursseja ja sen sellaista. Välillä kai myös jotain joulujuhlia tai muita pippaloita, kerroin.

– Kenelläkään meistä ei ole julkaistua teosta, joten kirjaesittelyjä emme pysty pitämään, Jaska totesi.

– Kykenemmekö me pitämään mitään kursseja tai luentoja kirjoittamiseen liittyen? Elina ihmetteli.

– En sanoisi, että minun taidoillani kannattaa opettaa kirjoittamista kenellekään. Kielioppi on ihan hakusessa ja mitä minä osaan sanoa kirjan tekemisestä, kun en ole saanut itsekään sellaista aikaiseksi. En olisi välttämättä kaikkein uskottavin siihen hommaan, tuskailin muille.

– Sama tilanne taitaa olla meillä kaikilla, Julle mutisi itsekseen.

Kaikki kyräilivät välillä kahvikuppejaan tai seinällä olevia posliinilautasia, jotka arvelin olevan jotain Jaskan saamia perintökalleuksia, todennäköisesti äidiltään.

– Entä uudet jäsenet? ehdotin.

– No heillehän me tässä olemme nyt keksimässä jotain toimintaa, Elina tiuskaisi.

– Ei kun tarkoitin, että onko heissä sellaisia, jotka olisivat jo saaneet kirjojaan kansiin? Tai ehkä heillä on sellaista osaamista, että voisivat järjestää kursseja ja luentoja jostain aiheesta kirjoittamiseen liittyen? kysyin. – Onko kukaan katsonut sen tarkemmin läpi vielä jäsenhakemuksia, millaisia taustoja heillä on? Ja meidän todennäköisesti pitää muutenkin kasvattaa hallituksen jäsenmäärää, joten siinäkin mielessä olisi hyvä tarkistella hieman millaista porukkaa meille on tulossa.

– Miksi meidän pitäisi hallituksen kokoa kasvattaa? Julle hämmästeli.

– No totta kai pitää, jos olemme ottamassa kymmeniä uusia jäseniä mukaan. Mitä tahansa toimintaa me sitten keksimmekään, niin meidän täytyy pystyä hoitamaan entistä enemmän juoksevia asioita ja hoitamaan kaikenlaisia järjestelyitä. Emme me kovin pitkään neljästään ehdi tekemään kaikkea. Me tarvitsemme huomattavasti enemmän aktiivisia jäseniä mukaan päivittäisten rutiinien pyörittämiseen. Esimerkiksi jonkun pitää ottaa hoitaakseen jäsenrekisterin, kuka sen homman hoitaa? selitin.

– Totta. Me tarvitsemme lisää aktiiveja, Jaska myönsi.

– Mutta ehkä meidän sitten pitäisi ensi töikseen alkaa seuloa niitä hakemuksia, Elina ehdotti.

Tajusin, että kokouksemme tulisi jälleen venymään useamman tunnin mittaiseksi. Onneksi meillä oli kaikilla aikaa jäädä. Mehän olimme jokainen parisuhteen osalta sinkkuja. Elina ja Jaska olivat olleet joskus naimisissa, mutta sittemmin eronneet. Jaskalla oli lapsia, mutta kaikki jo aikuisia. Julle oli vannoutunut sinkkumies, minä taas sinkkuna vastoin tahtoani. Naisten suhteen olin aina ollut tumpelo, mutta elättelin toiveita, että ehkäpä joskus se oikea osuisi minunkin kohdalleni. Yksityiselämä ei siis asettanut rajoitteita kokouksen aikataulumuutokselle.

Reilun tunnin ja toisen kahvipannullisen jälkeen olimme onnistuneet käymään läpi kuusikymmentäkahdeksan jäsenanomusta. Elina oli samalla järjestänyt hakijoiden tiedot excel–tiedostoon siten, että ne olivat nimen mukaisesti aakkosjärjestyksessä, mutta helposti myös jaoteltavissa sukupuolen, iän, kirjallisten saavutusten ja työpaikan mukaan. Tosin jokaisen kohdalta emme onnistuneet kaivamaan kaikkia haluamiamme tietoja. Sosiaaliset mediat ja Google–haku auttoivat urakassamme olennaisesti.

Hakijoista löytyi viisi, joilla oli jo julkaistuna omia teoksiaan. Näistä neljällä oli omakustanteita muutama. Viidennellä oli paikallisen pienen kustantamon, Tuiran Teos Oy:n, kautta julkaistu esikoisteos. Suunnitelmamme oli selkeä. Pyytäisimme kyseisiä henkilöitä esittelemään teoksiaan. Minun vastuulleni jäi etsiä yhdistykselle tilat, joissa kokoontuisimme erilaisten tilaisuuksien yhteydessä. Vastustin ajatusta, mutta en pystynyt kovinkaan vahvaan vastarintaan yksin kolmea vastaan.

Lisäksi löysimme kaksi hakijaa, joista toisella oli toimittajataustaa, ja toisella oli suoritettuna luovan kirjoittamisen opintokokonaisuus yliopistosta. Nämä valikoituivat uhreiksi luennoimaan jostain kirjoittamiseen liittyvästä aiheesta. Meillä alkoi olla jonkinlainen runko yhdistyksen ohjelmalle loppuvuoden osalta.

Kurssien pitämiseen emme löytäneet ketään sopivia henkilöitä, mutta päätimme tätä tarvetta silmällä pitäen seurata uusia jäsenhakemuksia erityisen tarkasti. Uusia aktiiveja emme osanneet pelkkien hakemusten perusteella tunnistaa. Tämän osalta päätimme lähettää jäsenille kirjeen, jossa kysyisimme ihmisten halukkuutta ja kiinnostusta tämän kaltaiseen toimintaan. Lisäksi päätimme järjestää uusille jäsenille infotilaisuuden.

– No niin, tilanne lienee sitten suurimmaksi osaksi selvä, Julle totesi lopulta. – Elina kontaktoi jäseniä, Jaska hoitaa infotilaisuuden käytännön järjestelyt, minä sen sisällön ja Pate huolehtii tilojen hankinnasta.

– Kuka nyt sitten hoitaa jäsenrekisteriä? kysyin.

– Minä voin hoitaa, kun tein nyt tuon excelinkin valmiiksi tähän, Elina totesi.

– Onko vielä jotain avoimia asioita? Julle kysyi.

Kukaan ei avannut suutaan. Ilmeisesti väsymys alkoi jo painaa läsnäolijoita. Jokainen halusi päästä jo omien askareidensa kimppuun. Jaskalla selvästi halutti lähteä metsään kiertelemään, koska viimeisen tunnin aikana lähes jokaisessa sivulauseessa oli viittaus kyseiseen aktiviteettiin. Viittaukset eivät olleet edes mitenkään hienovaraisia.

Lopulta Julle julisti palaverin päättyneeksi ja itse kukin poistui Jaskan kotoa. Minä päätin kävellä keskustaan, koska kaipasin raitista ilmaa. Pitkät keskustelut, ajattelutyö, jäsenhakemusten läpikäynti ja sisällä istuminen olivat puuduttaneet aivoja ja ruumista. Tosin tarpominen liikenteen pakokaasujen seassa ei välttämättä parantanut tilannetta.

Kotiin päästyäni istahdin työpöytäni ääreen ja avasin tietokoneeni. Ajattelin kirjoittaa muutaman sivun uutta käsikirjoitustani eteenpäin, mutta aivoni kaiherot mässäilivät ainoastaan yhdistyksen asioilla. Lopulta luovutin ja suljin koneen. Menin saunaan, jonka jälkeen söin iltapalaa ja rojahdin sänkyyni nukkumaan.

 

Muutama kuukausi kului kuin siivillä. Yhdistyksen toiminta oli äärimmäisen vilkasta. Tuntui, että uusia jäseniä tuli ikkunoista ja ovista. Hallituksen jäsenmäärää kasvatettiin kahdella. Mukaan otettiin pirteä nuori nainen, Saara. Hän oli ammatiltaan laborantti, kolmen lapsen äiti, harrasti lasimaalausta, joogaa ja horoskooppeja. Hallituksen jäseneksi hänet keksi Elina, joka oli huomannut, että Saara oli ollut pitämässä erilaisia tapahtumia ja kursseja lähinnä joogaan liittyen. Viimeisin oli ollut paria kuukautta aiemmin Sinkkujooga vegaaneille –alkeiskurssi.

Myönsin, että Saara vaikutti kokeneelta yhdistysaktiivilta, mutta epäilin oliko hänen osaamisensa sovellettavissa MC Sulkakynän toimintaan. Sinkut ja vegaanit eivät olleet erityisesti meidän yhdistyksemme kohderyhmiä.

Toinen uusi hallituksen jäsen oli eläkkeelle jäänyt äidinkielenopettaja, Rauno. Jaska tunsi miehen maanpuolustuskursseilta. He olivat myös aina silloin tällöin tavanneet samassa hirviporukassa. Rauno ei ollut ilmeisesti kuitenkaan niin innostunut metsästäjä kuin Jaska. Olimme sopineet, että Rauno otti hoitaakseen jäsenrekisterin. Elina ei selvästikään ollut tehnyt tätä mielellään, mutta päätti kuitenkin lopulta antaa periksi. Ei hänen aikansa riittänyt hoitamaan kaikkia hallituksen myötä hänen vastuulleen tulleita asioita.

Olin onnistunut neuvottelemaan Oulun kaupungilta yhdistykselle tilat. Saimme kokoontua Talvikankaan uuden koulun tiloissa joka toinen viikko keskiviikkoisin. Hallituksen kokouksia jouduimme pitämään tiheämmin, joten tapaamisia pidettiin aina vuorotellen jonkun jäsenen kotona.

Toiminta oli lähtenyt yllättävän hyvinkin käyntiin. Kirjaesittelyjä pidettiin vähän väliä ja luentojakin oli onnistuttu järjestämään ihan kiitettävästi. Muutama innokas jäsen oli lanseerannut jo oman alajaostonkin nimeltään Lyyriset Lyylit, jossa kymmenkunta nuorta naista keskittyivät runouteen ja miten runokulttuuria voitaisiin kehittää Oulun alueella.

Meno oli vilkasta ja uusia jäseniä tuli tasaiseen tahtiin. Julle oli onnistunut järjestämään erään t–paitoihin erikoistuneen firman kanssa hyvän sopimuksen toimittaa paitoja MC Sulkakynän logolla. Tämä vaikuttikin olevan yksi kaikkein tuottoisimmista ideoista yhdistyksen kassaa ajatellen.

 

 

Syksy oli kääntymässä talveksi. Kaupat alkoivat valmistautua jo joulusesonkiin. Alun perin hallituksen kokous oli kutsuttu miettimään ensimmäistä vuosikokoustaan tammikuussa sekä varmistaa, että joulujuhlia varten kaikki oli valmiina.

Tällä kertaa olimme kokoontuneet Jullen kotiin. Kaikki kuusi olivat paikalla. Kerrostaloasunto sijaitsi toisessa kerroksessa Lintulan asuinalueella. Jo heti saapuessani pistin merkille eteisessä raollaan olevan kaapin oven. Komerossa tuntui olevan melkoinen arsenaali tyhjiä pulloja. Tiesin alkoholin vaikuttaneen Jullen työsuhteen päättymiseen, tästä hän oli jo kirjoituspiirin aikana kertonut meille avoimesti eräällä kahvitauolla. Yhdistyksen toimintaa käynnistäessä mies oli vaikuttanut hyvinkin selväpäiseltä ja –järkiseltä, mutta viime aikoina Jullelle oli aina välillä tullut selittämättömiä ohareita. Huolestuneisuuden harmaat pilvet lipuivat tajuntaani.

Kuusikko istui Jullen olohuoneessa. Kämppä ei ollut läheskään niin hyvässä järjestyksessä kuin Elinan tai Jaskan asunnot. Tämän huomasi jälleen varsin nopeasti Elinan ilmeistä. Emmehän me ensimmäistä kertaa Jullen luona kokoontuneet, mutta Elina oli jo ensimmäisellä vierailullaan rohjennut hienotunteisesti huomauttaa, että tietynlainen kontrolli tavaroiden järjestyksessä ja yleisessä siisteydessä auttoivat löytämään esineitä ja asioita. Tuolloin Julle oli etsinyt hukkaan joutunutta taskulaskintaan.

Saara oli odotetusti kaikkein innokkain, olihan hän myös nuorin, vain kaksikymmentäkuusivuotias.

– Minulla olisi yksi asia kokouksen esityslistalle lisättäväksi, josta haluaisin, että keskustelisimme. Kyse on mielestäni melko kriittisestä asiasta, Saara aloitti.

– Lisätään pois vaan. Mitä sinulla oli mielessäsi? Julle kysyi.

– Minä, kuten monet muutkin yhdistyksen jäsenistä, tutustuivat MC Sulkakynään aikanaan Ouluhallin messuilla. Tuolloin meille jaettiin lappusta, jossa kerrottiin yhdistyksen toiminnasta. Kuten jo tiedämme, sen sisältö hieman kaunisteli totuutta, mutta suurin osa asioista on tässä matkan varrella korjaantunut, paitsi yksi, Saara jatkoi.

– Niin. Eihän siinä varsinaisesti kyllä totuutta kaunisteltu. Siinähän luki nimenomaan, että yhdistys on suunnitellut niitä asioita, mitä oli listattu. Toteutuksesta ei väitetty yhtään mitään, Julle naurahti.

– Saivartelua ja tematiikkaa! Rauno huudahti.

– Juuri niin. Mutta kuten sanoin, nämä asiat on jo korjattu, mutta se yksi uupuu, Saara totesi.

– Mikä puuttuu? Elina ihmetteli.

– Minä taidan arvata, sanoin ja huokaisin.

– Lapussanne luki, että yhdistyksen kautta on mahdollista saada tekstejään kustantajalle. Toistaiseksi vielä kukaan yhdistyksen jäsenistä ei ole saanut tekstejään julkaistua, eikä yhdistys oli itse asiassa tehnyt yhtään mitään edistääkseen jäsenten mahdollisuuksia saada kustannussopimusta, Saara selitti. – Jäsenet ovat olleet kärsivällisiä ja odottavat, milloin ja miten tällaisia mahdollisuuksia tulee. Eli mikä teillä on ollut tämän suhteen suunnitelma?

– Niin, Julle, mikäs se meidän suunnitelmamme taas olikaan? kysyin ilkikurisesti. Julle loi minuun murhaavan katseen. Samoin myös Jaska ja Elina tuijottivat jokseenkin mielensä pahoittaneena. Tajusin ylittäneeni rajan. Me neljä olimme perustaneet yhdistyksen ja olimme koko toiminnan kivijalka. Nyt loukkasin yhtä ja samalla siis koko perustajajäsenistöä.

– Varsinaista suunnitelmaa ei ole, Julle myönsi.

– Ei ole? Miten niin ei ole? Saara tivasi.

– Koska emme sellaista koskaan tehneet. Tai oli meillä ajatus. Idea oli siinä, että onnistuisimme saavuttamaan siinä määrin julkisuutta, että yhdistys alkaisi kiinnostaa kustantajia. Sitä kautta onnistuisimme helpommin saamaan tekstimme läpi. Toistaiseksi kuitenkaan yksikään kustantamo ei ole ollut vähimmässäkään määrin kiinnostunut yhteistyöstä kanssamme, Julle selitti.

– Miksi ihmeessä ei? Rauno hämmästeli.

– Ei yhdistyksellä ole mitään painoarvoa kustantajien suuntaan. Olen soitellut muutamalla isoimmalle ja he arvostavat kuulemma sitä arvokasta työtä mitä me teemme kirjoitusharrastuksen ylläpitämiseksi, mutta ei kustantajia innosta yhdistykset vaan yksittäiset kirjoittajat, ne joilla on aidosti hyviä tekstejä, Julle jatkoi.

– Tavoitteena kai oli tehdä itsemme tärkeäksi kustantamoille, mutta emme vain ole siinä onnistuneet, Jaska kertoi.

– Millä tavalla te sitten ajattelitte tehdä itsenne tärkeiksi? Saara uteli.

– Idea oli siinä, että jos yhdistyksestä tulisi kuuluisa, niin kustantajat ajattelisivat sen myyvän kirjoja, kun teoksessa mainittaisiin joko yhdistyksen nimi tai luotaisiin selkeä linkki kirjoittajan ja yhdistyksen välille. Ihmiset ostaisivat kirjoja, koska olisimme suuressa suosiossa, Julle selitti.

– Siinäkö kaikki? Tuon varaanko olitte laskeneet? Saara hämmästeli.

– Niin. Sen varaan. Olemmehan me jo kansallisestikin tunnettu yhdistys, että eipä siinä julkisuuden hankkimisessa sinänsä epäonnistuttu. Meistä kirjoitellaan iltapäivälehdissäkin jo, mutta se ei tunnu kustantamoja kiinnostavan lainkaan, Julle huokaisi.

– Kai te nyt sen olette käsittäneet, etteivät kustantamot siitä syystä julkaise kirjoja, että kirjoittaja kuuluu johonkin tunnettuun organisaatioon? Saara kysyi.

– No ainakin nyt me tiedämme sen, Elina kivahti.

– Miten yhdistys nyt sitten aikoo lunastaa lupauksensa? Rauno ihmetteli.

– Sitä minäkin olen tässä kummastellut, totesin ja join kahvikuppini tyhjäksi.

– Kai te käsitätte millaisiin ongelmiin tässä joudutaan, kun jäsenistölle valkenee, että koko tämä kustannushomma on ollut ihan puutaheinää? Saara ripitti.

– Niin, mutta mitä me voimme tehdä? Jaska huokaisi.

– Entä jos me perustaisimme oman kustantamon? Saara ehdotti.

– Oman kustantamon? Julle ihmetteli.

– Niin. Teemme sopimuksen jonkun paikallisen painotalon kanssa. Jäsenistä meillä kyllä riittää porukkaa hoitamaan kustannustoimituksen ja taiton. Meillä on varmasti myös osaavia kavereita, jotka pystyvät suunnittelemaan kirjan kansia ja sen sellaista, Saara innostui.

– Voimmeko me yhdistyksen nimissä tehdä sellaista? ihmettelin.

– Emme tietenkään. Meidän täytyy perustaa yritys. Osakeyhtiö. Tai ehkä osuuskuntakin toimisi, Saara pohdiskeli.

– Eikös sellainen vaadi melkoisesti jo pääomaa? Julle varmisteli ja haukkoi henkeään.

– Meillä on kyllä melko hyvin rahaa yhdistyksen kassassa, mutta ei tällaiseen pystytä ilman ulkopuolista rahoitusta. Me tarvitsisimme sijoittajia ja jotain starttirahaa, Elina selitti.

– Aivan, mutta olisihan se täysin mahdollista, Saara jatkoi.

– Mutta jotta tuo toimisi, meidän pitäisi onnistua myymään aika lailla kirjoja. Ovatko meidän kirjamme niin hyviä, että sellainen kannattaisi? ihmettelin.

– Ei sellainen ole mahdollista. Ensinnäkään en usko, että pystyisimme perustamaan oman kustantamon. Ja vaikka se vielä jotenkin onnistuisi, on täyttä utopiaa, että kukaan ostaisi meidän kirjojamme, Julle väitti vastaan.

– Pakkohan meidän on jollain tapaa kuitenkin tästä ongelmasta selvitä, Saara tiuskaisi nyt jo melkoisen ärtyneeseen sävyyn.

– Jotta me saisimme tämän homman onnistumaan, niin kai koko hommassa kuitenkin kaikkein tärkeintä olisi se, että meidän jäsenemme pystyisivät kirjoittamaan niin hyviä tekstejä, että ne kelpaisivat kustantajille? Jaska tuskaili.

– Mutta miten me siinä onnistumme? Emmehän me osaa opettaa ihmisiä kirjoittamaan, Julle totesi.

– Mikä estää ottamasta ulkopuolisia kouluttajia? Saara ehdotti.

Lopulta kokous saatiin jälleen loppumaan. Päätettiin, että Saara alkaisi etsiä henkilöitä, jotka voisivat tulla kohtuullisen edullisella palkkiolla pitämään jonkinlaisia kirjoituskursseja. Minä sain tehtäväkseni alkaa kontaktoida pienempiä kustantamoita ja yrittää neuvotella jonkinlaisista yhteistyökuvioista. Motivaationi oli aika heikoilla, koska en parhaalla tahdollanikaan keksinyt mitään sellaisia yhteisiä hankkeita, joihin kukaan kustantaja suostuisi. Voittoon pyrkivä yritys ei varmasti lähtisi tekemään kovin äkkiä sellaisia hankkeita, joista se ei hyötyisi jollain tapaa. Koska yhdistyksellä ei ollut yhtään mitään konkreettista luvata ainoallekaan kustantamolle, en odottanut, että saisin innostettua ketään.

Kävelin jälleen kotiini. Asuntooni päästyäni puhelin soi. Jaskalla oli minulle jotain asiaa. Mietin hetken vain sulkevani puhelimen siihen vastaamatta, mutta annoin synkeälle ajatukselleni periksi.

– Moi Jaska! Mitäs miehellä on mielessä? kysyin.

– Moi! Kunhan tässä soittelin. Ajattelin kysellä, että mitä mieltä sinä olet tuosta meidän MC Sulkakynästä nykyisin?

– Mitä tarkoitat?

– Sitä vaan, kun toiminta on noin kovasti kasvanut ja jäseniä on niin paljon.

– Joo, onhan tuo touhu aika hurjasti kasvanut. Kuten olen ennenkin sanonut, niin en olisi koskaan uskonut, että tällainen yhdistys lähtisi niin hurjaan nousuun.

– Niinpä. Olen tässä miettinyt, että tämä tahti taitaa olla tällaiselle vanhalle majurille vähän liikaa.

Huolestuin kuulemastani. Olin jossain vaiheessa miettinyt, miten pitkään meidän alkuperäisen nelikon kantti kestää, mutta en olisi uskonut, että jo näin nopeasti joku olisi jättäytymässä pois. Nimenomaan siitähän Jaska ilman muuta oli nyt puhumassa. Olin aina kuvitellut, että Elinan kantti pettäisi ensimmäisenä.

– Mitä sinä oikein tarkoitat Jaska?

– Ei tämä oikein enää minulle maistu. Tästä on mennyt se sellainen viehätys kokonaan, Jaska perusteli.

– No kyllähän sitä minullekin aina välillä tulee peliväsymystä, mutta sitten taas jonkin ajan kuluttua sitä innostuu uudelleen. Jospa tämä on nyt vain sellainen väliaikainen vaihe?

– Ei Pate. Kyllä minun osaltani tämä on nyt tässä. Tosin sen nahkatakin aion kyllä pitää. Se on minusta tosi hieno.

– Mutta miksi ihmeessä lopettaisit? Etkö sinä pidä kirjoittamisesta? Sehän tässä on kaiken taustalla koko ajan. Me edistämme kirjoittamisen harrastamista myös itsemme vuoksi. Muistatko? Sehän oli alun perin meidän ajatuksemmekin, että itse saisimme hiottua tekstejämme paremmiksi ja sitten tuputettua niitä kustantajille, vakuuttelin.

– Siinäpä se juuri onkin.

– Mitä tarkoitat?

– No mietipä vähän. Siitä hetkestä lähtien, kun aloimme puuhata yhdistystä, tähän päivään asti, montako uutta tekstiä olet kirjoittanut? Tai miten monta vanhempaa tekstiä olet saanut hiottua paremmaksi?

Jaskan kysymys iski kuin märkä rätti vasten kasvojani. En ollut koskaan ajatellut asiaa sen kummemmin, koska olin keskittynyt koko ajan niin vahvasti yhdistyksen asioiden hoitamiseen, mutta nyt kun Jaska sanoi sen ääneen, tajusin mikä oli ollut kaiken aikaa pielessä. En ollut kirjoittanut mitään uutta pitkiin aikoihin. Omat käsikirjoitukseni olivat jääneet täysin kaiken muun hälinän jalkoihin. Samalla oivalsin, etteivät Julle ja Elinakaan olleet enää moneen kuukauteen lähettäneet omia tekstejään luettavaksi, kuten ennen yhdistyksen perustamista usein teimme.

– Ymmärrän. Olet perhana vieköön oikeassa, totesin.

– Mutta on tässä vähän muutakin taustalla, Jaska jatkoi.

– Mitä tarkoitat?

– Että miksi haluan lopettaa MC Sulkakynässä toimimisen. Sanotaanko vaikka niin, että minulla ei enää jatkossa yhteistyö suju välttämättä kovin hedelmällisissä merkeissä kaikkien jäsenten kanssa.

– Mistä sinä oikein puhut? Onko sattunut jotain?

– Tavallaan. Mutta ei siitä sen enempää.

Tällaiset tilanteet ärsyttivät minua suunnattomasti. Ensin annetaan vihje jostain, mutta ei sitten kerrotakaan loppuun asti. Olin vahvasti sitä mieltä, että näin toimivat henkilöt saisi hirttää munistaan, paitsi jos ovat naisia. Heille pitäisi keksiä jotain muuta.

– Älä kuvittelekaan, että sinä voisit noin vaan jättää kertomatta. Totta kai sinä kerrot nyt, kun kerran aloitit. Kakista ulos vaan, mitä on tapahtunut!

– Kyse on yksityisasiasta. En minä voi kertoa.

– Ihan varmasti voit! Ja eikö ole parempi, että jos kerran aiot erota yhdistyksestä siksi, että jonkun toisen kanssa on hankalaa, joku muukin hallituksen jäsen tietää taustat. Ehkä jollain toisellakin on samoja ongelmia samojen henkilöiden osalta?

– Tuskin. Mutta en oikein tiedä voinko kuitenkaan kertoa…

– Totta kai voit. Sinä voit luottaa minuun. En tietenkään kerro kenellekään toiselle.

– Kai sitä miehen sanaan pitää luottaa. Ehkä parempi kertoa sitten.

– Juuri niin. Ehkä se helpottaa sinuakin, kun voit kertoa jollekin.

– Mahdollisesti. No, jospa minä sitten kerron. Minulla ja Elinalla on ollut suhde.

Tämä majuri osasi kyllä pudottaa pommeja. Olen yleensä aika hyvä arvioimaan ihmisiä ja huomaamaan ihmisten keskinäisiä suhteita, mutta nyt minut yllätettiin täysin. En olisi missään vaiheessa uskonut, että Jaskalla ja Elinalla olisi ollut suhde. Pidin heitä täysin toisilleen sopimattomina persoonina, mutta kun tarkemmin sitten aloin ajattelemaan, ehkä se tietynlainen viehätys kontrolliin ja järjestelmällisyyteen yhdisti heitä siinä määrin, että suhteeseen päätyminenkin oli mahdollista.

– Suhde! Teillä kahdella!

– Niin. Meillä oli suhde. Se alkoi siitä, kun ensimmäisen kerran pidimme minun luonani kokousta. Elina jäi auttamaan minua keittiön siivoamisessa. Se tilanne sitten johti siihen, että olimmekin melko pian makuuhuoneessa. Kuvittele, me teimme sen viisi kertaa silloin ensimmäisellä kerralla. Melko hyvin eläkeläiseltä vai mitä? Jaska kehuskeli.

– Älä mene yksityiskohtiin, pyysin.

– Elina oli tosi kiihkeä nainen. Me tapailimme usein. Välillä sovimme treffit vaateliikkeeseenkin, Jaska jatkoi.

– Vaateliikkeeseen? Miksi ihmeessä? utelin, sillä en voinut käsittää miksi kukaan haluaisi järjestää treffit vaatekauppaan.

– No yksi Elinan fantasioista oli sovituskoppi.

– Ei, ei, ei. Älä kerro enää yksityiskohtia, johan minä pyysin! Mutta hetkinen. Sinä sanoit, että teillä oli suhde, menneessä aikamuodossa. Tarkoitatko, että ei ole enää?

– Aivan niin. Se on itse asiassa se suurempi syy, miksi minä jään pois yhdistyksen toiminnasta. Meille tuli niin paha riita Elinan kanssa, että erosimme ja nyt emme tule keskenämme toimeen lainkaan. En näe, että me pystymme mitenkään enää olemaan samassa yhdistyksessä, joten minä annan periksi. Mutta kyllä minua on rasittanut tuo hallituksen jäsenyyskin, Jaska selitti.

– Asiahan ei tietenkään minulle kuulu millään tavalla, mutta miksi te sitten erositte? Onko sovinto täysin mahdotonta?

– On. Se on hieman arkaluontoinen juttu. Elina on nimittäin uskomattoman tarkka käyttämään ruoskaa ja…

– Hyvä on! Minä uskon! On tietenkin äärimmäisen ikävää, että jäät pois. Mutta kai me voimme edelleen yhteyttä pitää keskenämme?

– Totta kai. Ja jos sinulle sopii, lähettäisin edelleen tekstejäni luettavaksesi ja arvioitavaksesi.

– Ilman muuta se sopii.

Lopetimme pian puhelun. En halunnut piinata Jaskaa enempää, koska asia oli selvästi hänelle kipeä. En myöskään kaivannut enempää yksityiskohtia hänen ja Elinan lemmenleikeistä. Mielikuvani Elinasta muuttui kertaheitolla. Mietin, miten pystyisin kohtaamaan hänet jatkossa hallitusten kokouksissa, koska nyt varmasti aina kun näkisin hänet, mielessäni pyörisi vain Jaskan kuvaamat fantasiat.

 

Seuraavalla viikolla kuulin, että myös Elina oli päättänyt erota yhdistyksestä. Tilanne alkoi suistua käsistämme. Alkuperäisjäsenistä olimme enää Jullen kanssa kahden. Saara oli omatoimisesti valinnut Jaskan ja Elinan tilalle kaksi nuorta naista, jotka vaikuttivat sinänsä kyvykkäiltä yhdistyksen hallitukseen. Minun ja Jullen poissa ollessa Saara valitutti itsensä varapuheenjohtajaksi, jollaista titteliä meillä ei vielä aiemmin ollut ollutkaan.

Se tulikin tarpeen, sillä Jullen läsnäolo oli yhä harvinaisempaa MC Sulkakynän toiminnassa. Hallituksen kokouksissakin hän kävi enää vain harvakseltaan. Monet asioiden hoitamisista hän delegoi Saaralle. Jullekin oli menettämässä selvästi otettaan. Aikanaan Jullen kotona syntynyt huoli oli kasvanut sisälläni melkoisesti. Lopulta päätin käydä tervehtimässä puheenjohtajaamme.

Jouduin soittamaan ovikelloa neljä kertaa, ennen kuin selvästi humalainen Julle tuli avaamaan oven. Asunnossa haisi yhtä pahalta kuin kuukauden vanha maksalaatikko. Tyhjiä pulloja oli siellä täällä pitkin asuntoa. Miehelle oli selvästi maistunut alkoholi liian hyvin.

Aioin istua sohvalle, mutta arvelin farkkuni jämähtävän siihen kiinni, jos sellaista yrittäisin. Jäin seisomaan nojaten ikkunalautaa vasten, sillä se vaikutti koko kämpän puhtaimmalta osalta.

Kännissä huojuva Julle osoitti kädellään kirjahyllyssä olevaa Pöytäviina–pulloa.

– Otahan siitä pahimpaan janoon. Mulla ei ole nyt kahvia, mutta kai se tuo Pöytiskin kelpaa, Julle tirskahteli.

– Sulla on vissiin ryyppyputki päällä? kysyin.

– Ei kun sammio. Ei tää nyt perkele enää mikään putki ole, Julle hohotti.

– Aivan. Tulin käymään, kun ei sinua ole enää hetkeen kuulunut MC Sulkakynän kokouksissa.

– No ei ole niin, eikä tule.

– Jaa, mikäs siinä on ongelmana?

– No perkele ku yrittää tehdä hyvää työtä toisten eteen ja sitten vaan saa haukut niskaan!

– Kuka sinua on haukkunut ja mistä hyvästä? ihmettelin.

– No se saatanan Saara, kukas muukaan!

– Mistä hyvästä hän on haukkunut sinua?

– Väitti minua juopoksi, joka ei saa mitään aikaan.

Hymy oli nousta väkisin kasvoilleni, vaikka tunnistin toisaalta tilanteen vakavuudenkin.

– Enhän minä tässä sinun taustojasi kovin tiedä, mutta jos minun pitäisi arvioida näiden tyhjien pullojen määrän ja sinun humalatilasi perusteella, niin voisin väittää Saaran olleen ihan oikeassa.

Julle tuijotti minua hetken. Hänen mielialansa tuntui vaihtuvan iloisen hilpeästä katkeran ärtyneeseen lopulta päätyen tyynen välinpitämättömään.

– Aivan sama. Ehkä mä sit oon juoppo. Sitä se exäkin haukkui aikanaan. Ehkä se vittu oli oikeassa. Juoppo mikä juoppo, Julle totesi ja joi ison huikan kädessään pitämästään punaviinipullosta.

– Mitä sinun läheisesi sanovat tästä juomisesta?

– Mitkä helvetin läheiset? Ei mulla oo ku sisko täällä Oulussa, paitsi ettei sitä kiinnosta paskaakaan mun elämä. Vanhemmat kuoli jo ajat sitten. Exä pitää lapset pimennossa, eikä päästä niitä mun luokse. Tosin nehän asuu Hyvinkäällä, Julle tilitti.

– Etkö sinä voisi jutella siskosi kanssa kuitenkin? ehdotin.

– En. Minä en perkele juttele kenenkään kanssa. Minä olen sellainen maan matonen. Ei minun elämästä ole kukaan kiinnostunut. Olen hylkiö. Yhteiskunta on minua vastaan. Minä olen nolla, käsitätkö, nolla! Jaska huusi viimeiset lauseet ja murtui itkuun.

En tiennyt mitä tekisin. Tietenkin halusin jollain tapaa auttaa, mutta toisaalta mies oli itse syypää alkoholiongelmaansa. En minä voinut alkaa kenenkään tukihenkilöksi, omassa elämässäni oli ihan riittävästi hoitamista. Ehkä olisin voinut siinä hetkessä osoittaa tukeani vaikka taputtamalla selkään, mutta rehellisesti sanottuna pelkäsin saavani jonkin järkyttävän tartunnan, jos koskisin Julleen. Mies löyhkäsi pahemmin kuin ruotsalainen hapansilakka. Selvästikin ryypätessä on niin kiireinen, että wc–tilat jäävät toissijaiseksi vaihtoehdoksi hädän iskiessä.

– No miten sen Sulkakynän kanssa. Vieläkö aiot jatkaa? Et ole tainnut kirjoitellakaan pitkään aikaan mitään?

Julle niiskutteli hetken. Annoin hänelle aikaa rauhoittua.

– En minä jaksa sitä paskaa enää. Sano sille Saaralle, että voi ottaa minun pestin. Jos minä vielä jotain kirjoitan, niin muistokirjoitukseni. Paitsi, että minähän olen jo sitten kuollut…

Kyyneleet valuivat uudelleen katkeran miehen sielusta. Odotin, että hän rauhoittui, ja poistuin asunnosta. Soitin Saaralle ja kerroin hänelle vain sen, että Julle on päättänyt luopua puheenjohtajuudesta. Soitin vielä hänen siskolleen. Sisko oli järkyttynyt kuulleessaan veljensä sortuneen jälleen ryyppäämään. Nainen lupasi hoitaa apua.

 

Käytin pari viikkoa aikaa pohdiskellessani, mitä itse tekisin MC Sulkakynän suhteen. Yhdistys näytti toimivan edelleen mainiosti. Saaran ohjaksissa suunta muuttui selkeämpään, mutta samalla myös konservatiivisempaan suuntaan. Aloin tunnistaa MC Sulkakynän muuttuvan aiemmin Jullen listaamaan kakkostyypin kirjoittajayhdistykseen. Logokin oli muutettu erilaiseksi. Alkuperäinen oli kuulemma ollut liian harhaanjohtava ja turhan raflaava. Uudessa logossa oli vain sulkakynä ja mustepullo. Lieskat olivat ilmeisesti polttaneet aiemmin taustalla olleen paperin ennen sammumistaan. MC etuliitteen poistamisestakin oli järjestetty äänestys.

Olin ainoa alkuperäisjäsen. Alussa olin epäillyt koko yhdistyksen perustamista. Olin varma, että koko homma kaatuisi omaan mahdottomuuteensa, mutta olin ollut täysin väärässä. Yhdistys kukoisti ja voi hyvin. Siinä ei kuitenkaan ollut enää mukana niitä alkuperäisiä elementtejä, mistä syystä päätin lähteä mukaan. Ennen kaikkea Julle, Jaska ja Elina puuttuivat. Ja nyt tilanne oli heidänkin osaltaan sellainen, ettei meidän neljän yhteistyöstä tulisi enää yhtään mitään. Yritin pohtia mikä oikein meni loppujen lopuksi pieleen, mutta siinä kohtaa aivoni tekivät umpisolmun. Päätin itsekin luovuttaa. Oli parempi erota yhdistyksestä ja olla jälleen täysin pelkästään omillaan. Ehkä jonain päivän kirjoittaisin koko hommasta tarinan.

Jätettyäni MC Sulkakynän taakseni kuulin kuukauden kuluttua, että Oulun kaupungin viriketoimikunnan järjestämän kirjoituspiirin vetäjä oli vaihtunut. Anneli Suurvuori oli lähtenyt pitämään kirjoituskursseja jonkin kirjoittajayhdistyksen leipiin. Uusi vetäjä oli joku Pirkko. Hänen sukunimensä oli vaikeasti muistettava ja kaksiosainen, mutta entiset tuttavani kirjoituspiirin ajoilta kehuivat häntä kovasti.

Saatuani oman inspiraationi kirjoittamiseen jälleen heräämään tunsin miten sanat suorastaan liitelivät tekstinkäsittelyohjelman valkealle pohjalle. Aina silloin tällöin huokaisin helpotuksesta, kun vilkaisin ikkunasta ulos ja käsitin, etten ollut missään tekemisissä Sulkakynän kanssa. Edes se ei harmittanut minua, kun kuulin heidän tehneen yhteistyösopimuksen erään suuren suomalaisen kustantamon kanssa.