Naisen haku

Yksinäisyys on pahimmillaan niin äänetön, että kuulee itsetuntonsa romahtavan. Jartsa halusi välttää sitä tilannetta viimeiseen asti. Hän asui yksiössään ja kaipasi toista ihmistä rinnalleen, elämänkumppania, naista.

Oli hänellä yksi ystävä, Rauno, jonka kanssa hän saattoi keskustella jonkin verran asioista ja ennen kaikkea viettää aikaa. Rauno oli kuitenkin mies, eikä muutenkaan vastannut Jartsan näkemystä palavan rakkauden kohteesta.

Opinnot Jartsa oli vienyt onnistuneesti päätökseen. Hän oli heti valmistuttuaan saanut työpaikan Tampereelta. Muutto oli ollut helppo, sillä köyhällä opiskelijalla ei paljon maallista omaisuutta ollut kertynyt.

Uudessa työpaikassa asiat olivat lähteneet luistamaan mainiosti. Jartsa oli heti voittanut esimiestensä luottamuksen. Hänen ammattitaitonsa oli ollut kovaa tasoa, vaikka olikin vasta koulun penkiltä päässyt.

Ensimmäinen vuosi Tampereella sujui kaikin puolin hyvin, paitsi että sydämeen tehty varaus elämänkumppanille kasvoi koko ajan suuremmaksi.

Alun alkaen Jartsa oli tehnyt päätöksen sinkkuudestaan jo kauan ennen ammatillisten opintojensa alkua. Tarkoitus oli nauttia poikamieselämästä ja suorittaa opinnot loppuun kaikessa rauhassa parittomuuden turvaamassa rauhassa. Siitä voidaan olla montaa eri mieltä, miten rauhallista poikamiesopiskelijan elämä todella voi olla.

Tyttöystävää Jartsa ei halunnut, ennen kuin olisi täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta. Siihen asti hänen mielestään olisi soveliasta nauttia poikamiehen vapaudesta.

Nyt, kolmekymmentävuotiaana, Jartsan mielessä nuo kahleet olivat muuttuneet sielunkumppanuuden auvoiseksi satamaksi, mihin olisi hyvä itsensä ankkuroida. Uutta käänteistä periaatetta puolsi myös se, että Jartsa oli täydellisen kyllästynyt tätiensä, ja erityisesti äitinsä, jatkuviin uteluihin, milloin miniäehdokas tulisi näytille.

Vuosien ajan hän oli kehitellyt mitä nerokkaimpia selityksiä, miksi ei ollut koskaan ollut otollinen aika naiselle hänen elämässään, mutta perusteluilla ei ollut ollut mitään mahdollisuutta murtaa väsymätöntä sissitaistelutaktiikkaa, mitä suvun naiset käyttivät häikäilemättömän tarmokkaasti. Heikoimpina hetkinään hän oli vakavissaan suunnitellut kertovansa suvulle tulleensa homoseksuaaliksi, jotta pääsisi uteluista ja painostuksesta eroon. Jo pelkästään tästä syystä hän tarvitsi mielenrauhaa. Jartsa päätti löytää itselleen naisen, ennen kuin muuttuisi erakoituneeksi mökkihöperöksi nörtiksi.

 

Jartsa tunsi itsensä onnekkaaksi, sillä Tampereella oli hänen käsityksensä mukaan erityisen paljon naisia. Olihan kyseessä Suomen yksi suurimpia opiskelupaikkakuntia. Tarjontaa nuorista sinkkunaisista olisi runsaasti.

Hän ei kuitenkaan kuvitellut voivansa tuosta noin vain valita itselleen tulevaa vaimoa. Hän tiesi, että elämänkumppanin löytämiseksi olisi tehtävä runsaasti töitä. Sitä paitsi Jartsan päätä kuumotti varsin perustavaa laatua oleva kysymys – miten ihmeessä hänen onnistuisi saada nainen kiinnostumaan hänestä.

Kaikenlaiset internetin deitti– ja treffipalvelut Jartsa hylkäsi heti ensimmäiseksi. Niistä hän ei ollut kuullut kuin vain epäilyttäviä juttuja, eikä koskaan kenenkään todella löytäneen kumppania. Nuoria opiskelijaneitoja löytyisi luonnollisesti sieltä, missä opiskelijat erityisesti viihtyivät eli baareista.

Bilehirmuksi Jartsaa ei voinut kutsua. Kyllä hän baareissa oli opiskeluaikoina käynyt, mutta vain harvakseltaan ja yleensä juominen oli ollut aina pelkästään humalahakuista. Ravintoloiden hintataso oli usein opiskelijalle liian kova, joten siitäkin syystä nuo kerrat jäivät harvalukuisiksi.

Hänellä ei ollut kovin selvää käsitystä niin kutsutusta huumorintajusta, minkä Jartsa myönsi olevan todennäköisesti jonkinlainen este kumppanin löytymiselle. Hauskanpito oli Jartsalle yleensä joko kaatokänni tai sitten yömyöhäinen puuhastelu kolvin ja piirilevyjen parissa. Sellaisesta ei nainen välttämättä huumoria löytäisi, joten tässä suhteessa Jartsan olisi mietittävä elämänsä arvoja uudelleen.

Jossain vaiheessa Jartsa oli käynyt erityisen syvällisiä keskusteluja itsensä kanssa, miten pitkälle olisi valmis menemään kumppanin löytämiseksi. Yksi pohdittava asianhaara oli koskettanut juuri sitä, miten paljon hän pystyisi joustamaan ja muuttumaan ihmisenä, tekemään kompromisseja omaa elämäänsä tyydyttävien asioiden osalta ja sietämään toisen ihmisen huonoja puolia. Keskustelu oli venynyt aamun pikkutunneille asti, mutta lopulta selkeä vaatimusmäärittely oli syntynyt.

Työpaikalla Jartsa oli varovaisesti kysellyt, mitkä olivat Tampereen suosituimpia paikkoja. Parhaimmat vinkit riippuivat enimmäkseen siitä, kysyikö Jartsa asiaa Tapparan vai Ilveksen kannattajilta. Lisäksi oli myös niitä, joiden ehdoton suosikki olivat jo kliseiksi muodostuneet legendaariset ravintolat Ohranjyvä tai Tillikka. Kukaan vastaajista ei katsonut asiaa elämänkumppania kaipaavan näkökulmasta. Jartsa ymmärsi, että hänen tulisi turvautua kaverinsa apuun.

Rauno oli kutsun saatuaan tullut Jartsan luokse. Hän oli tottuneesti napannut keittimen pannusta kahvia ja tallusteli olohuoneeseen muki kädessään. Hänen sataseitsemänkymmentä senttiä pitkä ja sata kiloa painava ruho painui syvälle sohvaan. Parin päivän sänki kauhisti Raunon kasvoja ja mustat silmänaluset kielivät ankarasta biletyskierteestä.

– No Jartsa, sä sanoit puhelimes, että sä tarttisit jotain neuvoja?

– Joo, tavallaan.

– Millaisessa asiassa? Totta kai mä jeesaan, jos vaan voin. En kyllä ihan heti kekkaa missä asiassa mä voisin sua jeesata? Rauno ihmetteli.

– Naisasioissa.

– Naisasioissa? Et kai sä vaan oo pistänyt jotain muijaa paksuksi? Voi vittu, sä oot kuses! Rauno naureskeli.

– Ei mitään sellaista, Jartsa totesi hieman loukkaantuneena

– Ooksä sitte saanu jonkun taudin?

– En tietenkään, Jartsa tuhahti vielä luokkaantuneempana.

– No mitä sitten?

– Tää on ehkä vähän vaikeampi juttu.

– Niin ne naiset kuule yleensä. Usko mua, Rauno vakuutteli.

– No se mun ongelma on lähinnä se, ettei ole naista, Jartsa myönsi.

– Nyt mä en ymmärrä.

– Mä olen yksin, mutta en enää haluaisi olla!

– Sä siis haluut, että mä jeesaan sulle kyydit? Sehän on helppo homma. Mä kato tiiän yhden Tiinan. Sun tarttee tarjoo sille vaan muutama Moskovan muuli, niin kyl se sit antaa. Ei se ny ehkä mikään hääppösen näkönen oo, mutta kyl se antaa, Rauno lohdutti.

– Ei! En mä sillä lailla ole naista vailla. Sä et nyt käsitä. Tarkoitin, että kun mä olen yhä sinkku, mutta haluaisin itselleni kumppaniksi naisen. Haluan vakituisen suhteen, Jartsa selvensi.

– Mitä hittoa sä höpiset mies?

– Vakituisen suhteen! Sen mä haluan. En vain tiedä mistä mä löytäisin sellaisen naisen, kun en juuri tunne ketään täällä Tampereella ja töissäkään ei juuri naisia ole. Mä haluaisin etsiä itselleni kumppanin, mutta en tiedä mistä aloittaisin.

– No en tiedä minäkään, Rauno huokaisi.

– Miten niin et tiedä? Sähän olet sellainen naistenmies. Lentelet kukasta kukkaan. Sulla on vähän väliä joku nainen, eikö niin? Jartsa ihmetteli.

– On joo, säätöjä on menossa koko ajan, mutta kato tää mun homma on pikkusen eri ku toi mitä sä haluut. Mä päinvastoin yritän välttää vakiintumista henkeen ja vereen. Näin ihan mies miehelle, niin mä en hae naisista muuta ku pillua.

– Niinkö? Miksi?

– Miten niin miksi? Eiks se ny oo ihan selvää? Rauno hämmästeli.

– No tavallaan. Mutta miksi sä et halua vakiintua? Jartsa tarkensi.

– Ei helvetti! Mä en oo yhden naisen mies. Mun elämäntehtävä on jakaa iloa ja nautintoa niin monelle naiselle kuin mahdollista.

– Ajatteleeko naisetkin noin?

– Ei ehkä välttämättä kaikki. Suurin osa kyllä. Ovat olleet aina tyytyväisiä. Mun salaisuus on pettämätön tekniikka.

– Millainen se sitten on?

– Sittenhän se ei olis enää salaisuus, jos kertoisin, Rauno hekotti.

– Ei tietenkään. Mutta sä et siis voi auttaa mua?

– No mietitääs tätä hommaa ny vähä syvemmin. Miks helvetissä sä haluat ylipäänsä vakiintua? Eiks se olis iisimpää olla sinkku? Ei olis kato ketään, joka sua komentelis ja juoksuttais tai kieltäis ja nalkuttais?

– Ei kaikki naiset ole sellaisia.

– Ei aluks, mutta suhteen pitkittyes ne muuttuu sellaisiks. Mä tiedän tän varmasti.

– Mistä sä voit sen tietää, kun ethän sä ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa? Jartsa kysyi.

– En niin, mut mun faija kerto mulle, kun täytin kuustoista, totuuden naisista. Mun faija tietää mistä puhuu, se on ollu viis kertaa naimisis, joten sillä on kyllä kokemusta, Rauno vakuutteli.

– Mä kuitenkin haluan vakituisen kumppanin. Kyllä mä sen ymmärrän, että toisessa ihmisessä on aina omat huonot puolensa, mutta jos niitä positiivisia puolia on enemmän, niin kyllä ne negatiivisetkin sitten kestää. Silloin pitää vain joustaa ja olla diplomaattinen.

– Kyllä sun diplomatias karisee, ku sille sun eukolles tulee vaihdevuodet. Ja ookkos miettinyt, millaista on elää kersojen kans? Ootko valmis siihen, että pitää keskellä yötä heräillä vaihteleen vaippoja ja siivoileen oksuja?

– En usko, että lapset olisi mikään ongelma. Mä sitä paitsi haluan lapsia.

– Sä oot pahimpia sekopäitä mitä mä tiedän, Rauno naurahteli.

– Ehkä sitten niin, mutta pystytkö auttamaan vai ei? Jartsa kysyi turhautuneen oloisena.

– Niin mitä sun nyt niinku sitte tarttis tietää?

– Mistä mä voisin aloittaa elämänkumppanini etsimisen? Mistä löytäisin naisen, joka voisi kiinnostua minusta ja haluaisi ehkä seurustella kanssani?

– En mä tollasista tiedä mitään. Onhan niitä sellasia muijia, jotka haluu vakiintua, mut ei niitä pysty mistään etukäteen näkeen, kuka on sellanen ja kuka ei, Rauno selitti.

– Meillä on naisten suhteen eri tavoitteet, mutta kerro nyt, miten sä onnistut melkein joka kerta iskemään jonkun baarista? Sulla on hurja maine tämän osalta. Täytyyhän sulla olla joku selkeä strategia, ja suoraan sanoen on aika selvää ettei se perustu mihinkään luontaiseen charmiin. Kun katsoo sua, niin on kieltämättä vaikea uskoa, että sä ihan pelkästään omalla hurmaavalla olemuksellasi onnistut.

– Joku vois oikeesti ottaa tuon vittuiluna, mutta mä ymmärrän mitä sä tarkoitat. Ja mä arvostan sun rehellistä mielipidettä. No, mä kerron, mut tää jää vaan sit meidän välille, onko selvä?

– Totta kai! Muhun voit ilman muuta luottaa!

– Suoraan sanoen homman juju on vaan siinä, että mulla on rima niin helvetin matalalla. Mä nain vaikka lammasta, jos ei muuta oo tarjolla. Baarista kato aina löytyy joku epätoivonen, joka on niin ämpärikännis, ettei tajua tästä maailmasta mitään. Sitten on niitäkin, jotka on samanlaisia ku mä, ettei oo mitään välii kenen kanssa häslää.

– Eikö tuo ole jotenkin moraalitonta? Tuollainenhan on hyväksikäyttöä.

– Ei tietenkään ole. Enhän mä ketään väkisin pane. Jos muija sanoo ei, niin ei sitten. Mut jos sanoo ehkä, niin se on selvä peli.

– Toisin sanoen sulla ei ole mitään rimaa, Jartsa totesi hämmästellen.

– Ei yhtään mitään. Mä panen kaikkea mikä liikkuu, Rauno hörähti ja joi mukinsa tyhjäksi.

– Mä luulen ettei susta paljon apua taida olla.

– Ei oo, jos vakipanoa etit.

– Elämänkumppania, Jartsa korjasi.

– What ever. Mut voin mä sellasen vinkin antaa, et mee Paapan kapakkaan. Soon sinä Hämeensillan kupeessa, Rauno ehdotti.

– Joo, tiedän kyllä paikan. Mutta eikös se ole vähän varttuneimpien paikka?

– Älä anna nimen hämätä. Siellä käy paljon yliopisto-opiskelijoita, varsinkin naisia.

– Niinkö?

– Joo. Käy siellä kurkkaamas. Jos haluat päästä naisten kanssa juttusille, niin mieti tarkkaan eka repliikki. Sen pitää olla sellanen, et se herättää kiinnostuksen sua kohtaan, mut se ei saa paljastaa mikä sun tavote on. Kato jos tuntematon mies menee heittää yhtäkkiä läppää jollekin naiselle baarissa, niin noin yhdeksänkymmentä prosenttia naisista luokittelee sut heti pillun vonkaajaks. Mut jos sä heität kiinnostavaa läppää, niin sä oot kiinnostava pillun vonkaaja, jonka kans voi muutaman sanan vaihtaa. Silloin on jo toivoa, Rauno ohjeisti.

– Millainen sitten on hyvä repliikki? Jartsa ihmetteli.

– En mä tiedä! Siis sun tapauksessa. Sähän etit vakituista muijaa, mä en.

– No mikä sun iskurepliikkisi sitten on?

– Niitähän on useita. Ei kato ammattilaiset tällaista jätä yhden virkkeen varaan. Esimerkiks viime viikolla sain yhdeltä ku kysyin siltä, että miten ois vai tanssitaanko ensin.

– Siinäkö kaikki? Jartsa hämmästeli.

– Mimmi oli sen jälkeen ku sulaa vahaa mun käsissä. Se oli sellanen melkein viiskymppinen eronnut eukko, joka oli lähtenyt etsimään nuorta kollia petikaveriksi. Sellaset puumat mä haistan heti. Niille kato ei tarvi ku vinkata, et on kiinnostunut, niin heti irtoaa, Rauno naurahti.

– Mä en kuitenkaan etsi sellaista.

– Niin mä arvelinkin. Sulla on edessäs tosi paha haaste. Mut kyl sä tuut sitte järkiis, kun tajuat ettei toi homma kannata.

– Ehkä. Sen aika näyttää.

 

Nimestään huolimatta Paapan kapakka oli Raunon mukaan erityisen suosittu nuorten opiskelijoiden keskuudessa. Siellä Jartsa päätti kokeilla mahdollisuuksiaan löytää kumppani baarista.

Ulkoiseen olemukseen Jartsa halusi tehdä jotain muutosta. Raunosta hän ei ottaisi mallia. Sen sijaan hän osti useita naisten lehtiä ja yritti niiden avulla päästä selville, millaiselta miehen tulisi näyttää.

Lehdissä oli pääasiassa naisten kuvia ja kaikki muotijutut käsittelivät naisten pukeutumista. Muutamia kuvia lehdissä oli myös miehistä, mutta niistä ei päässyt selvyyteen, mitkä olisivat miesten muodikkaan pukeutumisen suuntaviivat ja mikä ennen kaikkea tehoaisi nuoriin naisiin. Lopulta Jartsa päätti ostaa vain ylimalkaisesti uusia vaatteita, mutta kuitenkin jostain muodikkaasta liikkeestä.

Parin viikon päästä perjantaina Raunon vierailun jälkeen, hän puki ylleen uudet vaatteet, jotka oli ostanut Seppälästä. Jartsa teki myös elämänsä ensimmäisen kampauksen ja käytti siihen melkein purkillisen hiusgeeliä, joka oli hänelle myös uusi tuttavuus.

Parran Jartsa ajoi ensimmäistä kertaa vuosiin. Tämän hän teki siksi, että oli ostanut partavettä hajusteeksi. Hänen mielestään sitä ei voinut käyttää ellei ensin ollut ajanut partaa. Lähimarketista Jartsa oli aluksi ottanut Old Spice after shave -tuotteen. Tuttu myyjä Pipsa oli kuitenkin saanut Jartsan toisiin ajatuksiin, kun tämä oli kysynyt oliko Jartsa ostamassa sitä isälleen lahjaksi.

Lopulta valinta oli osunut Axe-merkkiseen tuotteeseen. Ainakin mainoksen mukaan kyseisellä tuoksulla pystyi valloittamaan kenet tahansa naisen, jos tämä vain astuisi tarpeeksi lähelle huumaavan aromin vaikutuspiiriä. Tähän Pipsa ei kommentoinut mitään, nainen ainoastaan hymyili salaperäisesti.

 

Ennen varsinaista suunnitelmansa täytäntöönpanoa Jartsa muisteli äidiltä ja isältä aikanaan saamiaan ohjeita. Äiti oli ollut varsin seikkaperäinen neuvoissaan. Tärkeintä oli muistaa, ettei sellaista naista koskaan saisi ottaa vaimokseen, joka antaa ensimmäisellä kerralla. Äidin mielestä heti seksiin antautuva tyttö olisi varmasti huonotapainen ja epäluotettava.

Toiseksi tärkeintä oli osata välttää kysymästä erityisen loukkaavia asioita naisilta, kuten painoa tai ikää. Sen sijaan ehdottomasti täytyisi kysyä, osasiko nainen parsia villasukkia. Tämän osalta Jartsa oli eri mieltä äitinsä kanssa, koska ei käyttänyt villasukkia.

Lisäksi täytyi muistaa olla aina kohtelias eikä missään nimessä saanut kiroilla naisen kuullen. Liiallista alkoholin käyttöä tulisi välttää, mutta tämä sääntö oli yleispätevä, se oli asia mikä kaikkien miesten tulisi muistaa aina joka vaiheessa elämäänsä.

Isän lista ohjeista oli huomattavasti lyhyempi. Hän oli Jartsalle tokaissut ainoastaan, ettei kortonkeja saa unohtaa. Tässä vaiheessa äiti aina huitaisi kämmenselällään isää olkapäähän.

Kun Jartsa oli pukenut vaatteet ylleen, viimeistellyt kampauksen, pessyt hampaat neljään kertaan ja suihkauttanut Axea, hän oli valmis lähtöön. Jartsa asui Tammelassa, joten Paapan kapakkaan ei ollut kovin pitkä matka kävellä. Hän tunsi lievää hermostuneisuutta, mutta tiesi tähän varman konstin – pari terävää alle, niin hermo lepäsi.

 

Paapan kapassa tunnelma oli seesteinen. Oli vasta alkuilta ja ihmisiä saapui vähitellen ravintolaan. Jartsalle tämä oli hyvä asia, sillä hän voisi rauhoittua ja varata itselleen hyvän paikan, mistä voisi tarkkailla asiakaskuntaa.

Ostettuaan kaksi snapsia ja yhden pitkän oluen hän istuutui pienen pyöreän pöydän ääreen. Hän heilautti snapsit kurkkuunsa ja joi olutta kyytipojaksi. Pian hän tunsi alkoholin rentouttavan vaikutuksen.

Ihmisiä alkoi virrata tasaisesti Paapan kapakkaan. Naisia oli todella suurin osa baarin asiakkaista, siinä suhteessa Rauno oli ollut oikeassa. Enimmäkseen asiakkaat tuntuivat olevan keski–ikäisiä, ei niinkään opiskelijoita. Muutama nuoren naisen ryhmä nojaili baaritiskillä.

Jartsa mietti uskaltaisiko hän lähestyä baaritiskin ääressä seisovia neitoja. Paniikki kuitenkin esti häntä toimimasta. Unelmat hukkuivat oluttuoppiin. Jartsa päätti odotella. Oli vasta alkuilta ja ei välttämättä ketään löytyisi vielä ensimmäisenä iltana.

Istuttuaan pari tuntia ja juotuaan neljä tuoppia olutta lisää bändi aloitti soiton. Asiakkaat selvästi innostuivat tästä. Nyt vasta Jartsa ymmärsi, miksi paikan nimi oli Paapan kapakka. Lavalle astui eläkeikäinen mies, joka alkoi laulaa jazzia. Jartsa jäi kuuntelemaan lumoutuneena esitystä.

Bändin mennessä tauolle Jartsa totesi olevan vessakäynnin ja uuden oluen tarpeessa. Kun hän palasi takaisin pöytäänsä, sen äärelle oli istuutunut kolmen naisen ryhmä. Kaikki vaikuttivat olevan kuta kuinkin saman ikäisiä kuin Jartsa.

Ensimmäinen naisista oli punatukkainen, jolla oli yllään farkut ja musta paita, joka oli koristeltu kimaltavilla pienillä tähdillä. Toisella oli punainen mekko, vyötäröllä musta leveä vyö, mustat suorat hiukset ja punasankaiset silmälasit. Kolmannella oli myös farkut, mutta valkoinen pitkähihainen paita, jossa oli jonkinlainen kuva. Kolmannella oli vaaleat kiharat hiukset. Jartsa oli tässä vaiheessa saanut jo alkoholin luomaa itseluottamusta riittävästi, että uskalsi puhutella naisia.

– Jaahas, hyvää iltaa leidit! Mulla oli tässä jo aiemmin istumapaikka, joten jos ei haittaa niin jatkan istumista tässä teidän seurassanne?

– Joo, totta kai! Sori, me vaan istuttiin tähän, kun katsottiin, että oli vapaa pöytä. Oliko sulla kavereita tulossa tähän? Me voidaan mennä kyllä pois, jos teitä on isompi porukka, vastasi punapää.

Jartsa mietti hetken, mitä hän voisi vastata naisille. Jos hän kertoisi olevansa yksin, hänet voitaisiin luokitella jonkinlaiseksi luuseriksi. Hän voisi sepittää tulleensa kuuntelemaan vain bändiä, mutta se antaisi viitteen, että hän olisi jazz-fani. Jos naiset olisivat vannoutuneita alan harrastajia, hän jäisi nopeasti valheesta kiinni, koska ei tiennyt kyseisestä musiikkityylistä yhtään mitään.

– Pari kaveria on kyllä tulossa, mutta he soittivat tuossa hetki sitten, että tulevat myöhässä. Istukaa siinä vaan kaikessa rauhassa.

– Kiitos! punapää sanoi.

– Onko täällä aina näin paljon porukkaa? vaalea kysyi Jartsalta.

– Tuota, joo, on yleensä.

– Minä olen Janita! vaalea esitteli itsensä.

– Hauska tutustua. Mä olen Jartsa.

Punapää esitteli itsensä Pauliinaksi ja mustahiuksinen Mirjaksi. Esittelyjen jälkeen Jartsa mietti kuumeisesti tulisiko hänen käyttää keksimänsä avausrepliikki, mutta totesi ettei se ollut tarpeen, koska oli jo päässyt jutteluasteelle naisten kanssa.

Illan kuluessa Jartsa keskusteli pääasiassa Janitan ja Pauliinan kanssa. Mirja tuntui suhtautuvan Jartsaan jollain lailla alentavasti, ikään kuin he olisivat täysin eri luokista. Jartsan mielestä Mirja oli selvästi aivan eri tasoa, kuin Pauliina ja Janita. Myöhemmin selvisi, että naiskolmikko oli samasta työpaikasta ja Mirja oli heidän esimiehensä.

Puolilta öin Mirja ja Pauliina päättivät lähteä kotiin. Janita jäi kuitenkin edelleen Paapan kapakkaan. Hän oli selvästi humaltunut ja nautti Jartsan seurasta. Jartsa itsekin oli kohtuullisessa alkoholin siivittämässä tilassa.

– Kaverisi sitten häipyivät?

– Ja sinun kaverit eivät koskaan päässeet perille asti? Kerro nyt ihan rehellisesti, että oliko sun kavereita edes tulossa? Janita tenttasi.

– No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei, Jartsa myönsi.

– Miksi sinä sitten sanoit sellaista?

– Mua hävetti tunnustaa, että oon tullut tänne yksin.

– Mitäs hävettävää siinä on? Janita ihmetteli.

– No eikö se ole vähän sellainen luuserin merkki, jos yksin tulee kapakkaan? Ainakin se voi helposti merkitä alkoholistia joidenkin silmissä, Jartsa selitti.

– Ai niin kuin esimerkiksi äitisi silmissä? Janita kiusoitteli.

– Erityisesti äidin silmissä, Jartsa naurahti.

– Heh! Arvasin. Mutta miksi sinä yksin olet tänne tullut? Missä tyttöystäväsi tai vaimosi on?

– Eihän mulla vielä sellaista ole.

– Sinkkumies siis?

– Nimenomaan.

– Sinkkuhan se olen minäkin. Joskus olen ollut kyllä kihloissa, mutta se suhde meni karille. Mies lähti ulkomaille töihin eikä se suhde sitten oikein enää toiminut.

– Minne hän lähti?

– Australiaan.

– No se on jo pitkällä. Tuollaisen välimatkan takaa voi kaukosuhde olla aika hankala.

– Niin se oli. Ikävä se ero oli, mutta olosuhteisiin nähden järkevin ratkaisu. Nyt hänellä on siellä vaimo ja pari lasta.

– Sä et sitten ole löytänyt vielä uutta miestä, jonka kainaloon käpertyä?

– En vielä. En ole erityisemmin etsinytkään, mutta olisihan se ihanaa, jos sellainen lutunen köriläs löytyisi, jonka kanssa voisi perustaa perheenkin. Mites sinä? Haluatko sinä löytää itsellesi elämänkumppania ja perustaa perheen? Janita uteli.

– Ei mulla mitään sellaista vastaankaan olisi. En minäkään ole kyllä kumppania mitenkään erityisesti etsinyt, mutta en pistäisi vastaan, vaikka sellainen löytyisi, Jartsa selitti.

– Varo vain, sellainen voi löytyä yllättävistäkin paikoista, Janita naurahti.

Pari jatkoi pöydän äärellä istumista ja toistensa seurasta nauttimisesta. Lopulta Paapan kapakassa tuli valomerkki. Hoiperreltuaan ulos Hämeenkadulle Janita hihitteli. Jartsa sen sijaan yritti hahmottaa mielessään, miten ilta jatkuisi tästä eteenpäin.

– Kiitos ihanasta illasta! Minulla oli pitkästä aikaa hauska ja mukava ilta. Sinun seurassasi ilta sujui kivasti, Janita totesi.

– Kiitos itsellesi! Säkin olit tosi mukavaa seuraa. Harmi, että ilta loppui vähän niin kuin kesken, Jartsa vastasi toiveikkaana.

– Tiedäkös, niin minustakin. Ehkä me voisimme jatkaa iltaamme vielä?

– Miksipä ei? Mentäiskö Ilveksen yökerhoon? Sehän on vielä pari tuntia auki.

– Minä asun Teiskossa. Otetaan tuosta mittari ja ajetaan meille, Janita ehdotti.

– Käyhän se sekin, Jartsa totesi innokkaasti.

Janita ja Jartsa ottivat läheiseltä taksitolpalta itselleen pirssin ja ajoivat Janitan kotiin. Hän asui kaksiossa, joka oli laadukkaasti sisustettu. Jartsa arveli, että Janitan täytyi olla varakkaasta suvusta, koska naisen työ ei antanut olettaa kyvykkyyttä niin varakkaaseen asumiseen.

Kun Jartsa oli istuutunut olohuoneen sohvalle, Janita toi viinipullon ja kaksi lasia. Asetettuaan tuomisensa pöydälle Janita istui Jartsan viereen ja suuteli täysin varoittamatta Jartsaa. Mies aluksi hämmentyi näin suorasta toimenpiteestä, mutta yhtyi sekunnin murto–osan jälkeen täysin rinnoin Janitan aloittamaan esileikkiin. He rakastelivat koko yön. Vasta aamulla noin seitsemän aikaan, he nukahtivat Janitan parisängyllä maaten.

 

Puolilta päivin Jartsa heräsi. Janita ei ollut enää hänen vierellään. Satunnaisesti keittiöstä kantautuvat äänet vihjasivat, että Janita oli valmistamassa aamupalaa. Mies kömysi istualleen ja ryki kurkkuaan. Janita, kuultuaan Jartsan heränneen, ilmoitti, että oli laittanut tälle pyyhkeen valmiiksi kylpyhuoneeseen, jos tämä haluaisi käydä suihkussa. Se tuntui Jartsasta hyvältä idealta.

Suihkussa Jartsa tunsi suurta mielihyvää. Ilta ja yö oli sujunut erinomaisesti. Janita vaikutti erittäin kiinnostavalta naiselta. Illan aikana käydyt keskustelut olivat osoittaneet, että heillä oli samankaltainen käsitys parisuhteesta ja arvomaailmakin lähes yhtäläinen. Kummankin elämäntilanne kaipasi puolisoa. Ehkä Jartsan etsintä oli loppunut, ennen kuin se oli kunnolla edes alkanut.

Kun Jartsa oli kuivannut itsensä, hän puki makuuhuoneessa vaatteensa ylleen ja tallusteli keittiöön. Janita oli kattanut pöytään mysliä, jogurttia, hedelmiä ja teetä. Jartsa koki epätodellisuuden tuulahduksia päänsä sisällä. Missä oli leivät, kinkut, juustot ja ennen kaikkea kahvi?

– Huomenta kultaseni, Janita kujersi.

– Huomenta, huomenta, Jartsa mutisi.

– Eihän se pyyhe ollut liian karhea?

– Se oli ihan sopivan pehmeä. Sä olet näemmä jo kattanut aamiaisenkin valmiiksi.

– Kyllä vain. Minä en tiedä millaiseen aamiaiseen olet tottunut. Minä syön yleensä hyvin kevyesti ja terveellisesti, mutta tiedän, että miehille pitää olla jotain vahvempaa, joten siksi katoin poikkeuksellisen raskaan aamiaisen.

– Se oli varsin huomaavaista.

– Istuhan alas, niin nautitaan aamiainen ja keskustellaan hieman jatkosta.

Jartsa istuutui keittiön tuolille ja lusikoi mysliä ja jogurttia lasiseen jälkiruoka–astiaan. Hänen mieltään pimensi pienoinen pettymys aamupalan suhteen, mutta totesi asian olevan kuitenkin vähäinen ja ettei sellainen lopulta merkitsisi mitään sen rinnalla, että oli löytänyt illalla ihanan naisen.

Oli selvää, että nyt Jartsan täytyisi miettiä tarkasti sanottavansa. Tässä vaiheessa ei saisi esittää liian kiinnostunutta, koska sellainen voisi pelästyttää naisen. Jartsan täytyisi pitää sopivalla tavalla etäisyyttä, mutta kuitenkin jättää mahdollisuus olla yhteydessä Janitaan uudelleen. Jos hän olisi todella kiinnostunut, hän varmasti käyttäisi tilanteen hyväkseen.

– Niin, mitä sä sanoitkaan jotain jatkosta? Jartsa kysyi.

– Meidän täytyy suunnitella jatko, Janita vastasi.

– Tuota mikä jatko? Jartsa ihmetteli ja yritti muistella, mitä he olivat mahdollisesti illan ja yön aikana sopineet.

– No meidän suhteellemme höntti, Janita naurahti hyväntahtoisesti.

Olimmeko jo hempeiden nimittelyjen tasolla suhteessamme, Jartsa ihmetteli.

– En ole nyt ihan kärryillä mistä me puhumme.

– Kihloista tietenkin. Tai ehkä meidän kannattaisi ensin muuttaa yhteen asumaan ja vasta sitten kihloihin. Ei kun sittenkin ensin kihloihin, sen jälkeen muutetaan yhteen ja sitten häät. Mehän voimme jo tänään käydä ostamassa sormukset. Lapsia emme tietenkään voi tehdä ennen kuin olemme naimisissa. Minun vanhempani ainakin ovat siinä mielessä vanhanaikaisia, etteivät pitäisi sellaista oikein sopivana, jos ennen papin aamenta syntyisi jo jälkikasvua.

– Kihlat, muutto, häät, lapsia, Jartsa listasi hämmentyneenä.

– Hienoa, että olet samaa mieltä. Voi tästä tulee ihanaa, Janita innostui selvästi helpottuneen oloisena.

– Ootahan nyt hieman.

– Hei, nyt minä sain hyvä idean! Vanhempani ovat menossa viikonloppuna mökille. Mehän voisimme mennä samaan aikaan sinne, niin voisin esitellä sinut heille. Eihän sinulla ole mitään ohjelmaa ensi viikonlopuksi? Voisimme hoitaa tutustumisen rennossa ilmapiirissä ja sinä minun käteni pyytämisen tulevalta appiukoltasi. Voi rakas, tämä on ihanaa, Janita ilakoi.

– Hetkinen, hetkinen, Jartsa sai ärähdettyä väliin.

– No? Mitä?

– Mehän tapasimme vasta eilen illalla. Eikö ole hieman liian aikaista suunnitella vielä yhtään mitään noista asioita?

– Mitä ihmettä sinä tarkoitat? Mehän sovimme niin hyvin yhteen. Mehän sentään rakastelimme viime yönä, Janita selitti hämmästyneenä.

– Mutta mistä sä voit vielä tietää miten hyvin me sovitaan yhteen? Mehän ollaan tunnettu toisemme vasta vajaan vuorokauden. Emme me vielä tiedä toisistamme yhtään mitään! Jartsa totesi itsevarmasti.

– Sinua pelottaa ottaa tällainen askel, kun olet ollut niin pitkään sinkkukin, mutta ei sitä kannata pelätä.

– Ei, sä et nyt ymmärrä. Eihän kukaan voi sitoutua näin lyhyen tuttavuuden perusteella, Jartsa selitti.

– Tämä on rakkautta ensi silmäyksellä. Etkö sinä usko kohtaloon? Minä tarkistin jo tähtimerkitkin. Tämä on korkeamman johdatusta, me kuulumme selvästi yhteen, sitä on turha kieltää, Janita vakuutteli. Epätoivo kuului selvästi naisen värähtelevästä äänestä.

Jartsa nousi tuolista ja asteli eteiseen laittamaan kenkiä jalkaansa. Janita seurasi hämmästynyt ilme kasvoillaan.

– Mihin sinä nyt olet menossa? Janita kysyi pelästyneesti.

– Mä häivyn! Jartsa huudahti.

– Häivyt? Minne?

– Kotiin. Pois täältä. Tämä oli selvästi virhe.

– Virhe? Mitä ihmettä? Etkö sinä rakastakaan minua?

– Suoraan sanoen en.

– Mutta sinähän sanoit minulle niin. Kun rakastelimme, sinä kuiskasit korvaani, että sinä rakastat minua.

– Niinkö? Sanoinko todella niin?

– Varmasti sanoit! Etkö sitten rakastakaan minua? Janitan silmät kostuivat

– Kuulehan. Olen pahoillani, jos oon niin sanonut. Olin sen verran humalassa vielä yöllä, että en muista tarkasti mitä kaikkea oon sanonut. Jos mä todella vannoin rakkautta sulle, sitten oon sanonut sen rakastelun huumassa tai ehkä oot ymmärtänyt jotain sanomaani väärin. Totuus on kuitenkin se, että en mä ole rakastunut sinuun vielä tämän ensimmäisen tapaamisen perusteella. Ja vaikka olisinkin, niin emmehän me voi alkaa näin nopeasti suunnittelemaan vielä mitään häitä tai edes kihloja. Eihän sellaisessa ole mitään järkeä!

– Et voi olla tosissasi, Janita kyynelehti.

– Rakastatko sä sitten mua? Ihan aidosti? Jartsa kysyi epäuskoisena.

– Totta kai rakastan! Minä haluan sinut miehekseni!

– Mutta miten sä voit olla siitä niin varma? Ethän sä tiedä minusta juuri mitään. Et tiedä millainen oon ihmisenä tai millainen kumppani mä oikeasti olen. Mistä sä voit tietää, vaikka olisin valehdellut sulle kaiken itsestäni?

– Miksi sinä sellaista olisit tehnyt? Valehtelitko sinä sitten minulle?

– No en tietenkään, Jartsa totesi.

– Siinäs näet! Sinä olet rehellinen ja ihana mies, juuri sellainen, jollainen tekisi minut onnelliseksi! Usko minua, me kuulumme yhteen. Lähde viikonloppuna mökille tapaamaan vanhempiani. Sinä ihastut heihin ja he varmasti pitävät sinusta, Janita selitti toivoen miehen vielä muuttavan mielensä.

– Sä puhut ihan hulluja! En mä voi tästä saman tien mennä kihloihin ja tulla tapaamaan vanhempiasi. Ootko sä ihan sekaisin? Jartsa huudahti.

– Miksi sinä sitten tulit luokseni? Miksi sinä rakastelit kanssani? Janita huusi takaisin itkuisena.

– Koska sä tunnuit kiinnostavalta naiselta ja halusin olla seurassasi.

– No niin, eikö se todista sinulle mitään? Jos sinä tunsit halua olla kanssani, niin mitä sinä muuta enää tarvitset? Sehän todistaa, että me kuulumme yhteen!

– Lopeta jo tuo! Vaikka sä eilen kiinnostit mua, niin enhän mä silti eilen vielä tiennyt millainen ihminen sä loppujen lopuksi olet. En tiedä vieläkään. Jos mä olisin tiennyt eilen illalla, että sä tänä aamuna olet jo viemässä minua sormuskauppaan, en olisi tullut luoksesi!

– Sinä käytit minua siis hyväksesi! Janita syytti Jartsaa.

– En tietenkään!

– Pillua sinä vain halusit! Sinä olet sika! Janita huusi.

– Ei, ei siitä ole kyse! Sähän sen aloitteen teit! Sä ensin suutelit mua ja veit mut makuuhuoneeseesi. Sä riisuit mut ensin. Miten se oli muka sun hyväksikäyttöä? Jartsa puolustautui.

– Sinä käytit minun humalatilaani hyväksesi ja hurmasit minut houkutellen tekemään kuten tein. Minä teen sinusta ilmoituksen poliisille, sekin paska! Sinä kadut vielä syntymääsi! Janita raivosi miehelle ja tarttui kenkälusikkaan uhaten lyödä sillä.

– Ei helvetti. Sä olet oikeasti joku sekopää. Nyt mä lähden, en puhu kanssasi enää mitään. Toivottavasti emme tapaa enää koskaan! Jartsa huusi takaisin ja avasi asunnon oven.

– Ei Jartsa! Älä mene! Jää tänne! Anna anteeksi!

Jartsa toteutti uhkauksensa ja poistui asunnosta iskien oven voimakkaasti kiinni. Hän juoksi rappukäytävää pitkin alaovelle. Poistuessaan kerrostalon pihasta hän vilkaisi taakseen. Janita seisoi kolmannen kerroksen parvekkeella. Nainen vaikutti järkyttyneeltä ja itkuiselta.

Kun Jartsa oli päässyt kotiinsa, hän istuutui sohvalleen ja mietti kuumeisesti käymäänsä keskustelua. Hän ei voinut käsittää, miten Janitan kaltaisia sekopäitä oli olemassa. Miten nainen saattoikin kuvitella, että heti saman tien mentäisiin kihloihin ja naimisiin ja muutettaisiin yhteen. Mitä ihmettä Janitan vanhemmat olisivat todenneet, kun Jartsa olisi ilmestynyt yhtäkkiä heidän mökilleen. Siinä olisi ollut selittämistä. Janitalla täytyi olla jotain häikkää pääkopassaan, Jartsa ajatteli.

Jartsa mietti, toteuttaisiko Janita todella uhkauksensa ja tekisi rikosilmoituksen poliisille. Sillä ei olisi merkitystä, koska Jartsa ei ollut oikeasti tehnyt mitään väärää, mutta oikeusjuttu pilaisi toki maineen pitkiksi ajoiksi. Olisiko Janita todella niin hullu? Ehkä nainen oli vain järkyttynyt tajutessaan, ettei Jartsalla ollut aikomusta näin lyhyen tuttavuuden perusteella vielä sitoutua. Miten ihmeessä Janita saattoi kuvitella, että kukaan yhden yön jälkeen menisi jo naimisiin?

 

Kuukauden kuluttua Jartsa oli toipunut kohtaamisestaan Janitan kanssa. Koska poliiseista ei ollut kuulunut mitään, hän oletti ettei Janita ollut toteuttanut uhkaustaan tehdä rikosilmoitusta.

Kesti kuitenkin vielä toisenkin kuukauden verran aikaa, ennen kuin Jartsa uskaltautui ajattelemaan ongelmaansa elämänkumppanin etsimisessä. Janitan kohtaaminen oli aluksi saanut Jartsan miettimään ankarasti Raunon teesejä siitä, miten älytön ajatus vakituinen kumppani oikeasti oli. Ajan myötä Jartsa kuitenkin rohkaisi mielensä ja ymmärsi, että Janitan kohdalla kyse oli kuitenkin yksilöstä, jonka pohjalta ei voinut tuomita kaikkia mahdollisia naisia.

Varmuuden vuoksi Jartsa ei kuitenkaan halunnut enää mennä Paapan kapakkaan. Hän pelkäsi kohtaavansa siellä Janitan, joten hän päätti etsiä uuden baarin. Se ei ollut ongelma, koska Tampereella ravitsemusliikkeitä kyllä riitti.

 

Muutaman uuden kokeilun jälkeen Jartsa oli varma, ettei baarista löytyisi naista. Onnekseen hän ei ollut enää törmännyt kehenkään Janitan kaltaiseen, mutta muita huonoja kokemuksia oli tullut vastaan.

Eräs nainen oli liian perso alkoholille. Tämän Jartsa havaitsi, kun yhdessä vietetyn yön jälkeen nainen halusi aamupalakseen Jaloviinaa. Epäilyttävä oli Jartsan mielestä myös se nainen, joka kertoi heti kymmenen minuutin tuttavuuden jälkeen lukuisista miesseikkailuistaan, kahdesta abortista sekä parista sukupuolitaudistaan, joista nainen oli omien sanojensa mukaan selviytynyt voittajana. Kun lopulta Jartsa oli törmännyt naiseen, joka kertoi näkevänsä enkeleitä ja kuulevansa kosmisia viestejä, hän päätti jättää ravintolat sikseen.

 

Ravintoloita kierrettyään Jartsa harkitsi jälleen usean kuukauden ajan, mistä ja miten hän löytäisi potentiaalisen ehdokkaan elämänkumppanikseen. Hän mietti erilaisia harrastuksia, kuten esimerkiksi kuntosalia, lasinpuhallusta tai postimerkkeilyä, minkä parissa voisi tavata vastakkaisen sukupuolen edustajia. Ajatus kuitenkin tuntui jotenkin epäluontevalta ja harrastuksen pitäisi olla kuitenkin sellainen, mistä hän itsekin pitäisi.

Jossain vaiheessa Jartsa teki havainnon, että naisilla oli usein koira lemmikkieläimenään. Tästä innostuneena Jartsa tutustui eri koirarotuihin ja suunnitteli agility–yhdistykseen liittymistä, mutta hänen olisi pitänyt hankkia ensin koira. Jartsa hylkäsi tämänkin idean.

Jartsa ei harrastanut mitään sellaista, mikä kiinnostaisi naisia, eikä häntä taas innostanut mikään sellainen, mitä naiset mielellään harrastivat. Tilanne tuntui toivottomalta.

Lopulta Jartsa päätti sortua siihen vaihtoehtoon, mitä oli aluksi päättänyt karttaa viimeiseen asti – nettideittailuun.

 

Internet oli pullollaan erilaisia seuranhakusivustoja. Kaikissa tuntui olevan sama toimintaperiaate. Kumppania kaipaavan tulisi rekisteröityä palveluun ja luoda oma hakuprofiilinsa. Tämän jälkeen olisi mahdollista alkaa etsiä muiden hakijoiden joukosta itselleen sopivaa vaihtoehtoa.

Harmittavan moni palveluista oli maksullisia. Tämä hieman harmitti Jartsaa, mutta hän päätti silti sijoittaa. Olihan hänen tulevaisuudestaan ja onnestaan kyse. Ainoastaan maksamalla kuukausimaksuja sai oikeuden lukea toisten profiileja ja viestejä, tai lähettää itse viestejä toisille.

Hän valitsi palveluksekseen Romanssi-nimisen deittisivuston. Tarjolla olisi ollut useita muitakin, mutta osa oli selvästi tarkoitettu johonkin muuhun, kuin elämänkumppanin hakuun, osa vaikutti pelkältä rahastukselta ja jotkut eivät vain vaikuttaneet olevan suosittuja huomioiden profiilien määrän ja että viimeisimmät päivitykset olivat yli vuoden vanhoja.

Oman profiilitekstin kirjoittaminen oli Jartsalle haasteellista. Kuten suomalaisille yleensä, itsensä kehuminen, tai yleensä realistinen kuvaaminen, on miltei mahdotonta. Ollaan joko liian vaatimattomia tai sitten kehutaan liikaa.

Kun Jartsa oli saanut esittelytekstinsä valmiiksi, hänen seuraava ongelmansa oli lisätä kuva kyseiseen palveluun. Hänellä ei ollut itsestään mitään tuoretta valokuvaa, paitsi työpaikan ID-kortissa ja passissa. Nämä molemmat otokset toivat Jartsasta vähemmän mairittelevan puolen esille, koska hän näytti lähinnä siltä, että olisi viikon unettomuuden jälkeen yllätetty painimasta merinorsun kanssa.

Peilin avulla kännykkäkameraansa käyttäen Jartsa yritti saada itsestään kohtuullista otosta. Ennen valokuvan ottamista hän valmistautui huolellisesti. Jartsa kävi suihkussa, vaihtoi puhtaat alusvaatteet ja laittoi ylleen Seppälästä ostamansa vetimet. Sen jälkeen hän pesi hampaat ja laittoi kampauksen timmiin kuntoon. Lopuksi hän napsautti itsestään kuvan.

Kun profiili oli lopulta valmis, hän alkoi hakea itselleen sopivaa kumppania. Romanssi–sivustolla oli palvelu, joka syötettyjen tietojen perusteella automaattisesti haki ehdokkaaksi toisia profiileja, joiden tiedot olivat yhteneväisiä hakijan kanssa.

Jartsa oli hämmästynyt, koska hakutulos tuotti melkein sata kandidaattia, joiden vastaavuus oli vähintään kahdeksankymmenenprosentin luokkaa. Seuraavaksi hän alkoi karsia hakijoista pois sellaiset, jotka eivät tulleet kysymykseenkään.

Ensimmäinen kriteeri oli tupakka. Se vähensi hakijoiden määrän noin puoleen. Seuraavaksi Jartsa poisti ne, joilla ei ollut valokuvaa. Hän ajatteli, että jos ei ole uskaltanut laittaa omaa kuvaansa profiiliin, kyse on joko pilahausta tai liian ujosta henkilöstä.

Muutaman muun kriteerin jälkeen hakijamäärä oli pienentynyt kahteenkymmeneen. Heistä Jartsa päätti valita, keille lähettäisi viestinsä. Hän oli suunnitellut, että olisi kerrallaan vain yhteen hakijaan yhteydessä. Niin olisi parempi, ettei tulisi ongelmia samanaikaisten treffailujen kanssa.

Suunnitelmaan kuului myös, että hän aluksi lähestyisi sopivaa ehdokasta viestin muodossa. Romanssi-palvelussa ei itse asiassa voinut muutoin hakijoita lähestyäkään, koska yhteystietoja ei julkaistu. Palvelussa oli mahdollista lähettää viestejä tai flirttejä toisilleen. Jos sai vastauksen, voisi viestien välityksellä ensin keskustella ja sen jälkeen, jos tilanne vaikutti hyvältä, sopia vaikka tapaamisen tai vaihtaa yhteystiedot.

Kului viikkoja, eikä Jartsa uskaltanut lähettää yhtäkään viestiä. Hänelle tuli rimakauhu. Eniten Jartsaa pelotti, että ehkä naiset eivät vastaisi lainkaan. Hänestä tulisi jonkinlainen internetin pilkan kohde. Olisivatko netissä naiset sen kummempia kuin baareissakaan? Suostuisiko kukaan edes tapaamaan häntä? Millaiset naiset yleensä hakevat miehiä netistä? Naisille miehen löytäminen oli paljon helpompaa kuin miehelle naisen löytäminen, että jos ei miestä löydä muuten, täytyy olla jollain tapaa todella epätoivoinen tapaus.

Jartsa käsitti sortuneensa ennakkoluulojensa vangiksi. Hän oivalsi antaneensa yleisen mielipiteen vaikuttaa liiaksi, mutta tästäkään huolimatta hän ei saanut kirjoitettua viestiä yhdellekään naisista. Hän oli jollain tapaa lamaantunut. Yhä vankemmin hän uskoi siihen, ettei hänestä kukaan välittäisi. Hänessä ei olisi mitään sellaista mikä kiinnostaisi naisia. Osittain tähän vaikutti myös se, ettei Romanssi-palvelussa kukaan ollut kiinnostunut Jartsan profiilista. Yksikään nainen ei ollut laittanut hänelle viestiä tai flirttiä. Hänen profiiliaan oli käyty katsomassa vain kolmetoista kertaa.

Lopulta tilanne ratkesi, kun Rauno tuli jälleen kyläilemään. Tavalliseen tapaan hän rojahti sohvalle ja nautti Jartsan keittämästä kahvista.

– No, onks ollu lakanoissa vipinää? Rauno kysyi suorasukaiseen tapaansa.

– Älä viitsi! Sä tiedät, että mä olen hakemassa kumppania, en yhden yön suhteita, Jartsa vastasi.

– Joo, joo, vitsiä pukkaa kato! Mut mikä on status? Joko pian tulee hääkutsu?

– Ei taida tulla. Heikolta vaikuttaa tämä tilanne.

– Eikö mimmejä tahdo löytyä?

– Löytyihän niitä baareista, mutta ei sopivaa. Luovuin lopulta koko ajatuksesta.

– No sitähän mäkin. Siinä menis kato hyvä mies ihan hukkaan, jos sä alkaisit seukkaamaan silleen vakavissaan, Rauno perusteli näkemystään.

– Enhän mä luopunut itse ajatuksesta, vaan siitä että löytäisin seuraa baarista. Ne naiset eivät ole mua varten, Jartsa selvensi.

– No, sähän sen parhaiten tiedät, millanen sulle kelpaa. Tota, jos sä et nyt sit baareista enää etti, niin mites sä nyt jatkat tätä etsintää?

– Tein yhdelle deittisivustolle profiilin.

– Hah hah haa! Voi jumalauta sä oot epätoivonen! Ethän sä sieltä mitään naista saa. Siel ei oo ku karanneet ja eronneet, toinen puoli on feikkejä ja sekopäitä.

– Voi olla.

– Onks tullu jo yhtään treffipyyntöä?

– Ei ainuttakaan. Kukaan ei ole viestittänyt mulle yhtään mitään.

– Joo, ei niis miehillä oikein saumaa sillee välttämättä oo. Ainakin miesten on tosi vaikee saada yhteydenottoja. Naiset taas saa sit liikaakin, ku joka jannu niitä yrittää iskee. No, onko sieltä löytyny yhtään sellasta profiilii, joka kiinnostas? Rauno uteli.

– On siellä muutama, Jartsa myönsi.

– No kai sä oot niille pannu jo viestii menemään?

– En oikein tiedä mitä mä kirjoittaisin.

– Just. No tuolla tekniikalla sä et takuulla saa ketään. Kato niinku mun isäukko aikanaan sano, et ei ne naiset tuu kotoa hakeen.

– Kai mä sen tiedän.

– No hei, sun pitää vaan kirjottaa sellanen huomiota herättävä viesti. Sellanen joka on napakka, vähä pilkettä silmäkulmas, sopivasti huumorii, mutta jättää myös vähän jotain salaperästä. Ennen kaikkea sen pitää erottuu massasta, Rauno ohjeisti.

– No sehän onkin sitten helppo homma, Jartsa totesi sarkastisesti.

– Ei se ehkä nii helppo homma äkkiseltään oo, mut kyllä sä sellasen saat aikaseks. Voin mä jeesaa, jos sä haluut?

– Voisitko? Eihän siinä mitään toisaalta menetäkään.

– Tuon vois taas joku ottaa vittuiluna, mut kyl mä ymmärrän mitä sä tarkotat. Ja kyl mä kaveria aina jeesaan.

Rauno ja Jartsa viettivät pari tuntia miettiessään kolmelle naiselle lähetettävää viestiä. Ensin he tutkivat naisten profiilit hyvin tarkkaan ja kirjoittivat jokaiselle pitkään ja tarkkaan harkitun tervehdyksen.

 

Ensimmäisen vastauksen Jartsa sai heti seuraavana päivänä. Nimimerkki Halipupu78 vastasi nopeimmin. Vastauksessaan hän kertoi oikeaksi nimekseen Mervi ja että hän oli horoskooppimerkiltään Kalat. Mervi oli ihastunut Jartsan viestiin, koska se kuvasti hänen mielestään Jartsan rehellisyyttä, huumorintajua ja sympaattisuutta.

Viikon verran viestiteltyään he päättivät tavata. Mervi ehdotti tapaamista Wayne’s Coffeessa Hämeenkadulla. Paikka ei luonut Jartsalle kovin romanttista ensivaikutelmaa, mutta ajatteli, että ehkä se silti oli hyvä ensi tapaamiselle. Jos asiat lähtisivät luistamaan suosiolliseen suuntaan, ehtisi seuraaville kerroille etsiä romanttisemmankin paikan.

Mervi oli kertonut paljon itsestään. Profiilin mukaan hän oli satakuusikymmentä senttiä pitkä, ruumiinrakenteeltaan normaali, tummat pitkät hiukset ja ei silmälaseja. Hän oli töissä talousalalla ja asui tilavasti Tampereen keskustassa. Jartsa arveli Mervin olevan hyvätuloinen bisnesnainen, koska jos oli talousalalla töissä ja omisti Tampereen keskustasta tilavan asunnon, täytyi olla varakas.

Jartsalla ei ollut erityisempiä ulkoisia kriteerejä naisten suhteen, mutta profiilin kuvaus vaikutti hyvältä tämänkin suhteen. Mervin valokuva oli hieman epätarkka ja varjoisa, mutta sen verran mitä kuvasta pystyi erottamaan, vaikutti hyvältä.

 

Viimein koitti päivä, jolloin Jartsa oli sopinut tapaavansa Mervin. Odottaessaan Wayne’s Coffeen edessä naista hän mietti jo mahdollista seuraavaa paikkaa treffeille.

Tunnistaakseen toisensa he olivat sopineet pitävänsä Valintatalon muovikassia kädessään. Tämä oli ollut Mervin ehdotus. Jartsasta se vaikutti hieman oudolta, mutta oli kuitenkin suostunut mukisematta. Ei hän halunnut heti ensi tapaamisen yhteydessä alkaa kinastelemaan sinänsä mitättömästä asiasta.

Kun mies oli seissyt viisi minuuttia, hänen luokseen laahusti noin sataseitsemänkymmentä senttiä pitkä satakiloinen blondi, jolla oli Valintatalon kassi vasemmassa kädessään. Kun nainen esittäytyi Merviksi, oli Jartsan vaikea peitellä hämmästystään. Naisen ulkoinen olemus ei ollut lainkaan sitä, mitä profiiliin oli kirjattu.

Pian he istuutuivat kahvilan pöydän äärelle nauttimaan kahvista.

– Vihdoinkin me tapaamme. Sinä olet siis Jartsa, Mervi aloitti.

– Kyllä, ja sä olet sitten Mervi, Jartsa vastasi ja hymyili leveästi.

– Niinhän minä olen. Oletko käynyt ennen täällä?

– Ai Wayne’s Coffeessa? En ole täällä Tampereella. Hesassa olen, mutta en täällä.

– Minä olen käynyt aina silloin tällöin. Minusta täällä on hyvää kahvia. Käytkö sinä usein Hesassa? Mervi jatkoi utelujaan.

– En kovin usein. Muutaman kerran vuodessa, lähinnä työreissuja, Jartsa selitti.

– Olet IT-alalla töissä? Mervi kysyi.

– Kyllä. Sähän olet talousalalla?

– Joo, talousalalla sitä ollaan.

– Millaisia töitä teet? Jartsa kysyi.

– Minä olen töissä sellaisessa yrityksessä kuin Northern Investment.

– En ole ennen kuullutkaan sellaisesta firmasta. Mitä se varsinaisesti tekee? Nimestä päätellen liittyy jollain lailla investointeihin, Jartsa arveli.

– En minä tarkkaan tiedä, Mervi vastasi.

– Et tiedä? Jartsa ihmetteli.

– Minähän olen siellä vain siivoojana. Olen tehnyt niitä hommia jo vuosia. En koskaan jaksanut opiskella mitään sen ihmeempää ja sitten niitä muksujakin syntyi siihen tahtiin, ettei ollut oikein mahdollisuuttakaan opiskella.

– Montako lasta sinulla on? Jartsa kysyi hämmästyksen vain lisääntyessä.

– Kolme. Ei kun itse asiassa neljä. Minulla on ollut kaksi miestä aiemmin. Ensimmäisen kanssa tein kolme lasta ja toisen miehen kanssa yhden.

– Sä olet siis neljän lapsen yksinhuoltaja, Jartsa totesi.

– En suinkaan. Ei ne kakarat minulla ole. Lapset asuvat isiensä luona, minulla he käyvät joskus viikonloppuisin, Mervi selitti.

– Ei kuitenkaan joka viikonloppu?

– Siinä on katsos sellainen ongelma, että minä asun vuokrayksiössä. Se on liian pieni sosiaaliviranomaisten mielestä ottaa lapsia hoidettavaksi edes viikonlopuksi. Siitä syystä voin ottaa lapset vain, jos viikonloppu sopii äidilleni. Hän asuu Pispalassa omakotitalossa. Siellä on kyllä tilaa.

– Etkö profiilissasi maininnut, että asut tilavasti Tampereen keskustassa? Jartsa varmisti.

– Niin asunkin. Yksiöksi kämppäni on todella tilava, noin 30 neliötä. Eikä minulla ole kovin paljon huonekaluja, joten on siellä tilaa liikkua. Yhdelle ihmiselle se on todella tilava, Mervi vakuutteli.

Kun he olivat keskustelleet noin tunnin ajan, Mervi kertoi, että hänen täytyisi lähteä töihin. Jartsalle tämä kuulosti jonkinlaiselta helpotukselta. Kahvilan ovella nainen antoi paperilapun, johon oli kirjoitettu hänen puhelinnumeronsa. Mervi pyysi Jartsaa antamaan omansa, mutta mies onnistui välttämään asian kertomalla, että hänellä oli työnsä puolesta salainen numero, eikä voisi antaa sitä vielä näin nopean tuttavuuden perusteella. Kasvonilmeistä päätellen vastaus ei täysin tyydyttänyt Merviä, mutta tämä ei tarttunut asiaan sen hanakammin.

Päästyään kotiin Jartsa poisti nopeasti Mervin tiedot koneeltaan ja blokkasi käyttäjän Halipupu78 profiilistaan. Saamansa lapun hän heitti roskikseen.

Se, että Mervi oli ylipainoinen, siivooja ja neljän lapsen äiti, joskaan ei huoltaja, ei olisi ollut Jartsalle ongelma. Hän halveksi nimenomaan sitä, että nainen oli esittänyt itsestään täysin valheellisen kuvan Romanssi-palvelussa. Ihmiseen, joka valehtelee jo profiilissaan, ei Jartsan mielestä voisi luottaa.

 

Muidenkin deitti-ilmoituksien osalta Jartsa sai kokea pettymyksiä. Hän lähetti viestejä kaiken kaikkiaan viidelle naiselle Mervin lisäksi. Näistä ensimmäinen oli naimisissa, vaikka esitti profiilissaan sinkkua. Hän halusi miehestään eroon, mutta ei uskaltanut tehdä sitä ellei ensin löytäisi uutta miestä tilalle. Pelko johtui siitä, että naisen nykyinen mies oli fanaattinen itsepuolustuslajien ja aseiden harrastaja, ja että mies ei todennäköisesti ottaisi mitenkään kevyesti sitä, että hän haluaisi erota.

Toinen nainen kertoi olevansa lapseton, mutta todellisuudessa hän oli kolmen pojan yksinhuoltajaäiti, joka oli saanut lähestymiskiellon entisen miehensä uuden vaimon suhteen. Treffien aikana nainen yritti kolme kertaa lähettää tekstiviestiä ex–miehelleen ja pyysi luvan ottaa Jartsasta kuvan, jotta voisi todistaa, että hänelläkin on joku.

Kolmas nainen oli itse asiassa mies, joka halusi elää naisena ja kaipasi aitoa miestä vierelleen. Hän oli pitkään etsinyt avoimesti transseksuaalina itselleen puolisoa, mutta se ei ollut tuottanut tulosta. Mies arveli, että kertomatta liikaa etukäteen, hän saattaisi löytää tarpeeksi rohkean, joka suostuisi hänen puolisokseen.

Neljäs kertoi rakastavansa koiriansa niin paljon, että ne olivat aina etusijalla hänen elämässään, jopa mahdollisen miehenkin edellä, ja tämän tulisi hänen tulevan miehensä hyväksyä. Nainen kertoi, että hän ei koskaan voisi saada lapsia, joten koirat olivat hänen vauvojaan.

Viides ei koskaan ilmaantunut paikalle. He sopivat kaksi kertaa treffit, mutta naista ei milloinkaan näkynyt. Toisen oharin jälkeen nainen ei enää vastannut Jartsan viesteihin.

 

Yhä pettyneempänä Jartsa päätti luopua deittisivustosta ja profiilistaan. Hän alkoi tuskastua toden teolla tilanteeseensa ja mahdottomalta vaikuttavaan missioonsa löytää itselleen elämänkumppani.

Tällä kertaa toipuminen takaiskuista kesti useita kuukausia. Yksinäisyys kuitenkin potki Jartsaa ahteriin siinä määrin, että hän ei halunnut luovuttaa vielä, vaikka tehtävä vaikutti epätoivoiselta.

Tutustuessaan internetin deittipalveluihin Jartsa oli huomannut useita erilaisia chat–sivustoja. Ne eivät olleet lainkaan sama asia kuin deitti–ilmoitukset.

Chat–huoneita oli mitä erilaisimmille ryhmille. Niitä löytyi eri kaupungeille, harrastusryhmille, musiikkilajeille, elokuville, nuorille, vanhoille, naisille, miehille ja niin edelleen. Vain mielikuvitus tuntui olevan rajana. Jartsan kannalta olennaista oli se, että chatteja oli perustettu myös kumppania etsiville.

Jartsa valitsi Suomi24:n ja Senssin. Hän päätti käyttää kahta yhtä aikaa. Useampaa hän ei uskonut pystyvänsä hallinnoimaan samanaikaisesti, joten kahteen oli tyydyttävä. Kuten deitti–sivustoillekin, myös chatteihin tuli luoda oma profiilinsa. Onneksi Jartsa oli jo sellaisen tehnyt Romanssi-palveluun, joten se oli helppo kopioida.

Eräänä viikonloppuna Jartsa oli valmistautunut illan sessioon. Hän oli hankkinut runsaasti alkoholitonta juotavaa ja jonkin verran pientä naposteltavaa. Tuolin hän oli säätänyt mahdollisimman mukavaksi siltä varalta, että keskusteluista tulisi pitkiä ja mielenkiintoisia, jotka venyisivät aamun pikkutunneille asti. Lopulta hän kirjautui palveluihin ja alkoi aluksi tarkkailla millaisia nimimerkkejä ja profiileja oli paikalla. Nopeasti Jartsa pääsi selville chattiin lähetettyjen kirjoitusten perusteella millaisia henkilöitä siellä oli.

Aluksi vaikutti siltä, että paikalla oli vain teini–ikäisiä, jotka kuluttivat aikaansa odottaessaan bileisiin tai juopotteluun lähtöä. Myös monia pilailijoita oli liikkeellä. Nämä olivat todennäköisesti pikkupoikia, jotka pitivät hauskaa chattaajien kustannuksella. Alatyyliset vitsit ja vihjailut olivat suuressa suosiossa.

Välillä Jartsalle tuli yksityisiä vonkausviestejä miehiltä, jotka luulivat nimimerkin JartsaTre kuuluvan jollekin naiselle. Pari vonkaajista tosin olivat ymmärtäneen hänen olevan nimenomaan mies.

Vasta kello kymmenen jälkeen alkoi chateissa olla Jartsan arvion mukaan suurin piirtein hänen oman ikäluokkansa ihmisiä. Hän havaitsi nimimerkillä SininenKaipaus kirjoittavan naisen. Hänen kommenttinsa vaikuttivat kiinnostavilta.

Rohkaistuaan mielensä Jartsa lähetti SininenKaipaus-nimimerkille yksityisen viestin, jossa hän kertoi hieman itsestään ja kysyi saisiko hän keskustella naisen kanssa. Pian Jartsa sai myöntävän vastauksen.

Jartsa oli arvannut oikein, chattailu kesti yön pikkutunneille asti. SininenKaipaus oli Hervannassa asuva eronnut kolmekymppinen nainen. Hänen nimensä oli Elisa. Jäätyään yksin Elisa oli potenut pitkään yksinäisyyttä, mutta löytänyt apua chatin kautta. Siellä hän saattoi anonyymisti purkaa tuntemuksiaan ja vaihtaa ajatuksia toisten tuntemattomien kanssa.

Lopulta Elisa oli päätynyt samanlaiseen ajatukseen kuin Jartsakin. Elämänkumppani olisi mukava löytää. Nainen kaipasi miestä vierelleen.

Kirjoiteltuaan useamman viikon ajan chatin välityksellä Elisa pyysi Jartsan kotiinsa viettämään iltaa hyvän viinin ja pikkusuolaisten parissa. Mies vastasi kutsuun myöntävästi.

Tällä kertaa vaatetus tuotti huolen aihetta Jartsalle. Hän ei ollut menossa mihinkään julkiseen paikkaan vaan toisen ihmisen yksityiseen kotiin. Mitä hänen tulisi sellaiselle vierailulle pukeutua? Liian juhlallinen asu ei saisi olla. Biletysvaatteetkaan eivät oikein tuntuneet sopivalta valinnalta. Lopulta Jartsa päätyi kauluspaitaan ja farkkuihin. Se antaisi siistin, mutta rennon, yleisvaikutelman.

 

Kun hän jäi pois linja–autosta Hervannassa, Jartsa totesi sään olevan mitä mainioin. Pysäkiltä oli noin puolen kilometrin kävelymatka Elisan kotiin. Kaikki tuntui jälleen varsin lupaavalta, mutta tällä kertaa hän oli jossain määrin varautunut, johtuen kaikista edellisistä epäonnistumisista.

Jartsa soitti ovikelloa. Oven takaa paljastui Elisa. Hän oli noin satakuusikymmentä senttiä pitkä, normaalivartaloinen ja vihreäsilmäinen nainen. Tummat, lyhyeksi leikatut hiukset tekivät oikeutta Elisan kauniille kasvoille.

– Sinä olet varmaan Jartsa?

– Niin olen. Tässä olisi hieman tuliaisia.

Ojentamassaan kassissa oli valkoviinipullo ja rasia suklaata. Jartsa olisi halunnut ostaa jotain omaperäisempää, mutta koska idea ei ollut enää viimeisilläkään hetkillä iskenyt tajuntaan, hän oli rynnännyt nopeasti ostoksille, ennen kuin bussi oli lähtenyt.

– Kiitoksia! Elisa totesi hieman hämillään.

– Ei suinkaan, täytyyhän sitä näin ensimmäisellä kerralla jotain olla, Jartsa totesi.

– Ai ensimmäisellä. Aiot tulla siis toistekin? Elisan huomautus naurunremakan saattelemana sai Jartsan punastumaan.

– Niin, no en mä vielä siitä tiedä.

– Minä vain kiusoittelen, anteeksi. Tulehan peremmälle.

Eteisessä Jartsa riisui ulkovaatteensa ja seurasi Elisaa olohuoneeseen. Sisustus oli sekoitus Ikeaa, Askoa ja Iskua. Suuri kirjahylly peitti olohuoneen toista seinää. Siinä oli kolme kirjaa, lukuisa määrä erilaisia koriste–esineitä ja lasimaljakoita,  valokuvia sekä kodin hifi–laitteet.

Olohuoneen pöydälle Elisa oli kattanut valmiiksi suolakeksejä, viinirypäleitä ja juustolajitelman sekä kaksi viinilasia ja jääkulhossa lepäävän kuohuviinipullon. Elisa osoitti sohvaa ja pyysi Jartsaa istuutumaan. Nainen itse istuutui viereiselle sohvatuolille. Tässä vaiheessa mies huomasi, että sohvapöydällä oli kannettava tietokone.

Elisa huomasi Jartsan vilkuilevan läppäriä.

– Sori, että mulla on tämä läppäri tässä pöydällä. Mulla oli tuossa juuri ennen kuin tulit, keskustelu meneillään chatissa RiccoGG:n ja ManseYH77M:n kanssa, Elisa selitti.

– Joo, ei se mitään, Jartsa totesi hieman ihmetyksissään.

– Jos sopii, niin mä nopeesti vielä heitän pari kommenttia, Elisa totesi etäisesti.

– Eihän se haittaa. Voidaanhan me tässä samalla jutella ja nauttia viinistä.

– Kaada vain viiniä ja ota siitä keksiä ja juustoa.

– Kaadanko sullekin? Jartsa kysyi.

– Joo, kaada vaan, Elisa mumisi.

Elisa naputteli vastausta chattiin ja luki samalla ruudulta toisten vastauksia. Välillä hänen kasvonsa vääntyivät hymyyn.

– Oletko asunut täällä kauankin? Jartsa sanoi yrittäen viritellä keskustelua aikaiseksi.

– Joo. Eikun. Mitä sinä kysyit? Anteeksi kauheasti, olin niin ajatuksissani, kun luin tuota vastausta.

– Niin, että oletko asunut kauankin täällä?

– Kolme vuotta. Voi ei…

– Mitä? Jartsa ihmetteli.

– Tuo Riccon vastaus. Se on joskus niin jääräpää. Se on niitä tyyppejä, jotka ei voi myöntää olevansa väärässä, vaikka miten todistat sen niille. Tiedäthän sellaiset tyypit? Elisa kertoi innostuneesti.

– Joo, tiedän.

– Nyt se ei voi myöntää, että se oli vastannut Tindelle täällä chatissa yhteen kysymykseen, mikä me kaikki eilen nähtiin. Miksi se väittää selvää asiaa vastaan?

– Jaa, vaikea sanoa.

Jartsa otti keksin ja voiteli sen päälle Musta Pekka –juustoa. Elisa otti huikan viinilasistaan ja asetti sen takaisin pöydälle niin, että se melkein kaatui. Hän oli tuijottanut ruutua niin tiiviisti, ettei ollut huomannut lasin olleen vasta puoliksi pöydän kannen päällä. Jartsa sai estettyä vahinkoa tapahtumasta.

– Voi kiitoksia Jaska, Elisa sanoi.

– Jartsa.

– Ei kun niin, Jartsahan sinun nimesi oli. Voi anteeksi, miten minä nyt niin erehdyin,  Elisa naurahti.

– Ei se haittaa. Helppoahan sitä näin ensi tapaamisella on mennä nimet sekaisin, Jartsa vastasi selkeästi jo hieman turhautuneena tilanteeseen.

– Oho, Vankku82 on palannut. Se on ollut ainakin kuukauden poissa. Sori, minun pitää heti kysyä, miksi hän oli niin pitkään poissa. Toivottavasti hänellä ei ollut mitään sairasteluja tai sellaista. Siis mitään vakavaa.

– Joo, eihän sairastelu mitään mukavaa puuhaa ole.

Elisa ei vastannut Jartsan kommenttiin. Hän kirjoitti jo tiiviisti viestiä Vankku82:lle. Tyhjättyään lasin Jartsa kaatoi sen uudelleen täyteen. Toinen suolakeksi meni Aura–juuston kera. Sinihomejuustot olivat Jartsan mielestä hyviä.

– Haittaako, jos käväisen parvekkeella katsomassa hieman maisemia? Jartsa kysyi.

– Mene vain. Minä kirjoittelen tämän yhden vastauksen tänne vielä. Tupakoitko sinä? Minä en tupakoi, mutta siellä on purkki tumppeja varten. Minulla joskus käy vieraita, jotka polttavat, Elisa selitti.

– En mä tupakoi. Katselen vain millaista asuinseutua tämä on.

Jartsa katseli Hervannan urbaania lähiötä ja ihasteli kauempana siintävien niin kutsuttujen Mikontalojen arkkitehtuurista kauneutta. Hänellä alkoi olla huono aavistus tulevasta illasta. Elisa ei näyttänyt pääsevän irti chatista. Oliko hän jäänyt sen koukkuun? Chattailu tuntui olevan naiselle pakkomielle.

Noin viidentoista minuutin kuluttua Jartsa palasi olohuoneeseen. Elisa naputteli yhä koneellaan.

– Komeat oli maisemat, Jartsa totesi.

– Laitoithan sinä purkin kannen kiinni? Elisa varmisteli.

– Minkä purkin?

– Sen tumppiastian.

– En mä polttanut, Jartsa vastasi ihmeissään.

– Ai jaa, minä luulin, että sinä menit tupakalle, Elisa selitti.

– Ei, kun mähän sanoin, etten mä polta.

– Niin olikin, sori. Hei, mulla menee tässä vielä hetki. Jos haluat juoda jotain muutakin kuin tuota viiniä, niin jääkaapissa on muutama bisse ja lonkero, Elisa ehdotti.

– Voisin itse asiassa ottaa oluen, Jartsa vastasi.

– Hae vaan sieltä keittiöstä.

Jartsa käveli keittiöön ja avasi jääkaapin. Se oli täynnä eineksiä, mikro– ja pakasteruokia. Jääkaapin alaosan täytti olut– ja lonkerotölkit. Hän nappasi itselleen puolen litran Karhu–tölkin, sihautti sen auki ja otti pitkän kulauksen.

Tiskipöydällä oli muutaman päivän lojuneet astiat. Sen saattoi haistaa. Jartsa alkoi miettiä, missä vaiheessa hän kehtaisi poistua paikalta. Hän palasi olohuoneeseen. Tällä kertaa Elisa oli vaihtanut asentoa. Hän makasi tuolissa niska leväten toisella käsinojalla ja jalat vastakkaisella. Sylissään hänellä oli läppäri. Sormet hivelivät liukkaasti näppäimistöä.

– Tuliko väsy?

– Heh, joo. Tuota selkää alkaa aina välillä kolottamaan, kun kirjoittelen koneella. Pitää päästä välillä makuuasentoon, Elisa selitti.

– Joo, selkään se alkaa vaikuttamaan, jos pitkään istuu kyyryssä, Jartsa totesi.

– Sä löysit oluen sieltä, hyvä.

– Sopivan kylmää.

Kun Karhu-tölkki oli tyhjä, Jartsa päätti poistua asunnosta.

– Tuota mun täytyisi jo palata. Tuossa tuli kaverilta viesti, että oli jäänyt lukkojen taakse. Se ei haluaisi kutsua huoltomiestä paikalle, kun ne velottaa näin iltasella tuplataksan, niin pyysi päästä mun luokse yöksi, Jartsa valehteli.

– No olipas harmi. Olisi ollut mukavampaa, jos olisit voinut jäädä pidemmäksi aikaa. Meillä oli kuitenkin ihan mukava alku illalle, Elisa valehteli.

– Niinhän se oli.

– Toivottavasti juustot ja viini maistuivat.

– Kyllä ne maistui.

– Hyvä juttu. Mutta jos sun pitää mennä, niin eihän sille mitään sitten voi. Ehkä me tapaamme vielä?

– Joo, ehkä tässä vielä tavataan.

Jartsa puki takin ylleen ja laittoi kengät jalkaansa. Sen jälkeen hän hyvästeli Elisan, jonka edelleen lojui tuolissaan naputtelemassa. Nainen heilautti kättään hyvästiksi siirtämättä katsettaan läppärinsä näytöstä.

Kotiin päästyään Jartsa oli erittäin masentunut ja pettynyt. Chatissa olevat naiset tuntuivat yhtä surkeilta tapauksilta kuin Romanssi–palvelun kautta löytyneet. Eikö tässä maassa ole yhtään normaalia naista, mies ihmetteli. Ehkä hän oli magneetti kaikille omituisille tapauksille. Oliko sinkkuna eläminen sittenkin parempi vaihtoehto?

 

Vajaan kahden kuukauden kuluttua Jartsa oli kuitenkin jälleen valmistautumassa uutta treffiä varten. Tällä kertaa kyse ei ollut kuitenkaan internetin kautta löytyneestä ehdokkaasta. Asialla oli ollut Rauno.

Aluksi Jartsa oli ollut ajatusta vastaan. Rauno oli ehdottanut hänelle sokkotreffejä. Jartsa suoraan sanoen epäili vahvasti ystävänsä naismakua ja ainakin sitä, että se olisi vähimmässäkään määrin yhteneväinen hänen omansa kanssa.

Lopulta mies kuitenkin suostui. Raunon Jyväskylässä asuva veli tunsi erään sinkkunaisen, joka kaipasi miestä rinnalleen. Tämä kyseinen henkilö opiskeli yliopistossa kasvatustieteitä tavoitteenaan päästä joskus opettajan ammattiin. Hän oli kotoisin Nurmosta, Pohjanmaalta, mutta oli opintojen alettua muuttanut Jyväskylään.

Rauno kertoi, että naisen nimi oli Hertta. Hän oli sopusuhtainen lähes kolmekymppinen nainen, joka harrasti liikuntaa, kirjallisuutta ja teatteria. Nainen ei ollut mikään ämpäriruma, Rauno oli sanonut, mikä tarkoitti, että kyse oli ilmeisen sievästä neidosta.

Kaikki vaikutti todella hyvältä. Rauno oli jo ehtinyt puhua Jartsasta Hertalle ja nainen oli kuulemma kiinnostunut tapaamaan. Koska tämä ei ollut Raunon kertomuksesta huolimatta tyrmännyt ajatusta sokkotreffeistä, päätti Jartsa suostua.

Rauno antoi Hertan puhelinnumeron. Soitettuaan naiselle, he olivat sopineet tapaavansa seuraavana perjantaina. Jartsa tulisi Tampereen rautatieasemalle Herttaa vastaan ja sen jälkeen he menisivät kirjamessuille. Messujen jälkeen ohjelmassa olisi lounas ja kahvittelut, jonka jälkeen Hertta palaisi Jyväskylään. Jos tapaaminen miellyttäisi kumpaakin, he voisivat jatkaa yhteydenpitoaan.

Jartsa oli varsin toiveikas tapaamisen suhteen. Ennalta kaikki vaikutti erittäin lupaavalta. Hertta vaikutti olevan todella täydellinen elämänkumppani kaikin puolin. Jos oli päässyt yliopistoon opiskelemaan, nainen oli varmasti kohtuullisen fiksu. Lisäksi Hertta opiskeli opettajaksi, mikä tarkoitti, että hän halusi työskennellä lasten parissa. Se oli hyvä merkki. Sellainen ihminen ei voisi olla mitenkään omituinen.

 

Tampereen rautatieasemalla oli paljon ihmisiä, tungokseen asti. Jartsaa hieman huoletti, onnistuisivatko he löytämään toisensa. He olivat sopineet tapaamispaikaksi rautatieaseman pääsisäänkäynnin. Hän oli lähettänyt tekstiviestillä kuvauksen vaatetuksestaan, jotta Hertan olisi helpompi hänet tunnistaa.

Jyväskylästä saapuvan junan pysähdyttyä noin kymmenen minuutin kuluttua Hertta seisoi Jartsan edessä. He kättelivät kohteliaasti toisiaan. Hertta oli juuri sellainen ihastuttava nuori opiskelijaneito, jollaisesta Jartsa oli haaveillut ja millaiseksi Rauno oli naisen kuvaillut.

– Päivää! Minä olen Hertta!

– Mä olen Jartsa.

– Täytyy heti sanoa, että on tämä hieman omituista tavata näin. En ole koskaan ollut aiemmin sokkotreffeillä, Hertta kertoi.

– Ensimmäinen kerta se on mullekin. Kieltämättä hieman outoa, mutta eiköhän se tästä, Jartsa totesi.

– Kyllä me pärjäämme.

– Lähdetäänkö sitten ensin sinne messuille? Täältä on jonkin verran matkaa. Mennäänkö bussilla vai taksilla?

– Mennään taksilla. Ei tarvitse seistä ruuhkabusseissa.

He astuivat taksiin ja pääsivät kohtuullisen nopeasti messuille. Matkalla he keskustelivat jonkin verran Raunosta ja tämän veljestään, sekä veljesten ideasta saattaa heidät sokkotreffeille. Se antoi aiheen ajatella, mitä kaikkea muuta he Hertasta ja Jartsasta mahtoivatkaan jutella.

Kirjamessuilla oli runsaasti väkeä. Hertta tutki hyvin tarkkaan tarjolla olevia kirjoja. Nainen vaikutti olevan kiinnostunut kaikenlaisesta kirjallisuudesta. Hän osti muutaman teoksen. Jartsa ei ollut kovin ahkera lukemaan. Hänen kirjahyllyssään oli kyllä jonkin verran teoksia, mutta ne olivat enimmäkseen lahjaksi saatuja opuksia, joita hän ei ollut koskaan loppuun asti lukenut.

Messuilta he palasivat takaisin Tampereen keskustaan ja päättivät mennä Salud-nimiseen ravintolaan, jossa tarjoiltiin espanjalaistyylistä ruokaa. Jartsa ei aiemmin ollut tiennyt kyseisestä paikasta. Hertta oli selvästi käynyt Tampereella aiemminkin.

Lounasta nauttiessaan he samalla keskustelivat vilkkaasti monista eri asioista, jotka olivat kuitenkin pinnallisia, eivätkä varsinaisesti liittyneet suoraan Herttaan tai Jartsaan. Lopulta keskustelun luonne alkoi kuitenkin suuntautua väistämättä heihin itseensä.

– Sä ostit pari kirjaa sieltä messuilta. Mitä kirjoja ne olivat? Jartsa uteli.

– Franz Kafkan Mies joka katosi ja Emmanuel Carrèren Viikset. Oletko lukenut? Hertta kysyi.

– En.

– Minkä tyyppisiä kirjoja luet?

– Itse asiassa en lue kovinkaan paljon kirjoja. Taisi olla viimeksi armeijassa, kun luin kirjan.

– Minkä kirjan luit silloin?

– No, ehkä ne eivät olleet varsinaisesti kirjoja. Jerry Cottoneita ja Morgan Kaneja, Jartsa vastasi hieman nolostuneena.

– Miksi sinua ei kirjat kiinnosta? Hertta kysyi tiukkaan sävyyn.

– En osaa sanoa näin yhtäkkiä. En vain jaksa lukea. Ehkä en ole vielä törmännyt sellaiseen kirjaan mikä kiinnostaisi.

– No pidätkö elokuvista? Hertta jatkoi tykitystään.

– Kyllä niitä tulee katsottua aina silloin tällöin. Pidätkö sä elokuvista? Jartsa kysyi vuorostaan.

– Kyllä minä katselen leffoja ihan mielelläni.

– Millaisia elokuvia katsot?

– No viimeksi katsoin Lars von Trierin Melancholian. Se julkaistiin jo pari vuotta sitten. Oletko nähnyt sen?

– En ole tainnut. Onko se joku taideleffa? Jartsa ihmetteli.

– Sellaiseksi se ilmeisesti luokitellaan. Millaisia leffoja sinä katselet? Hertta kysyi.

– No, viimeksi näin Expendables kolmosen. Oletko nähnyt sen?

– En, mutta tiedän millainen elokuva on kyseessä, Hertta totesi naurahtaen.

Syötyään lounaansa, he poistuivat Saludista ja jatkoivat matkaansa kahvila Nostalgiaan. Siellä he tilasivat kahvit ja leivokset. Jartsa päätti kysellä hieman tarkemmin Hertalta tämän elämäntilanteestaan.

– Sinä opiskelet siis yliopistossa opettajaksi?

– Niin. Olen nyt suorittanut noin kaksi kolmasosaa opinnoistani. Ehkä vuoden päästä voisin valmistua, Hertta arveli.

– Oletko suunnitellut mitä sen jälkeen? Jartsa jatkoi utelujaan.

– Haluaisin muuttaa tänne Tampereelle, jos täältä vain saisi työpaikan. Opettajan hommiin ei ole nykyään kovin helppo päästä.

– Minä luulin, että opettajista olisi pulaa.

– Joillain paikkakunnilla kyllä, mutta täällä Tampereella ei.

– Miksi juuri Tampereelle? Jartsa kysyi.

– Tämä on ihana kaupunki. Minä tykkään olla täällä, Hertta selitti.

– Sain Raunolta sellaisen käsityksen, että etsit elämänkumppania? Jartsa sanoi. Hän oli päättänyt vihdoin nostaa niin sanotusti kissan pöydälle.

– Niinkö hän kertoi? Ei se ehkä ihan niin ole. En minä varsinaisesti etsi ketään, mutta olen sinkku. Joskus sitä kyllä kaipaisi miestä vierelleen. Varsinkin jos kulkee öisin pimeillä kaduilla, Hertta selitti. Jartsa alkoi aavistella pahinta.

– No sellaisilla on hyvä olla joku kaverina.

– Minulla oli tässä taannoin sellainen läheltä piti tapaus, Hertta sanoi jäätävästi.

– Niinkö? Millainen?

– Olin tulossa kuntosalilta kotiin. Kello oli jotain lähemmäksi yhdeksän illalla. Juuri kun olin tulossa kotiovelleni, niin joku viinalta haiseva mies tuli luokseni ja pyysi tulta tupakkaansa. Ei minulla tietenkään tulta ollut tarjota, enkä olisi kyllä tarjonnut, vaikka olisi ollut, Hertta kertoi.

– Mitä sitten tapahtui?

– Vastasin miehelle, ettei minulla ole tulta ja jatkoin nopeasti kotiovelleni. Se mies seurasi minua ja alkoi huutaa, ettei tarvitse olla niin epäkohtelias. Siinä vaiheessa minä aloin pelätä toden teolla. Ei tuollaisista tiedä mitä niillä on mielessä, ties vaikka yrittäisivät raiskata.

– Mitä sä vastasit miehelle? Jartsa uteli kiinnostuneena.

– En mitään. Se mies tuli parinkymmenen sentin päähän minusta, jolloin päätin puolustautua. En aikonut vain odottaa siinä, että se tarttuu minuun kiinni. En minä olisi pystynyt puolustautumaan sen kokoista miestä vastaan, jos se olisi ehtinyt hyökätä kimppuuni. Tartuin nopeasti sitä äijää päästä kiinni ja painoin peukaloilla silmiä, Hertta selitti ja joi välillä kahvia kupistaan.

– Painoit peukaloilla silmiä, Jartsa hämmästeli.

– Veljeni on joskus opettanut minulle muutaman itsepuolustuskeinon. Varma tapa saada raiskaaja pois pelistä, on puhkaista sen silmät.

– Puhkaista silmät, Jartsa totesi järkyttyneenä.

– Se on helppoa. Painaa vain peukaloilla silmiin niin kovasti kuin jaksaa. Silmämunat puhkeavat vajaassa minuutissa, jos saa vain kunnon otteen. Sitten kun sormissa alkaa tuntua haaleaa mössöä, niin tietää, että on onnistunut, Hertta kertoi ja hymyili samalla vienosti.

– Puhkaisitko sä siltä mieheltä silmät? Jartsa ihmetteli.

– No perhana en. Minä en saanut kunnon otetta, mutta kyllä se äijä lähti nopeasti karkuun, kun irrotin kädet sen päästä. Takuulla sillä oli silmät kipeänä useamman päivän. Harmi etten onnistunut, olisi saanut sekin raiskaaja opetuksen, Hertta ärähti.

Jartsa ei tiennyt mitä olisi sanonut. Tarina jostain syystä järkytti vahvasti hänen mieltään ja silmissä alkoi säkenöidä outo etäinen kipu.

He jatkoivat keskustelua muista aiheista, mutta selvästi jutustelu oli saanut silmänpuhkomistarinan jälkeen hieman väkinäisen sävyn. Juotuaan kahvit ja syötyään leivokset he palasivat juna–asemalle.

Jartsa saatteli Hertan asemalaiturille. Juna ei ollut vielä tullut paikalle.

– Sä lähdet sitten takaisin Jyväskylään. Toivottavasti Tampereen matkasi oli mukava.

– Oli se ihan kiva. Mitä mieltä sinä olet tästä tapaamisestamme? Hertta kysyi.

– Oli mukava tavata sut. Haluaisitko tavata uudelleen? Jartsa vastasi.

– Ehkä on paras olla ihan rehellinen tässä vaiheessa. Minusta meidän ei kannata tavata enää uudelleen. Meillä ei oikein tunnu olevan mitään yhteistä. En usko, että sellainen suhde toimisi.

– Ajattelin hieman samaa itsekin. Oli kuitenkin mukava päivä ja oli kiva tutustua suhun, Jartsa totesi helpottuneena.

– Kuin myös. Toivottavasti löydät vielä jonkun ihanan naisen vierellesi.

– Toivon samaa myös sulle. Tai siis, että löydät mukavan miehen.

Kun Jartsa käveli asematunnelista Tammelan torin suuntaan, hän tunsi osittain pettymystä, mutta myös onnea. Pettymystä luonnollisesti siksi, että oli edelleen ilman elämänkumppania ja että jälleen yhdet treffit päättyivät negatiiviseen lopputulokseen. Onnea hän koki siksi, että Hertta vaikutti silmänpuhkomistarinansa johdosta jonkinlaiselta psykopaatilta.

Oli ehdottomasti hyvä asia, ettei Hertta itse halunnut jatkaa yhteydenpitoa. Nainen todella vaikutti pelottavalta. Akateemisen, sivistyneen ja rauhallisen ulkokuoren alla asui selvästi jonkinlainen raatelijanainen. Ties miten Jartsalle olisi käynyt, jos olisi jatkanut yhteydenpitoa Hertan kanssa ja jos suhde olisi edennyt vielä pidemmälle.

Tosi asia oli kuitenkin yhä se, ettei Jartsalla ollut elämänkumppania. Yksinäisyys pelotti ja ahdisti. Elämä tuntui kaikin puolin ontolta.

 

Päivät jatkuivat hiljaisena Jartsan yksiössä. Häntä ei kiinnostanut enää deitit ja chatit tai sokkotreffit. Väistämätön totuus tuntui olevan, ettei hän naista löytäisi itselleen millään ilveellä. Ainakaan ei voisi kukaan sanoa, etteikö hän olisi yrittänyt. Kokemusta hän ainakin oli saanut, jos ei muuta.

Eniten häntä hämmästytti, että kaikista naisista joita hän oli tavannut, yksikään ei ollut sellainen, että olisi edes vähäisessäkään määrin herättänyt suurempaa kiinnostusta. Missä olivat kaikki ne herttaiset ja mukavat neidit, joita hän oli tavannut työpaikoilla, koulussa, naapurissa tai kavereiden tyttöystävinä. Ihan normaalit, tavalliset, suomalaiset naiset olivat kuin kadonneet.

Oliko jokin olennainen seikka, mitä Jartsa ei ollut huomannut tai ymmärtänyt? Oliko kyse pelkästään siitä, ettei Jartsa kiinnostanut niin kutsuttuja normaaleja naisia? Mikä hänessä oli vialla, ettei elämänkumppania löytynyt mistään?

 

Eräänä iltana raskaan työpäivän jälkeen Jartsa vaelsi lähikauppaan ruokaostoksille. Jauhelihapaketti ja makaronipussi löysivät nopeasti tiensä koriin. Kun Jartsa oli vielä napannut maitopurkin ja keksipaketin, hän suunnisti kassalle.

Pipsa oli kassalla. Hän hymyili aurinkoista hymyään Jartsalle. Asiakaspalvelukoulutukset eivät olleet menneet hukkaan Pipsan kohdalla, mies tuumi. Nainen todella osasi olla aina iloinen ja ystävällinen, vaikka hänelläkin oli takuulla raskaita ja vähemmän mukavia työpäiviä.

Kun Jartsa oli lastannut ostokset liukuhihnalle, Pipsa veti tuotteen kerrallaan viivakoodinlukijasta ja lopulta ilmoitti loppusumman. Mies otti lompakkonsa esille takataskustaan ja kaivoi pankkikortin esille. Maksettuaan hän alkoi lastata elintarvikkeita kassiin. Pipsa auttoi laittamalla jauhelihapaketin muiden tavaroiden joukkoon. Jartsa kiitti ja sai vastaukseksi jälleen salaperäisen hymyn.

Kotona hän purki ostokset kaappeihin. Samassa Jartsa huomasi kassissa olevan paperilapun. Aluksi se vaikutti kuitilta tai vastaavalta. Tarttuessaan paperiin hän huomasi, että siihen oli kirjoitettu hänen nimensä. Se oli Pipsalta.

Jartsa luki lapun hämmästyneenä. Hän silmäili sitä useaan otteeseen ja istui lopulta olohuoneen sohvalle. Viestiin Pipsa oli kirjoittanut, että haluaisi tavata ja pyysi Jartsaa soittamaan. Puhelinnumeron perään oli piirretty pieni sydän. Mies tunsi pientä kutkuttavaa kihelmöintiä sydämessään.

Kun Jartsa oli hakenut kännykkänsä ja palannut sohvalle, hän tuijotti numeronäppäimistöä pitkään. Lopulta mies rohkaisi mielensä ja naputteli ruutuun Pipsan kirjoittamat numerot. Ikuisuudelta tuntuneiden sekuntien jälkeen puheluun vastattiin.

– Pipsa.

– Hei! Täällä on Jartsa, se kaveri kaupasta, jonka pussiin laitoit numeron. Tai siis sen lapun. Eikun siis…

– Joo, kyllä mä tiedän kuka sä oot. Kiva kun soitit. Pelkäsin, ettet soittais.

– Totta kai soitin.

– Oliko se lappu ihan tyhmä idea?

– Ei tietenkään. Se oli hyvä idea. Olit piirtänyt soman sydämen.

– Kiitos. Mä pelkäsin, että oliko se liioittelua.

– Ei ollenkaan. Se oli just hyvä. Siis siinä lapussa. Sydän siis.

– Joo, mä ymmärsin. Miksi sä soitit?

– Sähän pyysit.

– Niin, mutta olisithan sä voinut olla soittamattakin.

– Kai mä olin utelias. Miksi laitoit sen lapun mulle?

– Mä haluaisin tavata sut, muutenkin kuin vain kaupassa, sinä asiakkaana ja minä kassaneitinä.

– Joo, kyllähän se sopii. Milloin sä pääset töistä?

– Yhdeksältä. Voisiksä tulla tähän kaupan eteen silloin?

– Nähdään siinä.

Jostain syystä, kun puhelu oli päättynyt, Jartsan kädet tärisivät. Hän sai lievän hyperventilaatiokohtauksen, mutta selvisi siitä nopeasti. Mies ryntäsi toettuaan suihkuun. Peseydyttyään hän pesi hampaansa, ajoi parran, hajusti itsensä Axella ja kampasi hiuksensa. Kylpyhuoneesta loikattuaan makuuhuoneen puolelle hän kauhistui, koska ei keksinyt millaiset vaatteet olisi laittanut ylleen. Valinta kohdistui perusvarmaan farkut ja kauluspaita -yhdistelmään.

 

Kello oli varttia vailla yhdeksän, kun Jartsa seisoi kaupan ovella. Näyteikkunan läpi hän näki, miten Pipsa istui vielä kassalla. Asiakkaiden jono tuntui järkyttävän pitkältä. Miksi kaupoissa ei voi olla useampia kassoja auki sulkemisaikaan? hän ihmetteli ärsyyntyneenä.

Kymmenen minuutin päästä Pipsan kassalla oli enää yksi asiakas. Mummo latoi piinallisen hitaasti ostoksiaan liukuhihnalle. Jartsa tapitti epäuskoisena loputtomalta tuntuvaa tuotteiden marssia, joka lipui viivakoodinlukijan ohi. Kun vihdoin jokainen yksittäin pussitettu ja punnittu omenakin oli saatu kirjattua kassakoneelle, mummo alkoi kaivaa kukkaroaan.

Aluksi mummo laski kahteen kertaan setelit, jotka hän ojensi Pipsalle. Tämän jälkeen alkoi kadonneen kolikkokukkaron metsästys käsilaukusta. Kun se parin minuutin kaivelun jälkeen löytyi, mummo laski tarkasti kolikko kerrallaan loput rahat.

Vihdoin Jartsa näki Pipsan ojentavan kuitin mummolle. Tämän jälkeen nainen laski kassan rahat ja sulki sen. Lopulta hän poistui takahuoneeseen. Jartsa huokaisi ja tunsi samalla sydämensä takovan.

Pipsa saapui muutaman minuutin kuluttua kaupan ovelle. Nähdessään Jartsan hän hymyili jälleen tuota sädehtivää salaperäistä hymyä, jonka mies tunsi nyt myös sydämessään.

– Siinähän sinä olet, Pipsa sanoi.

– Tässä sitä ollaan, kuten sovittiin, Jartsa vastasi hymyillen.

– Oletko odottanut tässä jo kauan?

– En suinkaan. Juuri saavuin.

– No hyvä, ettei ole tarvinnut seistä täällä pitkään.

– Mihin me mentäisiin?

– Mennään Pyynikin rantaan. Siellä olisi kiva istua hetki.

Kun he olivat päässeet rannalle, he istuutuivat nurmelle ja ihastelivat järven lumoa. Jartsa tunsi outoa kipristystä vatsassaan. Se oli lievää, mutta jollain tavalla kihelmöivää.

– Miksi halusit tavata mut? Miksi laitoit sen lapun kassiini? Jartsa uteli.

– Halusin tutustua sinuun. Olen nähnyt sinut monta kertaa kaupassa ja usein olet tullut minun kassalleni. Sinä vaikutat kiinnostavalta ja vähän salaperäiseltä mieheltä, Pipsa kertoi.

– Salaperäiseltä. Mäkö? Jartsa ihmetteli.

– Niin, enhän minä tiedä sinusta juuri mitään, Pipsa naurahti. – Sinä kiinnostat minua.

– Säkin mua.

– Ihanko totta? Miksi et ole tehnyt mitään aloitetta ottaaksesi minusta selville?

– Mä oon niin ujo, Jartsa vastasi punastellen.

– Voi sinua raasua. Olen kyllä ajatellutkin, että taidat hieman ujo olla. Sinä aina punastut, kun hymyilen sinulle, Pipsa selitti hymyillen.

– Niinkö? En oo huomannut itse sellaista.

– Niin sinä teet. Siksi minä uskalsinkin laittaa sen lapun kassiisi.

– Koska mä punastun?

– Minusta se kertoo siitä, ettet sinä taida minua kovin pahana ainakaan pitää.

– En tietenkään pidä. Sä olet… kaunis.

Pipsa sulki silmänsä ja nojautui aavistuksen verran Jartsaa kohti. Mies nosti käsivartensa naisen harteille. He painautuivat toisiaan vasten. Jartsa päätti, että tuon hetken vaalimiseen Pipsan kanssa hän voisi käyttää aikaa vaikka ikuisuuden.