Viimeinen suomalainen

Mies istui laiturilla odottaen. Aika oli koittanut. Hän tiesi elämänsä pian hiipuvan. Laiva noutaisi hänet ja kuljettaisi toiseen maahan haudattavaksi. Näin oli pakko toimia, koska Suomessa ei ollut ketään, joka hänet hautaisi.

Mies oli viimeinen suomalainen. Kaikki muut olivat kuolleet jo kauan sitten. Suurin osa oli menehtynyt kateuteen. Siitä oli tullut suomalaisten kansantauti, vaikka iloiset ruotsinkieliset olivatkin pitkään taistelleet sitä vastaan. Joskus kateudesta oltiin oltu jopa ylpeitä, koska se oli niin perisuomalainen ilmiö ja kuului kansakunnan geeniperimään. Vuosien saatossa tämä ominaisuus oli kuitenkin kehittynyt ja saavuttanut entistä synkemmän ja vaarallisemman muotonsa.

Moni oli nääntynyt verotaakkansa alle. Se oli ollut tuskallista katseltavaa. Aluksi vain heikon tulotason kansalaiset kärsivät vaivasta, mutta hiljalleen tämä pirullinen epidemia laajeni kaikkiin tuloryhmiin. Vaikka tämän vitsauksen kitkemiseksi olisi keinoja ollut, se vain hiljaisesti hyväksyttiin ilman sen suurempaa dramatiikkaa.

Kun suomalaisia oli ollut enää muutama tuhat, todettiin ettei mitään ollut enää tehtävissä. Määrä ei ollut enää riittävä säilyttämään suomalaista geeniperimää. Oli selvää, että suomalaiset kuolisivat sukupuuttoon. Maantieteellisesti Suomen valtion alue ei muita kiinnostanut. Viljelysmaat olivat kelvottomia, koska aikanaan tuontivilja oli ajanut maatalouden perikatoon. Metsittynyt Suomi-neito sitä paitsi kuhisi niin paljon hyttysiä, mäkäräisiä, hirvikärpäsiä ynnä muita, ettei siellä olisi muut kuin suomalaiset viihtyneet. Suurimmaksi osaksi vieraat valtiot kuitenkin pelkäsivät, että mikä tahansa suomalaiset oli sukupuuttoon ajanutkin, voisi tarttua muihin. Tästä syystä Suomi oli päätetty eristää eikä suomalaisia päästetty enää matkustamaan rajojen ulkopuolelle. Vähitellen suomalaiset kuolivat eikä uusia enää syntynyt.

Suomi oli hiljainen ja autio. Siellä ei ollut enää ketään, paitsi viimeinen suomalainen.

Mies oli jo iäkäs ja valmis viimeiselle matkalleen. Joskus hän mietti elämän mysteereitä, joista hänen mielestään suurin oli se, miksi juuri hänestä oli tullut viimeinen suomalainen. Mikä oli saanut kohtalon määräämään asiat näin hänen osaltaan? Eihän hänessä mitään erityistä ollut. Vanha jääräpäinen ja tuppisuinen suomalainen, joka ei puhunut eikä pussannut. Korkeintaan oli murahdellut, jos joku oli jotain joskus erehtynyt kysymään. Silloin kun vielä muutama harva muu suomalainen oli hengissä.

Viimeiset kymmenen vuotta mies oli elänyt täysin yksin Suomessa. Hän oli kulkenut koko maan ristiin rastiin pariinkin otteeseen ja jäänyt lopulta asumaan Kultarantaan. Se oli aika kolkko paikka, mutta se vältti ja oli lähellä viimeistä pysäkkiään. Sataman läheisyys oli vaikuttanut olennaisesti hänen valintaansa. Oli silläkin pieni nostalginen merkityksensä, että historiassa entisaikojen suurmiehet olivat majoittuneet nimenomaan Kultarantaan.

Puita mies oli pilkkonut ja niitä poltellut takassa. Ruokaa oli ollut tölkeissä. Jonkin verran sai kalastamalla ja pienriistaa metsästämällä. Hylätyistä kaupoista löytyi vanhoja ristisanalehtiä, joita saattoi aikansa kuluksi täytellä. Joskus mies teki pärekoreja ja pahkakuppeja, mutta kyllästyi, kun ei kädet enää taipuneet sellaiseen askarteluun. Ja eihän Suomessa ollut enää ketään, joka olisi ostanut niitä – tai edes kelle lahjoittaa.

Mies oli kietoutunut siniristilippuun. Ei se lämmittänyt, mutta oli jonkinlainen kunnia-asia. Tuskin sitä kukaan laivassa olevista tunnistaisi, mutta olipahan siinä heille ihmettelemistä. Saunassa hän oli käynyt edellisenä iltana. Se oli todennäköisesti viimeinen kerta. Tuskin hänen tulevassa viimeisessä asumuksessaan olisi saunaa. Miehen käyttämä löylyhuone saattoi olla maailman viimeinen lajissaan. Pian se rapistuisi käyttämättömänä kuten kaikki muukin Suomessa. Ehkä hän oli jo liian vanha saunomaan.

Ainoa mikä harmitti oli, että hän kaipasi mämmiä. Hän ei osannut tehdä sitä itse eikä ollut ketään, joka sitä olisi valmistanut. Hänen oli ollut tyytyminen hernekeittoon, joka oli purkitettu melkein sata vuotta aiemmin. Yhtä hyvältä se oli maistunut kuin hänen löytämänsä SA-Intin pakkauksessa olleet näkkileivät. Nekin olivat olleet melkein sata vuotta vanhoja. Hyvältä kuitenkin maistui. Ne olivat luoneet muistikuvia lapsuudesta.

Laiva lähestyi satamaa. Mies istui rauhallisena paikallaan ja odotti, että laiva kiinnitettiin laituriin. Rappuset liukuivat äänettömästi laivan kylkeen avautuneesta aukosta. Virkapukuinen nainen asteli laiturille. Mies ei ymmärtänyt kunnolla naista, koska tämä puhui huonosti murtaen suomea. Käsieleistä mies kuitenkin ymmärsi, että nainen halusi hänen nousevan laivaan. Sehän se oli koko homman tarkoitus muutenkin.

Mies nousi ylös ja kietoi Suomen lipun tiukemmin vartalonsa ympärille. Hän tarttui vanhaan kapsäkkiin, johon hän oli pakannut rakkaimmat muistonsa. Mies asteli laiturin vieressä olevan jättimäisen suuren laitteen luokse, jossa oli vain yksi pieni punainen katkaisija. Hän tuijotti sitä hetken. Hymy nousi hänen kasvoilleen.

Ennen laivaan astumistaan mies sammutti valot Suomesta.