Joulukortti

Jenni oli pukeutumassa eteisessä, kun Jarno tuli pitkän työpäivänsä päätteeksi kotiin. Pariskunta vaihtoi tervehdyksensä ja suukottelivat toisiaan ohikiitävästi. Vaimolla oli kiire Tupperware–iltaan.

Ruoka odotti valmiina lautasella keittiön pöydällä. Jarno istuutui ruokailemaan ja alkoi selata Jennin pöydälle nostamaa postipinoa. Muutaman mainoksen ja parin laskun lisäksi nipussa oli kymmenen joulukorttia.

Selatessaan joulukortteja yksi niistä kiinnitti Jarnon huomion. Hän jähmettyi paikoilleen ja tuijotti korttiin kirjoitettua lähettäjän nimeä. Kauniilla naisen käsialalla hyvän joulun toivotuksen alle oli kirjoitettu Venla.

Jarno oli sekä järkyttynyt, että hämillään. Saattoiko kyse olla juuri siitä Venlasta? Kuukautta aiemmin Jarnon työnantaja oli järjestänyt firmalle pikkujoulujuhlat. Jarno itse ei kovinkaan paljon yleensä alkoholia nauttinut. Hän ei oikeastaan pitänyt minkäänlaisista juhlista, missä humalluttiin tai oltiin koolla suurilukuisella porukalla. Pikkujouluihin hän oli suostunut osallistumaan, koska se katsottiin jonkinlaisena esimiesten velvollisuutena näyttäytyä firman juhlissa. Niinpä Jarnokin oli päättänyt käväistä ihan vain naamaansa näyttämässä.

Juhlinta oli sujunut muutoin ihan mukavasti, mutta loppuillasta oli sattunut harmittava välikohtaus. Venla, joka sattui olemaan erään toisen osaston työntekijöitä, oli tehnyt varsin suorasukaisen lähestymisyrityksen Jarnoa kohtaan. Nainen oli käyttänyt tilaisuuden armotta hyväkseen, kun Jarno oli ollut ravintolan parkkipaikalla valmistautumassa kotiin lähtöön. Täysin ennakkovaroitusta antamatta Venla oli yllättäen syöksynyt Jarnon kaulaan kiinni ja suudellut Jarnoa suoraan suulle. Samalla naisen käsi oli tarrautunut miehen sukukalleuksiin. Hän oli supissut rakkauden tunnustuksiaan Jarnon korvaan.

Jarno oli nopeasti työntänyt naisen kauemmaksi itsestään, jolloin selvästi vahvassa humalassa ollut Venla oli hieman horjahtanut ja kaatunut takamukselleen. Pyllähdys oli ilmeisesti jollain tapaa selventänyt hieman Venlan ajatuksia, mistä syystä nainen pahoitteli käytöstään ja poistui naureskellen paikalta.

Jarno tuijotti epäuskoisena joulukorttia. Miksi ihmeessä Venla oli lähettänyt hänelle kortin? Jarno katsoi osoitekenttää kortista. Siinä luki Jarno Nihkala perheineen. Mitä peliä Venla oikein pelasi tällaisella tempulla?

Samassa miehen mieleen iski uusi järkytyksen aihe. Jenni oli varmasti katsonut joulukortit muun postin ohessa läpi. Oliko Jenni huomannut, että Venla oli lähettänyt kortin? Vaimo ei ollut sanonut kuitenkaan mitään lähtiessään. Jos Jenni olisi huomannut, että hänelle tuntemattomalta Venlalta oli tullut kortti, olisi vaimo sitä varmasti ihmetellyt ja kysynyt Jarnolta. Jenni ei siis ollut vielä tietoinen tästä kortista.

Jarno huokaisi helpotuksesta. Hän repi Venlan kortin ja heitti roskikseen. Nyt kortti ei enää aiheuttaisi mitään ongelmia. Venlan kanssa kuitenkin täytyisi töissä keskustella, miksi nainen oli kortin lähettänyt ja ettei hän vain elättelisi mitään toiveita Jarnon suhteen.

Jarno ei ollut vähimmässäkään määrin kiinnostunut Venlasta. Suoraan sanottuna nainen jopa hieman inhotti miestä. Eikä hän sitä paitsi halunnut missään nimessä luopua Jennistä. Mies oli kuitenkin ajatellut, että oli ollut parempi salata pikkujouluissa sattunut välikohtaus ja nyt myös tämä joulukortti.

Ratkaisuunsa tyytyväisenä Jarno asteli olohuoneeseen ja rojahti sohvalle mukavaan asentoon lukeakseen päivän sanomalehteä. Selattuaan pari sivua lehteä Jarno kuitenkin havahtui uuteen ongelmaan.

Jenni näkisi ilman muuta revityn kortin palaset roskiksessa. Jarno käsitti, että hänen täytyisi käydä viemässä roskapussi roskakatokseen. Ratkaisu oli sinänsä muuten helppo, mutta miten hän selittäisi Jennille, miksi hän vei roskapussin. Jarno vei yleensä noin kaksi kertaa sadasta roskat roskakatokseen, Jenni hoiti loput yhdeksänkymmentäkahdeksan kertaa. Nuo kaksi kertaa olivat sitä paitsi aina sellaisia kertoja, että Jenni erikseen pyysi Jarnoa hoitamaan asian. Vaimon silmissä vaikuttaisi varmasti hyvin epäilyttävältä, kun hän yhtäkkiä olisi vapaaehtoisesti vienyt roskapussin. Jarno päätti kerätä palaset roskapussista ja viedä ne erikseen roskakatokseen suureen jäteastiaan.

Kun hän oli palannut takaisin katoksesta, Jarnon mieleen pälkähti uusi ajatus. Oliko olemassa vaara, että Venla ottaisi häneen muulla tavoin yhteyttä? Ehkä Venla yrittäisi soittaa tai lähettää tekstiviestejä? Tulisiko Jarnon pitää puhelin äänettömällä tai kokonaan suljettuna? Sellaisen Jenni huomaisi aivan varmasti jossain vaiheessa. Usein Jenni soitti hänelle, käydessään kaupassa tai tullessaan harrastuksistaan. Jos Venla todella soittelisi tai viestittelisi, olisi totta kai selvää, että Jenni alkaisi sellaista ihmettelemään.

Tietenkin hän voisi yksinkertaisesti kertoa vain totuuden. Jarnolla olisi mahdollista kertoa kaikki juuri, kuten oli tapahtunut pikkujouluissa ja sen miksi hän oli repinyt joulukortin. Sen jälkeen Jenni takuulla ihmettelisi, miksi Jarno oli alun alkaen salannut ensin kaiken. Jenni saattaisi päätellä, että Jarno oli ensin päättänyt salata kaiken ja että kertoisi nyt, koska Venla saattaisi ottaa yhteyttä puhelimitse niin, että asia joka tapauksessa paljastuisi Jennille. Tällöin Jenni ei ehkä uskoisi, ettei pikkujouluissa sattunut mitään erityistä, tai ainakaan sellaista, mistä Jarnon pitäisi potea huonoa omaatuntoa.

Jarno käsitti, että sellainen vaikuttaisi todella epäilyttävältä, varsinkin jos Venla vielä soittaisi tai viestittelisi. Mies painoi päätään alas ja hautasi kasvonsa syvän huokauksen siivittämänä kämmeniinsä. Hän käsitti, että tilanne oli jo paljon pahempi, mitä hän olisi koskaan voinut olettaakaan. Ainoa keino välttää asian selviäminen Jennille oli ottaa yhteyttä Venlaan ja saada tämä käsittämään ettei tällainen voisi enää jatkua ja että lähettämällä joulukortin hän oli ylittänyt rajan. Jarno voisi uhata Venlaa tekemällä ilmoituksen poliisille vainoamisesta.

Hän nappasi kännykkänsä käteen ja oli jo valitsemassa Venlan numeroa, kun hän jälleen jähmettyi paikoilleen. Eihän hän voisi tietenkään soittaa. Siitä jäisi jälki hänen puhelimensa logitiedostoon. Toki sen voisi poistaa puhelimesta, mutta se oli hyvin epätavallista käytöstä Jarnolle. Entä jos Jenni lainaisi Jarnon puhelinta ja siinä yhteydessä huomaisi, että puhelinlogi olisi pyyhitty. Vaimo varmasti kyselisi, miksi ihmeessä Jarno oli poistanut puhelutiedot. Mitä hän voisi selittää perusteluksi sellaiselle?

Jarno mietti kuumeisesti, mutta ei keksinyt millainen selitys olisi kuitannut niin oudon käytöksen aukottomasti ja vailla epäilyksen häivää. Pian Jarno tajusi myös sen, että puhelinlaskut tulivat heille yhä paperisena ja niissä oli eriteltynä kaikki puhelut. Sellainen oli ollut pakko ottaa operaattorilta, jotta Jarno voisi laskuttaa työnantajaansa työpuheluista. Puhelinerittelystä viimeistään Jenni näkisi hänen soittaneen työajan ulkopuolella Venlalle, joka ei ollut edes samalla osastolla töissä kuin hän. Sitä olisi äärimmäisen hankalaa selittää Jennille, miksi hän sellaisen puhelun olisi tehnyt. Soittaminen, tai viestin lähettäminen, ei tullut kuuloonkaan.

Jarno puki nopeasti takin ylleen ja kengät jalkaansa. Hän riensi autoonsa ja lähti ajamaan keskustaa kohti. Ajaessaan hän tajusi ettei hänellä ollut mitään käsitystä siitä, missä päin kaupunkia Venla asui. Oliko hänen kotiosoitteensa edes kaupungin alueella vai jossain naapurikunnassa? Miten hän pystyisi sellaisen selvittämään. Jarno suuntasi työpaikalleen.

Saavuttuaan konttorille hän riensi työhuoneeseensa tietokoneen kimppuun. Jarno oli äkännyt, että esimiehenä hänellä oli pääsy työntekijöiden henkilörekisteriin. Sitä kautta hän pystyisi selvittämään Venlan osoitteen.

Noin kymmenen minuutin kuluttua hänellä oli lapulle kirjoitettuna Venlan osoite. Jarno tutkaili vielä internetin karttapalveluiden avulla, missä päin kaupunkia Venlan koti sijaitsi. Kun hän oli painanut mieleensä lyhyimmän ajoreitin, hän poistui konttorilta ja ajoi Venlan asuntoa kohti.

Parinkymmenen minuutin ajomatkan jälkeen hän saapui kerrostalon eteen, missä Venla asui. Jarno pysäköi auton kadun varteen muutaman metrin päähän kerrostalon ulko–ovesta. Hän katseli ensin hieman ympärilleen, nähdäkseen oliko paikalla paljon ihmisiä, ja ennen kaikkea ettei missään näkynyt ketään tuttuja, jotka voisivat tunnistaa hänet.

Varmistuttuaan siitä, ettei lähistöllä ollut hänelle tuttuja ihmisiä, Jarno nousi autosta ja astui kerrostalon ulko–ovesta rappukäytävään. Hän katsoi nopeasti nimitaulusta, missä kerroksessa Venla asui.

Jarno asteli nopeasti rappuset toiseen kerrokseen ja käveli Venlan oven eteen. Hän vilkuili muiden ovien suuntaan ja epäröi hetken. Lopulta hän kuitenkin päättäväisesti soitti Venlan ovikelloa. Mitään ei tapahtunut. Jarno soitti vielä toistamiseen, mutta edelleenkään ei mitään. Jarno oli soittamaisillaan vielä kolmannen kerran, kun yllättäen viereisen asunnon ovi aukesi.

Huoneistosta käytävälle astui kookas ja lihaksikas mies, jolla oli kaksi roskapussia käsissään. Salihousuihin ja maihinnousutakkiin sonnustautunut kehonrakentaja vilkaisi pitkään Jarnoa.

– Ei se Venla ole kotona! mies totesi Jarnolle.

– Ahaa… No siksi hän ei siis tule avaamaan ovea! Jarno sanoi typerä hymy kasvoillaan.

– Hyvin päätelty, mies naureskeli.

– Satutko tietämään onko Venla pitkäänkin poissa? Jarno kysyi varovasti.

– Se tais lähteä viikonlopuksi maalle kotonansa käymään. En minä ihan varma ole, mutta niin se taisi sanoa, kun tuossa eilen aamulla rupateltiin töihin lähtiessämme. Satuttiin törmäämään tuossa parkkipaikalla nimittäin, mies selitti.

– Jahas… No, turhaan minä sitten tässä odottelenkaan. Minäpä taidan kirjoittaa hänelle viestin, Jarno mutisi.

– Eikö sulla oo Venlan numeroa? mies ihmetteli.

– Niin tosiaan… Tosin, minun kännykkäni unohtui kotiin, mutta ei tässä mitään hätää. Minulla sattuu olemaan paperia mukana ja kynä, niin kirjoitan viestin ja pudotan sen sitten hänen postiluukustaan, Jarno totesi.

– Ihan miten vaan. Hyvää illan jatkoa! mies toivotti ja poistui rappusia pitkin alas kohti roskakatosta.

Jarno kirosi mielessään. Miksi tuon miehen pitikin tulla juuri nyt samaan aikaan. Ei ollut hyvä, että hänet oli nähty täällä Venlan asunnon ovella. Joka tapauksessa hänen kannattaisi jättää paperille kirjoitettu viesti. Hän voisi siihen selvittää Venlalle, ettei hänen tapansa toimia asiassa ollut suotavaa ja että mikäli tällainen toistuisi, joutuisi Jarno olemaan yhteydessä poliisiin.

Pelatakseen kuitenkin tilanteen niin sanotusti varman päälle, hän kirjoitti viestinsä tikkukirjaimilla, ettei hänen käsialaansa voitaisi selvittää. Oikein tiukassa paikassa hän voisi kiistää kirjoittaneensa yhtään mitään. Saatuaan tekstin valmiiksi hän pudotti sen postiluukusta.

Kun hän käveli rappusia pitkin alas, kännykkä pärähti soimaan. Se kaikui erityisen hyvin kalseassa rappukäytävässä. Jarno kaiveli laitteen taskustaan ja vilkaisi näyttöön. Jenni soitti. Jarno vastasi puhelimeen.

– Moi kulta! Joko olet kotona?

– Joo. Tulin hetki sitten. Mihin sinä olet mennyt?

– Lähdin käymään pikaisesti kaupassa, Jarno sanoi tajuten samalla, että hänen olisi nyt pakko käydä kaupassa ettei Jenni alkaisi epäillä mitään.

– Kun kerran olet kaupassa, niin tuo samalla mysliä yksi paketti. Ei niitä missä on pähkinöitä, vaan missä on kuivattuja hedelmiä.

– Ok, minä tuon. Oliko sinulla muuta?

– Ei minulla sen kummempaa. Ai niin, sinähän ilmeisesti selasit postin?

Jarno pysähtyi ja tunsi miten pulssi kiihtyi. Samassa hän huomasi, että kehonrakentaja tuli häntä vastaan rappusissa palatessaan asunnolleen. Mies tuijotti jotenkin hämmästyneen näköisenä Jarnoa, kun tämä seisoi kännykkä korvalla keskellä rappusia.

– Kyllä, selasin minä sen. Miten niin? Jarno vastasi vaimolleen.

– Ei mitään erikoista, mutta siinä oli Venlalta joulukortti, olen varma siitä. Muistan, kun katselin sitä haettuani postin. Nyt minä en vain löydä sitä mistään.

– Venlalta? En minä muista, että siinä olisi Venlalta korttia. Ja miksi Venla olisi joulukortin edes lähettänyt?

– Miten niin? Miksi ei olisi? Kai sitä ystävät voivat toisilleen joulukortteja lähetellä?

– No en minä työkaveria sentään ystäväksi kutsuisi?

– Työkaveria? Kenestä Venlasta sinä oikein puhut?

– Etkö sinä tarkoitakaan sitä Venlaa, joka on meidän työpaikallamme?

– En tietenkään! Minä puhun Rönttösen Venlasta. Muistatko? Minä tapasin hänet pari vuotta sitten siellä lasityökurssilla ja hän on meilläkin käynyt pari kertaa kahvilla.

Jarno muisti nyt. Hänelle ei ollut tullut aiemmin mieleenkään, että kyse olisi voinut olla jostain toisesta Venlasta. Muistin syövereistä ilmaantui selkeä kuva eläkeikäisestä naisesta, jonka hän tapasi kerran töistä kotiin tultuaan. Tämä Venla oli istunut keittiön pöydän ääressä juomassa kahvia Jennin kanssa. Jarno oli kätellyt ja esitellyt itsensä, jonka jälkeen hän oli mennyt sänkyynsä nukkumaan, sillä hänelle oli töissä ollessa noussut kuume. Juuri tuolloin hän sairasti ankaran influenssan.

– Joo, kyllä minä sen Venlan muistan. Häneltä oli tullut siis joulukortti?

– Niin, etkö sinä huomannut sitä?

– En todellakaan huomannut. Ehkä se on pudonnut jonkin mainoksen väliin?

– Minä tarkistin jo mainokset, mutta ei se niiden välissä ollut. No, eihän tuo nyt mikään iso juttu ole. Kaipa se löytyy sitten joskus jostain. Eihän se nyt ollut kuin joulukortti kuitenkaan.

– Niinpä. Mutta miksiköhän Venla sitten oli lähettänyt sen minun nimelläni, sinähän se hänen kaverinsa olet?

– Sitä minäkin hieman ensin ihmettelin, mutta ennenhän on ollut sellainen tapa, että posti on aina lähetetty talon isännän nimellä. Ehkä hänelle on juurtunut sellainen tapa vanhemmiltaan. Aika vanhahan hän itsekin on. Mutta hetkinen… Sinähän sanoit ettet ollut nähnyt korttia, joten mistä sinä tiesit, että se kortti tuli sinun nimelläsi? Sinä siis olet nähnyt sen?

Jarno irvisti itselleen ja vain vaivoin onnistui hillitsemään itsensä ettei olisi kironnut ääneen.

– Niin, siis tuota… No nyt kun puhuit siitä kortista, niin muistanhan minä sen sittenkin nähneeni. En vain aluksi jostain syystä muistanut, että näinhän minä sen kortin. Eikös olekin hassua?

– No on. Miksi sinä ensin kuvittelit, että tarkoitin sinun työtoveriasi, kun puhuin Venlasta?

Lämpöaalto iski Jarnoon ja hän tunsi, miten kuumotus alkoi puristaa hikikarpaloita hänen ohimoilleen.

– Niin, no kun niin yhtäkkiä kysyit Venlan kortista ja en äkkiä sitten muistanut ketään muuta Venlaa kuin työtoverini. Miten minä olisin voinut muistaa sinun lasityökurssikaverisi? Enhän minä ole tainnut tavata häntä kuin vain kerran.

– Eli kun näit kortin sinä siis luulit, että se on tullut siltä työkaveriltasi, niinkö?

– En suinkaan! Mistä sinä tuollaista sait päähäsi? Minä vain katsoin, että joltain Venlalta oli tullut kortti, mutta en ajatellut sitä sen tarkemmin keneltä.

– No, kunhan vain ajattelin.

– Aivan. Jospa minä nyt menisin sinne kauppaan.

– Etkös sinä jo ollut siellä?

– Niin juuri! Minähän olen jo täällä kaupassa, aivan totta. Minun piti sanoa, että jospa menisin nyt hakemaan niitä jauhoja.

– Jauhoja? Mysliä sinun piti hakea.

– Aivan niin, mysliä minä tarkoitin, tietenkin.

– Koitahan nyt olla sekoilematta. Nähdään pian. Moi!

– Nähdään! Moi!

Jarno tärisi sulkiessaan kännykkänsä. Epäilyksen siemen iti jo Jennin aivonystyröissä. Miten hemmetissä hän tästä vielä onnistuisi selviämään. Häntä kadutti jo suuresti koko käymänsä keskustelu vaimonsa kanssa. Vaikka hän oli täysin viaton kaikkeen, oli hän silti onnistunut jotenkin uppoutumaan yhä vain syvemmälle suohon.

Viesti Venlalle! Jarno kalpeni. Hän tajusi jättäneensä varsin ikävältä kuulostavan uhkauksen työtoverilleen täysin aiheetta. Työpaikan Venlalla ei siis ollut mitään tekemistä sen joulukortin kanssa. Voisiko hän jollain keinolla onkia postiluukun kautta Venlan asuntoon jättämän paperin? Hänellä ei toisaalta olisi enää paljoa aikaa. Jenni odotti häntä jo kotiin kaupasta, minne hänen pitäisi vielä ehtiä tekemään ostoksia. Venla palaisi ilmeisesti parin päivän päästä sunnuntaina kotiinsa. Toisaalta Jarno ei voinut olla varma tästä. Saattoihan paluu tapahtua jo lauantainakin.

 

Jarno juoksi autolleen ja pian asteli takaisin rappukäytävään. Hän oli löytänyt autostaan pätkän narua, jonka toiseen päähän hän oli kiinnittänyt mutterin painoksi. Mutteriin hän oli tehnyt harmaasta ilmastointiteipistä virityksen, minkä avulla hän saisi paperin noukittua postiluukun kautta. Suunnitelma oli se, että hän pudottaisi narun varassa olevan mutterin postiluukusta sisään. Mutteriin kiinnitetyt teipin avulla, hän pystyisi nappaamaan sisälle pudottamansa viestin.

Tultuaan toiseen kerrokseen, Jarno oli hiestä märkänä ja hänen kätensä tärisivät entisestään. Heti aluksi hän oli vähällä tehdä virheen. Jarnon käsi osui jo valonkatkaisijaan, mutta viime hetkessä hän ymmärsi olla laittamatta valoja päälle. Toisen kerroksen tasanne oli hämärän peitossa. Jarno tarkkaili pariin otteeseen muiden huoneistojen ovia ja erityisesti ovisilmiä. Niistä ei kajastanut valo, joten Jarno oletti, että asuntojen väliovet olivat myös kiinni. Tämä hieman helpotti miehen olotilaa.

Jarno asteli Venlan oven eteen ja raotti postiluukkua. Toisella kädellään hän pujotti mutterin luukusta sisään. Hän onnistui heti ensimmäisellä yrityksellä. Kuultuaan pienen kolahduksen mutterin osuessa lattialle oven toisella puolella Jarno huokaisi. Nyt hänen enää tarvitsisi vain kalastaa paperi itselleen.

Muutaman yrityksen jälkeen Jarno tunsi, miten paperi tarttui teippiin. Hän kuuli, miten mutterin ropina ja paperin kahina saattoivat kulkua, kun hän nosti tuotostaan ylös. Samassa, kun se oli jo lähes Jarnon käden ulottuvilla, viereinen ovi aukesi. Ovesta astui sama bodari, joka jo aiemmin oli törmännyt Jarnoon. Tällä kertaa mies astui käytävälle varta vasten Jarnon vuoksi.

Mies napsautti valo käytävälle ja näki Jarnon kalastelevan jotain Venlan postiluukusta.

– Mitä helvettiä sinä oikein teet? Mikäs mies sinä oikein olet ja millä asioilla sinä täällä liikut?

Juuri samalla hetkellä Jarno sai napattua paperin kouraansa. Parin sekunnin kymmenesosan aikana hän punnitsi vaihtoehtojaan. Ensimmäinen hänen ajatuksensa oli juosta karkuun mahdollisimman nopeasti. Toista ajatusta ei sitten enää tullutkaan, koska käytävälle tulleen miehen äänensävy, yhdistettynä harvinaisen tuimaan ilmeeseen ja hihattoman paidan paljastamiin poikkeuksellisen kookkaisiin hauislihaksiin, tilanne ei vaikuttanut lainkaan suopealta sen suhteen, että hän olisi jäänyt selittelemään tilannetta sen tarkemmin.

Jarno ampaisi äkkiä kyykkyasennostaan pystyyn. Samalla naru pääsi irti hänen otteestaan, jolloin se luikahti postiluukusta Venlan eteisen lattialle. Toisessa kädessään paperia tiukasti puristaen Jarno ryntäsi juoksuun kohti rappusia. Voimamies ampaisi saman tien Jarnon perään, tajutessaan tämän yrittävän pakoon, mutta hänen lihasmassansa oli sen verran suuri ettei mies nopeudessa pärjännyt Jarnolle.

Jarno tunki paperin takkinsa taskuun ja juoksi niin lujaa kuin vain uskalsi ja pystyi rappuset alas ja talosta ulos. Ulkona hän jatkoi juoksuaan autolleen, astui autoon sisälle ja käynnisti moottorin. Juuri kun hänen takaa–ajajansa saavutti jalkakäytävän, Jarno kaasutti tiehensä. Hän näki peruutuspeilistään, miten kookas mies pui nyrkkiään hänelle. Sen nähdessään Jarnon kasvoille levisi suuri hymy.

 

Kotiin päästyään Jarno laski kauppakassin keittiön pöydälle. Jenni tuli olohuoneesta toivottamaan miehensä tervetulleeksi kotiin antamalla tälle halauksen ja pusun poskelle. Vilkaistuaan kauppakassiin Jenni kiitteli Jarnoa, koska tämä oli muistanut ostaa juuri oikeanlaista mysliä.

– Miten sinulla kesti niin kauan siellä kaupassa? Jenni ihmetteli.

– Siellä oli aika paljon asiakkaita ja sitten en meinannut millään löytää pyytämääsi mysliä. Onneksi se lopulta löytyi. Noita myslejä on melko montaa eri laatua, Jarno sepitti.

– Voi sinua raasua, mitä olet joutunut vuokseni kestämään, Jenni sanoi säälien ja muiskautti suukon miehensä otsalle.

Jarno hymyili. Hän purki kauppakassin sisällön keittiön kaappeihin ja ilmoitti tämän jälkeen Jennille menevänsä suihkuun. Kylpyhuoneessa Jarno hieman jo naurahti ajatellessaan päivän aikana sattunutta seikkailuaan. Hän totesi olevansa todella suihkun tarpeessa, sen verran paljon hän oli ehtinyt hiota.

 

Jenni kuuli miten suihku laitettiin päälle. Naista hymyilytti miehen hyväntuulisuus, joka oli suorastaan huokunut tämän tullessa kaupasta. Mikähän miehen oli niin tyytyväiseksi saanut, Jenni ajatteli itsekseen.

Hän muisti, että kännykän akussa oli ollut aika vähän virtaa jäljellä. Puhelin oli Jennin muistin mukaan eteisen lipaston päällä, joten hän kävi hakemassa sen latausta varten. Samassa hän huomasi jotain eteisen lattialla. Se oli jokin rypistetty paperi. Jenni ei ollut huomannut sitä aiemmin, joten hän päätteli, että paperi oli pudonnut Jarnolta hänen tullessaan kaupasta. Nostettuaan sen lattialta ja suoristellessaan sitä, hän totesi ettei se todellakaan ollut mikään ostoslista.