Salattu kaipuu

Avokonttorin sermien harmauden piti luoda harmoniaa, joka ei häiritsisi ihmisten keskittymistä työhön. Liian pieniin lokeroihin ahtautuneet ihmiset eivät tuntuneet kiinnittävän värivalintaan huomiota, mutta tämä johtui todennäköisesti enemmän harmaan tylsistyttävästä vaikutuksesta.

Toimistotilassa töitään suoritti myös Valdemar. Hän oli yksi niistä kuudestakymmenestä, jotka olivat saaneet istumapaikkansa firman toisen kerroksen labyrintista. Päiden yläpuolella roikkuvat harmaat kyltit antoivat suunnistusapua, jos alueelle sattui eksymään sellainen, jolle paikka oli tuntematon.

Valdemar kuitenkin tunsi olevansa kaiken tämän tylsyyden keskellä onnekkaampi kuin muut. Konttorisalin seinän reunalla, Valdemarin katseen etäisyydellä, oli arkistokaappi. Sen päälle oli joku joskus pois lähtenyt työntekijä unohtanut kukkansa. Kenelläkään ei ollut tietoa kenen tuo kukka oli ollut, mutta Valdemarille siitä oli muodostunut tärkeä osa raskasta työpäivää. Hän oli lumoutunut tuosta upeasta luonnon luovuuden osoituksesta – Aurorasta.

Tullessaan töihin Valdemar aina ensimmäisenä kävi kastelemassa Auroraa. Se oli onnekas kasvi, onnekkaampi kuin kukaan työntekijä koko avokonttorissa. Sillä oli loistava paikka, sillä arkistokaapin päällä se sai nauttia runsaasta auringonvalosta. Ikkuna oli oivallisella paikalla ja päästi lävitseen kukkaan helliviä auringonsäteitä uuvuttavan työpäivän aikana. Kasvi sai Valdemarilta ravintoa. Hän oli selvittänyt tarkkaan, miten tällaista kukkaa tulisi hoitaa. Vettä tuli antaa juuri sopivasti. Liian vähän nestettä olisi merkinnyt kuivumista. Liiallinen määrä vettä olisi ollut turmioksi sekin.

Aamut olivat erityisen tärkeitä Valdemarille, koska tuolloin hän tiesi tekevänsä ystävälleen palveluksen. Niin hän kukkaa ajatteli, ystäväkseen. Se tervehti Valdemaria aina aurinkoisella olemuksellaan ja loi kauneudellaan hohdetta ja lämpöä ympärilleen. Se säteili Valdemarille taianomaista mielenrauhaa, joka auttoi häntä jaksamaan jälleen yhden päivän oravanpyörässä.

Joka aamu Valdemar tervehti Auroraa. Hän lausui hyvät huomenet lempeästi, rakastavasti. Ilman tuota valopilkkua harmaassa toimistoarjessa hän olisi tuntenut olonsa liian surkeaksi. Työstään mies ei pitänyt lainkaan, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hän oli pitkän uransa aikana ajautunut tehtäväänsä, jota oli tehnyt liian pitkään. Ikääkin Valdemarilla jo oli, jonka vuoksi hän ei enää uneksinut alan vaihdosta. Ei vanha koira enää uusia temppuja opi.

Työtoverit, jotka olivat yhtä lokeroituneita ja harmaantuneita työhönsä kuin Valdemar, eivät välittäneet toisistaan. Heille tärkeämpää oli hoitaa vähimmäismäärä työtään niin, ettei siitä koitunut heille itselleen hankaluuksia. Sen enempää ei haluttu panostaa, eikä töihin oltu tultu ystäviä hankkimaan.

Tällaisessa ympäristössä, varsinkin kun Valdemar ei ollut saanut etuoikeutta nauttia vapaa–aikanakaan toisen ihmisen läheisyydestä, ei lie ihme, että lohtu ja lämpö löytyi yllättäen ja epätavallisen tahon kautta. Sitä paitsi Aurora oli todella tavattoman kaunis ja upea. Sen suloisesti kaartuva varsi kannatteli kukintoa, jonka terälehdet olivat aina avoinna ja täydessä väriloistossaan. Terälehtien tyvestä tumma puna sulautui oranssista keltaiseen.

Työtovereilleen Valdemar ei milloinkaan kertonut miten tärkeä tuo kukka hänelle todellisuudessa oli. Kyllä kollegoiden kanssa keskusteltiin kaikenlaista kahvitauoilla ja lounailla, mutta ei mitään merkittävää. Ei sitä paitsi olisi ollut kovin soveliastakaan miehenä paljastaa, että nautti jostain sellaisesta kuin kukasta niin tavattoman paljon.

Se toisaalta painoi Valdemarin mieltä, mutta olosuhteiden pakosta hänen täytyi salata syvimmät tunteensa tuota ihanaa olentoa kohtaan. Kieltämättä tunne hämmensi Valdemaria itseäänkin. Kyse oli kuitenkin vain yhdestä kukasta, mutta sen lumoavuus ja lämpö kietoivat mystisellä tavalla. Kyse oli myös turvallisuuden tunteesta. Töihin oli helpompi tulla ja elämä maistui makoisammalta, kun tiesi mikä töissä häntä odotti.

Valdemar olisi halunnut Auroran kokonaan itselleen. Hän olisi mielellään vienyt sen kotiinsa, mutta ei voinut tehdä sitä. Hänen mieltään vaivasi se, ettei tiennyt kenen kukka oikeasti oli. Entä jos sen oikea omistaja tulisi jonain päivänä etsimään sitä? Valdemar saattaisi joutua ikävyyksiin, vaikka tuskin kukaan oikeusjuttua kukan menettämisen vuoksi nostaisi. Ajatus toisen henkilön kukan viemisestä kuitenkin soti Valdemarin moraalikäsityksiä vastaan niin vahvasti, että antoi unelmansa piinata itseään.

Tässä oli koko tilanteen kääntöpuoli. Kukka loi samalla kipua Valdemarin syvimpään. Hän olisi halunnut sen kokonaan itselleen, mutta tiesi ettei voisi tehdä sitä. Kukka oli Valdemarin tavoittamattomissa. Hän pelkäsi, että se voisi jonain päivänä riuduttaa miehen kokonaan.

 

Eräänä syksyisenä päivänä Valdemar tuli aamulla töihin. Hän oli paikalla noin puoli tuntia ennen muita. Tämä oli piintynyt tapa, koska näin Valdemar saattoi pitää hellää huolta Aurorasta. Ollessaan yksin avokonttorialueella Valdemar saattoi puhua Auroralle, toivottaa aurinkoista päivänalkua ja saada itse iloa ja lämpöä sydämeen jaksaakseen työpäivän.

Kun Valdemar saapui pukukopiltaan avokonttorialueelle, näky järkytti Valdemarin täysin. Arkistokaappi ja Aurora olivat hävinneet. Niitä ei näkynyt missään. Valdemar antoi katseensa vaeltaa ympäri avokonttorialuetta, mutta ihana ja sulostuttava näky ei kohdannut häntä missään vaiheessa. Hän huomasi pian, että koko avokonttorialue oli jonkinlaisen myllerryksen kourissa.

Hän ryntäsi pieni kastelukannu kädessään sinne tänne jättäen aina muutaman vesipisaran jälkeensä lattialle. Aurora oli hävinnyt kokonaan. Valdemar ei voinut käsittää, mitä ihmettä oli tapahtunut. Miksi kaikki oli niin sekaisin avokonttorialueella ja mihin ihmeeseen Aurora oli hävinnyt?

Paniikki kasvoi hiljalleen hänen sisällään. Valdemar ymmärsi, että hänen täytyisi hillitä itsensä. Eihän hän voisi antaa tunteilleen valtaa. Jos muut näkisivät hänet sellaisessa tilassa, häntä pidettäisiin hulluna. Aikuinen mies reagoi sillä tavoin yhden kukan perään.

Mutta se ei ollut mikä tahansa kukka, se oli Aurora.

Valdemar istuutui omalle paikalleen ja avasi tietokoneen. Vapisevin sormin hän selasi viestejä sähköpostiohjelmasta. Hän oli muistanut, että jonkinlainen tiedote oli tullut koko konttoriväelle pari viikkoa aiemmin. Siitä oli jotain keskusteltu kahvitauoillakin, mutta Valdemar ei ollut juurikaan ollut aiheesta kiinnostunut.

Lopulta hän löysi etsimänsä viestin. Siinä kerrottiin avokonttorialueella tehtävästä mittavasta remontista, jonka tarkoituksena oli tehdä muutoksia istumapaikkoihin ja piristää konttorin yleisilmettä. Samalla myös ilmastointia parannettaisiin.

Siitä siis oli kyse. Arkistokaapit oli viety ilmeisesti remontin tieltä pois ja siinä yhteydessä Aurorakin oli siirretty jonnekin muualle. Valdemarin sielun valtasi syvä huoli. Oliko Aurora sopivassa paikassa? Saikohan se riittävästi auringonvaloa ja kasteliko kukaan sitä? Eihän Aurora vain saisi nyt liikaa vettä tai liian vähän? Valdemarin täytyi selvittää Auroran sijainti mahdollisimman nopeasti.

Heti, kun ensimmäinen remonttimies oli saapunut avokonttorialueelle, Valdemar riensi tämän luokse. Hetken aikaa keskusteltuaan Valdemar sai tietää, että arkistokaapit oli kannettu kellariin. Tilalle oli tulossa uudet, hienommat kaapit. Arkistoitavat mapit ja dokumentit oli väliaikaisesti pakattu muuttolaatikoihin, jotka olivat avokonttoritilan vieressä olevassa varastotilassa. Aurorasta remonttimies ei ollut tiennyt mitään.

Valdemar syöksyi varastoon. Hän pelkäsi pahinta. Pimeässä varastossa Auroran kävisi todella huonosti. Se täytyisi pelastaa sieltä nopeasti.

Varasto ei ollut erityisen suuri. Valdemar näpsäytti valot päälle heti, kun oli saanut oven auki. Hän silmäili varaston hyllyt ja tutki kaapit kolmeen kertaan. Lopulta hän joutui toteamaan, että Aurora ei ollut siellä. Toisaalta se oli helpotus, koska Auroran ei ollut tarvinnut kärsiä lainkaan pimeästä ja tunkkaisesta varastohuoneesta. Huoli sen sijaan palasi nopeasti Valdemarin mieleen, koska hänellä ei edelleenkään ollut mitään tietoa siitä, missä Aurora oli.

 

Työpäivästä tuli kauhea. Aamupäivän hän oli kierrellyt pitkin rakennusta etsien Auroraa, mutta tuntui kuin kukka oli kadonnut kokonaan. Valdemar oli laistanut palaveristakin, jotta hän pystyi etsimään rakastaan. Se oli vihlaissut hänen sisintään, koska hän ei ollut koskaan aiemmin tehnyt mitään sellaista. Auroran löytyminen kuitenkin tuntui tärkeämmältä, vaikka omatuntoa miten kolkutti.

Lopulta Valdemarin oli vain hyväksyttävä tosiasia. Aurora oli hävinnyt kokonaan. Sitä ei löytynyt mistään. Tähän asti Valdemar oli yrittänyt vältellä kaikkein pahimman vaihtoehdon miettimistä, mutta lopulta hänen oli antauduttava siihen. Tuntui hyvin todennäköiseltä, että mahdollisesti rakennusmiehet olivat kaappeja siirtäessään heittäneet Auroran roskiin.

Tuntui käsittämättömän pahalta ajatukselta, että Valdemar kieltäytyi hyväksymästä sellaista vaihtoehtoa. Miten kukaan voisi olla niin julma ja tunteeton, että jotain niin kaunista ja ihanaa heittäisi menemään? Tosiasia kuitenkin oli, ettei Valdemar löytänyt rakasta Auroraansa mistään.

Valdemar ei pystynyt keskittymään työhönsä. Hän teki lukemattomia virheitä ja hänen oli vaikea aloittaa mitään uusia tehtäviä. Palavereissa työtoverit huomasivat Valdemarin olevan poissaoleva ja huolestunut. Kahvitauoillakaan Valdemar ei puhunut mitään, tuijotti vain kahvikuppiaan juomatta. Jäähtyneen juoman hän kaatoi viemäriin palatessaan töihin.

Ennen päivän päättymistä Valdemarin esimies pyysi hänet huoneeseensa. Tämä tuntui Valdemarista jollain tapaa yhdentekevältä, mutta tiesi, että pomon kutsua oli silti noudatettava. Surun valtaaman miehen selkäytimeen iskostunut moraali piti vielä pintansa.

Valdemar istuutui tuoliin, jonka esimies osoitti hänelle huoneessaan.

– No niin. Minä pyysin sinut hieman juttelemaan. Työtoverisi ovat olleet sinusta huolissaan ja itse asiassa niin olen minäkin. Sinä olet ollut tänään selvästi hyvin huolestuneen oloinen ja poissaoleva. Onko sattunut jotain ikävää? pomo kysyi.

– Ei ole. Ei sinänsä, Valdemar vastasi mietteissään.

– Jos sinulla on jotain henkilökohtaisia murheita, ei sinun ole niistä tietenkään pakko kertoa, mutta jos täällä töissä on sattunut jotain, mikä on saanut sinut noin apeaksi, niin olisi hyvä kertoa niistä minulle. Tavallaan minun tulisi hoitaa sellaiset asiat kuntoon, koska olen sinun esimiehesi ja minulla on vastuu alaisteni työhyvinvoinnista, hän selitti.

– Ei täällä töissä mitään ole sattunut, Valdemar mutisi.

– Jotain työn ulkopuolella siis? Minusta tuntuu, että ihan selvästi jotain on nyt tapahtunut. Eilen olit vielä täysin oma itsesi, mutta tänään ero eiliseen Valdemariin on merkittävä. Ymmärrän kyllä, jos et halua puhua asiasta minun kanssani, mutta voisitko käydä juttelemassa esimerkiksi työterveydessä?

– En minä sairas ole! Olen menettänyt jonkun, Valdemar sanoi. Miehen silmät kostuivat aavistuksen verran.

– Ikävä kuulla. Selvästi kyseessä on joku sinulle rakas henkilö. Ymmärrän, jos et halua keskustella tällaisesta asiasta. Mitäpä jos ottaisit muutaman päivän sairaslomaa? Tällaisissa tapauksissa olisi ehkä hyvä levätä muutama päivä, että saa käsiteltyä asiaa itsekseen ja pääsee sen ensimmäisen shokin yli. Viettäisit rauhassa aikaa läheistesi tai ystäviesi kanssa, esimies ehdotti.

– Ystävien? Juuri ystävän minä olen menettänyt, mutta en halua puhua siitä enempää. Ehkä minä tosiaan voisin pitää pari päivää sairaslomaa, Valdemar myönsi.

 

Valdemarin sairasloma kesti lopulta pari viikkoa. Lääkärit eivät kyselleet sen tarkemmin, miten läheisen ystävän poismenoa hän suri. Heille oli selvää, että mies oli niin surun murtama, ettei hän ollut pystynyt töihin.

Kahden viikon sairasloman jälkeen Valdemarin olotila oli hieman kohentunut, mutta apeus varjosti hänen mieltään vahvasti. Hän oli päätellyt, että hänen työnsä saattoi itse asiassa auttaa, koska siellä jos missä hän pystyi tekemään rutiineja, jotka auttoivat unohtamaan elämän realiteetteja.

Valdemar päätti yrittää töihin paluuta. Olivathan työtoverit lähettäneet hänelle kortin, missä ottivat osaa hänen suruunsa. Ironisinta oli ollut kukkalähetys. Toki Valdemar ymmärsi ajatuksen kukkien takaa, mutta hän ei silti voinut olla tuntematta katkeruutta saatuaan lähetyksen. Hänen Auroransa oli poissa ja työkaverit lähettivät tämän muistoa kunnioittaakseen kuolleita liljoja ja kallankukkia.

 

Töihin paluu tapahtui miltei huomaamattomasti. Kukaan työtovereista ei reagoinut Valdemarin läsnäoloon erikoisemmin. Ehkä he halusivat antaa Valdemarille tilaa ja rauhaa. Esimies jututti aamupäivällä Valdemaria ja kyseli tämän jaksamista ja vointia.

Avokonttorin muutokset Valdemar pisti merkille vasta palatessaan lounaalta. Hän huomasi ensimmäisenä uudet arkistokaapit. Ne todella olivat hienommat kuin edelliset. Valdemar tähyili arkistokaappien päälle, mutta Auroraa ei näkynyt missään.

Istumajärjestyksiä oli muutettu ja uudet sermit oli vaihdettu harmaiden tilalle. Nyt haalean sininen väritti avokonttorialuetta. Vihreitä muovipensaita ja –puita oli sijoiteltu sinne tänne. Teennäinen maisemointi ei saanut Valdemarin ajatuksissa kovinkaan suuria ylistyksiä.

Ohittaessaan avokonttorialueen keskikäytävää pitkin erästä työpistettä Valdemarin pulssi nousi sekunneissa miltei äärilukemiin. Hän otti muutaman askeleen taaksepäin nähdäkseen juuri ohittamansa sermin taakse uudelleen. Aurora!

Valdemar tuijotti hetken sitä ja oli varma ystävänsä jälleennäkemisestä. Riemu lainehti Valdemarin sielussa ja vahva lämmin tunne nostatti hymyn hänen huulilleen.

– Aurora! Valdemar hihkaisi.

– Anteeksi? kysyi nainen, jonka tietokone sijaitsi samalla pöydällä kuin Aurora.

Vasta nyt Valdemar huomasi pöydän ääressä istuvan naisen. Hän vilkaisi nopeasti kaulasta roikkuvan nauhan varassa olevaa nimikylttiä ja erotti nimen Elisabeth.

– Niin, sanoin Aurora, Valdemar totesi hämmentyneenä.

– Olet varmaankin erehtynyt. Minä olen Elisabeth, mutta hauska tutustua! Mehän emme olekaan vielä tavanneet? nainen kysyi ja ojensi kättään Valdemarille.

Valdemar tarttui spagettimaisesti Elisabethin kämmeneen ja he esittäytyivät muodollisesti.

– Minä taisin erehtyä. Minä olen Valdemar. Oletko juuri aloittanut? Valdemar kysyi.

– Tavallaan. Olin kolme vuotta poissa töistä. Olen ollut täällä kyllä aiemmin, mutta jäin äitiyslomalle. Saimme toisen lapsen melko pian ensimmäisen jälkeen, joten tuli hieman pidempi tauko töihin. Viikko sitten palasin töihin ja tässä ollaan totuttelemassa. Olin aiemmin toisella osastolla, mutta nyt kun palasin, niin sovittiin, että aloitan työni täällä. Hieman on vielä hakusessa asiat ja työtoveritkin, Elisabeth kertoi.

– Ahaa. No siitä syystä en olekaan tavannut sinua aiemmin. Itse aloitin noin kolme vuotta sitten tällä osastolla. Firmassa olen ollut kyllä jo pidempään, Valdemar jatkoi.

– Ilmeisesti minulla on kaksoisolento? Elisabeth naurahti.

– Kaksoisolento? Miten niin?

– No kun sinä ensin luulit minua Auroraksi? Onko hän myös täällä töissä? Elisabeth tiedusteli.

– Ei, ei ole. Hän on vain yksi tuttuni. Hämmästyin, että miten Aurora täällä minun työpaikalla oli, mutta ethän sinä sitten tosiaan Aurora ollutkaan, Valdemar takelteli.

– No, sellaista sattuu. Minäkin olen joskus erehtynyt henkilöstä. Se on ihan normaalia, Elisabeth vastasi.

– Sinulla on kaunis kukka tuossa pöydälläsi. Mistä sinä sen olet saanut? Valdemar kysyi.

– Se onkin todella merkillinen juttu. En enää muista mistä tuon kukan sain, mutta se oli minulla pitkään työpöydälläni, kun jäin äitiyslomalle. Hävettää tunnustaa, mutta unohdin kukan tänne, kun jäin pois töistä. Minun piti ottaa se kotiini mukaan, mutta minulla kai oli niin paljon muuta ajateltavaa, että unohdin sen. Nyt kun palasin töihin, niin huomasin tämän kukan tuolla vanhan osastoni taukohuoneessa, kun kävin heitä siellä tervehtimässä. Voitko kuvitella, he ovat ilmeisesti pitäneet hyvää huolta kukastani sillä aikaa, kun olin poissa. Kaikki nämä vuodet. Olin todella iloinen saadessani kukkani takaisin. Mutta minun pitää viedä se kotiini, en voi pitää sitä tässä istumapaikallani, koska tässä on niin huono valaistus. Kukka kärsii, jos se joutuu olemaan tässä pitkään, Elisabeth selitti.

– Vai niin. No sinulla oli onnea, että kukkasi oli vielä tallella. Minun täytyy nyt kuitenkin jatkaa matkaa, paljon vielä töitä tälle päivää, Valdemar mutisi ja poistui nopeasti paikalta.

Valdemar oli järkyttynyt. Toki hän oli suunnattoman iloinen siitä, että Aurora oli vielä elossa, mutta kauhuissaan, että Elisabeth aikoi viedä Auroran pois.

Aluksi hän oli kokenut suunnatonta menetyksen tuskaa, sitten yhtäkkiä Aurora olikin näyttäytynyt hänelle elossa ja hyvinvoivana. Se oli ollut yhtä kaunis kuin aina ennenkin. Suloinen ja lämpöä hehkuva. Kuitenkin saman tien kohtalo oli jälleen riistämässä Auroraa häneltä pois.

Ainoa helpottava asia oli tieto siitä, että Auroraa ei oltu heitetty roskikseen ja että asiat sillä näytti olevan hyvin. Valdemarilla asiat eivät olleet hyvin.

 

Muutaman viikon jälkeen kävi ilmi, että Elisabeth tulisi olemaan samassa tiimissä kuin Valdemar. Se tuntui Valdemarista kauhealta. Elisabeth oli sinänsä mukavan oloinen nainen, mutta hän oli ryöstänyt Auroran. Sitä Valdemarin oli vaikea hyväksyä.

Aluksi Valdemar oli ajatellut, että hän keskustelisi asiasta avoimesti Elisabethin kanssa. Hän voisi tarjoutua vaikka ostamaan Auroran, mutta lopulta koko ajatus tuntui mahdottomalta. Ei Valdemar voisi luottaa siihen, että Elisabeth ensinnäkään ymmärtäisi Valdemarin tunteita Auroraan kohtaan. Elisabethille Aurora oli vain kukka, ei mitään muuta.

Toisekseen Valdemar ei voisi luottaa siihen, että Elisabeth pitäisi asian omana tietonaan. Jos työpaikalla alkaisi kiertää huhu, miten kiintynyt Valdemar oli Auroraan, siitä koituisi kaikenlaisia hankaluuksia. Pahimmassa tapauksessa hänet pakotettaisiin vielä johonkin hoitoon ja ties mitä muuta.

Jossain vaiheessa Valdemar harkitsi myös Auroran varastamista. Hän suunnitteli, miten voisi murtautua Elisabethin asuntoon ja kaapata kukan itselleen. Se kuitenkin soti Valdemarin moraalikäsityksiä vastaan ja olisihan hän joutunut suuriin vaikeuksiin, jos sellaisesta olisi jäänyt kiinni.

Lopulta Valdemar tajusi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Hänen oli yksinkertaisesti vain hyväksyttävä se, että Aurora oli vain ja ainoastaan Elisabethin ja ettei hän voisi koskaan saada Auroraa itselleen.

 

Joulun tehdessä jo tuloaan Valdemar oli huojentunut. Hän pakkasi työpisteeltään omia henkilökohtaisia tavaroitaan. Elisabeth tuli juuri paikalle, kun Valdemar teippasi pahvilaatikkoa kiinni.

– Pakkaatko sinä? Muutatko sinä muualle istumaan? Elisabeth hämmästeli.

– No tavallaan. Minä olen irtisanoutunut ja lopetan tänään työni täällä, Valdemar kertoi huojentuneena.

– Sinäkö lopetat? Elisabeth ihmetteli.

– Niin. Minusta se oli paras ratkaisu.

– Tämä tuli kieltämättä hieman yllätyksenä. Miksi et ole puhunut tästä aiemmin mitään? On kai sinulla ollut kuitenkin irtisanomisaikakin päällä, että ei kai tämä ihan yhtäkkiä tapahtunut? Elisabeth kysyi.

– Olen pahoillani, etten ole kertonut aiemmin, mutta en halunnut tehdä tästä mitään isoa numeroa. Minä olen luonteeltani sellainen, että minä mieluummin hoidan asiani hiljaa ja huomaamattomasti, Valdemar kertoi.

– No, sinä saat tehdä niin kuin itsellesi parhaiten sopii. Miksi sinä lähdet, jos saan kysyä? Eikä sinun ole tietenkään pakko vastata, jos et halua, Elisabeth lisäsi.

– Sanotaanko vaikka niin, että tietyistä syistä minun on ollut hieman vaikeaa olla täällä. Menetin jokin aika sitten rakkaan ystäväni, minkä yli minun on ollut vaikea päästä. Jostain syystä kaikki täällä muistuttaa minua hänestä, Valdemar selitti.

– Oliko tämä sinun ystäväsi täällä töissä?

– Ei. Ei ollut, Valdemar mutisi.

– Minun tulee ikävä sinua. Yhteistyömme sujui mainiosti. Mihin sinä siirryt? Mikä sinun uusi työpaikkasi on? Elisabeth jatkoi.

– Muutan kokonaan toiselle paikkakunnalle, itse asiassa eri puolelle maata. Alan yrittäjäksi. Olen perustanut kukkakaupan, Valdemar totesi salaperäinen hymy kasvoillaan.