Kuin puulla päähän lyöty

Markus avasi silmäluomensa. Hän yritti hahmottaa, missä oli ja mitä oli tapahtunut. Hiljalleen muistikuvat alkoivat vilistä miehen tietoisuuteen. Kesti hetken, ennen kuin Markus sai kasattua filminpätkät oikeaan järjestykseen.
Moottorisaha tuntui pätkivän. Pienen kaasuttelun jälkeen se kuitenkin alkoi toimia moitteettomasti. Sen terä uppoutui vaivatta pihakoivun juureen. Vaimo huusi taustalta ja epäili, että puu kaatuisi väärään suuntaan. Markus oli vastannut, ettei olisi huolta. Hän oli ammattimies ja tiesi mitä oli tekemässä. Lopulta puu oli kaatunut. Väärään suuntaan. Viimeinen muistikuva oli, miten suuri runko rojahti suoraan hänen päälleen.
Markus kohotti päätään ja kokeili oikealla kädellä takaraivoaan. Hän ei tuntenut kipua. Ei minkäänlaista. Pääkin vaikutti olevan vielä ehjänä ja yhtenä kappaleena. Mutta miten se saattoi olla mahdollista? Hänenhän olisi täytynyt loukkaantua pahasti jäädessään koivun alle.
Mies kohottautui istualleen ja vasta nyt hahmotti paikkaa missä oli. Huone oli koristeellinen. Se oli sisustettu 1800-luvun tyyliin. Pylvässänky, jossa hän makasi, olisi kelvannut entisaikojen aatelisherroille. Lakanat olivat laadukkaat ja pehmeät, hyvin miellyttävät. Markus ihmetteli missä hän oli. Samassa makuuhuoneen ovi aukesi ja sisään astui hyvin huolitellun oloinen komea mies.
Saapujalla oli tummat, voimakkaat, taaksepäin kammatut hiukset. Hän vaikutti noin neljäkymmentävuotiaalta. Kasvot olivat voimakaspiirteiset. Viikset ja suuta ympäröivä parta olivat tarkkaan rajatut ja hyvin hoidetut. Yllään miehellä oli tumma Armanin puku, valkoinen kauluspaita ja musta solmio. Asu tuntui sopivan täydellisesti hänelle. Kokonaisuuden kruunasi ylelliseltä vaikuttavat mustat lakeerikengät, joiden kärjet olivat tummanpunaiset.
Markus tuijotti hämmentyneenä, miten tulija sulki oven ja asteli vieno hymy kasvoillaan sängyn eteen.
– Huomenta Markus. Millainen on vointisi? mies kysyi.
– Huomenta. Vointini on hyvä. Kuka te olette? Missä minä olen? Markus ihmetteli.
– Hienoa, että voit hyvin. Puun alle jääminen ei ole ihan pikku juttu. Eikö olekin suorastaan ihme, ettet tunne missään mitään kipuja? mies naurahti.
– Kieltämättä hämmästelin sitä. Mutta missä minä olen? Missä vaimoni on? Markus uteli.
– Vaimosi tulee tänne vielä, kunhan vain jaksat odottaa. Toistaiseksi sillä ei ole merkitystä, missä olet. Olet täällä. Minun makuuhuoneessani. Olennaisempaa on, kuka sinä olet, mies vastasi.
– Nyt en ymmärrä. Missä tämä paikka on? Emme me missään sairaalassa ainakaan ole? Ja sinä taidat jo tietää kuka olen. Tiesit nimeni ja tiesit mitä minulle on tapahtunut.
– Totta. Tiedän tarkalleen kuka olet. Ja ei, me emme ole sairaalassa. Tämä on minun… miten sen sanoisi, valtakuntaani, mies totesi ja hymyili ylpeästi.
– Valtakuntaasi? Mitä tarkoitat?
– Ymmärrän, että olet hämilläsi ja päässäsi vilisee hurja joukko kysymyksiä, mutta valitettavasti sinun on odotettava hetken, ennen kuin saat vastauksia. Tärkeämpää on keskittyä ensin siihen, kuka sinä olet, mies selitti.
– Miksi? En ymmärrä.
– Se on selvää, ettet ymmärrä. Miten voisitkaan? Kaikki selviää ajallaan. Kerro nyt itsestäsi. Kuka olet ja mitä teet?
– Olen Markus Luukkanen. Työskentelen Armaketon-nimisen yrityksen johtoryhmän neuvonantajana. Minulla on vaimo ja kaksi lasta.
– Olet vaikutusvaltainen mies työpaikallasi. Sinulla on varmasti hyvä palkka ja mukavasti omaisuutta. Siksi en oikein ymmärrä, miksi ihmeessä sinä menit itse kaatamaan sitä koivua? Sinähän olisit aivan hyvin voinut palkata jonkun tekemään sen puolestasi?
– Totta, mutta miksi teettäisin työn toisella, kun pystyn tekemään sen itsekin? Markus vastasi.
– Mutta ethän sinä pystynyt! Puu kaatui päällesi. Epäonnistuit surkeasti, mies kivahti.
Markus säikähti miehen kohonnutta ääntä. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa ja miksi mies tenttasi häntä tällä tavoin.
– Niin. Puu kaatui päälleni. Mutta enhän minä surkeasti epäonnistunut. Puu kaatui, kuten pitikin. Vaikka jäin sen alle, olen tässä kuitenkin ehjänä ja vahingoittumattomana.
Armani-pukuinen mies nauroi kovaan ääneen. Markus ei ymmärtänyt miksi.
– Sanoinko jotain hauskaa?
– Todellakin. Et ole tainnut hahmottaa tilannettasi vielä täysin kunnolla.
– Mitä tarkoitat?
– Sinä kuolit, kun jäit puun alle. Siksi sinä olet täällä minun luonani, mies sanoi tuijottaen kylmästi Markusta suoraan silmiin.
Markus katsoi miestä. Hän ei ymmärtänyt, mitä tämä oli juuri sanonut. Kuollut?
– Mutta enhän minä ole kuollut? Minähän istun tässä täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
– Niinkö? Miten sitten selität sen, että jäit suuren kaatuvan koivun alle, eikä sinun ruumiissasi ole naarmun naarmua, ei rikkoutuneita luita, haljenneita sisäelimiä, murskaantunutta kalloa? Miten selität, että olet päätynyt tänne? Missä sinä kuvittelet olevasi? mies tivasi.
– En ymmärrä. Mutta puu todella kaatui päälleni. Muistan sen selvästi. On todella ihme, ettei minussa ole naarmun naarmua. Mikä paikka tämä oikein on? Miten minä tulin tänne? Kuka minut toi? Markus hämmästeli.
– Minä sinut toin. Hain sinut miltei heti, kun olit hengetön. Nimesi oli listallani jo pitkään. Olin varma, että saisin sinut pian, mies selitti.
– Kuka sinä oikein olet? Markus huudahti.
– Olen se, jonka ei pitäisi olla edes olemassa, mies naurahti.
– Lopeta nuo arvoitukselliset puheesi ja sano suoraan! Kuka olet ja mikä tämä paikka on? Missä helvetissä minä olen?
– Loistavaa! Heti ensimmäisellä arvauksella oikein. Minä olen Piru ja sinä todellakin olet Helvetissä, mies totesi kyyniseen sävyyn.
Markus tuijotti miestä hetken ja purskahti nauruun.
– Sinä olet hullu. Minut on kaapannut joku sekopää. Lunnaitako sinä haluat? Markus kysyi pelonsekaisella äänellä.
– Sinä olet ateisti. Et usko Jumalaan, joten et usko myöskään minuun, eikö totta? Siksi minä sinut sainkin. Uskonpuutteesi oli lippusi tänne. Mutta se juuri tässä onkin niin hauskaa. Katsoa miten yrität löytää järjellistä selitystä kaikelle tälle, vaikka sellaista ei ole, koska et usko. Jumalalle se on iso juttu, että uskoo, mutta minä sen sijaan kelpuutan kenet tahansa. Minä en ole yhtä tarkka noissa uskon asioissa, Piru naurahti.
– Oletko kaapannut vaimonikin? Lapset? Missä lapseni ovat? Missä perheeni on? Markus huusi ja nousi sängystä. Hän otti askeleen kohti Pirua, mutta samassa hänen ruumiinsa jähmettyi. Hän ei pystynyt liikkumaan.
– Kannattaisi alkaa uskoa. Minä todella olen Piru. En ole mielenvikainen kidnappaaja eikä minulla ole perhettäsi, ainakaan vielä. Tällä hetkellä vaimosi suree surkeaa miestään. Hän pohtii kehtaisiko hän soittaa siskolleen ja pyytää tätä hakemaan lapset hoitoon. Vaimosi kaipaa Reijoa, sinun lapsuuden kaveriasi, joka on aina silloin tällöin käynyt paneskelemassa häntä. Vaimosi kaipaa Reijon munaa, jotta saisi siitä lohdutusta suruunsa, Piru selitti ja nauroi räkäisesti.
Markus tunsi, miten hänen kasvojensa lihakset vapautuivat jähmeydestä. Muutoin vartalo pysyi edelleen täysin liikkumattomana.
– Mitä tämä oikein on? Ei Marjo koskaan pettäisi minua. Miksi en pysty liikkumaan? Markus hämmästeli. Hän ei käsittänyt mitä oli tekeillä. Mies yritti löytää jonkin rationaalisen ja loogisen selityksen kaikelle. Markus oivalsi, että miehen oli täytynyt antaa hänelle jotain lääkettä, mikä lamautti lihaksiston toiminnan. Mutta miten hän pysyi pystyssä? Ehkä aine jollain lailla jännitti lihakset, mistä syystä hän oli jämähtänyt seisovaan asentoon.
– Marjo on pettänyt sinua useasti. Mutta eikö se ole vain oikein? Sinähän olet hässinyt sitä teidän firman sihteeriä, Sirpako hänen nimensä oli. Et pysty liikkumaan, koska minä päätin niin. Anna kun arvaan. Yrität keksiä selitystä mielessäsi, että olen jollain lääkeaineella lamauttanut lihaksistosi, Piru nauroi.
– Olet hullu! Päästä minut pois!
– Valitan. Olet kuollut, Taivaaseen sinua ei huolita, joten ei ole muuta paikkaa. Huomaan, että edelleenkin pidät kiinni uskostasi, ettei Jumalaa tai Pirua ole olemassa. Joku ihminen joskus sanoi, että Pirun ovelin suunnitelma oli uskotella ihmisille, ettei häntä ole olemassa. Valitettavasti en ole sellaista yrittänyt koskaan. Eihän siinä olisi mitään hauskaa. Minunhan täytyisi silloin pitää jatkuvasti matalaa profiilia. Sellainen olisi todella tylsää.
– Miksi sinä teet tämän? Mitä sinä haluat? Markus huusi epätoivoisena. Pakokauhu alkoi vallata hänen mieltään. Markus ei pystynyt käsittämään, miten oli joutunut tilanteeseen ja miten ihmeessä tämä mies pystyi pidättämään hänen vartaloaan. Missään ei tuntunut olevan mitään järkeä.
– Et halua edelleenkään uskoa. Entäpä jos sytyttäisin kätesi palamaan? Piru totesi ja osoitti sormellaan Markuksen oikeaa kättä.
Samassa liekit leimahtivat Markuksen kämmeneen. Hän tunsi miten äärimmäisen voimakas kipu ja polte levisi sormiin, kämmenselkään ja ranteeseen. Markus yritti liikuttaa kättään, mutta mitään ei tapahtunut. Se vain paloi liikkumattomana. Markus yritti huutaa ja kiljua tuskasta, mutta jälleen kasvojenkin lihakset olivat jähmettyneet. Minkäänlaista ääntä ei kuulunut. Markus seisoi kuin patsas, jonka käsi oli tulessa. Kauhu ja raastava tuska kasvoivat miehen pään sisällä.
Piru asteli aivan Markuksen eteen ja tuijotti tätä suoraan silmiin hymy kasvoillaan.
– Sinä tunnet, miten tuli syö lihaa kädestäsi. Tuska repii tajuntaasi, eikö totta? Ja mikä pahinta, et pysty tekemään yhtään mitään. Et pysty ajattelemaan selkeästi, koska kipu on niin vahva, mutta jossain pääkoppasi kätköissä alat hiljalleen uskoa minuun, eikö totta? Alat huomata, ettei järkesi pysty selittämään tätä mitenkään johdonmukaisesti. Et löydä selitystä sille, miten minä pystyin vain sormella osoittamalla sytyttämään kätesi tuleen ja lamaannuttamaan sinut täysin liikkumattomaksi. Ja nyt kun napsautan sormiani, huomaat, että tuli on sammunut ja kätesi on ennallaan, Piru kertoi.
Mies napsautti sormiaan. Tuli sammui saman tien. Markus tunsi, miten kipu ja tuska katosivat. Piru asteli ikkunan ääreen. Yhtäkkiä Markus horjahti eteenpäin. Hän pystyi jälleen liikkumaan ja puhumaan. Markus nosti oikean kätensä kasvojensa eteen ja tarkasteli sitä. Käsi oli vahingoittumaton.
– Mitä äsken oikein tapahtui? Näenkö minä jotain hallusinaatioita? Oletko sinä huumannut minut jotenkin? Markus ihmetteli.
– Huumannut? Millaisella aineella voisin huumata sinut tällä tavoin? Piru kysyi.
– Mistä minä tietäisin? Sinä olet huumannut minut. Siksi sait minut kuvittelemaan, etten pystyisi liikkumaan tai puhumaan. Siksi sait minut uskomaan, että käteni olisi tulessa.
– Oletpa sinä itsepäinen. Et siis edelleenkään usko, että olen Piru?
– En. Haluatko sinä Armaketonista jotain? Yritätkö sinä saada minusta irti jotain liikesalaisuuksia?
– Olet sinnikäs. En halua firmastanne mitään. Minä tiedän siitä jo kaiken. Sinä junailit Aasian ja Etelä-Amerikan asiakkuudet lahjomalla paikallisia virkamiehiä. Annoit heille rahaa, autoja, naisia ja hulppeita bileitä. Olet ottanut itsekin lahjuksia vastaan. Sen lisäksi olet täysin tietoinen, miten Afrikassa oleva tuotantolaitoksenne käyttää lapsityövoimaa, mutta et tee asialle mitään, koska se pitää tuotantokustannukset sopivan alhaisina. Edellistä talouspäällikköänne kiristit, koska sinulla oli todisteita hänen tuottaneen erään miehen kuoleman ajaessaan kännissä tämän päälle. Sait huomattavaa taloudellista hyötyä siitä. Kiinassa sijainneen tehtaan johtaja yritti kammeta oman kehittämissuunnitelman hyväksyttäväksi johtokunnalle sinun ohitsesi, joten järjestit kostoksi koko tehtaan alasajon. Viisisataa työntekijää sai potkut, joista useampi kymmenen teki itsemurhan, koska eivät uskoneet voivansa selvitä taloudellisesta tilanteestaan menetettyään työpaikkansa. Vaimosi serkkua olisit pystynyt auttamaan tämän taistellessa hengestään sairaalassa. Marjo pyysi sinulta apua, mutta selitit, ettet pystynyt auttamaan. Serkku kuoli. Sinun olisi tarvinnut vain soittaa kaverillesi Helsingin yliopistolliseen sairaalaan ja asia olisi ollut sillä selvä. Et tehnyt niin, koska vihasit Marjon serkkua. Nuorena tapoit naapurinne lapsen koiran, koska lapsi oli saanut hienomman kauko-ohjattavan auton joululahjaksi kuin sinä. Et koskaan ole kuitenkaan jäänyt kiinni näistä rötöksistäsi, joita listalta löytyy vielä paljon lisääkin.
– Miten sinä voit tietää? Markus hämmästeli.
– Koska olen Piru. Totta kai minä tiedän. Minähän olen sinun suuri ihailijasi. En suinkaan tuomitse sinua teoistasi. Joku toinen on sen jo tehnyt. Minä sen sijaan olen pitänyt pikku kepposistasi.
– Kuka minut on tuominnut? Markus ihmetteli.
Piru naurahti ja osoitti sormellaan ylöspäin.
– Sinä olet hakkeroinut nämä tiedot jollain tapaa. Siksi sinä tiedät niin paljon, Markus yritti selittää.
– Vai hakkeroinut. Otetaan esimerkiksi se koiran tappo. Se tapahtui ajalla, jolloin ei ollut internettiä eikä sinulla ollut edes tietokonetta. Vain sinä olit paikalla. Et ole koskaan kertonut tapahtuneesta kenellekään. Miten sellaisen tiedon voisi saada selville hakkeroimalla? Piru kysyi.
Markus tuijotti Pirua. Hänen aivonsa yrittivät edelleen löytää järkevää selitystä kaikelle, mutta se tuntui mahdottomalta. Piru oli oikeassa. Koiran tappamisesta ei voinut olla mitään tietoa kirjattuna missään. Markus tiesi, ettei ollut kertonut milloinkaan tapahtuneesta kenellekään. Naapurit luulivat koiran vain kadonneen, eläimen ruumista ei koskaan löytynyt. Mikään ei viitannut siihen, että lemmikki olisi kuollut epäluonnollisen kuoleman. Markusta ei milloinkaan epäilty, että olisi tehnyt koiralle jotain. Mistä ihmeestä Piru saattoi siis tietää siitä, ja kaikesta muustakin?
– Jos sinä olet Piru, miksi sinä olet tuonut minut tänne? Markus kysyi alistuneena.
– Alat siis vihdoin hyväksyä kohtalosi. Johan minä kerroin sinulle syntilistaasi. Eniten kai Jumalaa otti päähän ateistisuutesi. Se on vain tosin minun arvaukseni. Mutta kai sinun itsesikin on tunnustettava, että meriittilistasi oikeuttaa VIP-paikan lippuun tänne Helvettiin? Piru naurahti.
– Tarkoitan miksi tämä huone? Kai Helvettiin tulee jatkuvalla syötöllä ihmisiä. Miksi sinä osoitat nimenomaan minua kohtaan erityistä huomiota ja olet tuonut tähän huoneeseen? Miksi halusit henkilökohtaisesti ottaa minut vastaan? Markus ihmetteli.
– Voi sinua. Minä otan kaikki henkilökohtaisesti vastaan. Minä olen monta. Olen kaikkialla yhtä aikaa ja samalla vain yhdessä paikassa kerrallaan. Käyn tällä hetkellä tuhansien kanssa samanlaista keskustelua. Sinä kuvittelet saaneesi erityiskohtelua, mutta olet samaa harmaata massaa kuin muutkin. Näissä huoneissa nautin nähdessäni teidän kiemurtelevan ja kärsivän, kun tajuatte minne olette tulleet ja miksi.
– Mikä minua siis odottaa? Ikuinen hammastenkiristys vai? Markus naurahti.
– Ei vaan jotain pahempaa, Piru nauroi.
– Mutta miksi haluat minun kärsivän? Sinähän sanoit ihailevasi minua. Olen todella tehnyt kaikenlaista pahaa elämäni aikana, mutta eikö se ole juuri mitä sinä haluat? Eikö minun tulisi olla silloin auttamassa sinua työssäsi?
Samalla Markus huomasi jähmettyneensä jälleen. Nyt molemmat kädet syttyivät käsivarsia myöten palamaan. Tuska ja kipu olivat sietämätöntä. Markus kirkui ajatuksissaan.
– Sinun pahin tekosi oli se, ettet uskonut Jumalaan. Samalla, kun kielsit Jumalan, kielsit myös minut. Tottahan sinä ymmärrät, ettei voi olla hyvää ilman pahaa. Vastavoimat on oltava. Jumala suuttui sinulle, koska kielsit hänet, mutta siitä hyvästä hän ainoastaan käänsi sinulle selkänsä. Voit olla varma, että minä en ole niin lempeä. Minä pidän huolen siitä, että sinä todella tunnet mitä tarkoittaa, kun kääntää minulle selkänsä. Lupaan sinulle, että ikuisuus on kaikista kauhuista pienin, mitä tulet kokemaan…

© 2017 Esa Nakkila

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Kuin puulla päähän lyöty

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s