Treffit

Istuin aavistuksen jännittyneessä, ehkä jopa hermostuneessa mielentilassa. Se oli kuitenkin nähdäkseni aivan normaalia olosuhteet huomioiden. Janita oli kutsunut minut kotiinsa kahville töiden jälkeen.
Minä oli ollut firmassa töissä jo useamman vuoden, mutta Janita oli ollut vasta kaksi vuotta. Hän onnistui hurmaamaan minut heti ensi tapaamisestamme. Olimme työtovereita. Janitan rento ja pirteä olemus miellytti. Nainen vaikutti fiksulta ja huumorintajuiselta. Ulkoinen olemuskin, vaaleat hiukset, sopusuhtainen vartalo ja ihanat hymykuopat, saivat sykkeeni kohoamaan sopivan viekoittelevasti. Olimme molemmat saman ikäisiä, yli neljäkymmentä, mutta sopivasti vielä alle viisikymmentä.
En tietenkään rohjennut tehdä aloitetta, koska pelkäsin torjuntaa. Se oli ollut aina ongelmani naisten suhteen ja suurin syy sille, miksi olin yhä sinkku. Olin aina odottanut, että nainen tekisi aloitteen, koska siten varmistuisin vastapuolen osoittaman kiinnostuksen aitoudesta. Parinkymmenen vuoden tilannekatsauksen jälkeen aloin ymmärtää, että ehkä valitsemassani strategiassa oli korjaamisen varaa.
Onnekseni Janita oli luonteeltaan rohkeampi ja parin vuoden lähestymisrituaalien jälkeen hän kutsui minut luokseen kahville. Aluksi pelkäsin vastata myönteisesti kutsuun, koska tuskailin, että Janita halusi minut vierailulle pelkästään jostain täysin arkisesta syystä, kuten esimerkiksi vaihtamaan hehkulamppua. Päätin kuitenkin rohkaista mieleni. Ajattelin, ettei tällaista tilaisuutta tulisi välttämättä kuin kerran elämässä.

Janitan asunto oli tyylikkäästi sisustettu. Tunnistin useita huonekaluja Ikeasta hankituiksi ja olin salaa tyytyväinen näkemääni. En kuitenkaan uskaltanut kehua mööpeleitä ääneen, sillä pelkäsin sen johtavan mahdollisiin väärinkäsityksiin. Janita olisi voinut saada täysin väärän ymmärryksen, jos olisin hehkuttanut esimerkiksi hänen parisänkyään, jonka näin selvästi makuuhuoneen ja olohuoneen välisen oviaukon kautta.
Kuulin miten Janita puuhasi keittiössä. Hän oli laittanut kahvin tippumaan keittimestä ja ilmeisesti asetteli jotain makeaa, tai ehkä jopa suolaista, tarjottavaa esille.
Tunsin yhtäkkiä outoa painetta oikeassa sieraimessani. Painelin etusormellani nenänvarttani saadakseni epämiellyttävän tunteen loppumaan. En onnistunut tavoitteessani. Hetken aikaa kärsittyäni tajusin, mitä oli tapahtunut. Sieraimeen oli pyrkimässä isohko räkäpaakku, kovettunutta eritettä, joka pyrki erkaantumaan ruumiistani nenäni kautta.
Asia alkoi vaivata itseäni, koska ymmärsin, että mikäli se klöntti pysyisi sieraimessani pitkään, se aiheuttaisi minulle ahdistusta ja riskialttiin tilanteen myöhemmin, jos se vaikkapa putoaisi kesken kaiken esimerkiksi kahvikuppiin. Mikäli Janita näkisi tämän, se voisi olla lopullinen tuomio suhteellemme, joka ei ollut vielä kunnolla edes alkanut.
Tajusin nopeasti, että minun oli selvitettävä ongelmani mahdollisimman pian. Koska arvelin Janitan olevan vielä jonkin aikaa keittiön puolella, päätin yrittää poistaa tuskani aiheuttajan sormivoimin. Kokemuksesta tiesin, että jopa peukalo mahtui helposti nenäni sisälle. Hankaluuksia saattaisi kuitenkin esiintyä, mikäli paakku olisi jollain tapaa jumissa.
Työnsin etusormeni rohkeasti sieraimeen ja aloin haalia kynnelläni eritetuotosta poistettavaksi. Se ei tapahtunut kovinkaan helposti. Lopulta kuitenkin tunsin, miten tuo limainen riiviö tarttui sormeeni ja aloin vetää löydöstäni ulos.
Samalla oivalsin toisen ongelman. Mitä ihmettä minä tekisin aarteelleni, kun saisin sen sieraimestani? Minulla ei ollut minkäänlaista nenäliinaa tai serviettiä mukanani, johon olisin voinut louhimistyöni tuloksen piilottaa. Keittiössä olisi todennäköisesti ollut talouspaperia, mutta koska Janita oli siellä, en voinut kuvitellakaan riskeeraavani treffejämme sillä, että törmäisin tähän ihanaan naiseen ja tahrisin hänen olemuksensa räkäisellä yllätyksellä. Vessassa olisi luonnollisesti vessapaperia. Sieltä saisin varmasti avun ongelmaani.
Koska koko sukuni oli aikanaan kyllästetty huonolla onnella, esimerkiksi isäni ei voinut koskaan saada lapsia, Janita ryntäsi olohuoneeseen juuri kun olin aikeissa nousta sohvalta. Tajusin samalla hetkellä, että sormeni oli yhä nenänreiässä, ja sormen päässä tuo riivattu klöntti. Minun oli pakko keksiä nopeasti jotain, sillä Janita ei ollut vielä huomannut miten raajani oli nenäni suhteen sijoittunut.
Nykäisin sormeni nopeasti ulos sieraimesta ja näin sivusilmälläni, miten sen päällä lymysi melkoinen mollukka. Tajusin, että eriteläjälle oli tehtävä jotain ja nopeasti. Janita ei missään nimessä saisi nähdä sitä. En uskaltanut pyyhkäistä sormeani sohvaan tai mihinkään muuallekaan itseäni ympäröivään huonekaluun tai vastaavaan.
Olin jo heti sisälle päästyäni huomannut, että Janita oli ilmeisesti piinallisen siisti ihminen. Missään ei ollut pölyä tai likaa. Jos jättäisin itsestäni orgaanisen muiston, Janita huomaisi sen varmasti, eikä hänen tarvitsisi kahdesti miettiä, kenen jätöksestä olisi kyse. Nainen kuin nainen tuskin kokisi sellaista yllätystä romanttisuutta ja tunnesidettä kasvattavaksi. Räkä oli hävitettävä jollain tapaa ja nopeasti.
Nielaisin tyhjää, kun tajusin väistämättömimmän olevan edessä. Työnsin sormen nopeasti suuhuni ja lipaisin kielelläni kyseenalaisen herkun sormenpäästäni. Välittömästi vedin käteni alas syliini ja vilkaisin Janitaa. Hän katsoi minua ja kysyi haluaisinko ottaa konjakkia kahvin kera.
Tuijotin Janitaa aavistuksen verran liian pitkään, joten onnistuin takuuvarmasti herättämään jonkin asteisen epäilyksen naisen mieleen, ennen kuin vastasin kysymykseen myöntävästi. Tuon kiitävän hetken käytin kaikki henkiset kykyni pitääkseni ilmeen kasvoillani eleettömänä kamppaillen samalla ylenantamisen hyökyaaltoa vastaan. Onneksi tuuhea tukkani peitti päänahkaani kihonneet hikikarpalot.
Janita kumartui lipaston suuntaan, avasi oven ja otti sieltä konjakkipullon. Sen jälkeen hän meni takaisin keittiöön kaataakseen alkoholipitoista juomaa laseihin. Minä jähmetyin sohvalla. Tuijotin keittiön oviaukkoa ja mietin kuumeisesti. Näkikö Janita kaiken? Huomasiko hän, mitä olin tehnyt? Musertuiko unelmani yhteen räkäpaakkuun?
Jospa Janita ei nähnyt mitään. Ehkä huolestuin turhasta. Miten hän olisi voinut huomata mitään? Olin erittäin nopea. Janita ei nähnyt korkeintaan kuin sen, että minulla oli sormi suussa. Eihän hän mitenkään ehtinyt kääntää katsettaan minua kohti vielä siinä vaiheessa, kun siirsin sormeani nenänreiästä huulilleni.
Epäilys kuitenkin kalvoi mieltäni. Janitan ilme oli mitäänsanomaton. Miksi hänen kasvoillaan oli ollut täysin neutraali ilme? Esittäessään kysymyksen konjakista olisi kuvitellut, että hän olisi hymyillyt edes aavistuksen verran. Ehdotus alkoholin tarjoamisesta tällaisessa sosiaalisessa tilanteessa oli tulkittavissa yleensä rivien väliin kirjoitetuksi ehdotukseksi rennosta, mukavasta illanvietosta. Ei kai kukaan tällaista ehdottaessaan olisi hymyilemättä? Kun oikein tarkemmin asiaa mietti, naisen ilme oli ollut ehkä jopa hieman tyly. Kuvittelinko kaiken? Miksi ihmeessä hän olisi ollut tyly? Koska Janita sittenkin oli nähnyt kaiken!
Mitä ihmettä tekisin? Oliko mahdollista enää pelastautua tilanteesta millään tavalla? Jos yli neljäkymmentävuotias mies jää krookujen syömisestä kiinni, voiko kukaan nainen enää realistisesti kuvitellakaan viettävänsä aikaa hänen kanssaan? Eihän räkää syö kuin pikkulapset. Aikuiset eivät käyttäydy siten. Sellaisesta voi helposti tulkita, miten keskenkasvuinen luonne miehellä on. Lapselliset ukot kiinnostavat vähiten fiksuja naisia. Ei sellaiset parisuhteet kestä koskaan.
Häpeän tunne hyökyi ylitseni vuolaana. Tunsin miten puna levisi kasvoilleni. Tajusin tehneeni pahimman mahdollisen mokan. Mahdollisuuteni Janitan suhteen oli menetetty. Kuuntelin ääniä keittiöstä. Siellä oli aivan hiljaista. Tilanne oli selvä. Janita pohti parhaillaan, miten pääsisi minusta mahdollisimman hienovaraisesti eroon. Nainen oli fiksu ja huomaavainen. Hän ei halunnut tietenkään loukata minua ja siksi pohti päätään puhki, miten voisi antaa rukkaset selvästi, mutta tyylikkäästi, yrittäen minimoida tunteitani kohtaan osuvan iskun voimakkuuden. Tämän oivalluksen vuoksi arvostin Janitaa yhä enemmän, mistä syystä tuskani määrä lisääntyi valtaisasti.
Aloin käsittää tekemäni järkyttävän typeryyden laajakantoisemmat seuraukset. Miten voisin kohdata Janitaa enää töissä? Teimme töitä yhdessä. Olimme kollegoita ja päivittäin istuimme samoissa palavereissa. Joka kerta, kun näkisin naisen, mielessäni kummittelisi vain tuo räkäpaakku ja tuntisin sen aiheuttaman suunnattoman raskaan häpeän taakan harteillani, jotka eivät välttämättä sellaista painolastia jaksaisi kannattaa.
Lopulta ymmärsin, mitä minun olisi tehtävä. Nousin hiljaa sohvalta ja hiivin eteiseen. Nappasin kengät käteeni ja otin takin naulakosta. Onnistuin avaamaan oven lukon lähes äänettömästi. En uskaltanut painaa ovea kiinni lähtiessäni, ettei kolahdus olisi herättänyt Janitan huomiota. Juostessani autolle sukkasillani soran iskiessä jalanpohjiini pistäviä syytöksiään mietin jo mielessäni millaisen tekstin kirjoittaisin irtisanoutumisilmoitukseeni.

© 2017 Esa Nakkila

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s